Toisena matkapäivänä Lissabonissa kohteemme oli Belém, Betlehemin mukaan nimetty kaupunginosa, joka sijaitsee noin kuusi kilometriä lähteen Lissabonin ydinkeskustasta. Vaikka sekä minä että hän olemme historianörttejä ja halusimme molemmat tutustua historiallisesti merkittävään alueeseen, rehellisyyden nimissä on sanottava, että yksi tärkeimmistä syistä Belémiin matkaamiseen olivat luonnollisesti legendaariset pastéis de Belém -leivokset. Minkäpä sitte herkkuhamsteri persoudelleen voi!
Ja niin alkoi matkamme kohti leivoksia historialtaan rikasta Belémiä. Koukkasimme ensin pahamaineisen, vaaleanpunaiseksi maalatun Rua Nova do Carvalho -kadun (Pink Street) kautta. Katu on aikoinaan toiminut Lissabonin punaisten lyhtyjen katuna, jossa merimiehet ja elämän laitapuolelle eksyneet hengailivat, mutta nykyään se on trendikäs drinkkialue. Aamusta kadulla oli todella hiljaista, mutta illan tullen uinuva katu sykkii elämää.
Parinkymmnenen minuutin ratikkamatkan jälkeen olimme perillä. Aloitimme arkeologisesta museosta, johon on koottu Iberian niemimaalta löydettyä muinaisesineistöä. Museo perustettiin 1800-luvun loppupuolella, ja ovet avattiin yleisölle vuonna 1906. Aktiivisena hahmona museon perustamiseksi toimi arkeologi José Leite de Vasconcelos, ja museon kokoelma koostuukin suurelta osin juuri Vasconceloksen omasta kokoelmasta sekä lahjoituksena saaduista esineistä.
Museo on todella kiehtova kokonaisuus muinaista maailmaa. Museossa esillä olevista reilusta kolmesta tuhannesta esineestä mainittakoon muinaisen Rooman aikaiset korut ja käädyt sekä mosaiikkiteokset, valtavat veistokset sekä massiiiviset epigrafit. Kaiken lisäksi museossa on esillä muinaisen Egyptin muumioita ja esineitä.
Meinasin kirjoittaa, että kokoelma on suorastaan päättömän hieno, mutta se olisi vähän turhan mautonta, joten pidät mölyt mahassani.
Museo on perustettu Hieronymoksen luostarin läntiseen osaan. Itse luostari on ehkä yksi hienoimmista ihmiskäden rakentamista kohteista, jonka olen nähnyt – tosin Portugalissa taisin jokaisen upeuden kohdalla toistella samaa mantraa, mutta Lissabon on häkellyttävän kaunis kaupunki! Luostari perustettiin Vasco da Gaman löytöretkien kunniaksi, ja kokonaisuuden rakentaminen aloitettiin vuonna 1501. Kesti sata vuotta ennen kuin rakennustyöt saatiin päätökseen ja luostarin munkit pääsivät rukoilemaan sekä kuninkaan että löytöretkeilijöiden puolesta. Luostarin toiminta jatkui aina vuoteen 1833.
Emanueelista tyylisuuntausta edustava luostari on todella kaunis; runsaat koristelut, rikkaat ornamentit ja jykevät seinät ovat kuin suoraan Tolkienin maailmasta. Olen melko varma, että Harmaista Satamista lähtevä vene kuljettaa matkaajansa Hieronymoksen luostarin kaltaiseen paikkaan.
Emanueelinen tyyli on yksi kauneimmista tyylisuunnista päällä maan. Se edustaa Portugalin renessanssia, mutta sisältää elementtejä gotiikasta ja myös kulttuureista, joihin löytöretkeilijät olivat tutkimusmatkoillaan tutustuneet, sekä ripauksen merellisyyttä. Emanueelinen tyyli on vahvasti kytköksissä löytöretkeilijöiden kulta-aikaan.
Vaikka Lissabonin kaupunki kärsi mittaavista tuhoista vuoden 1755 maanjäristyksessä, luostari pysyi vakaasti pystyssä ja kärsi vain pintanaarmuista. Nykyään luostari on Unescon maailmanperintökohteita.
Luostariin sijoitettu kirkko on todella vakuuttava. Massiivinen, yksityiskohtainen ja koristeellinen kirkkotila oli juhannusaattona turistimassoista huolimatta rauhallinen. Kirkkoa pääsee ihailemaan kahdesta kerroksesta, joten kannattaa kivuta portaat ylös ihastellakseen kirkon massiivisuutta erilaisesta näkövinkkelistä. Mielenkiintoista on, että kirkko toimii Vasco da Gaman viimeisenä leposijana; hauta on sijoitettu aivan sisäänkäynnin liepeille.
Luostarissa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan aikaa, mutta seuraava kohteemme oli Belémin torni, joka on yksi merkittävimmistä nähtävyyksistä Lissabonissa. Matkan varrella kuljimme puiston halki kohti löytöretkien aikakauden kunniaksi rakennettua Padrao dos Descobrimentos -monumenttia, jonka yleisö näki ensimmäistä kertaa vuoden 1940 Portugalin maailmannäyttelyssä, tosin tällöin kyseessä oli vain väliaikainen teos. Pysyvä maamerkki avattiin yleisölle vuonna 1960.
