Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ajatuksia retkietiketistä

Retkeilystä on tullut viime aikoina suosittu harrastus vapaa-ajanvieton saralla. On mahtava asia, että ihmiset lähtevät enemmän luontoon ja tutustuvat upeisiin retkikohteisiin, joita maamme on tulvillaan. Ihmisen on hyvä olla luonnossa ja oppia ymmärtämään luonnon ihmeellisyyttä ja rikkautta; onko parempia asioita kuin merituulen henkäys poskipäitä vasten, tunturipuron solina korvissa, suon huumaavat tuoksut nenäkanavissa tai tunturilta avautuva loppumaton maisema? Luonto on onnellisuuden kehto ja kauneuden runsaudensarvi!

Jotta retkeily olisi kaikille luonnonhelmaan hakeutuville mukava kokemus, tässä postauksessa esitän pohdintoja retkeilijän etiketistä. Pohjana hyödynnän Metsähallituksen ja Ympäristöministeriön laatimaa viiden kohdan Retkietikettiä, johon on koottu olennaisia seikkoja, jotka jokaisen luonnossa liikkuvan on hyvä muistaa. Koska ajattelutapani pohjautuu poukkoilevuuteen, pohdintani sinkoilevat retkeilystä kansallispuistoissa ylipäätään ulkoiluun.

Retkietiketin viisi kohtaa ovat seuraavat:

1. Kunnioita luontoa
2. Suosi merkittyjä reittejä
3. Leiriydy vain sallituille paikoille
4. Tee tulet vain sallituille paikoille
5. Älä roskaa

Yksinkertaisista asioista on siis kyse, mutta pureudutaan aiheeseen tarkemmin.

Luonnon kunnioittamisesta

Kasvien, eläinten tai vaikkapa muinaisjäännösten vahingoittaminen on kiellettyä toimintaa kansallispuistoissa. Eläimille on annettava pesimärauha, ja esimerkiksi söpöjä vassuja voi ihailla turvallisen välimatkan päästä. Suojelluilla alueilla ei saa poimia kasveja, joten retkeä suunnitellessaan onkin hyvä tarkistaa, voiko alueella marjastaa tai sienestää. On myös hyvä muistaa valokuvatessaan upeita maisemia, mihin lenkkarinsa upottaa, ettei arvokas kasvisto jää tassun tallaamaksi ja sitä kautta kärsi vahinkoa. Voisi myös miettiä, alkaako syöttää linnuille kädestä ruokaa vain ihanan Instagram-kuvan vuoksi.

Yksi mielestäni omituisimmista ilmiöistä tunturipatikoinnissa on ihmisten tarve jättää itsestään todisteita tuntureiden huipuille kivikasojen muodossa. Kivikasojen kerääminen tunturin huipulle on kiellettyä, sillä kekoja väkertämällä vahingoittaa sekä arvokasta kulttuuria että luontoa. Luontoon.fi -sivuston Retkietiketti-sivulla todetaan seuraavaa:

Esimerkiksi Lapin tuntureilla matkailijoiden kasaamat kivet vahingoittavat tunturien luonnollisia, roudan tekemiä kuviomaita ja muuttavat luonnonmaisemaa. Samoin muinaisjäännökset ovat uhattuina.

Ihmiskäsin tehtyjä kivikekoja näkee kuitenkin jatkuvasti, mikä saa sydämeni joka kerta hyppäämään kurkkuun. Rakkaat ihmiset, älkää kasatko turhia kekoja. Jos jokainen tuntureilla liikkuja kokoaisi omat kivikasansa, minkähänlaisessa kunnossa tunturit olisivat?

Kansallispuistoissa on pidettävä koirat kytkettyinä. Yllättävän paljon esimerkiksi nyt jouluna Äkäslompolossa ollessamme tuli vastaan turistikoiria, jotka jolkottelivat omia teitään vapaina. Esimerkiksi eräänkin polun alkukohdassa oli kylläkin ihan kylttiin kirjattu, etteivät murret saa juosta irti alueella, mutta vapaasti tassuttelevia sankareita tuli vastaan. Vaikka kuinka koira olisi säyseä ja hyvin opetettu pysymään omistajansa rinnalla, esimerkiksi poronhoitoalueilla koirat saattavat aiheuttaa porotokille turhaa häiriötä. Vastuullinen koiranomistaja muistaa myös tarkistaa, saako retkipaikkaan ottaa ylipäätään koiraa mukaansa – esimerkiksi Nautelankoskella ei saa koiran kanssa liikuskella. Muistuttaisin myös, että koirankakat eivät kuulu pitkospuille tai teille, vaan ne pitää korjata (ja kakkapussit siirtää roskiin asti).

Luonnon kunnioittaminen on luonnon suojelemista ja säilyttämistä. Luonnon säilymisestä kun puhe tuli, heittäisin tässä kohtaa myös hurjan ajatuksen: jos matka kaavailtuun retkipaikkaan ei ole mahdottoman pitkä tai hankala, voisiko auton jättää kotiin ja kulkea luonnonhelmaan jollain muulla konstilla?

Reiteillä kulkeminen

Kansallispuistoissa on tärkeää pysyä merkatuilla reiteillä luonnon kulumisen välttämiseksi – on ihan syynsä siihen, miksi reitit on laadittu. Pesimärauhan takaamiseksi on hyvä tarkistaa, onko alueella esimerkiksi rajoitettu liikkumista tiettyyn aikaan.

