Urapolusta ja sen vierestä

On olemassa lääkäreitä, laki-ihmisiä, opettajia, taiteilijoita, muusikoita, eläinten ja ihmisten hoitajia, talousjohtajia ja tutkimusspesialisteja. On aluemyyntipäälliköitä, maanviljelijöitä, kansanedustajia, kokkeja, insinöörejä ja tuotantopäälliköitä. On olemassa loputtomasti komeilta kalskahtavia tehtävänimikkeitä, joiden perusteella ei uskaltaisi lähteä veikkaamaan sen syvällisemmin, mitä varsinaiseen toimenkuvaan kuuluu.

On olemassa ihmisiä, jotka vaikuttavat jo nuoresta lähtien tietävän, mitä elämältään haluavat, tai he puskevat loogisesti työurallaan eteenpäin. Jotkut puhuvat kutsumusammateista, toiset päämäärätietoisuudesta.

Sitten väittäisin, että on olemassa hyvin karkeasti muodostettu kategoria ”taivaanrannanmaalarit”, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita vähän kaikesta ja nauttivat siitä, kun he saavat oppia uusia asioita ja kehittää itseään. Työn merkityksellisyys on myös avainasemassa, ja pyrkimys kohti parempaa toimii yhtenä ohjenuorana elonpolulla, joskin tarkkaa tietoa siitä, kuinka edellä mainitut määreet saa kytkettyä työhön, ei välttämättä muodostu helposti. Idealismi voi olla taivaanrannanmaalarin sutipaketissa mukana.

Varoitan, että luvassa on erittäin sekalaista tajunnanvirtaa itsensä jälkimmäisen ryhmän jäseneksi määrittelevän tyypin näkökulmasta.

Pienenä tyttönä halusin näyttelijäksi, laulajaksi ja taiteilijaksi, mutta ennen kaikkea eläinlääkäriksi, joka paijaisi työkseen söpöjä koiranpentuja. Yläasteelle siirryttyäni ymmärsin, että kyvykkyyteni fysiikassa ja kemiassa on yhtä kuin umpisurkea pohjanoteeraus – taaperoikäinenkin handlaa derivaatat minua paremmin.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nykyroolissani luonnollisesti yritän aina välillä saada numeroihin tolkkua. Karma on toisinaan ilkeä, vastenmielinen naaras [tai koiras tai kolmatta sukupuolta edustava henkilö, valitkaa vapaasti oma näkemyksenne]).

Lukio oli kaltaiselleni kaikesta kiinnostuneelle mutta vähän ujolle ihmisalulle hyvä vaihtoehto, sillä se antoi kolme vuotta lisäaikaa pohtia, mihin suuntaan haluan kulkea. Lisäksi lukio soi armonaikaa kypsymiseen, sillä olin teininä aivan raakile. En edes medium miinus, vaan täysin raaka. En usko, että ihminen on koskaan täydellisesti valmis – mikä on ihanaa! – mutta vielä parinkympin kieppeillä olin pihalla ilmiöstä nimeltä uravalinta. Olin kiinnostunut vähän kaikesta, joten unelmapestini vaihtui taajaan. Potentiaalista unelmatyötä pohtiessani olo oli kuin hypermarketin karkkihyllyn edessä. Tiedättehän, lauantaikarkin valinta on välillä tuskastuttavan hankalaa, sillä suklaalevyjä on ainakin miljoona erilaista, ja sitten on vielä jogurttipäällysteiset pähkinät ja kookospallerot, lakut, salmiakit, suklaalakut, suklaasalmiakit…

Lisättäköön kuva epäeteerisesti jonnekin kaukaisuuteen tuijottavasta kirjoittajasta, jonka silmänvalkuaiset tuovat varsin filosofisen vivahteen tekstiin.

Lukioikäisenä haaveilin historian ja kielten opiskelusta. Jotenkin onnistuin järkeilemään, että toinen rakkausaiheistani, kielimaailma, olisi turvallinen, tulevaisuuden kannalta vakaa veto.

Hain ja pääsinkin opiskelemaan kieliä. Tarkoitukseni oli ruveta opettajaksi, kansankynttiläksi, kunnes tajusin, etten tulisi ikinä mahtumaan nykyisen opettajan muottiin; mielestäni opettajan tehtävä on opettaa, vanhempien kasvattaa. Intohimoni opetusalaa kohtaan ei koskaan roihahtanut liekkeihin, enkä kokenut olevani oikealla alalla. Koin, että motivaationi ja kiinnostukseni alaa kohtaan eivät olisi antaneet riittävästi hedelmällistä pohjaa hyvään opettajuuteen. Tosin haluan korostaa, että arvostan opettajuutta, mutten itse olisi ollut tarpeeksi hyvä opettamaan, saati sitten kasvattamaan ihmistaimia. Se on iso vastuu se.

Valmistuin kielitieteilijäksi lama-aikaan, jolloin työt olivat tiukassa aika lailla kaikille, mutta varsinkin vastavalmistuneelle humanistille. Vaikka nakkelin työhakemuksia sinne tänne, töitä ei tuntunut löytyvän, mihin suurin syy taitaa olla se, etten todellakaan osannut laatia hyviä tai edes kelvollisia työhakemuksia (näkisittepä häpeänpunan poskillani). Samaan aikaan en ollut aivan varma, mihin suuntaan haluaisin urapolkuni johtavan. En osannut määritellä tarkasti, missä roolissa näkisin mieluiten itseni. Osasin vain ympäripyöreästi määritellä, että minulla oli kunnianhimoa päästä haastavaan ja mielenkiintoiseen rooliin, siihen niin sanotusti koulutusta vastaavaan työhön. Mieluusti työhön, joka olisi muutakin kuin pätkätyötä. Ja josta saisi palkkaa harjoittelukokemuksen sijaan.

