Suomen suurin matkablogiyhteisö

Katariinanlaaksossa koiranpennun kanssa

Katariinanlaakson pitkospuut, tuulessa lentelevät keltaiset lehdet ja herkkupaloja kyttäävät oravat ovat tavanomaistakin kiehtovampia, kun mukana maailmaa ihmettelemässä on reilun parin kuukauden ikäinen koiranpentu.

Minun mittapuullani vähän laittoman varhain eräänä lauantaiaamuna lähdimme pitkästä aikaa vähän pitemmälle kävelyretkelle. Vähän pitemmällä tarkoitan tässä tilanteessa pihapiirin ulkopuolelle sijoittuvaa toimintaa – pennun kanssa olemme lähinnä möngertäneet joko kotimme piha-alueella tai lähimettän suojissa. Pennun kanssa ei käydä vielä tässä vaiheessa pitkiä reissuja, vaan niiden aika tulee myöhemmin.

Kotoamme Katariinanlaaksoon on ihmisten kannalta mukava kävely- tai juoksumatka. Pennun kanssa liikkuessamme kuljimme huomattavasti verkkaisempaa tahtia ja annoimme neitokaisen tutustua rauhassa uusiin hajuihin ja outoihin ilmiöihin. Luonnollisesti pentu sai kulkea sylissä ison osan matkastamme.

Jos etukäteen jännitti, kuinka koiramme suhtautuisi uusiin ääniin, ihmistulvaan, sorsiin ja pitkospuihin, ei ollut kyllä syytä huoleen. Pentumme on erittäin utelias, vilkas ja reipas, eikä sitä juurikaan mikään hämmentänyt uudessa paikassa. Se, että poloinen joutui kulkemaan omasta mielestään aivan liian pitkiä välimatkoja sylissä, tuppasi sapettamaan, ja tämän seurauksena sylistä kuului vähän väliä protestihenkistä närkästynyttä hymähtelyä. Meillä on koira, jonka asenne on hyvin vahvasti minä itte.

Katariinanlaaksosssa oli jälleen kerran kaunista. Sinertävä taivas heijastui meren pintaan, ja kevyt pakkanen oli paikoitellen kuorruttanut polkujen varsilla lehtien reunuksille huurrepinnan. Vielä oli kultaista ja vihreää, ja hetkittäin aurinko kujeili ja näyttäytyi puissa hehkuvien lehtien lomasta. Ei ole enää pitkä matka siihen, kun puut värjöttelevät alastomina ilman lehtipeitteitään ja odottelevat pehmeää luminuttua ylleen.

Katariinanlaaksossa ruukaa olla runsaasti oravia liikekannalla herkkujen perässä, mutta nyt pörröhäntiä tuntui olevan tavallistakin enemmän poluilla. Oravien olemassaolo ei muuten ihan täysin auennut neitikoiralle, mutta hetkittäin karvapeppu olisi ollut valmis kiikkumaan oravien perässä jykeviä tammia pitkin. Povaan, että orastava kiinnostus oravia kohtaan tulee leimahtamaan intohimoiseksi jahtaamiseksi jossain vaiheessa.

Sen sijaan hämmennystä aiheuttivat sorsat. Mitä ne oikein ovat? Miksi niillä on niin kummalliset kuonot? Miksi ne päästelevät niin eriskummallisia ääniä? Ihmisen sylissä uskalsi ehkä vähän uhmakkaasti hymähdellä pari kertaa oudoille kaakattajille, mutta taisi koiraa vähän arveluttaa mysteeriolentojen toiminta.

Katariinanlaaksosta olen kirjoittanut jo vähän nolottavan moneen kertaan, mutta kiva paikka ansaitsee tulla mainituksi useamman kerran. Jokaisena vuodenaikana alueella riittää nähtävää. Lisää Katariinanlaakso-fiilistelyä blogistani löytyy oivaltavasti nimetyn kategorian eli Katariinanlaakson alta.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.