Kapeilla luontopoluilla ja pitkospuilla on hyvä muistaa vähän tarkkailla ympäristöään ja muistaa väistää. Jos esimerkiksi huomaa vastaantulijan ja on itse juuri sopivasti vähän leveämmässä kohdassa, tulee antaa tietä toiselle, eikä vaan itse painella menemään ajattelemattomuuksissaan. ”Minä itse” -periaate ei oikein kuulu luontopolulle (ei tosin hirveästi muuallekaan). Pyöräilijöiden on syytä etukäteen tarkistaa, onko pyöräily ylipäätään sallittu kaavaillussa kohteessa ja muistaa ohittaa muut kulkijat rauhallisella vauhdilla.

Näin talven saavuttua heittäisin ilmoille, että pulkkamäki ei ole joka mäki. On aika vaarallista touhua laskea mäkeä reitillä, jolla vaikkapa pyöräilijöillä on oikeus kulkea. Vähän ihmettelen, miksi joku kokee kuntopolun tai maantien turvalliseksi paikaksi pulkkailuun.

Leiriytymisestä

Kun suunnittelee vaikkapa vaellusretkeä, on hyvä tarkistaa jo etukäteen, onko leiriytyminen sallittua reitin varrella ja kuinka pitkät välimatkat leiriytymispaikkojen välillä on. Ihan mielivaltaisesti mihin tahansa ei saisi nimittäin telttaansa pystyttää, vaan esimerkiksi kansallispuistoissa voi leiriytyä telttapaikoiksi merkityillä alueilla. Leiriytymisalueella tai vaikkapa autiotuvassa yöpyessään tulee muistaa kanssaretkeilijät ja antaa tilaa ja rauhaa muille, eikä pistää Spotifyn JVG-soittolistaa pauhaamaan täysillä kanssareissaajien suureksi riemuksi. Luonnonrauha kuitenkin monen mielessä on, eikä tähtääminen voitolla yöhön.

On tärkeää muistaa, että peseytyessään tai astioita tiskatessaan tulee pesuvesi imeyttää riittävän pitkän matkan päähän vesistöstä maahan. Astioita ei siis saa huljuttaa tunturipurossa tai kosken kuohuissa.

Taukopaikkaa valitessa voi ehkä vähän hunteerata, pystyvätkö kanssaretkeilijät vaivatta ohittamaan taukoilijan. Vähän hämmensi jouluna Kuerille kiikkuessamme, että jotkut seurueet olivat keksineet pitää termaritauon aivan reitillä siten, ettei ohitse pystynyt kulkemaan ilman koukkausta suoraan hankeen. Oli aika mielenkiintoista kiikkua tunturia ylös ja väistellä ihmisiä, jotka vaan tyynesti nököttivät polulla tilaa antamatta. Turvaväleistä ei ollut tietoakaan, vaikka näinä aikoina olisi ihan mukava ulkoilmassakin saada vähän hengitystilaa.

Tulenteko ei ole jokamiehenoikeus.

Kansallispuistoalueilla avotulen saa tehdä vain virallisilla nuotiopaikoilla, eikä ihan missä sattuu. On riski, että tuli lähtee leviämään vahingoittaen arvokasta luontoa. Metsäpalo- tai ruohikkopalovaroituksen aikana ei useimmilla tulentekopaikoillakaan saa nuotioita tehdä, mutta retkikeittimen käyttö on sallittua – suosittelen tarkistamaan ennakkoon retkikohteen tulentekoon liittyvät ohjeet ja ottamaan retkikeittimen mukaan.

Roskat eivät kuulu luontoon.

Tuntuu absurdilta edes kirjoittaa seuraavaa lausetta, mutta tässä sitä ollaan. Tupakantumpit, purkkapallot, karkkipaperit, energiajuomatölkit, muovikassit tai nenäliinat eivät kuulu luontoon. Eikä ylipäätään yhtään mikään ihmisen mukana kulkeutuva roska. Jos jotain mukaansa ottaa, pitäisi olla valmius pystyä kantamaan romppeet mukanaan. Reppuun voi lähtiessään vaikka sujauttaa roskapussin, johon kokoaa makkarakääreet tai smoothie-purkit, mutta reitin varrelle ne eivät missään nimessä eikä ikinä, koskaan, milloinkaan kuulu.

Pitkälle pötkii jo ihan sillä, että pitää maalaisjärjen päässään kiinni ja ennakoi. Huolellinen suunnittelu, retkikohteen sääntöihin tutustuminen hyvissä ajoin ja retkelle valmistautuminen ovatkin kaiken a ja o.

Ihminen kuitenkin on vain osa luontoa. Luonto ei ole meidän aikakautemme etuoikeus, vaan säilytetään mahdollisuus myös tuleville sukupolville. Luonto antaa meille niin paljon hyvää, että annetaan me luontoäidille hyvää takaisin.

Kiitos ja anteeksi, olen puhunut.

Lähteet:
Metsähallitus
Luontoon.fi
www.100syyta.fi
www.yle.fi
Jokamiehenoikeuksista luontoon.fi -sivustolla ja www.ymparisto.fi -sivuilta

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.