Viikonloppu Pietarissa, päivä yksi

Toukokuun viimeisenä perjantaina lähdimme kohti Pietaria. Aamu ei ollut edes ehtinyt vielä sarastaa, kun nousimme Turusta Helsinkiin kulkevan bussin kyytiin; yön viimeiset tunnit vallitsivat vielä hetken ennen kuin aurinko heräisi ja heittäisi paksun ja tumman unipeitteensä syrjään. Turku näytti hämyisessä maailmassa salaperäiseltä. Satoi niin, että kadut tulvivat. Toukokuinen tuuli vavisutti raikkaanvihreitä lehtiä. Ristinsieluakaan ei ollut havaittavissa. Aivan kuin vain me, kaksi matkaajaa, olisimme olleet hereillä koko maailmassa.

Helsingissä oli kovin koleaa ja sateista, mutta pääkaupunki vaihtui pian rappioromanttiseksi Pietariksi, kun nousimme Allegron kyytiin. Vain kolmessa ja puolessa tunnissa olimme saavuttaneet itäisen naapurimme kauniin kaupungin. Matka sujui jouhevasti ja vaivattomasti, eikä juna ollut edes myöhässä, ihme kyllä.

Pietari otti meidät vastaan helmenharmaana. Pienet sadepisarat hivelivät satunnaisesti nenää, tosin se ei kahta yliuteliasta turistia haitannut. Perille saavuttuamme ensimmäisenä vuorossa oli kevyt alkukartoitus; kävelimme pitkin poikin kaupungin katuja aistiaksemme Pietarin tunnelmaa ja hahmottaaksemme, missä tärkeimmät nähtävyydet ja mielenkiintoiset kohteet sijaitsevat. Jo alkukartoituksen perusteella totesimme, että Pietari tarjoaa kahdelle kulttuurinörtille loputtomasti nähtävää; Nevski Prospektia seuraamalla päätyi helposti tutkimaan nähtävyyksiä, mutta sivukujille vilkuillessa näkökenttä täyttyi runsaista väreistä, salaperäisistä kuppiloista, kapakoista ja houkuttelevista ravintoloista.

Suuntasimmekin pikaisesti siemailemaan sumpit kivassa pikkukahvilassa, jossa tarjoiltu latte oli herkullista. Vähän vahvempaa kuin suomalainen vastineensa eli justiinsa hyvä!

Kofeiinin virratessa suonissamme aloitimme varsinaisen nähtävyyssuunnistuksen ja lähdimme kohti Iisakinkirkkoa. Aiemmin katedraalina toiminut kirkko oli lumoava sekä ulko- että sisäpuolelta. Kullan kimallus, hulppeat kattokruunut ja äärimmäisen taidokkasti loihditut maalaukset koristivat kirkon niin kauniiksi, että jopa suhteellisen suulaskin matkaaja mykistyi. Yltäkylläisyys oli sana, joka useimmiten toistui mielessäni, kun yritin hahmottaa kirkon runsautta. Tosin Iisakinkirkko on yksiselitteisesti sen verran vaikuttava paikka, ettei yksikään kuva tai sana kykene vangitsemaan paikan upeutta. Iisakinkirkko pitää nähdä ja kokea paikan päällä ymmärtääkseen sen käsittämättömyyden.

Aikoinaan katedraalina toiminut Iisakinkirkko toimii nykyään sekä museona että Pietarin suurimpana ortodoksikirkkona. Nimensä kaunis kirkko on saanut Romanovin suvun suojeluspyhimykseltä, munkki Iisak Dalmatialaiselta. Korinttilaisen ja uusklassismin tyylisuuntia yhdistelevän kirkon rakentaminen kesti nelisenkymmentä vuotta (vuodet 1818-1858), minkä vuoksi ikuisuusprojektiksi venähtävää puuhastelua kutsutaan suomeksi ”iisakinkirkoksi”. Ei ihme, että näinkin massiivisen rakennuksen rakentamisessa vierähti useampi vuosikymmen – Iisakinkirkko on täynnä toinen toistaan hämmentävämpiä, taidokkaasti laadittuja yksityiskohtia. Ja onhan se valtava pytinki: rakennus kohoaa noin sadan metrin korkeuteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirkon historiassa on se, että nykyinen hulppea rakennus on itse asiassa neljäs Iisakinkirkoksi nimetty kirkko. Ensimmäinen versio oli puinen rakennus 1700-luvulla, joka sittemmin tuhoutui, kuten sitä seuranneet kirkot. Myös nykyinen kirkkorakennus on kärsinyt aikojen saatossa vaurioita niin Lokakuun vallankumouksen kuin maailmansodan aikoihin – kirkko jopa suljettiin kokonaan vuonna 1928. Neuvostovallan aikana museossa toimi ateismin museo.

