Suomen suurin matkablogiyhteisö

Turun päivä

Olenko tullut maininneeksi, että Turku on suhteellisen kiva kaupunki, jonka aktiviteettitarjonta on varsin mallikkaalla tasolla? Jälleen kerran on luvassa Turku-hehkutusta, mutta minkäs teet, sillä Turku on yksinkertaisesti ihan kiva paikka elää. Oikeastaan Turku on ainut kaupunki, jossa voisin kuvitella asuvani – syitä tähän on monia, mutta monipuolinen kulttuuritarjonta on yksi Turussa asumisen ihanimpia puolia.

Onkin ihan aiheellista, että Turkua juhlistetaan kerran vuodessa. Jo vuodesta 1961 lähtien on syyskuun puolivälissä Turku pukeutunut juhlakamppeisiinsa ja kutsunut väen koolle tutustumaan kaupungin moniin puoliin. Lukuisiin museoihin on ilmainen sisäänpääsy tai oppaita kertomassa tarkemmin näyttelyistä ja taiteilijoista. Kaupunki järjestää opastettuja kävelykierroksia, joihin osallistuttuaan ymmärtää paremmin Turun kerroksellisuutta. Musiikki raikaa Turun linnassa, kirkot avaavat ovensa, ja myös teattereissa on opastettuja kierroksia. Turun päivä on todella oivallinen tapahtuma!

Koska vähän joka puolella kaupunkia tapahtuu vaikka jos mitä, voi ohjelman tarkistaa jo hyvissä ajoin kaupungin tapahtumakalenterista. Näin allekirjoittanutkin teki pohtiessaan, mihin tänä vuonna siirtäisi maallisen tomumajansa.

Oma versioni Turun päivän vietosta on – yllätys! – aika historiapainotteinen. Päivä käynnistyi Pyhän Hengen kappelissa, joka oli jämähtänyt listalle paikoista, joita en ollut onnistunut vielä näkemään. Kappeli sijaitsee Pyhän Hengen kirkon raunioissa Casagranden talossa Linnakadulla. Samassa pisteessä on sijainnut Pyhän Hengen hospitaalin ylläpitämä Pyhän Hengen talo tiettävästi jo 1390-luvulla. Hospitaali oli aikoinaan järjestö, jonka tarkoitus oli levittää kristillistä sanomaa ja samalla huolehtia varattomista, vanhuksista ja vaivaisista. Uskonpuhdistuksen jyllätessä 1500-luvulla järjestön pillit pistettiin pussiin, ja tontin siirryttyä kruunun haltuun rakennutti Juhana-herttua kirkon suomenkielisille entisen hospitaalin tilalle aivan 1500-luvun lopussa. Juhana näet uskonpuhdistuksen hengessä pohti, että suomenkielisetkin tarvitsevat oman kirkon – ruotsinkieliset saivat kuunnella taivaallista sanomaa tuomiokirkossa.

Kirkon rakentaminen ei sujunut aivan ongelmitta. Kirkon rakennustyöt tyssäsivät Juhanan poistumiseen maallisilta poluilta, mutta turkulaiset itse rahoittivat kirkon rakentamista. 1600-luvun alussa kirkko kuitenkin paloi, ja Pietari Brahe määäräsi koko rakennuksen purettavaksi muutama vuosikymmen myöhemmin. Kirkkohanke unohtui.

Vuonna 1869 käynnistettiin arkeologiset kaivaukset, kun alueelle haluttiin rakentaa uutta, ja niin löytyivät Pyhän Hengen talon ja kirkon rauniot sekä hautausmaa. Vainajia löydettiin kuutisensataa, ja ruumiit on haudattu uudelleen kappeliin. Monia tarinoita siis on piiloutunut kappeliin, jossa osa seinistä muodostaa jäänteen keskiaikaisesta kirkosta.

Seuraavaksi oli vuorossa Turun taidemuseo, jossa on kesän ajan ollut Imogen Cunninghamin upea näyttely. Amerikkalaisvalokuvaaja oli aikansa pioneeri – nainen, joka valokuvasi ja rohkeni vieläpä ottaa kohteekseen alastomia malleja, jopa miehiä. Aikansa normistoa rikkonut valokuvaaja oli elämänsä loppuun asti innokas oppimaan uusia tekniikoita ja tapoja, mikä näkyy Cunninghamin teoksissa vahvasti. Kasvistoon ja ihmisvartaloon keskittynyt Cunningham leikitteli valon ja varjon kontrasteilla, tarkoilla yksityiskohdilla ja muotokielillä. Cunninghamin teokset ovat todella vahvoja ja puhuttelevia. Osa teoksista tuntuu rönsyilevän mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita ja viittaavan klassisen antiikin teemastoon, osa on riisuttu turhilta rimpsuilta, eikä niiden tarkoitus ole lörpötellä turhia. Eri aikakausien aatteet ja näkemykset näkyvät Cunninghamin teoksissa, mutta sillä varauksella, että taiteilija on itse määritellyt omat ehtonsa. Hän ei ole pureksimatta niellyt tyyli-ihanteita, vaan poiminut vaikutetteita omaan tyyliinsä sopivasti. Täytyy sanoa, että rakastuin Cunninghamin teoksiin!

