Suomen suurin matkablogiyhteisö

Paimion luontopolku

Vaikka Paimion luontopolku on mitaltaan vain nelisen kilometriä, suppeasta koostaan huolimatta alue on todella vivahteikas. Luontopolun varrelle mahtuu suomaisemaa, monenlaisia ja -ikäisiä metsikköjä, sammalpeitteisiä kalliokukkuloita sekä pieniä suolampia.

Yhtenä tammikuisena sunnuntaina lähdimme Marin ja Tahkiksen kanssa pakomatkalle pois kaupungin hälystä. Tavoitteenamme oli viettää rauhallinen, ressitön sunnuntai jossain mettän sopukassa. Jossain, jossa tavoittaisimme hiljaisuuden. Jossain, jossa voisimme juoda päiväkaffet laavupaikalla. Tärkeintä kuitenkin olisi se, että keuhkoihin virtaisi raikasta ilmaa ja sielu saisi ravintoa.

Ehdotus retkikohteesta tuli Marin tai Jonin suusta – jompikumpi alkoi puhua Paimiossa sijaitsevasta luontopolusta, ja sinne lopulta lähdimme. En ollut koskaan aiemmin käynyt reitillä, joten suhtauduin uteliaasti sunnuntaikävelyymme. Ja niin me suksimme suolle ja menimme päin mettää.

Luontopolku yllätti täydellisesti monimuotoisuudellaan, ja jo matka kohti luontopolkua oli viehättävä. Mikäpäs keskellä maalaisidylliä oli matkata! Myös historia oli luontopolulla joissain määrin läsnä – heti lähtöpisteen tuntumassa parkkipaikka-alueella on Paimiossa aikoinaan sijainneen turvepehkutehtaan konehuone, johon on sijoitettu tehtaasta kertova Suo, piuha ja turve – näyttely. Pieni museo on avoinna niin vuorokauden kuin vuoden ympäri.

Polulle siirryttäessä alkumatkasta maisema on kovin suovoittoista – on kohosuota ja nevaa. Preitilänsuo on pääosin kohosuota, joka alkoi muotoutua erilliseksi osaksi noin 7500 vuotta sitten silloisesta Ancylus-järvestä, joka puolestaan oli nykyistä Itämerta edeltänyt järvi. Nykyään turvekerrosta on vajaan neljän metrin verran, joskin vielä 1700-luvulla alue oli niittymaata ainakin isojakokarttojen perusteella.

Sateisen talven jäljiltä kosteutta oli runsaasti havaittavissa, mutta pitkospuiden vuoraama polku oli varsin helppokulkuinen, ja pieniä siltoja oli rakennettu ylittämään vetisimmät kohdat. Pikkuliruja pulputti iloisesti siellä täällä matkan varrella.

Muutaman sadan metrin päässä reitin aloituskohdasta on suolampi, Preitilänjärvi, joka patikointipäivänä lepäsi tyynenä. Pehmeänsinisellä taivaalla seikkailevat pilvet heijastuivat lammen pintaan – sanomattakin lienee selvää, että oli kaunista! Ei ihme, että lammen rannalle on rakennettu pienet penkit, joille istahtaessaan voisi nauttia suopursujen tuoksusta. Sivuhuomatuksena manittakoon, että suolammen tuntumassa kasvaa ulpukoita, joita ei pahemmin Paimion seudulla muutoin havaita.

Pitkospuut johdattelivat meitä soisesta maisemasta metsikön suuntaan. Hoikat männyt ja koivut kurkottelivat korkeuksiin, ja pehmeät sammalmättäät houkuttelivat kulkemaan metsäään päin. Me jatkoimme kuitenkin ihan merkatulla polulla, vaikka metsämaisema näytti houkuttelevalta. Joka tapauksessa minä tykkään kuusista, ja kuusten reunustama polku riitti aiheuttamaan tyytyväisyyttä ilmaisevia huokauksia.

Polun puolen välin kohdilla maasto muuttui selkeästi kallioisemmaksi ja kanervaiseksi, ja saavuimme näköalatornille. Näköalatornista avautuu kaunis metsämaisema, ja rakennelman juurella on katos, jossa kelpaa tulistella ja syödä eväät – vaikka kuinka lyhkäinen metsäretki olisi kyseessä, repussa on aina oltava suklaata, lakritsitaateleita ja pähkinöitä. Mari ja Joni olivat varustaneet reppunsa myös hyvällä kahvilla, joka maistui taivaalliselta ulkoilmassa. Savun tuoksu, lämmin kahvi ja tumma suklaa muodostavat kenties kauneimman yhdistelmän päällä maan.

