Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kakolanmäen museo

Aivan Turun keskustan tuntumassa sijaitsee kukkulan laella Ernst Lohrmannin suunnittelema komea kivilinna, joka ei suinkaan jylhästä ulkomuodostaan huolimatta ole herraskartano. Se on toiminut vankilana, jonne maamme pahamaineiset ryövärit, konnat, murhaajat ja rikolliset on teljetty miettimään tekosiaan. Turun vankilan keskusvankilana se toimi aina vuoteen 2007 asti.

Turun toiseksi korkeimman kukkulan, Kakolanmäen, hyödyntämiseen vankila-alueena liittyy erilaisia vaiheita. Vuonna 1845 aloitettiin työ- ja ojennuslaitoksen rakentaminen. Ensimmäiset asukkaat siirrettiin ojennuslaitokseen vuonna 1853 Turun linnasta, ja itse asiassa Turun linnasta tulleet osallistuivat rakennuksen rakentamiseen. Myöhemmin ojennuslaitosta on kutsuttu rangaistuslaitokseksi, kuritushuoneeksi ja lopulta keskusvankilaksi. 1800-luvun loppupuolella alueelle lisättiin lääninvankila sekä esimerkiksi erillinen rakennus mielisairaille vuonna 1908. Lääninvankilassa oli oma siipi naisvangeille, jotka oli tuomittu vankeuteen esimerkiksi sikiönpäästöstä tai lapsenmurhasta.

Krimin sodan aikoihin sotilaat ottivat linnarakennuksen käyttöönsä noin kymmeneksi vuodeksi, eikä tällöin vankilatoimintaa Kakolanmäellä ollut. Ensimmäiset varsinaiset vangit siirrettiin Kakolanmäelle vuonna 1862. 1870-luvulla rakennettiin sekä vankiljanjohtajan että apulaisjohtajan asunnot kukkulan korkeimpaan kohtaan, ja samalla vuosikymmenellä vankilaan tehtiin myös auburnilainen ja philadelphialainen sellisiipi. Ensiksi mainitussa siivessä vangit saivat työskennellä päiväsaikaan porukalla, mutta yön tullen heidät eristettiin toisistaan, mutta philadelhialaisen mallin mukaisesti vangit eivät saaneet olla missään arjen vaiheessa kontaktissa keskenään, vaan elivät täysin eristyksissä.

Museonäyttely on sijoitettu entiseen vankilanjohtajaan hevostalliin. Pienestä koostaan huolimatta näyttely kuvaa kiehtovalla tavalla 1900-luvun alkupuolen elämää Kakolanmäellä. Näyttely koostuu vartijoina toimineiden henkilöiden sukulaisilta lahjoituksina saaduista, mielenkiintoisista esineistä ja valokuvista, jotka kuritushuoneen pastori Ellilä napsaisi vankila-arjesta 1900-luvun alkupuolella. Museokävijä voi tutkia myös erinäisiä asiakirjoja, esimerkiksi otteita pastorin työpäiväkirjasta sekä vankeja koskevia dokumentteja, kuten vankipasseja.

Vankilassa toimi erilaisia työpajoja, muun muassa leipomo sekä metalli-ja puupajoja, joissa vangit työskentelivät arkipäivisin työmestareiden valvonnassa. Ajatuksena oli, että vankila-aikoinaan henkilöt omaksuisivat tietotaitoa, jotta vapauduttuaan he voisivat saada leipätyön taitojensa kautta. Luottovangit eli vapautumassa olevat, luotettaviksi katsotut vangit pääsivät leipomoon, mutta suuri osa vangeista työskenteli Kakolanmäen kivilouhimossa louhien Kakolan graniittia, jota vangit alkoivat kutsua kakoliitiksi. Vankila-alue oli joissain määrin omavarainen, ja alueella oli oma peruna- ja kasvimaa, sikala ja vihannestarha.

Työstään vangit saivat pienen korvauksen, jonka he saivat haltuunsa vapauduttuaan. Palkan saattoi myös menettää, jos erehtyi vaikkapa rettelöimään ja riehumaan. Riehumisesta ilman minkäänlaista aasinsiltaa tuli mieleen, että vankila-alueella toimi myös oma sairaala, joka oli haluttu kohde – sairastuneet välttyivät työnteolta ja saivat jopa lisäravintoa, ja kaiken lisäksi sairaalassa työskenteli naisia sairaanhoitajina.

Näyttelyyn sijoitetut kuvat vangeista pysähdyttävät. Etenkin nuorten, nippa nappa teini-ikäisten kohtalot pohdituttavat. Mitä mahtoi tapahtua 15-vuotiaana Kakolaan päätyneelle pojanklopille? Kakolaan on tiettävästi päätynyt lusimaan yksi kittiläläinen, joten lämpimät terveiset äidille (hän on kotoisin Kittilästä, kunnasta, joka kalpenee täysin Kolarin rinnalla).

Vankilan rakentamishetkellä Kakolanämen katsottiin sijaitsevan kaukana keskustasta, eikä kaupungin ajateltu laajentuvan niin kauas sivilisaation ulottumattomiin. Näin 2020-luvun puolella on aika absurdia, että vankila on sijainnut vielä vuonna 2007 näinkin lähellä keskustaa.

Museokäynnin vastapainoksi samassa pihapiirissä vankilanjohtajan talossa toimii herttainen Café Kakola, jossa voi museovierailun yhteydessä käydä hörppimässä peltimukikahvit ja nauttia Funikulaari-leivos. Ja toki Kakolanruusu, yksi Turun parhaimmista ravintoloista, on testaamisen arvoinen! Funikulaarilla saattaa ehkä päästä kukkulan laelle, jos tuuri käy, mutta mieluummin luottaisin omiin jalkoihin kuin sitkulaariin, joka toimii joskus ja useimmiten ei.

Lähteinä tekstille olen hyödyntänyt Museoviraston sivuja sekä Kakolan omia sivuja.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.