Turussa aurinkoiset ja lämpimät syyshetket ovat vaihtuneet pikku hiljaa koleiksi, sateisiksi tuokioiksi, ja joinain aamuina on ollut kevyttä pakkaskuorrutetta maan kamaralla. On saapunut lokakuu, joka on tuonut mukanaan harmauden Turkuun.
Syksyn harmautta piristää pieni tutkimusretkeilijä, jonka kanssa lähitienoon kiviin, kantoihin, havunneulasiin ja varpusmättäisiin on tullut tutustuttua huolellisesti. Tiedonjanoisen koiranpennun kanssa on aika jännittävää kulkea tutuillakin poluilla; maailma on pienen olennon mielestä käsittämättömän ihmeellinen ja mahtava paikka, joka tuntuu tarjoavan ehtymättömästi mahdollisuuksia leikkiin.
Viime aikoina siis pitempien patikoiden sijaan lähimettät ovat olleet meillä päin kovassa huudossa. Olemmekin seuranneet muuttolintujen kaartelua, ihmetelleet keltaisten lehtien leijuntaa metsän keskellä ja tutkineet kastematojen reittejä. Kävyt, risut, kanervamättäät ja marjavarvut ovat olleet myös jännittäviä ilmiöitä.
Lähimaastoissamme on mukavasti muinaismeren silottamia kalliopintoja, salaperäisiä polkuja ja lehtipuita, jotka syysauringossa näyttävät olevan taikaa tulvillaan siinä missä harmaassa usvassa ne kietoutuvat aavemaiseen hämyyn.
Syksy on taittumassa vähitellen talveksi. Otan talven sydämellisesti vastaan, etenkin lunta kaipaisin kovasti Turkuunkin saapuvaksi. Kotiseuduillani tunturikylässä on jo kunnon talvi, joten talvikaiho on vähän ollut valloillaan sielussani.
Vielä on kuitenkin hetki aikaa nauttia syksyn aavemaisen kauniista loppujaksosta. Kuinka kaunista onkaan, kun maisemaa värittävät vielä pienen tovin kirjavat lehdet ennen kuin talven tuulet houkuttelevat ne mukaansa.
Ah, syksy!