Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kotikylä

Helmikuu on tunturikunnassa kaunista aikaa. Voisin kirjoittaa oodin yhdelletoista muullekin kuukaudelle, mutta nyt on helmikuun vuoro saada ylistystä osakseen, onhan se sentään kuukausi, jossa kaksi kaunista vuodenaikaa sulautuu yhteen. On se aika vuodesta, kun sydäntalvi alkaa taittua ja antaa tilaa kevättalven auringolle. Pakkanen puraisee vielä mukavasti poskipäitä, mutta päivä alkaa pidetä ja valon määrä lisääntyä. Ilmassa on jo pieni aavistus orastavasta keväästä, joka pohjoisessa kylässä on nättiä aikaa.

En ollut moneen aikaan päässyt fiilistelemään helmikuista tunnelmaa kotikylässäni – eipä nyt varsinaisesta hupireissusta tällä kertaa ollut kyse, mutta tulipahan vietettyä tovi kotimaisemissa, jotka olivat vahvasti lumikuorrutteiset ja pakkasen sävyttämät.

Helmikuisella reissulla ei niinkään tullut tähdättyä tiettyihin retkipaikkoihin, mutta välttelimme tietoisesti reittejä, joilla riittää kuhinaa, ja suosimme kotimettiä tai vähän rauhallisempia polkuja. Tosin ennen hiihtolomakauden hulinoita tammi-helmikuun vaihteessa, kun pakkasta piteli, Varkaankurun polullakaan ei ollut vilskettä. Talvisesta Varkaankurusta olen jo kirjoittanut postauksen, ja ajattelin vielä hetkeksi palata kotikonnuilleni ja muistella kauniita talvipäiviä.

Päämäärällä ei ollut oikeastaan merkitystä, kun pyörähdimme metsissä, vaan tärkeintä oli saada olla ulkona ja antaa ajatusten virrata raittiissa ilmassa keskellä hankia. Olla ja hengittää puhdasta ilmaa, tuntea tunturiviiman huiskaisu poskia vasten ja nauttia auringon kilosta silmät sikkurassa. Luonnossa liikkuminen on minulle paras tapa rentoutua ja saada ajatukset kuosiin.

Yksi hienoimmista hetkistä oli, kun kuljimme Äkäslompolojärven jäällä.

Tai kun ihailimme auringonnousuja- ja laskuja.

Oli myös hieno fiilis taas käydä ruokkimassa ja moikkaamassa poroja. Jokainen kisura on omanlaisensa tapaus – osa vartoi varovaisina metsän suojissa siinä missä kesyimmät tunkivat uteliaasti ruoka-apajille. Vanhat konkarit eivät pahemmin piitanneet, kuka toi ruokaa, mutta vassuilla ei meinannut rohkeus riittää lähestyä outoa kulkijaa.

Spanielinpentu nautti sydämensä kyllyydestä sekoillessaan lumessa. Reissumme aikana pakkaslukemat vaihtelivat kymmenestä kolmisenkymmeneen, joten ihan kylmimpinä päivinä pentu sai pitää leetiä ja häröillä lähikulmilla. Ja kytätä, kuinka käristys valmistui äidin keittiössä.

Kotona oli taas hyvä olla.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.