Suomen suurin matkablogiyhteisö

Joulu tuntureilla

Odotin joulua yhtä antaumuksellisesti kuin joulupukin vierailua jännittävät lapset. Olin edellisen kerran nähnyt äitiäni ja perhettäni kesällä, joten ikävä oli aikamoinen. Olimme varanneet lokakuun puolella junaliput pohjoista kohti toivoen, että koronatilanne olisi joissain määrin vähemmän brutaali joulun tullen, mutta mitä lähemmäs joulua maailma eteni, sitä turhauttavammiksi kävivät Turun lukemat.

Ennen matkalle lähtöä punnitsimmekin tarkkaan, oliko ylipäätään järkevää ja vastuullista lähteä Turusta kohti hiihtokeskusaluetta korona-aikaan. Koska veri veti perheen luo, välttelimme menoja ja kaupoissa notkumisia tovin ennen lähtöpäivää, ja kävin vielä koronatestissä ennen lähtöä (oli aika hassunhauska kokemus muuten). Negatiivinen tulos sai mieleni joissain määrin rauhoittumaan, jos nyt tällainen neurootikko voi itseään rauhalliseksi kuvailla missään kontekstissa. Joissain tilanteissa alttiuteni huolestua ja hermoilla on huonoa taideperformanssia muistuttava suoritus.

Junalippuja varatessamme junat näyttivät sekä meno- että paluumatkojen osalta aivan tupaten täyteen varatuilta, mutta loppujen lopuksi saimme olla suurimman osan junamatkoista ihan omassa rauhassamme. Äkäslompolossa välttelimme hiihtokeskusalueella pörräämistä, eikä käynyt mielessäkään hiippailla kaupoissa tai latukahviloissa. Jäi myös perheestä osa näkemättä ihan vaan varotoimenpiteenä tai näimme pikaisesti ulkona.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla mikään koronaselostus, vaan kertomus joulusta kaamoksen keskellä. Mennään siis viimeinkin itse asiaan.

Joulu oli kaivattu tauko hektisen arjen keskellä. Oli taivaallista päästä hetkeksi porojen poluille ja tuntea leijuvien lumihiutaleiden pehmeä kosketus poskilla. Olin niin kaivannut, että voisin halata äitiäni puhelimessa puhumisen sijaan. Olin haaveillut valosta, jonka lumi tuo mukanaan. Olin odottanut hiljaisuutta, joka laskeutuu pienen kylän kamaralle auringon laskeuduttua.

Väkeä oli tosin vissiin enemmän kuin olisi hyvä Äkäslompolossa päin, mutta meidän reiteillämme oli ihan rauhallista. Ainoastaan Kuerilta alas möngertäessämme tuntui turistitulvaa olevan ahdistavan paljon, ja välillä meni väistämiseksi. Kenties osa kylään saapuneista viiletti hiihtoladuilla ja osa puolestaan oli harmaita päiviä piilossa latukahviloissa.

Koska Arwen on vielä suuresta egostaan ja itsevarmuudestaan huolimatta vielä ihan pikkuruinen pentu, reissun aikana kuljetut kilometrimäärät pysyivät maltillisina. Ihailtavan hyvin Arwen jaksoi lyhyistä koivistaan huolimatta lumessa tarpoa – Arwen oli kuin mönkijä, joka kumpuilevassa maastossa rullasi vaan tyynesti eteenpäin.

Onnea on koira, joka tuntuu nauttivan yhtä paljon lumesta ja talvesta kuin ihmisensä.

Ehdimme olla kotiseudullani viikon päivät. Sääolosuhteet olivat siinä mielessä suosiolliset, että oli suhteellisen lauhaa ja vähän lumisateista. Kuutamo loisti paksun pilvipeitteen takaa. Maisema oli kaikessa harmaudessaan kertakaikkisen upea. Kävimme mönkimässä lumisissa metsissä, järven rantamilla, Kuertunturilla eli vähän siellä sun täällä. Pihan kolaaminen hämmensi pentukoiran maailama, eikä se oikein tiennyt, miten ihmisten kolaustouhuihin olisi pitänyt suhtautua. Muodostuneet lumikasat ilahduttivat koiraa suunnattomasti, sillä tähystyspaikoilta kelpasi kytätä maailmaa.

Tärkeintä oli päästä näkemään perheenjäseniä pitkän tauon jälkeen, ja toisaalta tuntureiden juurella sai ihan kaikki arkihuolet heittää tyystin mielestä. Tuli taas todettua, että juureni ovat todella syvällä tuntureiden ikiroudassa.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.