Jokivarresta

Kesäloma tuntureilla

Voih, kaikki hyvä todella päättyy aikanaan. Kolmen viikon kesäloma on mennyt ihan älyttömän nopeasti, mutta niin vain lomankin tulee päättyä, jotta arki voi taas koittaa. Kesäloma on tietty aina kiva juttu, mutta tämän vuoden loma oli erityisen kiva, sillä vietin sen kokonaisuudessaan kotiseuduillani. Kuinka ihanaa olikaan saada pitkästä aikaa kiireettä nähdä perhettä, sukulaisia ja ystäviä (terhveiset teille ihanille tyypeille) – sekä tietenkin rakkaita kotivaaroja ja tuntureita. Häätyy sanoa, että mie taian olla vähän tunturipöllö. Tai pörrö, kuten meillä päin sanottaisiin.

Kävin ihmettelemässä Äkässaivon uljautta ja fiilistelemässä Äkäslompolon tuntureita eri näkövinkkelistä Haavepalosta käsin. Kukaksella tuli käytyä yöttömän yön valossa ja ystävän kanssa. Kellostapulissa tuli käytyä niin monta kertaa, etten taida enää pysyä laskuissa oikein mukana. Ylläkselläkin kävimme – ja kun kirjoitan olleeni Ylläksellä, kyseessä on ihan tunturin huippu. Ylläs ei tarkoita koko kylää tai vaikka Kellostapulia, vaikka näin sosiaalisessa mediassa moni tuntuu väittävän, tsih. Viime vuonna kirjoittamani Ylläs-sepustus on luettavissa täällä.

Jos joku on joskus kokenut, että haluaisi tietää, miten tunnistaa paljasjalkaisen lapinjuntin, löytyy vastaus varustepuolelta – tai näin tuppaa käymään ainakin allekirjoittaneella. Ei ole aina ihan niin justiinsa, millaiset kamppeet on niskassa, sillä tunturia ei kiinnosta välineurheilu. Tärkeintä on ymmärtää, että ei tunturia valloiteta, vaan tunturi valloittaa kulkijan. Yhtä lailla tärkeintä on se, että on retkiseuralainen mukana, mieluusti spanieli.

Kesänkijärvellä oli harmaata, Varkhaankurussa oli keskiyöllä hiljaista. Kävimme myös Pakasaivossa ja Kuerilla. Pakasaivolle johtava tie oli vähän haastavassa kunnossa, mutta hyvin isän vanha auto jaksoi sinne meidät kuskata. Pakasaivossa iskee aina vähän sellainen tietty epäuskoisuuden tunne, vaikka saivojärveä olisi käynyt ihastelemassa ties kuinka monta kertaa. Se vaan on vakuuttava paikka. Pakasaivosta olen kirjoittanut viime vuoden puolella.

Oli myös ihana kulkea ihan kotimailla porot seuranani. Yhden vassun kanssa melkein bondasimme tai pääsimme jo sille tasolle, ettei pikkuherraa kiinnostanut, mitä pihalla puuhailin. Arwenia se vähän ihmetteli, tosin niin ihmetteli vähän spanielikin vassua ja vähän myös ehkä itseään. Ei Arwenista ihan vielä oikein porokoiraa tullut, mutta yrityksen puutteesta ei jäänyt kiinni.

Kahlaaja siitä kuitenkin tuli. Neiti hoksasi, että joessa tai järvessä pulikointi on hellepäivän paras toimenpide, enkä ole eri mieltä. Kyllähän helteet myös meidän leveysasteillemme saapuvat joka kesä, mutta viikkoja kestänyt kuumuus oli aika hämmentävää. Sääskien kanssa pärjään, mutta olen allerginen liian kuumalle ilmalle. Olen enemmän pakkasakka.

Turussa on kiva asua, mutta kotikylääni voittanutta ei ole. Näin totesin merimiehelle, kun johdattelin hänet porojen poluille. Onni löytyy tuntureilta, kotivaaroista, jokivarresta ja porojen koparoiden naksuvasta äänestä.

Semmosta soon.