Muutaman vuoden ajan valmistumiseni jälkeen harmittelin koulutusvalintaani, mutta sittemmin olen todennut, että valitsin alan, joka oli lähellä sydäntäni. Olen oivaltanut, että olen ylpeä koulutuksestani. Olen ymmärtänyt, että voin rakentaa elämäni palapeleistä joka tapauksessa itseni näköisen, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä sopivasti suunnitelmallisuutta. Sitä voisi jäädä helposti surkuttelemaan omaa kohtaloaan ja valintojaan, mutta sille tielle lähdettyään voikin kyseenalaistaa ihan kaiken ja jäädä loukkuun itsesääliin.

Vuosien varrella urapolkuni on alkanut vähitellen selkeytyä (ehkä). Koen, että minulla on ainakin kaksi suuntaa; nykyisellä polullani, joka ei suoranaisesti liity kielihommiin, seuraavan etapin tavoittaminen kiehtoisi, mutta toisaalta syvemmälle kielimaailmaan sukeltaminen olisi antoisaa. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat hyviltä, mutta suhtaudun eri mahdollisuuksiin avoimesti ja uteliaasti, enkä halua lukita itseäni tiettyyn muottiin. Sitä paitsi nykyisillä työmarkkinoilla tilanteet tuntuvat vaihtuvan ja alat uudistuvat niin nopeasti, että sitäkin taustaa vasten avoimuus työkontekstissa on hyvä pitää takataskussa mukana.

Yhteiskuntakin on muuttunut, ja siinä sivussa käsitykset stabiilisti etenevästä urapolusta tai niin sanotusta eläkevirasta saattavat kuulostaa jokseenkin vanhanaikaisilta. Organisaatioiden, kulttuurin, teknologian ja vaikkapa maailmankäsitysten kehittyessä ja muuuttuessa myös tarve erilaisille työpaikoille muuttuu vinhaa vauhtia, nopeammin kuin koskaan. Siltikin on hyvä haaveilla uusista asioista, laatia suunnitelmia, punnita vaihtoehtoja ja tähdätä kohti seuraavaa pykälää oman kunnianhimon portaikossa.

Kunnianhimolla en tarkoita, että kaikkien pitäisi pyrkiä etenemään uraputkessa vaikkapa ylemmän tason tehtäviä kohti tai kulkea tiettyyn suuntaan urapolullaan uskaltamatta välillä poiketa siltä pois. Onnea on löytää juuri itselleen sopiva rooli, jossa viihtyy. Ideaalitilanteessa töihin on kiva mennä, eikä aamuisin herätyskellon pirratessa ensimmäinen alitajunnasta kumpuava ajatus ole ”voi ei”. Kunnianhimolla tarkoitankin tässä tekstissä tunnetta siitä, että on tarpeeksi haastavassa, kiehtovassa roolissa, jossa voi oppia uutta ja kehittyä. On työssä, jota aidosti tykkää tehdä. Ei sen kummempaa.

Yksi asia, josta olen varma oman polkuni suhteen, on se, että haluan kirjoittaa. Olipa sitten kyseessä blogi, lastenkirja, päiväkirja tai vaikkapa sekalainen runokavalkadi. Minulla on hyvä olla, kun minulla on väylä ilmaista itseäni kirjallisesti – joko ammatikseni tai harrastukseksi. Kirjoittaminen on minun henkireikäni.

Toinen asia on se, että haluan (milleniaalihenkisesti) kokea työni kautta tekeväni jotain aidosti merkityksellistä ja hyödyllistä. Tietysti palkka on ihan mukava ja elämistä helpottava asia, mutta pitkässä juoksussa pelkästään se, että työstä saa rahaa – tai kunniaa ja hienon statuksen – ei riitä minulle. Pehmeät arvot kunniaan!

Olen myös varma siitä, että hiukseni ovat tulevaisuudessakin yhtä kuin viehättävä takkuvyyhti, kuten kuvista näkyy.

Uskon vahvasti siihen, ettei kaikkien tarvitse osata määritellä urapolkuaan vielä lukioikäisenä. En itse ollut tarpeeksi kypsä tekemään koko loppuelämääni koskevia ratkaisuja niin nuorena, enkä vielä kolmenkympin paremmalle puolelle ehtineenäkään lähtisi väittämään, että kymmenen vuoden päästä työskentelen roolissa x. Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon asioita sekä työmarkkinoilla että henkilökohtaisessa elämässä.

Tunnustaudun taivaanrannanmaalariksi, enkä koe sitä noloksi, vaikka taivaanrannanmaalariuteen taidetaan liittää lähinnä negatiivisia mielleyhtymiä. Haluaisinkin korostaa, ettei taivaanrannanmaalari välttämättä ole suoranaisesti synonyymi hukassa olevalle huithapelille, vaan käsite voi tarkoittaa joustavuutta, kykyä ja intoa omaksua uusia asioita ja uteliaisuutta elämää kohtaan. Taitoa unelmoida ja myös luoda haavekuvistaan totta.

Jos tunnistaa itsessään taivaanrannanmaalarin, joka ei vielä aikuisiälläkään tiedä just prikullens paikkaansa työmaailmassa, se ei ole häpeä. Oman urapolun muovaaminen ja vastaanottavaisuus eri vaihtoehtoja kohtaan ovat ihan hyviä juttuja!

Seuraavaksi haluaisin mielelläni kuulla teidän näkemyksiänne, joten heitän kommenttivuoron teille. Millaiset teidän urapolkunne ovat, ja mitä työ teille merkitsee? Onko työssä viihtyminen teidän mielestänne olennaista, vai menikö jorinani ihan huti?

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.