Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kävelyllä Aurajoen tuntumassa

Sateen ropina on ihana ilmiö, mutta valon lisääntyminen ja toivo keväästä ovat tervetulleita käsitteitä. Nyt kun viimeinkin loppumaton marraskuu on alkanut osoittaa päättymisen merkkejä, on aika asentaa kevätantennit ja tarkkailla luonnon heräämistä uuteen vuodenaikaan.

Maaliskuu on saapuessaan vaihtanut taivaalle sinisen nutun, ja tuuli kuljettaa mukanaan vesipisaroiden sijaan lupauksen orastavasta keväästä.

Yhtenä sunnuntaina ilmassa oli kevään tuoksua. En tarkoita liejuista, ummehtunutta lemua, joka monesti lumen sulattua valtaa metsät, vaan enemmänkin kuvaannollisella tasolla.

Joka tapauksessa kaunis oli päivä ja lempiseuralaiseni oli kotisatamassa, joten lähdimme kävelemään jokirannan suuntaan. Halistenkoskella vesi pulputti innokkaasti ja vesi virtasi villisti. Kalatiellä tuli vastaan hevonen, mikä ilahdutti, sillä hevoset ja eläimet ylipäätään ovat hienoja olentoja. Jatkoimme joen viertä mutkittelevalla polulla, Suomen sydän -reitillä, joka itse asiassa jatkuu yhdentoista kilometrin verran Lietoon päin.

Joen varrella kohoaa kaksi harvinaisen säännönmukaisesti muotoutunutta pientä kukkulaa. Komosten kummut on määritelty muinaisjäännöksiksi vuonna 1961, jolloin alueelta löydettiin rautakaudelta peräisin olevaa keramiikkaa ja palanutta luuta. On arveltu, että kummut ovat hautoja, mikä tekee alueesta kulttuurihistoriallisesti merkittävän – rautakaudella Suomessa polttokenttäkalmisto oli tyypillinen hautaustapa. Rautakautisesta ihmisvaikutuksesta kertovat myös arkeofyytit sikoangervo ja ahdekaura. Muinaismuistolakiin nojaten kukkulat kuuluvat suojelun piiriin.

Toinen vaihtoehto on se, että hautakumpujen sijaan alue on Kontu. Näin minusta tuntuu, ja kieltäydyn kuuntelemasta eriäviä mielipiteitä.

Jatkoimme matkaamme aina Ravattulan Ristimäen muinaiselle kirkkopaikalle asti, mutta Liedon Vanhalinnan linnavuoren tietämillekin olisi voinut vielä taivaltaa.

Aivan muinaiskirkon tietämillä, idyllisen peltomaiseman reunamilla on ihana metsikköalue.

Olen kirjoittanut jokivarren hienoudesta syksyllä, jolloin ruskan värit hehkuivat komeasti. Vaikka maaliskuista kävelyretkeä eivät värjänneet syksyn ruska tai vielä kesän vehreys, maisema oli hurmaava – aavistus keväästä oli jo selkeästi havaittavissa ilmassa. Tai näin olin tulkitsevinani.

Tämän tarinan opetus on se, että aina ei tarvitse lähteä kauas voidakseen kokea hienoja asioita. Eri vuodenaikoina maisema muuttuu tyystin, joten luonto on aina kaunis paikka.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.