Mielenkiintoinen oli myös Jenni Yppärilän ”Kauan eläköön” -näyttely, jossa kolmiulotteiset rakennukset pelaavat todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Muutama tuttu turkulainen rakennus on päässyt Yppärilän käsittelyyn, muttei aivan sellaisina kuin ne katukuvassa bongaa. Rakennukset on esimerkiksi kuorrutettu graffiteilla tai omituisilla kasvirihmastoilla. Maininnan ansaitsevat myös Anssi Kasitonnin filmit Saladdin Castique ja Sakke, jotka olivat mainioita!

Olen tainnut piipahtaa Qwenselin talossa ja apteekkimuseossa jo aika nolottavan monta kertaa, mutta koska aina välillä kuvittelen olevani oman elämäni Elizabeth Bennett ja elän haavemaailmassa, on 1700-luvun herrasväen elämää pääästävä mielikuvituksen ruokkimiseksi tunnustelemaan säännöllisin väliajoin Qwenselin kodissa. Ensimmäinen asukas, josta historiankirjoihin on jäänyt tarinoita, oli Wilhelm Qwensel. Hovioikeuden virkamiehenä työskennellyt Qwensel rakennutti nykyisen päärakennuksen 1700-luvun alussa, jolloin aluetta kutsuttiin Herrainkulmaksi – Pietari Brahe oli näet kaavoittanut alueen virkamiesten ja aatelisten asuinmiljööksi. Rakennuksessa viihtyivät monet perheet aikojen kuluessa, ja nykypäivään säilynyt kustavilais- ja rokokootyylinen sisustus on Josef Gustav Pippingin aikakaudelta. Pipping oli ensimmäinen kirurgian professori Suomessa, ja hänen ansionsa lääketieteen saralla siivittivät hänen siirtymistään aatelistoon.

Apteekkimuseon perustaminen pohjautuu vuonna 1936 perustetun Turun Proviisorikerhon toimintaan. Tiivistetysti kerrottuna kerhon onnistui kerätä niin kattava esineistö – jopa kokonaisen apteekkimyymälän kalustuksen Oulusta – että se päätti perustaa apteekkimuseon Turkuun. Erinäisten vaiheiden jälkeen apteekkimuseo päätettiin sijoittaa Qwenselin taloon, ja vuonna 1958 museo avattiin kolmeen huoneeseen rakennuksessa. Vuonna 1978 kaupunki, jonka hallussa Qwenselin talo oli, lahjoitti alueen rakennusten käyttöoikeuden museolle.

Päivän neljäs ja samalla viimeinen kohde oli Wäinö Aaltosen museo, jossa tällä hetkellä on kuvanveistäjä HC Bergin eri materiaaleja hyödyntävä näyttely, jossa korostuvat valo ja optiset illuusiot. Teokset tuntuvat haastavan katsojaa; eri näkövinkkeleistä teoksen värit ja muuttuvat. Wäinö Aaltosen museo on ihan täydellinen paikka makustella taidetta, ja lisäksi museorakennuksessa sijaitsevasta kahvilasta saa erinomaista kahvia. Olen jo kirjoitellut WAM:sta oman postauksen.

Otin vahingossa selfien, jossa näkyy noin 1/50 osa minusta.

Turun päivä päättyy ilotulituksiin. Jos näin loppuun voi vähän nurista ärsyttävästi, en käsitä ilotulituksia. Niihin uppoaa järjetön määrä rahaa, jonka voisi käyttää hyödyllisempiin kohteisiin ilmaan räjäyttämisen sijaan, eläimet pelkäävät pauketta, eikä ympäristökään tykkää. Eikö voitaisi pysytellä ihan vaikka lyhtylinjalla sen sijaan, että posautetaan täysin turhaan taivaan täydeltä rahaa hukkaan ja luonto kärsii?

Joka tapauksessa Turun päivä on todella mainio perinne, joka tuntuu paranevan vuosi vuodelta. Tänäkin vuonna olisi ollut vaikka mitä tekemistä ja näkemistä, mutta aika tuppaa olemaan rajallinen. Se, ettei aika tunnu riittävän, on toki positiivinen ongelma; sehän vain korostaa, kuinka monipuolisesta ja kiinnostavasta tapahtumasta on kyse. Ja kaupungista – Turku on kiva!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.