Pakasaivo, Lapin Helvetti, on aika mahtava paikka. Lähes pystysuorien, jyrkkien kallioseinämien muodostamassa syvennyksessä uinuu rotkojärvi, joka yltää Suomen toiseksi syvimmäksi vesistöksi – kärkipaikkaa pitää Inarinjärvi.
Muonion kunnan puolella sijaitseva Pakasaivo on saanut alkunsa jääkauden aikoihin tapahtuneiden luonnonmullistusten seurauksena – pohja on mannerjäätiköiden sulamisvesien pyörittämä. Saivojärven syvyys useimpien lähteiden mukaan on noin kuutisenkymmentä metriä, mutta syvyys saattaa olla jopa yhdeksisenkymmentä metriä – välipohja ulottuu noin neljänkymmenen metrin korkeuteen. Jykevien kallioseinämien arvioitu korkeus vedenpinnasta laskettuna on noin neljäkymmentä metriä, ja rotkojärvellä on pituutta noin kilometrin verran.
Pakasaivoon ei pääse livahtamaan pienen rinnepuron lisäksi vettä muista joista tai järvistä, vaan saivon vesi on peräisin pohjalähteistä. Koska pohja- ja pintavesi eivät pääse sekoittumaan, on veden laatu erittäin rikkipitoista.
Pakasaivoon on liitetty monenlaisia uskomuksia vuosisatojen varrella – jopa itse pirun uskotaan lymyilleen veden suojissa. Ammoisina aikoina saamelaisten arvellaan pitäneen järveä sekä palvonta- että uhrauspaikkana. Pakasaivo on mykistävä, joten ei liene yllättävää, että se on vuosisatoja sitten ollut pyhä paikka.
Pakasaivon nimi lienee monen korvaan omituisen kuuloinen. Paikan nimi koostuu kahdesta sanasta, ’paka’ ja ’saivo’, eikä se suinkaan ole yhdistelmä sanoista ’pakas’ ja ’aivo’, kuten olen joskus kuullut nimen lausuttavan. Saamelaisen mytologian mukaan saivo on vesistö, joka jakaa kokemamme maailman ja vainajien asuinpaikan toisistaan. Lapista löytyy useampikin saivojärvi, joiden alla siis piilee vainajien valtakunta.
Alueella on ollut aikoinaan kota, joka on sittemmin purettu. Nykyään rotkojärven liepeiltä löytyy tulistelupaikka, ja Pakasaivoa reunustaa pienen pätkän verran pitkospuut. En aivan kokemattoman liikkujan suosittelisi lähtevän kiertämään järveä.
Ja sitten on luvassa ootd-osio.
Pakasaivo on minulle paikka, jossa on päästävä käymään kotona käydessäni. Viime kesänä tie oli niin kehnossa kunnossa, että Pakasaivolla poikkeaminen jäi välistä, mutta onneksi tämän vuoden kesäreissulla pääsin ihailemaan tuttuja maisemia. Ikiaikaista rotkojärveä tuijottaessani aloin pohtia, kuinka esivanhempani ovat monen monituista aikakautta sitten kenties kulkeneet saivon liepeillä vähän pelonsekaista kunnoitusta kannatellen, heittäneet uhrilahjoja tai jopa valinneet mystisen seudun yhteisöään vahvistavien rituaaliensa toimipaikaksi. Joka tapauksessa pienehköstä koostaan huolimatta Pakasaivo herättää kunnioituksen tunteita – ja tunteen siitä, että täällä juureni ovat. Syvälle Tunturi-Lapin maastoon kiepsuteltuina.
Pakasaivolle johdattavan soratien varrella on toinenkin hieno nähtävyys, Kirkkopahta, joka on noin parin metrin korkeuteen yltävä siirtolohkare. Leveyssuunnassa kivellä on mittaa kuutisen metriä. Kirkkopahta on ainut suurempi kivi kankaisessa maastossa. Tarinat kertovat kiveä käytetyn palvonta- ja uhrausmenoissa, mutta muutama vuosi sitten tehtyjen arkeologisten kaivausten yhteydessä ei tehty rituaaliseen toimintaan viittaavia löytöjä. Ei tosin ole kovinkaan kaukainen ajatus, että alueella liikuskelisi maahisia, haltioita ja muita mytologisia hahmoja.
Pakasaivon tunnelmaa ei saa vangituksi yhteenkään kuvaan, vaan se on koettava itse.
Tietoa löytyy esimerkiksi Muonion kunnan sivuilta.