Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kesäloma tuntureilla

Voih, kaikki hyvä todella päättyy aikanaan. Kolmen viikon kesäloma on mennyt ihan älyttömän nopeasti, mutta niin vain lomankin tulee päättyä, jotta arki voi taas koittaa. Kesäloma on tietty aina kiva juttu, mutta tämän vuoden loma oli erityisen kiva, sillä vietin sen kokonaisuudessaan kotiseuduillani. Kuinka ihanaa olikaan saada pitkästä aikaa kiireettä nähdä perhettä, sukulaisia ja ystäviä (terhveiset teille ihanille tyypeille) – sekä tietenkin rakkaita kotivaaroja ja tuntureita. Häätyy sanoa, että mie taian olla vähän tunturipöllö. Tai pörrö, kuten meillä päin sanottaisiin.

Kävin ihmettelemässä Äkässaivon uljautta ja fiilistelemässä Äkäslompolon tuntureita eri näkövinkkelistä Haavepalosta käsin. Kukaksella tuli käytyä yöttömän yön valossa ja ystävän kanssa. Kellostapulissa tuli käytyä niin monta kertaa, etten taida enää pysyä laskuissa oikein mukana. Ylläkselläkin kävimme – ja kun kirjoitan olleeni Ylläksellä, kyseessä on ihan tunturin huippu. Ylläs ei tarkoita koko kylää tai vaikka Kellostapulia, vaikka näin sosiaalisessa mediassa moni tuntuu väittävän, tsih. Viime vuonna kirjoittamani Ylläs-sepustus on luettavissa täällä.

Jos joku on joskus kokenut, että haluaisi tietää, miten tunnistaa paljasjalkaisen lapinjuntin, löytyy vastaus varustepuolelta – tai näin tuppaa käymään ainakin allekirjoittaneella. Ei ole aina ihan niin justiinsa, millaiset kamppeet on niskassa, sillä tunturia ei kiinnosta välineurheilu. Tärkeintä on ymmärtää, että ei tunturia valloiteta, vaan tunturi valloittaa kulkijan. Yhtä lailla tärkeintä on se, että on retkiseuralainen mukana, mieluusti spanieli.

Kesänkijärvellä oli harmaata, Varkhaankurussa oli keskiyöllä hiljaista. Kävimme myös Pakasaivossa ja Kuerilla. Pakasaivolle johtava tie oli vähän haastavassa kunnossa, mutta hyvin isän vanha auto jaksoi sinne meidät kuskata. Pakasaivossa iskee aina vähän sellainen tietty epäuskoisuuden tunne, vaikka saivojärveä olisi käynyt ihastelemassa ties kuinka monta kertaa. Se vaan on vakuuttava paikka. Pakasaivosta olen kirjoittanut viime vuoden puolella.

Oli myös ihana kulkea ihan kotimailla porot seuranani. Yhden vassun kanssa melkein bondasimme tai pääsimme jo sille tasolle, ettei pikkuherraa kiinnostanut, mitä pihalla puuhailin. Arwenia se vähän ihmetteli, tosin niin ihmetteli vähän spanielikin vassua ja vähän myös ehkä itseään. Ei Arwenista ihan vielä oikein porokoiraa tullut, mutta yrityksen puutteesta ei jäänyt kiinni.

Kahlaaja siitä kuitenkin tuli. Neiti hoksasi, että joessa tai järvessä pulikointi on hellepäivän paras toimenpide, enkä ole eri mieltä. Kyllähän helteet myös meidän leveysasteillemme saapuvat joka kesä, mutta viikkoja kestänyt kuumuus oli aika hämmentävää. Sääskien kanssa pärjään, mutta olen allerginen liian kuumalle ilmalle. Olen enemmän pakkasakka.

Turussa on kiva asua, mutta kotikylääni voittanutta ei ole. Näin totesin merimiehelle, kun johdattelin hänet porojen poluille. Onni löytyy tuntureilta, kotivaaroista, jokivarresta ja porojen koparoiden naksuvasta äänestä.

Semmosta soon.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.