Varsinaisen kirkkoon ja museoon tutustumisen lisäksi voi kivuta parisataa porrasta kohti taivasta nähdäkseen kaupungin lintuperspektiivistä. Näköalatasanteelta näki kauas. Jos vain suinkin mahdollista, ensimmäisenä matkustuspäivänä on hyvä päästä ihastelemaan kaupunkia ylhäältä käsin saadakseen kokonaiskuvan paikasta.

Iisakinkirkkoon tutustuvia suosittelenkin lämpimästi valitsemaan lipun, joka oikeuttaa pääsyn niin museo- kuin kirkkotilaan sekä näköalatasanteelle. Hintataso on suomalaisiin museoihin verrattuna varsin alhainen, sillä yhdistelmälippu ei verottanut toukokuisella visiitillä kukkaroa kuin muistaakseni viitisensataa ruplaa eli noin seitsemän euroa. Liput saa näppärästi hankittua kirkon edustalla sijaitsevasta lippuautomaatista, josta lipun saa hyppysiinsä ikuisuusjonottamista huomattavasti sukkelammin.

Iisakinkirkolta suuntasimme kohti ylväästi kaupunkia vartioivaa Vaskiratsastajaa, Pietari Suuren muistomerkkiä, joka on yksi Pietarin tunnetuimmista symboleista. Monumentin löytää aivan Iisakinkirkon liepeiltä, tarkalleen sanottuna Senaatinaukiolta Amiraliteetin tuntumasta. Alun perin patsaan halusi rakennuttaa Katariina Suuri kunnioittaakseen idoliaan, ja parin vuosikymmenen työstämisen jälkeen patsas näki päivänvalon vuonna 1782. Patsaaseen liittyy mielenkiintoinen legenda; sanotaan, ettei yksikään vihollinen voi valloittaa Pietaria niin kauan kuin vakuuttava Vaskiratsastaja varjelee kaupunkiaan.

Vaskiratsastajan ihastelun jälkeen siirryimme kohti vuonna 1907 käyttöön vihittyä Verikirkkoa eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraalia, jonka yhdeksän kultaista sipulikupolia päämäärätietoisesti uhmasivat sinisiä sadepilviä. Kirkko oli kertakaikkisen upea!

Vuosina 1883–1907 rakennettu ortodoksikirkko edustaa uusbysanttilaista tyyliä, ja se on omistettu Aleksanteri II:n muistolle. Tsaarin poika, Aleksanteri III, halusi isänsä muistoa kunnioittaakseen rakentaa mahtipontisen kirkon siihen kohtaan, johon edeltävä Aleksanteri surmattiin. Miksipä rakentaa tavanomaisen tylsää perusmuistomonumenttia, jos voi rakentaa hulppean kirkon.

Iisakinkirkon tavoin Verikirkko on yltäkylläinen ja värikäs; kauniit kultaukset, mosaiikit, marmoripinnat sekä katto- ja seinämaalaukset muodostavat runsaan kokonaisuuden. Kattomaalauksia ihastellessani kykenin muodostamaan lähinnä epämääräisiä äännähdyksiä, jotka oli tulkittavissa niinkin taidehistorialliseksi termiksi kuin ”vau”.

Kirkon historia on vivahteikas. Kirkko on toiminut niin seurakuntakirkkona, katedraalina, maailmansodan aikoihin ruumishuoneena kuin teatterin varastona. Stalinin vallan aikoihin suunniteltiin kirkkoon sijoitettavaksi ateismin museota, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan museo sijoitettiinkin Iisakinkirkkoon. Lopulta sodassa vaurioitunut kirkko suljettiin ja jätettiin kylmilleen, ja tarinan mukaan se jopa uhattiin purkaa. 1970-luvulla kuitenkin kirkkoa alettiin kunnostetaa entiseen loistoonsa, ja parinkymmenen vuoden urakan jälkeen kirkko toimii museona.

