Kellostapuli on yksi lempituntureistani kotikunnassani. Kellostapuli ei Kolarin tuntureista korkeimman pisteen titteliä itselleen nappaa, mutta maisemat ovat vertaansa vailla. Ympäröivät tunturit tuntuvat olevan ihan käden ulottuvilla,ja hyvällä säällä näkee naapurikuntien tunturirivistöihin asti. Jo Kesänkitunturin kupeissa on ihailtavaa, ja Kellostapulin ja Kesängin välin jääneessä, syvänsinisessä Kesänkijärvessä kuvastuvat taivaan värit ja pilvipataljoonat. Ah, kotiseuturakkaus oli taas vahvasti esillä, kun tassuttelimme polkuja pitkin.
Olen Kellostapulissa käynyt aika monta kertaa (postauksia löytyy useampi Kellostapuli-kategoriasta), mutta tällä reissulla oli tavanomaistakin hienompi tunne kiikkua lakea kohti. Mukanani oli näet ihan ensimmäistä kertaa spanieliseuraa.
Arwen on tottunut mukanamme kulkemaan vähän siellä sun täällä, mutta vähän jännitti etukäteen, kuinka ensimmäinen kävely Kellostapulia kohti sujuisi. Ihan turhaan jännitin – koira tassutteli yhtä innoissaan tunturituulen tuiverruksessa kuin muillakin poluilla. Koska Arwen on vielä alle vuoden vanha, pidimme säännöllisesti vesitaukoja ja ohjasin tyypin varjoon mahdollisimman usein. Sää oli kaunis; oli aurinkoista ja lämmintä, mutta hento tuulen vire lakea kohti kuljettaessa tuntui taivaalliselta.
Arwen ei juurikaan ylämäkeen kulkemisesta nurissut, vaan häntä heiluen tyyppi tassutteli eteenpäin. Vähän ehkä oli hämmentyneisyyttä havaittavaissa, ja tulkitsin tämän merkiksi siitä, että Arwenin valtavaan egoon tuli pieni kolahdus. Se taisi viimeinkin tajuta, että maailmassa on hänen korkea-arvoisuuttaan suurempia asioita.
Siinä me istuimme, mie ja hän. Kuinka ylpeä olinkaan reippaasta seuralaisestani! Matkan teko tuntui entistäkin merkityksellisemmältä, kun sain jakaa hienon hetken koiranpennun kanssa.
Yleensä kotikonnuilleni päästessäni päiväpatikointini ryöpsähtävät ainakin parinkymmenen kilometrin mittaisiksi, sillä Äkäslompolon reitistö on vaan niin mukavan kattava, mutta pennun kanssa on pakko opetella malttia. Ei aivan vielä ole aika monen tunnin reissuille. Siksi Kellostapuli oli justiinsa sopiva pentupatikkaan – kilometrejä ei tule liikaa vasta tunturikulkua harjoittelevalle pennulle, mutta maisemat ovat huikeat.
Kellostapulissa on vaan se huono puoli, että aikaa tulee varata retkeen – ei niinkään tallustamiseen, vaan maisemaan. Tuppaan olemaan aikamoinen suorittaja ja saan iloni siitä, että saan ruksata rasteja suoritettavien asioiden listallani, mutta Kellostapulissa annan vain ajan pysähtyä. On lupa hengähtää ja vain olla. Arwenin kanssa oli kiva vain olla ja kylki kyljessä ihmetellä maailmaa.
Oli yllättävän rauhallista, ja jopa Varkaankurun kodan liepeillä olisi ollut tilaa. Viime kesänä tuntui, että koko Suomi päätti vyörytä kohti Äkäslompoloa, mutta nyt saimme hetken taivaltaa tunturipolkua pitkin ihan keskenämme. Ei edes kuukkeleita näkynyt, tosin olimme aika aikaisin liikkeellä. Puolen päivän jälkeen turistivirta olisi tainnut olla huomattavampi.
Aloitimme reissumme Ihmisen Ringistä ja palasimme Varkaankurun luontopolun kautta Luontokeskus Kellokkaan maille. Matkan varrella kurkkasimme, mitä Rivendellissä Varkaanlammessa tapahtui, ja kova pulina siellä kävi.
Tämä oli lyhyt kertomus yhden ihmisen ja koiran onnellisesta hetkestä maailman kauneimmassa paikassa. Ei hassumpi retki ollut.