Kesällä aion

Kohta se on taas täällä, kauan ja kaihoisasti odotettu vieras. Vuoden se on ollut kiertämässä muita polkuja, mutta enää vajaa viikko jäljellä ennen kuin se on taas osa elämääni. Oi kesäloma, tervetuloa viimein!

Viime kesä oli lämmin, lempeä ja kaunis, ja jopa kaltaiseni pohjoisen juntti tottui helteeseen.

Olipa tänä kesänä hellettä tai ei, odotan hartaasti loman alkamista. Jään lomalle juhannuksen kieppeillä ja aion viettää kuukauden työsähköpostin ulottumattomissa, ah!

Oikeastaan lasken loman alkavan jo ensi viikon tiistaina, jolloin yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Muse, saapuu Suomeen. Vaikka kasvoin aikuiseksi Musen tahdissa (voi, Showbiz!), en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, mikä on todella noloa.

Ajatusaihioita on kuukauden mittaista lomaa varten kehitetty jos vaikka minkälaisia, ja osa ajatuksista on edennyt jopa suunnitelmatasolle. Mutta lomasta kun on kyse, haluan myös jättää tilaa spontaanille ja päämäärättömälle elämiselle.

Juhannukseksi merimies ja minä lähdemme pienelle pakomatkalle, jota odotan innolla, mutta muutoin kesäsuunnitelmat ovat osittain tilassa ”ehkä”. Runko on selvillä, mutta yksityiskohdat ovat vielä kysymysmerkeillä varustettuja.

Sen ainakin tiedän, että viihdyn varmasti hanakasti jätski kourassa. Olen jo hyvissä ajoin ennen loman aloitusta tutustunut Turun jätskitarjontaan, joten odotan kesää pelonsekaisin tunnelmin. Kuinkahan monta jätskilitraa yksi ihminen voi tunkea itseensä yhden kesän aikana?

(Alla olevassa kuvassa on maailman paras vegaanijätskiannos, jonka söin Turun Surf Shackissa.)

Jätskin mättäämisen lisäksi muutama vahva ajatus on kesän ohjelmasta:

Aion nauttia hyvästä ruoasta hyvässä seurassa. Ja ehkä jonain lomapäivänä nauttia lasillisen viiniä viikonpäivästä tai kellonajasta riippumatta.

Aion viettää Tuskaisen viikonlopun.

Aion haistella suopursuja jänkällä ja vaeltaa tuntureilla ilman kiirettä.

Aion nauttia yöttömistä öistä ja kuunnella, kuinka laineet liplattavat rantakiviä vasten.

Aion rutistaa äitiäni, jota en ole nähnyt iäisyyteen. Äiti on ihana.

Aion antaa merituulen sotkea luonnostaan takkuiset hiukseni entistäkin epämääräisemmäksi karvapehkoksi.

Aion lukea mahdollisimman paljon. Alkuvuodesta en ennättänyt lukea niin paljon kuin haluaisin, joten kesällä on syytä kiriä ja paeta kirjan avulla toiseen ulottuvuuteen.

Aion olla oikeasti lomalla. Nukkua, juosta ja nauttia vapaudesta ilman ressiä.

Kesällä aion, muttei aivan aikomiseksi vain menisi, aion myös tehdä, nähdä, elää.

Millaisia kesäsuunnitelmia teillä on?

Paras trilleri: Anna är online

Luvassa on kepeä, kesäinen lukuvinkki!

On roppakaupalla kirjoja, joiden lukemista ei malta lopettaa ja joiden tarinat iskostuvat jonnekin takaraivoon pitkäksi aikaa. Kirjoja, jotka imaisevat lukijan maailmaansa niin voimakkaasti, että paluu todellisuuteen on pitkä ja työläs.

Harva kirja on kuitenkaan niin hämmentävä, että kirjan luettuaan ei uskalla mennä vessaan. Tai että suhtautuminen naakkoihin muuttuu tyystin.

Tällainen on kuitenkin vuonna 2008 julkaistu Anna är online, joka on Närpiössä varttuneen Stefan Nymanin esikoisteos. Ahdistava, viihdyttävä, hämmentävä, koukuttava, yllätyksellinen teos on ehkä paras trilleri, jonka olen koskaan lukenut. Nymanin kirjoitustyyli on yhtä aikaa kauniin maalaileva ja toteava, ja kirja on täynnä filosofisia mutta samaan aikaan hyvin arkisia pohdintoja. Kaiken kaikkiaan kirja on todella vangitseva, niin vangitseva, että se on luettava saman tien. Ja kun lukukokemus on päättynyt, kestää jonkin aikaa siirtää mieli takaisin todellisuuteen. Hyvän kirjan merkki!