Jos sattuu kulkemaan Verikirkon liepeillä, kannattaa ehdottomasti vierailla myös upean kirkon sisäpuolella. Museoon päästäkseen peritään muutaman euron museomaksu, mutta se on pieni summa kaiken loiston näkemisestä.

Kirkon sisäpuolella on turistimassoista huolimatta jopa jokseenkin seesteinen tunnelma, mutta ulkopuolella sen sijaan on melkeinpä markkinahumua; kirkkoa reunustavat loppumattomat matkamuistokioskit, joissa kaupustelijat yrittävät myydä turisteille karvalakkeja ja maatuskoja.

Verikirkossa vierailun jälkeen oli hetken aikaa pienimuotoinen yltäkylläisyysähky, josta selvitäksemme jatkoimme kohti seuraavaa upeaa kohdetta: Venäläisen taiteen museota. Vuonna 1898 avatun museon tarina juontuu tsaariperheeseen; Aleksanteri II oli kerännyt mittavan venäläistaiteen kokoelman, ja isäänsä kunnioittaakseen Nikolai II määräsi museon perustettavaksi (perhearvot ovat olleet näemmä tsaareille tärkeät). Neljässä eri rakennuksessa toimivan kokonaisuuden päärakennus toimi aikaisemmin suurruhtinas Mihail Pavlovitšin kotina, mutta Nikolai II hankki aikoinaan rakennuksen museota varten.

Nykyään museossa on kattavat ja monipuoliset kokoelmat venäläistä taidetta maalauksista valokuviin ja kirjallisuudesta erinäisiin installaatioihin. Museo onkin kiehtova kokonaisuus, joka koostuu vuosisatojen aarteista! Venäläisen taiteen museoon päästäkseen täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, joka on muistaakseni nelisen euroa, ellen aivan omiani keksi.

Pikkunälän yllättäessä museossa toimii myös hurmaava kahvila, mutta kello oli ennättänyt lipsahtaa vierailupäivänämme jo sulkuajan tuntumaan, emmekä enää ehtineet istahtaa kahvilan tuoleille. Museo itsessään oli toki jo mielenkiintoinen paikka.

Vähitellen ensimmäinen matkapäivä alkoi lipua kohti iltaa. Harmaana alkaneen päivän päättyessä aurinko kurkisti varovaisesti pilviverhon takaa antaen kaupungille pehmeän kultaisen hehkun. Hotellille päin kulkiessamme matkaa säestivät katumuusikot, ja pysähdyimme välillä viehättävässä kahvilassa nimeltä Abrikosov. Miehen sacherkakkupalanen oli kuulemma parasta ikinä, eikä minullakaan kovin pitkään kestänyt mantelikakkua tuhotessani.

Pietari on valtava kaupunki – kartalla lyhkäisiltä vaikuttavat etapit ovat todellisuudessa huomattavasti mittavammat. Mutta mikäpäs on kauniissa kaupungissa kävellessä, varsinkin kun kävelytahti Pietarissa tuntuu olevan ripeään tikuttamiseen tottuneen mielestä varsin leppoisa. Ensimmäisenä päivänä kävelykilometrejä taisi tulla kaltaiselleni persjalalle lähemmäs viitisentoista, joten hotellitossut ja pehmoinen kylpytakki olivat loppuillasta kuumimmat käsitteet.

Tuntuu vieläkin uskomattomalta todeta, että olen ihan oikeasti ollut Pietarissa.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply ida ihana 9.6.2019 at 12:08

    Onpa upeita kuvia ja kirjoitat myös tosi kauniisti!:) Pietari on sellainen kohde, jossa olen aina halunnut käydä, mutta vielä ei ole tullut käytyä 🙂
    Kiitos postauksesta ja hyvää sunnuntaita, oli kiva löytää blogisi!
    Ida
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

    • Reply Maarit 9.6.2019 at 21:00

      Olipa todella kiva lukea kommenttisi, joten kiitos, Ida, kauniista sanoistasi! 🙂 Pietari oli aivan hämmentävä kaupunki, jossa kannattaa ehdottoamsti käydä, jos tykkää rappioromanttisista kaupungeista. Pietari on jotenkin kiehtovalla tavalla ristiriitainen sekoitus kultaa ja monenlaista kulttuuria, ja tunnelma kaupungissa on yllättävän leppoisa ja letkeä. Sielukas kaupunki!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.