Kirjoita kommentti
18.7.2021 by Maarit

Haavepalo

Melkein meinasin aloittaa blogitekstini kirjoittamalla, että Haavepalo on ollut haaveeni jo pitkään. Se olisi kuitenkin kuulostanut rohki kornilta, joten totean, että Haavepalo on Kittilän puolella sijaitsevan Iso-Totovaaran laki, josta avautuva maisema on todella kaunis. Iso-Totovaara ja Pikku-Totovaara ovat aivan Aakenustunturin perää pitäviä lakeja ja kuuluvat Pallas-Yllästunturin kansallispuistoalueeseen.

Näkymä Haavepalosta on kerrassaan upea. Horisontissa häämöttää suomiljöön takana uljas tunturirivistö Ylläksestä Aakenukselle. Onko mitään nätimpää kuin piskuinen Kellostapuli!

Haavepalon laelle on rakennettu siisti kota, jossa voi tulistella ja keittää vaikka nokipannukahvit. Koska muita retkeilijöitä ei ollut heinäkuisena sunnuntaina, jolloin poppoomme oli liikekannalla, kaivoimme termarit repusta esiin ja istahdimme hetkeksi kuksakahveille. Innokkaasti neliveto päällä puskenut spanieli sai myös hetken pötkötellä ja väistellä sääskiä, joita oli lämpimänä päivänä sankoin joukoin seuranamme. Epämääräiset mustat pisteet kuvissa ovat juurikin sääskiarmeijan jäsenistöä.

Me kävimme Haavepalossa pistoreittinä eli talsimme parkkipaikalta suoraan Haavepaloon ja takaisin. Reitti oli mielestäni todella helppo, ja arvelisin reitin sopivan myös patikointia aloitteleville henkilöille. Yhteen suuntaan reitti on noin viiden kilometrin pituinen, ja edestakaisin kuljettuna kilometrejä tuli siis noin vajaat 11. Aloituspaikka on Totovaaran parkkipaikalta. Noin kolme ensimmäistä kilometriä taittuu suht suoraa metsätietä pitkin, ja viimeisten parin kilometrin aikana taivalletaan metsäpolulla. Nousu on loivaa, mutta jonkin verran kivikkoista ja juurakkoista polulla on.

Talvisin Haavepaloon pääsee suksimalla lumen peittämän suon yli – alueen kattava latuverkosto houkuttelee käymään Haavepalossa silloin, kun maisema on parhaimmillaan. Kaunista näet on myös puiden piiloutuessa tykkylumen alle ja kaamoksen värjätessä iltapäivästä taivaanrannan pastellin sävyillä.

Jos kaipaa vähän haastavampaa patikkaa, Haavepalon reitti kannattaa yhdistää kolmentoista kilometrin pituiseen Totovaaran tunturireittiin, jolloin saa vähän Aakenusta ja tunturitunnelmaa reissuunsa. Teinikoiralla ei ollut vaikeuksia sinkoilla vaaramaisemassa, vaan spanieli loikki oikein tyytyväisenä polulla (ja tietenkin kytkettynä, kuten retkikoirien tulee olla kansallispuistossa).

Itsessään Haavepaloon ja takaisin kävellessä saa näin kesällä nauttia tupasvillojen tuoksusta, sillä reitti kulkee paikoitellen suomiljöön keskellä. Lisäksi ainakin ruohokannukoita, pohjansinivalvatteja ja väinönputkia esiintyy polun varrella. Hilloja ei oikein näkynyt kuin muutama yksittäinen raaka kappale siellä täällä.

Haavepalon reissultamme parhaimmaksi anniksi jäi ehdottomasti upea tunturimaisema, josta vaaran laella pääsee nauttimaan. Reitti itsessään oli ehkä hitusen liiankin helppo makuuni, mutta kaunis postikorttimaisema oli kokemisen arvoinen.

Kirjoita kommentti
14.7.2021 by Maarit

Keskiyön auringon aikaan Kukaksella

Kolarin kunnassa on ollut aivan järjettömän lämmintä viime päivinä. Lämpöasteita on ollut kolmekymmentä ja siitä vielä aivan liikaa päälle, joten on meinannut olla vähän tukalaa. Kesä on kaunista aikaa, mutta helle ei ole mukava juttu, ja kieltämättä pitkään jatkuva paahde on myös huolestuttava ilmiö. Toivottavasti tunturikunnan kaikki kahdeksan kaunista vuodenaikaa ovat osa vuodenkiertoa tulevaisuudessakin, eivätkä tulevat sukupolvet joudu elämään talvettomia talvia ja polttavia kesiä.

