Kun viime vuoden toukokuussa kirjoitin Maarian kivikautisesta polusta, totesin, että viimeistään syksyn tullen olisi kiva käydä uudestaan havumetsien ja koivikkojen suojissa fiilistelemässä ruskan kauneutta. Syysretkien sijaan elämääni tuli koiranpentu, ja keltaiseksi muuttunut lähimetsä sai ravita mettämaisemaa kaipaavaa sielua. Lähimaastoissa on kaunista, mutta nyt kun spanielipentu jaksaa jo touhuta pitempiä pätkiä ulkosalla, oli viimein aika käydä kuulostelemassa havupuiden tarinoita ja kulkea kivikauden asukkaiden jalanjäljissä Maariassa.
Enpä olisi vajaa vuosi sitten kivasta päiväretkestämme kirjoittaessani tiennyt, että seuraavalla kerralla mukana olisi viimeinkin karvainen patikkakamu. En tarkoita tietenkään merimiestä, joka hänkin on loistavaa seuraa mettäreissuilla, vaan viittaan walesinspringerspanieliin. Merimies on eri mies, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä koiraseura mettässä on ihan parasta!
Turun suunnalla on ollut kaunis talvi, ja lunta on riittänyt vallan mainiosti. Saan ammennettua energiani ehdottomasti vitivalkoisesta hangesta ja iloitsen, kun pakkanen saa hengityksen höyryämään. Talven selkä alkaa kuitenkin Turussa vähitellen taittua ja kumartaa tervehtiäkseen saapuvaa kevättä. Niinpä lämmön lisääntyessä lumimassat ovat alkaneet kadota ja Turussa on siirrytty jään valtakauteen, jolloin saa vähän kieli keskellä suuta pähkäillä, kuinka vähiten murjoo itseään ja kalloaan liukkailla reiteillä.
Maaliskuun toisena lauantaiaamuna oli satanut pieni kerros nuoskalunta, joka kätki alleen armottoman jään ja teki maastosta helpomman kulkea. Meillä oli todella hyvä ajoitus, sillä jäätyneistä lätäköistä päätellen reitillä oli ollut paikoitellen melkoista mutavelliä aiemmin viikolla. Nyt valkoinen lumi sai maiseman näyttämään puhtaalta ja raikkaalta. Vaikka auringosta näkyi vain aavistus taivaalla paksun pilvimassan takaa, valkoinen maa loihti valoa.
Ensimmäinen etappi oli luonnollisesti Myllyojan sillan ylitys. Tykkään vuosisatoja vanhoista, yksityiskohtia tulvillaan olevista silloista, mutta vuonna 1980 tehty Myllyojan silta on mielestäni kaikessa vihreydessään aika hauska ilmestys. Oman kiehtovuutensa sillan tarinaan tekee se, ettei se sinällään johda mihinkään, vaan oikeastaan sillan toisessa päässä on vastassa kallioseinämä. Tosin luontopolullehan silta nykyään johtaa, mutta ajatus mihinkään johtavasta sillasta on mielenkiintoinen.
Sillan ylitettyämme kipusimme pienen mäen päälle ja kaarsimme oikealle kohti reitin alkua. Lunta oli vielä kävelyretken alkuvaiheessa muutaman sentin kerros, mutta kierrettyämme luontopolun ja palatessamme sillalle päin takaisin ei lumesta ollut tietoakaan. Aivan kuin kevät ei olisi jaksanut olla hienovarainen, vaan ilmoitti, että hän oli saapunut hoodeille.
Luontopolku on todella selkein opastein merkattu – oranssit symbolit ohjaavat oikeaan suuntaan. Käväisimme myös uimarannan suunnalla ja seurasimme sinisiä opasteita.
Kuljimme läpi keijukaismetsien, joissa syvänvihreät kuuset näyttivät lumoavilta ohuen lumikerroksen alla.
Siellä täällä pilkotti vehreitä mättäitä ja varpuja, jotka vielä uinuivat talviunta, ja kuului pienten purojen pulputusta. Varavesikaivona toiminut Myllylähde näytti aivan keijukaisten avantouintipaikalta.
Koska kotimaisemani ovat pitkälti kuusten ja mäntyjen värittämät, minusta havupuiden juurella on turvallista olla.
Kivikautinen luontopolku mutkittelee myös koivikoiden, jotka lumisina hohtaessaan olivat tavattoman kauniit. Jopa metsäosuuksia halkova soratie, joka ei oikein suosikkiasioihini kuulu luontopoluista puhuttaessa, näytti sekin kivalta lumiloistossaan.
Maailmassa tapahtuu vissiin vieläkin ihmeitä, en nimittäin kaatunut kertaakaan. Liukkaalla kelillä pysyn pystyssä ehkä viisi minuuttia, ja polvieni hyvinvointi on usein uhattuna. En ole tänä talvena kaatunut kuin kerran, ja tämäkin epäonninen sekoilu perustuu ihan vaan siihen, etten kaatumishetkellä oikein keskittynyt tekemisiini. Luontopolulla en kaatunut kertaakaan, en edes Rajakalliota alaspäin taapertaessani, mikä on luokiteltavissa jonkinlaiseksi ennätykseksi. Maasto nimittäin on etenkin puolen välin jälkeen mukavan kumpuilevaa, ja talviaamuna alamäet olivat todella jäiset.
Arwenia ei pahemmin liukkaus haitannut, mutta sillä onkin käytössään neliveto ja tehokkaat kynnet. Taisi koiranpennun uusi suosikkimetsä löytyä hännän heilumisesta päätellen.
Harvoin luontopolulla on niin hiljaista. Vasta reitin loppupuolella alkoi tulla muita seurueita vastaan, mutta yllättävän pitkälle pääsimme ihan omassa seurassa. Vaikka läheisen valtatien melulta ei voinut välttyä, nautin mettämiljöön suomasta rauhasta. Kivikautisella polulla oli taas mukava kulkea.