Jurmo on Turun ulkosaaristossa sijaitseva todellinen luontomatkaajan helmi. Monenkirjava kasvillisuus, runsas lintu- ja eläinpopulaatio, kanervainen nummimaisema, meren aaltoja uhmaavat jykevät rantakalliot sekä kiehtova historia tekevät saaresta luonnonystävän paratiisin. Jurmossa kohtaavat luonnon karu kauneus ja mystiset tarinat ainutlaatuisella tavalla. Aivan kuin olisi avannut oven ja astunut johonkin uuteen maailmaan.
Paraisten kaupunkiin kuuluva saari sijaitsee tarkalleen ottaen 13 kilometriä koilliseen Utön saaresta ja on pinta-alaltaan vain vajaan kolmisen sataa hehtaaria – pituutta saarella on viitisen kilometriä ja leveyttä vain kilometrin verran. Onkin hämmentävää, kuinka niin pienelle alueelle on vuosisatojen ja -tuhansien aikana ehtynyt kertyä rikkaasti luonnon kirjoa.
Jurmon saari on muodostunut jääkaudella, ja saarta pidetään Salpausselän kaukaisimpana maanpäällisenä osana, minkä vuoksi saaren maaperä on varsin kivistä. Kivi- ja kalliopinnat kertovat monenlaista tarinaa meren voimasta, maankohoamisesta ja saariston haastavista olosuhteista; paikoitellen myrskyt ja aallokot ovat hioneet kivien pinnat lähes silkkisen sileiksi. Ja kivet ovat saarella todella kauniita. Matka satamasta kohti telttapaikkaa saattaa venähtää aavistuksen aiottua pitemmäksi, jos vahingossa unohtuu ihastelemaan luontoäidin loihtimaa kivitaidetta.
Jurmon kasvi-ja eläinlajisto ovat maaperän kivisyydestä huolimatta ottaneet menestyksekkäästi saaren kodikseen. Saarella viihtyvät muun muassa monet harvinaisiksi, jopa uhanalaisiksi käyneet jäkälät, saniaiset ja sienet. Kissankellot reunustavat kylänraittia, tuuheat katajat ovat vallanneet ronskisti itselleen alaa, ja uhanalainen suikeanoidanlukko sinnittelee ankaralla saarella. Lintujen elämää tarkkaileville Jurmo on otollinen paikka, sillä saarella pysähtyvät muuttomatkoillaan monet merilinnut. Jurmo on koti monelle perhoslajille, kuten tummakirjosiivelle.
Ei sillä, että olisin jotenkin vinksahtanut ihminen, mutta yksi Jurmon parhaista puolista on ehdottomasti saarella vapaina vaeltaville alpakoille lässyttäminen. En tiedä, mikä piuha aivoissani on elämäni aikana katkennut, mutta minulla on vähän kummallinen fiksaatio alpakoihin ja laamoihin. Vain vähän. Saarella asuu myös ylämaankarjaa, tosin matkamme aikana ylväät olennot pysyttelivät jossain piilossa, mutta alpakat sen sijaan poseerasivat kokenein ottein, jopa hitusen itseriittoisesti. Tai eivät ne pahemmin yhdestä perusturistista ja yhdestä täyskahjosta piitanneet, vaan nauttivat olostaan kauniilla saarella, mikä on täysin ymmärrettävää. Niin minäkin tekisin, jos asuisin saarella.
Alpakat näyttävät kuuluvan Jurmon luontoon yhtä tiiviisti kuin vaikkapa kanerva saaren nummimaisemaan. Aivan kuin ne olisivat aina ja iankaikkisesti jolkotelleet saaren poluilla.
Saarimaisemaa leimaa puiden vähäisyys, joskin aiemmin saarta ovat koristaneet tiheät metsiköt. Legendan mukaan itse Kustaa Vaasa sydämistyi kovasti siihen, että saaren tuntumassa tapahtui epäilyttävän paljon haaksirikkoja, ja käski kostoksi knihtiensä polttaa saaren metsiköt ja samalla asumukset poroiksi. Toki puuttomuuteen vaikuttanee myös se, että saarta on hyödynnetty laidunmaana ja maata on kaskettu vuosisatain varrella. 1930-luvulla istutettiin saarelle kylän tuntumaan mäntymetsä ja eteläiselle rannalle tervaleppälehto, mutta ankarissa olosuhteissa puut eivät ole päässeet hujahtamaan mahdottoman korkeiksi.
Hetkittäin tuntuikin aivan kuin olisin siirtynyt kotikuntaani Kolariin käppyrämäntyjen maille. Muutenkin saarella oli selittämättömän kotoisa olo – ehkäpä se, että saarella eletään luonnon ehdoilla, tuntui kaltaisestani juntista tutulta. Luonto ei ole pelkästään kaukainen, abstrakti käsite. Se on yhtä kuin perusarki ja elämä.
