Luostarinmäki

Oli syyskuinen ilta vuonna 1827, kun Aninkaistenmäellä sijaitsevasta porvari Hellmannin talosta lähti tuli leviämään kohti kaupunkia.

Valtaosa Turusta tuhoutui vain yhdessä yössä. Turku on kautta historian ollut ilmeisesti mämmikourien luvattu valtakunta, sillä kaupunki on palanut historiansa aikana suhteellisen monta kertaa, mutta vuoden 1827 oli tuhoisuudessaan suunnaton.

Turun mittava palo oli monen asian summa. Takana oli kesä, jolloin sade ei kohdannut kaupunkia. Oli tuulinen, jopa myrskyinen yö, eivätkä edes Aurajoen laineet pystyneet estämään kipinöiden leviämistä. Suuri osa kaupungissa asuvista porvareista oli juuri palon hetkellä markkinoilla Tampereella, minkä vuoksi väkeä sammutustöihin ei ollut tarpeeksi. Katastrofin ainekset olivat kirjaimellisesti ilmassa. Sanotaan, että kirjesilppua lenteli taivaalla naapurikunnissa asti ja että kymmenienkin kilometrien päässä voitiin nähdä, kuinka Turku loimottaa punaisena.

Tuli ei yltänyt kaupungin laitamilla sijainneeseen Luostarinmäkeen, joka oli jäävä historiankirjoihin ainoana yhtenäisenä puutaloalueena, joka selvisi tulipalosta.

Palon jälkeen kodittomiksi jääneistä turkulaisista osa muutti tai pikemminkin sulloutui muun muassa Luostarinmäkeen saadakseen katon päänsä päälle. Ahtaissa, pienissä taloissa oli varmasti melkoisen tiivis tunnelma.

Asutusta Luostarinmäellä oli ollut jo 1700-luvulta lähtien. Koska Luostarinmäki sijaitsi keskustan ulkopuolella, tontin sai hankittua itselleen suhteellisen huokealla hinnalla, minkä vuoksi alueella asui ennen kaikkea vähävaraisia. Aluksi asukkaat rakensivat kodeikseen pieniä tupia, joihin aikojen saatossa ja tarpeen vaatiessa lisättiin huoneita ja joiden pihapiiriin rakennettiin ulkorakennuksia, kuten aittoja ja karjasuojia. Tupa oli tärkein tila, jossa arjen askereet suoritettiin ja myös nukuttiin. Luostarinmäellä oltiin pitkään omavaraisia, ja ruoka saatiin omalta pihalta.

Palon jälkeen Turkuun alettiin suunnitella uutta asemakaavaa ja Luostarinmäen puutalokortteli määrättiin purettavaksi – kylki kylkeen rakennetut puutalot eivät olleet paloturvallisuuden kannalta oivallisin rakennusmuoto. Tieto purku-uhasta lisäsi muuttoaaltoa Luostarinmäeltä muille seuduille, minkä vuoksi alue alkoi näivettyä, ja vuosikymmenten aikana Turun kaupunki lunasti Luostarimäen rakennukset itselleen.

Onneksi kulttuurihistoriallisesti arvokasta aluetta ei tuhottu, vaan Luostarinmäen ainutlaatuisesta puutaloalueesta tehtiin ulkomuseo, ja rakennuksiin sijoitettiin perinteisiä käsityöverstaita, jotka kertoisivat tuleville polville, kuinka tuotteita ja esineitä valmistettiin ennen teollista vallankumousta. Osa rakennuksista sisustettiin 1800-luvun kotien mukaisiksi. 14 piha-alueesta koostuvan museon toiminta alkoi vuonna 1940.

Rakennusten huoneet näyttävät varsin aidoilta – yksityiskohtia myöten verstastuvat ja pikkukodit huokuvat historiaa. Aivan kuin hetkenä minä hyvänsä talon mahdollinen asukas saapuisi porstuaan vastaan vieralijaa.

Talojen porttipieliin nostetut kyltit kertovat, mistä osoitteesta on kyse. Ennen tuhoisaa paloa vuonna 1827 nimittäin Turussa oli katuja, joille ei sen kummemmin oltu keksitty nimiä, eikä täten taloilla ollut osoitteita. Oikea paikka löydettiin korttelin nimen ja tontin numeron mukaan.

Nykyään Luostarinmäellä on kuhinaa ympäri vuoden ja alueella järjestetään toinen toistaan mielenkiintoisempia tapahtumia. Erilaisten juhlien, kuten joulun, yhteydessä Luostarinmäellä perinteiset tavat herätetään henkiin. Kesän tullen monen alan käsityötaiturit saapuvat tupiin touhuamaan. Elokuun loppua kohti mentäessä Luostarinmäellä järjestetään käsityötaidonpäivät, jotka ensimmäisen kerran pidettiin jo vuonna 1943. Luostarinmäellä järjestestään opastettuja kierroksia, joihin osallistumalla saa paljon uutta tietoa alueesta ja myös Turun historiasta.

Tänä vuonna käsityötaidonpäivillä oli monenlaista ohjelmaa. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka taitavat käsityöläiset loihtivat upeita tuotteita museorakennuksiin sisustetuissa verstaissa. Parantumattoman historianörtin sielua sykähdyttävät verstaissa työskentelevien upeat asut, jotka mukailevat 1700- ja 1800-lukujen vaatetusta.

Paikan päällä oli myös valokuvaaja, joka otti hienoja muotokuvia dagerrotypia-menetelmällä. Totta kai merimies ja minä, historiahaukat, pelmahdimme paikan päälle ikuistettaviksi. En hirveästi tykkää olla kuvattavana, mutta jos jokaisella kuvaamisen kohteeksi joutumisen kerralla laitteena olisi 1800-luvun valokuvausapparaatti, en pistäisi hanttiin. Minusta tulisi linssilude.

En tiedä itsekään, mitä tapahtui, mutta ruutumekon ylle kiskaistuani persoonassani tapahtui merkillisiä muutoksia ja muutuin palvelustytöksi. Kun vyötäisilleni kiedottiin esiliina, aloin teititellä merimiestä. Kun survaisin päähäni hilkan, aloin epäillä, onko minun soveliasta näyttäytyä yksin herraseurassa – ja kaiken lisäksi vielä niinkin karskin ja vaarallisen herrahenkilön kuin merimiehen rinnalla. Joka tapauksessa merimies ja palvelustyttö päätyivät samaan kuvaan. Tiedä sitten, mitä se palvelustytön maineelle teki.

Luostarinmäki on ainutlaatuinen ripaus historiaa nykypäivän keskellä. Vaikka verstaita olisi ehtinyt käydä ihmettelemässä jo useamman kerran, jokaisella käynnillä oppii uusia asioita. Museokäynnin yhteydessä kannattaa myös käväistä herkuttelemassa pihapiirissä sijaitsevassa kahvilassa, josta saa käsintehtyjä leipomuksia.

Jos Luostarinmäki ei ole tuttu, asiaan on hyvä tehdä muutos ja käydä aikamatkalla. Lisää tietoa hienosta alueesta saa museon nettisivuilta.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.