Helteessä on ainoastaan yksi hyvä puoli; se, että vuorokauden anivarhaisina aikoina on todella kaunista. Näin totesin, kun kuljin Kukakselle yhtenä myöhäisenä iltana tai oikeastaan keskiyön auringon aikaan. Kesällä tunturikunnassa yöt ovat heinäkuussa valoisat ja raikkaat, ja kun kipusin koiran kanssa tunturin laelle, meitä odotti pehmeän pastellinen värimaailma. Kaukaisia tuntureita verhoava kevyt sinertävä utu korosti tunturimaiseman arvoituksellisuutta. Aurinko värjäsi maiseman hennon punertavaksi, jopa purppuraiseksi.

Kun pääsen kotituntureilleni, sydämeni meinaa pakahtua ilosta. Kun Kesänki, kaukaiset Pallakset tai vaikka Kumputunturi näkyvät horisontissa, sieluni saa ravintoa ja mieleni lepoa. Olen tuntureitten tyär, ja tämä on oikeastaan äitini syytä – hän halusi nimetä minut jonkin sattumanvaraisen Suomi-elokuvan mukaan (Maaret – tunturin tyttö taitaa elokuva olla nimeltään), ja nimi on osoittautunut vissiin sitten enteeksi. Lisäksi olen varmaankin horoskooppimerkiltäni tunturisopuli ja geeniperimästäni johtuen kannan poronpapanoita varpaitteni välissä.

Joka tapauksessa kotikuntani tunturit ja Äkäsjoen varsi ovat minulle henkireikiä. Ja vaikka samoja tunturipolkuja tulisi köpöteltyä vuodenajasta tai vuodesta toiseen, sydänjuureni ovat juuri täällä.

Kukas on mielestäni nätti tunturi, josta avautuu upea maisema. Kukakselle kulkee helppo sorapolku, joka mutkittelee suurimman osan matkasta loivasti, ja vasta lyhyessä loppunousussa hengästyy vähän. Aivan esteettömäksi en reittiä sanoisi, mutta Kukakselle voi kävellä monentasoinen kulkija ja vaikka kevyissä lenkkareissa, sillä sorapolulla matka taittuu vaivattomasti. Siellä täällä toki on kiviä ja juurakoita, muttei mitenkään haastavasta polusta ole kyse.

Vaikka soratie on ehkä hitusen tylsä itsessään ja kapoisia kinttupolkuja tai mieluusti ihan omia reittejä pitkin olisi mukavampi kulkea, sillä vaihtelevuus ja haasteet ovat patikoidessa parasta, haluan osaltani kunnioittaa luontoa ja kulkea vasittuja reittejä kansallispuistoalueella. Omia polkuja voi talsia muualla, mutta reitit on tehty luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Keskiyöllä tunturissa oli suht hiljaista, eikä ollut kuin pari seuruetta meidän lisäksemme liikkeellä. Luulen bonganneeni kapustarinnan äännähdyksistä päätellen – Arwen meinasi kiskoa minut pitkin tunturia mukanaan, sillä itsehillintä loistaa vielä poissaolollaan, kun neiti näkee lintuja. Sääskiä ja mäkäriä oli sitäkin enemmän inisemässä, mutta se kuuluu asiaan, enkä oikeastaan sen kummemmin sääskiä parjaisi. Ne ovat kuitenkin tärkeä osa luonnon kiertokulkua. Enemmänkin helle saa minut turhautumaan, sillä elimistöni kaipaa pakkasia ja lumihippusia.

Olen aiemmin kirjoittanut Kukaksesta kevättalvella sekä pariin otteeseen kesäaikaan (2019 ja 2020). Meinasin jo kirjoittaa, etten muista, koska edellisen kerran olen käynyt Kukaksella, mutta hupsista, eihän siitä ole kuin vuosi. Noh, vuosi on pitkä aika, jos on kyse yhdestä mansikkapaikasta. Ja tunturissa on ihana olla.