Tarinan pääosassa ovat kolme nuorta Turussa asuvaa opiskelijaa. Anna on lapsena Bergenistä Paraisille muuttanut nainen, johon Samuel ihastuu, ja kuten joskus tuppaa käymään, nuoret rakastuvat toisiinsa. Kolmas olennainen henkilö on Samuelin hyvä ystävä Pentti, joka on unien tulkintaan hurahtanut ja alakuloisuuteen taipuvainen tyyppi.

Tarinan edetessä lukija pääsee seuraamaan vierestä, kuinka Annan ja Samuelin suhde ensin syvenee ja muuttaa hiljalleen muotoaan hämärämpään suuntaan. Paljastuu, ettei Anna ole kertonut Samuelille aivan totuudenmukaisesti taustastaan. Samaan aikaan Pentti näkee kummallisia unia, jotka vähitellen muuttuvat synkemmiksi ja ahdistavammiksi. Unien kantavana teemana on varjojen maailma.

Kirja pitää otteessaan loppuun asti. Ja loppu on luonnollisesti yhtä aikaa yllätyksellinen mutta myös varsin odotettu, toisaalta myös jopa ärsyttävä. Ratkaisu on kyllä mukavan monitulkintainen, mutta kirjan luettuani jäin hämmentyneenä pohtimaan, että siinäkö teos nyt sitten oli. Toisaalta hämmennykseni johtui siitä, että alusta loppuun kirja on hypnotisoiva.

Kirja onkin kiehtova, vahvojen teemojen vankka kokonaisuus, joka soljuu hienosti. Kirjan luettuani ajatukseni kulkivat teemasta toisen: Oikean ja väärän ero. Todellisuuden ja harhan välimaasto. Valinta vai määritellyt roolit. Rakkaus, elämä, kuolema.

Vaikka kyseessä on trilleri, ei Nyman ole kompastunut kirjoitusmatkallaan kliseisiin, vaan tarina etenee uskottavasti ja jouhevasti eteenpäin. Nyman käyttää kieltä (luin kirjan alkuperäiskielellä ruotsiksi) todella kauniisti. Ja lisäpisteet kirjalle on annettava Turusta! Turussa asuvana on kiehtovaa kulkea tarinan mukana pitkin tuttuja katuja ja tarkastella asuinkaupunkia eri näkökulmasta.

Annan kirjalle ehdottomasti kymmenen naakan sulkaa kymmenestä ja vielä harakanvarpaat päälle.

Viikonloppu Pietarissa, toinen päivä

Toinen päivä Pietarissa alkoi aurinkoisena ja varsin lämpimänä. Edellispäivän harmaudesta ei ollut tietoakaan, vaan auringonvalon suoma hehku sai pastellisävyiset rakennukset näyttivät satukirjojen maailmasta napatuilta. Aamuvalossa kaupunkia koristama kulta hohti kirkkaasti. Kesäkuun ensimmäisenä lauantaina Pietari näytti kertakaikkisesti lumoavalta.

Päivän ensimmäinen tutkimuskohde oli Eremitaasi, museoiden ruhtinatar. Kuinka olinkaan odottanut museoon tutustumista!

Ja voi taivas varjele.

Jo Eremitaasin pihapiiri eli Unescon maailmanperintölistalle kuuluva Palatsiaukio Aleksanterin pylväineen oli näyttävämpi kuin olisin uskaltanut ajatellakaan, ja pääesikunnan rakennuksen holvikaaren kohdalla totesin, että mahtipontisuuden esitys olisi alkava. Eremitaasi näytti jo kaukaa katsottuna ehkä suureellisimmalta ihmiskäden tuottamalta rakennukselta, jonka olin koskaan nähnyt.

