Kellostapulia kohti jouluaattona

Yksi jouluperinteistä on ehdottomasti ylitse muiden, ja se on tietenkin aamupäivästä ulkoileminen hangessa. Noh, pidän myös kynttilöiden polttelusta, äidin tekemästä riisipuurosta sekametelisopan kera, Lumiukosta, joulurauhan julistuksesta, joulukuusen lempeyden nauttimisesta, joululaulujen tahdissa laulamisesta…

Mutta jonkin sortin ulkoilu on olennainen juttu, jotta ensinnäkin selviää jouluähkystä, joka on väistämätön osa joulua. Ja muutenkin talvi loihtii hulppeat puitteet liikunnalle – etenkin murtomaahiihto ja patikointi hangessa puhuttelevat sieluani. Mitä syvemmälle hankeen humahtaa, sitä kevyemmäksi mieli ponnahtaa. En suinkaan ole outo, minä vain satun pitämään lumessa tarpomisesta.

Niinpä seurueemme lähti kohti tunturia jouluaattona, kun olimme ensin todenneet television välityksellä, ettei Turussa sentään satanut vettä kaatamalla. Lähdimme Kellokkaasta ja kuljimme Varkaankurun kautta kohti Kellostapulia. Edellisestä visiitistä yhdellä suosikkituntureistani olikin jo ehtinyt aivan liian kauan aikaa – viime kesänä patikoin Kellostapulissa edellisen kerran, ja tarinan voi lukea täältä.

Ylläksen valot hehkuivat sinistä taivasta vasten. Aamupäivä oli alkanut jo taittua hiljalleen iltapäivää kohti, ja koska kaamosaikana päivänvalo hupenee tunturikunnassa varhain, syvänsininen oli hallitseva sävy. Koko jouluaaton oli ollut kovin pilvistä, ja aamu oli alkanut hyvin harmaana, mutta kaamoksen aikaan sininen hetki saa suostuteltua harmaanakin alkaneen päivän pukemaan vähän juhlavamman iltapäiväkoltun ylleen.

Kaamos on minusta satumaista aikaa; pimeä ja synkkä eivät ole lainkaan adjektiiveja, jotka liittäisin sydäntalveen. Ihanan puhdas lumi, taivaan pastelliset tai vahvat sinisen sävyt, kirkkaasti loimottava kuutamo ja tietenkin revontulet korostavat talven kauneutta tunturikunnassa. Pilvisenäkin päivänä maisema on talvi-ihmisen mielestä kaunis.

Kesänki meinasi kadota näkyvistä, kun massiivinen pilviseurue kiirehti tunturinlaelle aattoa viettämään. Oli todella kiehtovaa seurata muhkean pilvipeitteen liikkumista varsin nopealla syklillä. Toki näkyvyys alkoi heikentyä vähitellen pilvien kiirehtiessä kintereillemme ja hämärän laskeutuessa, mutta ei se oikeastaan haitannut.

Joskus joku tai aika monikin on ihmetellyt, miten meillä päin selvitään kaamoksesta, ja tähän kysymykseen minulla on vain yksi vastaus: mainiosti. Pimeys ei tunnu minusta lainkaan ahdistavalta hohtavia hankia ja taivaan loimuja vasten. Enemmän on masentanut esimerkiksi tämän vuoden sadefarssin myötä Turunmaalla. Yleensä ihana asuinkaupunkini, jossa viihdyn muutoin, on muuttunut synkkyyden mekaksi, sillä vettä on satanut kuin Esterin takaosasta viimeisen parin kuukauden ajan.

Olen todennäköisesti hokenut samoja asioita moensti ennenkin, mutta sanottakoon vielä, että Kellostapuli kun on horisontissa, kaikki on elämässä ihan hyvin. Siihen vielä kaamoksen syvät sävyt kaupan päälle, ja kappas: sitä on onni.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.