Viikonloppuaamut, ah. Kun aamupala on syöty ja aamulehti luettu, meillä on tapana lähteä koiran kanssa tutkimaan lähimetsää aamun valjetessa. Juuri sillä hetkellä, kun aamuhämärä väistyy auringonnousun edetessä.
Marraskuun ja joulukuun taitteessa maisema on Turussa perinteisesti harmaampi kuin neuvostoliittolainen betoniin pohjautuva arkkitehtuuri, mutta aamuauringon loimottaessa taivaanrannassa on pienen hetken lämpöä. Pilvissä on kultaa, ja havumetsissä on tunnelmallista pehmeässä aamunkajossa.
Joinakin aamuina on ollut kuuraa, jopa lumihippusia sammaleita suojaamassa, mutta lumi ei Turussa viihdy kuin hetken verran. En olisi lainkaan pahoillani, jos hanget korkeat, nietokset olisivat osa Turunkin talvea. Jo pieni pilkahdus lumesta tuo lisävaloa harmaaseen ajanjaksoon.
Arwen Hundén on ehtinyt jo neljän kuukauden ikäiseksi mönkijäksi. Tyyppi on ihan onnesta soikeana päästessään painelemaan spanielinkorvat lepattaen omia polkuja pitkin – onni taitaa löytyä koiranpennun mielestä lähimettästä. Auringonvalokin saa pennun loistamaan.
Itse asiassa olen koirani kanssa samoilla linjoilla. Aamuaurinko ja mettä, mikäs sen parempi yhdistelmä.