Katokselta ja näköalatornista vain reilun kivenheiton päässä on upea luonnonnähtävyys: pirunpelto. Pirunpellot eli muinaiset meren rannat tihkuvat mystiikkaa, joten ei ihme, että ammoisina aikoina esivanhempamme ovat liittäneet niihin myyttisiä tarinoita.

Polku kuljetti meidät kohti kivikkoista metsää, jossa erittäin suurella todennäköisyydellä asuu menninkäisiä ja keijukaisia. Loppumatkasta, kun polku noudattaa kallioista rinnettä, on kulkemista helpotettu köysikaiteilla. Koska suomaan ylitykseen on rakennettu pitkospuut ja sillat helpottavat kulkua joissakin kohdissa, sanoisin, että kokonaisuutena Paimion luontopolku on aika helppokulkuinen. Loppumatkasta maasto on kallioista ja nousua tulee jonkin verran, mutta suurimman osan matkasta on loivaa, eikä kovinkaan haastavia kohtia matkan aikana tottuneelle metsäliikkujalle ole – haastavampiakin reittejä on. Tosin olen omasta mielestäni aika hyvä kiikkumaan vaaroilla, kukkuloilla ja tuntureilla, jos pieni omakehu sallitaan (ylämäkeen punnertaminen onkin yksi harvoista elämän osa-alueista, joilla loistan).

Matkan varrella on metsäteitä, jotka aikoinaan ovat olleet turveen kuljetusta varten tehtyjä ratalinjoja. Vetisenä päivänä linjat olivat lätäköiden värittämät.

Vaikka alueella viihtyy kuutisenkymmentä erilaista lintua, ei pahemmin lintujen ääniä kuulunut, tosin me aloitimme kävelymme aamupäivästä. Erilaisia jäkälä- ja sammallajeja sen sijaan tuli bongattua. Veikkaisin, että porot olisivat aika tohkeissaan, jos pääsisivät nauttimaan luontopolun antimista – jäkälä on nimittäin kisuroiden suurta herkkua.

Aivan polun loppuosassa on jemmattuna mukaelma sota-aikaisesta korsusta, jonka Paimion sotaveteraanit rakennuttivat vuonna 1998 muistuttamaan jälkipolvia siitä, millaisissa olosuhteissa maamme itsenäisyyttä puolustettiin sotavuosina. Korsuun on vain muutama metri polulta.

Luontopolku sijaitsee Paimion Iso-Heikoisissa kuutisen kilometrin päästä Paimion keskustasta. On huomattava, ettei polkua huolleta talvisin ja toisaalta esimerkiksi pyörällä liikkuminen on kielletty. Roskiksia ei ole matkan varrella taikka laavun tuntumassa, joten roskat otetaan mukaan (mikä mielestäni pitäisi olla ihan jokaisella retkeilijälle päivänselvä juttu muutenkin).

Polku on erinomaisesti opastettu; puihin on maalattu siniset merkit ja vähän väliä on mainioita opastetauluja, jotka kertovat niin alueen kasveista, linnuista kuin metsätyypeistä. Polkua kuljetaan myötäpäivään, ja tämäkin on selkeästi kerrottu. Itse asiassa myös luontopolulle on maantieltä asti hyvät opastukset – hiekkatie, joka johtaa polulle, on nimetty Luontopoluntieksi ja kaiken lisäksi ihan erillinen opastekin on pystytetty tienhaaraan. Jopa minäkin, suuntavaistoton ammattieksyjä ja parantumaton dorka, olisin löytänyt paikan päälle kivutta, jos olisin ollut liikkeellä itsekseni.

Sanoisin, että lyhyestä pituudestaan huolimatta Paimion luontopolku kiilasi omien varsinaissuomalaisten reittieni suosikkilistalle saman tien. Luonnon monipuolisuus ja rauhallisuus lumosivat mettäläisen mielen, ja suunnitelmissani on ehdottomasti käydä luontopolulla katsomassa, kuinka miljöö muuttuu eri vuodenaikoina.

Onko Paimion luontopolku sinulle tuttu? Jos on, hyvä! Jos ei, laita hyvät kengät jalkoihisi ja käy kurkkaamassa!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Nimetön 20.2.2020 at 10:55

    Hienoja maisemia kyllä! Kiva kun on opastetauluja, josta näkee alueen kasveja sekä metsätyyppejä. Itse en ole Paimion luontopolulla käynyt, mutta täytyy joskus käydä.

    • Reply Maarit 20.2.2020 at 20:59

      Paimion luontopolku on lyhyt mutta todella monipuolinen ja kaunis paikka – on suota, on mettää, on muinaismeren silottamia kallioita! Ja kyllä, olen samaa mieltä opastetauluista. Luonnossa liikkuminen on itsessään jo ihanaa, mutta vielä parempi on, jos voi samaan syssyyn oppia uutta.

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.