Joen varrella oli kaunista. Huhtikuun 25. päivän silta häämötti taustalla, ja nykyajan omanlaisensa löytöretkeilijät eli kaupustelijat tarjosivat aurinkolaseja, lippiksiä ja ties mitä krääsää. Tunnelma oli kuitenkin kohdillaan, ja väkisinkin tulin pohtineeksi, kuinka vain muutama sata vuotta aiemmin saman joen tuntumassa löytöretkeilijät valmistautuivat matkoihinsa, jotka suuntautuisivat kohti tuntematonta aavaa ulappaa.
Etukäteen netti oli varoittanut, että torniin päästäkseen on varauduttava pitkään jonoon, joten mekin notkuimme tornin juurella hyvän tovin – tosin siksi, että saavuimme juuri henkilökunnan lounasaikaan paikalle. Aurinko paistoi ja joen laineet liplattivat hypnoottisesti, joten mikäpäs vuosisatoja vanhan tornin varpaissa oleskellessa oli.
Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvaa Belémin tornia rakennettiin vuosien 1515–1521 aikana kunnioittamaan Vasco da Gaman löytöretkiä ja toimimaan linnoituksena kaupungin puolustusta varten. Nykyään torni sijaitsee aivan Tajo-joen rannalla, tosin alun perin torni sijaitsi pienellä saarella, mutta vuoden 1755 maanjäristyksen muutettua joen virtausta torni siirtyi nykyiselle paikalleen. Samaisessa maanjäristyksessä Lissabon vaurioitui pahasti, mutta torni pysyi tukevasti pystyssä.
Arkkitehtuurisesti torni edustaa Hieronymoksen luostarin tavoin emanueelista tyylisuuntausta, joten yksityiskohdat ovat hämmentävän kauniita.
Belém on todella kaunis paikka. Todella kaunis. Ja sitten on pastéis de Belém -leivonnaiset, joita tekstin alussa hehkutin. Leivokset eivät aivan syyttä ole päässeet suurin piirtein jokaisen matkaoppaan listoille! Vaikka leivoksia maistaakseen joutuu jonottamaan hetken, on makuelämys ehdottomasti kaiken odottamisen väärti, ja yksi leivos maksaa vaatimattomasti 1,50 euroa.
Olisimme halunneet käydä vielä merenkulkumuseossa, mutta valitettavasti matkapäivänämme museo oli suljettu. Olimme kuitenkin tyytyväisiä päivän saldoon. Tosin päivä ei ollut vielä aivan pulkassa; suuntasimme kohti Tajo-joen toista puolta, Almadaa, Lissabonin naapurikuntaa ja Luis Figon, legendaarisen jalkapalloilijan, kotikaupunkia.
Almadaan pääsee bussilla, mutta lossin kyydissä matka taittui nopeasti ja kunnon turistihengessä. Aloituspaikkana toimi Cais do Sodré Lissabonin puolella, ja kohteemme oli Cacilhas. Lossimatka oli vain muistaakseni parin euron suuruinen yhteen suuntaan, joten vesiteitse Lissabonista Almadaan matkaaminen on huokeaa. Maisemat joelta käsin olivat luonnollisesti kauniit, joten suosittelen ehdottomasti vesireissua.
Kävimme ensin syömässä maittavat kala-annokset, minkä jälkeen haahuilimme suunnittelemattomasti Almadan kaduilla. Suunnitelmallisuus on matkustaessa hyväksi, kuten olen blogissani monesti todennut, mutta välillä on ihanaa vain kulkea päättömästi ja löytää sattumanvaraisesti kiehtovia paikkoja.
Yritin taas tutustua paikalliseen kissaväestöön, jolle on rakennettu oma asuntonsa joen varteen, mutta paikalliskissat eivät oikein ilahtuneet junttituristin paijausyrityksistä. Suuresta kissapettymyksestäni huolimatta Almada oli ihana. Rustiikkinen, ränsistynyt ja juuri sellaisena hurmaava. Varsinkin, kun ilta-aurinko alkoi loistaa kultaisena kirkkaansinistä vettä vasten. Almadassa oli rauhallista ennen kuin perjantai-illan humu alkaisi.
Yksi hienoimmista hetkistä Almadassa oli kipuaminen Boca do Vento -hissillä. Kuinka kauniilta joen toisella puolella häämöttävä, ilta-auringon kultaiseksi värjäämä Lissabon näyttikään lintuperspektiivistä! Jopa yli sadan metrin korkeuteen kohoava Cristo Rei -patsas häämötti horisontissa, ja Huhtikuun 25.päivän silta halkaisi joen.
Belémin kauneus ja historia sekä viehättävä Almada olivat jo sulattaneet sydämeni, mutta ilta jatkui vielä fadoa kuunnellen – vaikkei portugalin kieltä hallitsisi, fadon kautta vahvat tunteet välittyvät kuulijalle.
Rakastuin Lissaboniin jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisen matkapäivän päättyessä olin jo valmis suunnittelemaan muuttoa kaupunkiin.