Tuntureita ei sentään horisontissa näy, vaikka saaren korkein kohta, Högberget, juhannussalkoineen yrittää muistuttaa jonkinlaista kukkulaa. Kun astelimme ulos M/S Eivorin kyydistä, totesin, että olimme astuneet pannukakulle. Saaren maisema näyttää yhteysalukselta tiirailtuna plättänältä. Högberget ei siis aivan tunturitasolle kohoa, vaikka kaunis onkin.
Jurmon valttikortti on ehdottomasti karun kaunis ja rikas luonto, mutta historia tuo oman säväyksensä saaren taianomaisuuteen. Ihmishistoriaa saarella on tiettävästi ollut jo ainakin 1500-luvulta lähtien, ja jälkiä keskiaikaisesta maailmanmenosta on havaittavissa saarella. Jurmon nähtävyyksistä mainittakoon mielenkiintoa kutkuttavat neljä munkkikehää (munkring), joiden merkitystä ei aukottomasti ole osattu selventää. Ympyrän muotoiset kivikehät on mahdollisesti rakennettu veneenlaskupaikkoja varten tai sitten ne ovat kenties muodostaneet pohjan fransiskaanimunkkien asumuksille.
Saarella on mystisten munkkikehien ohella mahdollisesti kappelien jäännöksiä; aivan munkkikehien tietämiltä kylää kohti kuljettavan luontopolun varrella on neliön muotoinen kivirykelmä, jonka voisi tulkita olevan vanhan kappelin jäänteet – kirjallisista lähteistä on näet käynyt ilmi, että saarella on nykyistä kirkkoa edeltänyt kappeli. Saaren historiasta nostettakoon esiin myös sota-aika; ensimmäisen maailmansodan kahinoissa venäläiset perustivat saarelle oman tukikohtansa, mistä on vielä nykyäänkin jälkiä havaittavissa.
Jurmolla paras tapa tutkia saarta on, noh, tutkia saarta. Ympäriinsä risteileviä luontopolkuja pitkin pääsee kartoittamaan saaren monet sopukat, mutta on huomattava, että pesimäaikaan eli huhtikuusta heinäkuuhun saaren länsiosassa ei saa liikkua pesimärauhan takaamiseksi. Vaikka osa Jurmon saaresta on kansallispuistoaluetta, sekä maa- että vesialueista suurin osa kuuluu neljälle paikalliselle kantatilalle. Mielenkiintoista on se, että aikoinaan viimeinen isojako tehtiin Jurmossa vuonna 1989.
Saarella on vuonna 1999 valmistunut luontotupa Iurima, johon on koottu varsin kattavasti tietoa saaren luonnosta, eläimistöstä, historiasta ja kasvistosta. Tupa on auki vuoden jokaisena päivänä, eikä sinne tarvitse erikseen ostaa pääsylippua, joten suosittelen ehdottomasti tutustumaan luontotupaan jo vaikkapa ensimmäisenä reissupäivänä. Tuvalla ei ole henkilökuntaa, tosin materiaali itsessään on informatiivista ja mielenkiintoista.
Upean luonnon lisäksi Jurmon kylämaisema on hurmaava; punaiset, perinteiset rakennukset näyttävät kodikkailta saaristomaisemaa vasten. Museovirasto onkin määritellyt kylän valtakunnallisesti merkittäväksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöksi. Saaren viehättävä kirkko on rakennettu vuonna 1846, ja kirkon edustalla on pieni hautausmaa. Asukkaita saarella on vain kymmenkunta, mutta kesäaikaan kyläsatamassa toimii viehättävä kyläpuoti, josta oman kokemukseni perusteella saa taivaallisen hyviä korvapuusteja ja sämpylöitä, jotka leivotaan paikan päällä.
Kalastus on luonnollisesti ollut aikojen saatossa kyläläisten pääelinkeino, mutta nykyään matkailu on tärkein tulolähde. Saarella voi majoittua mökissä, mutta telttailu saarella on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu. Jurmon telttailualue on nimittäin hämmentävän kaunis. Telttailualue sijaitsee Moringharulla kyläsataman tuntumassa eli aivan M/S Eivorin saapumispaikan tuntumassa. Satamasta löytyvät myös WC, suihkutilat ja jo mainittu puotikahvila.
Telttapaikkamme liepeillä norkoili tosin erittäin äänekästä porukkaa. Kilkattava valkoposkihanhien lauma herätti meidät jo anivarhain aamusella, ja uljas joutsenpari pienine untuvikkoineen oli valinnut Moringharun kodikseen.
Telttailualueelle päästäkseen on kuljettava noin puolen kilometrin verran varsin kivikkoista rantaviivaa pitkin, mutta meistä maasto oli lähinnä kiehtovaa. Kivikkoisessa maastossa tottumattomien on tietenkin hyvä liikkua varovaisesti ja laittaa jalkoihinsa varvassandaaleja tukevammat jalkineet.
Jos tekstistä ei ole käynyt vielä ilmi, Jurmo on häkellyttävän monipuolinen luonnon muovaama sillisalaatti, joka on melkein kuin koko Suomi miniatyyrikoossa. Mutta se on jotain vielä enemmän; Jurmo on historiaa, mystisyyttä ja ajattomuutta. Ja alpakoiden peppukarvoja.