Kirjoita kommentti
7.7.2021 by Maarit

Kesäkuun parhaat

Kirjoitushetkellä piti kaivaa ihan päiväkirja esiin ja surffailla Instagramin tarinamaailmassa, sillä en meinannut millään muistaa, mitä kesäkuussa touhusin. Kesäkuu tuntui vähän pitkältä, mikä johtui ennen kaikkea nihkeän kuumasta helteestä, joka lamauttaa täysin aivotoimintani, ja kesäloman odotuksesta. Nyt se on viimein alkanut, kesäloma siis. Helteiden loputon jakso tuntuu myös alkaneen. Jonain päivänä on tiettävästi satanut vettäkin, mutta luonto ja minä kaipaisimme kunnon sadekelejä. Oi, ukkonen olisi kiva!

Palataan itse aiheeseen. Kesäkuu alkoi kansalaisvelvoitteen täyttämisellä eli äänestämisellä, sillä kunnallisvaaleissa on mahdollisuus vaikuttaa kotipaikkansa kuvioihin, ja päättyi jossain Kellostapulin suunnalla. Kesäkuu maistui jätskiltä ja mansikoilta sekä sisälsi kauan odottamani koronarokotuksen, täydentyi jääkiekon MM-kisoilla ja huipentui jalkapalloon. Selvisin helteistä siten, että en oikein tiedä tarkalleen miten, mutta ainakin sihtasin lenkkini aamuun tai iltaan ja välttelin aurinkoa. Ja ai niin, kesäkuussa merimies tietenkin juhli syntymäpäiviään, joten kesäkuu oli merimiehen kuu!

Kesäkuussa tapahtuu ilmiö nimeltä juhannus, ja tänä vuonna ainut ja siten paras mahdollinen tapa viettää juhannusta oli lähteä Kolariin. Oli ihanaa olla kotona ja fiilistellä tunturikunnan aurinkoa äidin kanssa. En ole ikinä ollut mikään juhannusjuhlija, mutta keskikesän aikaan kotikunnassani on todella kaunista, sillä luontoäiti laittaa maiseman kauniiksi. Vehreys on huumaava erityisesti karussa tunturikylässä.

Parhaita retkiä oli useampi – Äkässaivon tietämillä kulkeva Seitakierros oli aurinkoisena päivänä nätti, ja olin kaivannut kotivaaroilla haahuilua – mutta parasta oli Kellostapuli. Lähdin spanielin kanssa aamusella kohti mansikkapaikkaani, ja oli aika mahtava tunne vain istuskella koira kainalossa ja katsella Pirunkurua. Vain mie ja tylleröni olimme pienen hetken kahdestaan turvallisesti tunturien sylissä. Sellaista hetkeä olin toivonut elämääni monta vuotta, ja nyt vieressäni oli viimein yksi vallaton Arwen Hundén.

Paras kodin ulkopuolelle sijoittunut ruokailu oli Aunen terassilla, jossa söimme herkulliset burgerit (punajuuriversio on aina yhtä hyvää). Pisteet ravintola saa erittäin koiraystävällisestä meiningistä – sessen voi näin kesäaikaan ottaa mukaansa terassille. Arwen antaa arvosanaksi viisi tassutervehdystä viidestä.

Paras huvitus oli Emma Teatterin 39 askelta, joka oli juuri täydellinen kesäillan kesäteatteriesitys. Yhtälö, joka koostuu sopivasti historiallisista viittauksista, sopivan kahjosta huumorista ja sopivasta määrästä toimivaa improvisaatiota kauniissa miljöössä, ei voi olla muuta kuin oivallinen – suosittelen ehdottomasti tutustumaan dekkarikomediaan.

Kesäkuustakin on nyt selvitty, ja helteisenä alkanut heinäkuu saa luvan olla hitusen inhimillisempi. Tai jos nyt helteiden on ihan pakko jatkua ja lamauttaa lapinjuntti, lohduttaudun sillä, että kyllä se talvi kuulkaas kohta on taas täällä.

Kirjoita kommentti
4.7.2021 by Maarit

Older Posts