Eremitaasin rakennukset ovat itsessään jo nähtävyyksiä. Eremitaasin kokonaisuuuteen kuuluvat rakennukset valmistuivat aikavälillä 1754–1851, ja ne edustavat eri arkkitehtuurisia tyylejä barokista uusklassismiin. Yhtä hienoimmista ja mahtipontisimmista rakennuksista päällä maan, barokkityylistä Talvipalatsia, rakennettiin vuosina 1754-1762 Pietari Suuren Elisabet-tytärtä varten, ja se toimi aikoinaan tsaariperheen asuinpaikkana ja myös edustustilana. Nykyisin Talvipalatsi toimii museona, johon sijoitettu näyttelyesineistö on vuosisatojen varrella paisahtanut lähes järjettömäksi: taide-esineitä on jopa käsittämättömät kolmisen miljoonaa. Koko Eremitaasin läpikotaisin tutkimiseen saisikin varattua karkeasti arvioituna koko ihmiselämän ja ehkä myös lohkareen ikuisuutta.

Viikonloppumatkan aikana olisi mahdotonta tutustua kaikkiin Eremitaasin taide-esineisiin. Ajankäytön maksimoimiseksi museon nettisivuilla voi luoda itselleen kartan, johon voi merkata kiinnostavimmat kohteet. Mekin listasimme jo hyvissä ajoin kiehtovimmat salit ja yksittäiset esineet – muutoin olisi hyvin todennäköisesti voinut käydä niin, että kulttuurihörhöt olisivat jämähtäneet Eremitaasin sokkeloihin luurankovaiheeseen asti. Toinen huomionarvoionen seikka on, että museossa on jatkuva turistien tulva, joten kannattaa hankkia pääsylippu jo ennakkoon museon nettisivuilta. Lippujonot saattavat nimittäin paisahtaa varsin pitkiksi. Yhden päivän nettilippu maksaa noin kuutisentoista euroa, mikä äkkiseltään saattaa tuntua korkeahkolta verrattuna muihin pietarilaismuseoihin, mutta lippu maksaa itsensä takaisin noin kolmessa sekunnissa, kun museotilaan on saapunut – niin kaunista Eremitaasissa on.

Olin pohtinut etukäteen, että haluaisin nähdä erityisesti Egpyti-osion, italialaista ja alankomaalaista taidetta sekä Jordanin portaat. Jostain syystä olen kehittänyt omituisen fiksaation renessanssiin, joten olin onneni kukkuloilla päästessäni näkemään Michelangelon Kumartuvan pojan aivan lähietäisyydeltä. Muutenkin renessanssiajan helmien näkeminen paikan päällä oli upea kokemus! Myös 1600-luvun alankomaalainen taide vahvoine teemoineen ja runsaine symboleineen on kutkuttanut vähän aina mielikuvitustani, joten melkein nipistin itseäni todistaakseni olevani hereillä, kun kuljimme upeille teoksille omistetuissa saleissa. Leonardo da Vincin Madonna Litta lienee yksi suosituimmista teoksista, ainakin teoksen eteen kertyneestä tungoksesta päätellen.

Muutaman tunnin aikana kykyni muodostaa edes joissain määrin järjellisiä lauseita katosi jonnekin mykistävien patsaiden jalkoihin tai vahvojen maalausten kehysten alle. Herranjestas, Michelangelo! Rubens! Rafaelin Loggia! Ja kaikki upeat portaikot! Eremitaasin tutkailun aikana löysin itsestäni kielenkäytön äkillisen heikentymisen ohella muitakin huolestuttavia piirteitä: minusta tuli portaikkomaanikko.

Eremitaasissa vierähti kahdella turistilla tovi, ja tovista osa kului suu auki ihmetellessämme palatsirakennusta itseään, joka oli kuorrutettu kultaan ja krumeluuriin. Mutta toki huusholliin kuuluu sijoittaa erillinen, roomalaiselle patsastaiteelle varattu tilansa. Ja kattokruunuille. Ja antiikin Kreikan kulhoille ja vaaseille. Ja jokaisella meistä tulisi olla Rafaelin, Rubensin ja Rembrandtin teoksia niille varatuissa saleissa. Ja on ihan säädyllistä, että isä rakennuttaa tyttärensä tai mies vaimonsa kunniaksi palatsin. Nimimerkillä ”Omaa palatsia odotellessa, vm.’87”.

Ehdimme vierailumme aikana nähdä paljon koreutta, mutta yksi olennainen asia jäi uupumaan: Eremitaasin kissahuone olisi ollut korkealla listalla. Valitettavasti kissojen tilat eivät olleet yleisön nähtävinä reissumme ajankohtana. Miettikää – museo, jossa kissoille on varattu oma asuintila. Se on suorastaan maujesteetillista.

Eremitaasin jälkeen silmissämme välkkyi kultaa ja hempeitä pastellisävyjä, mestaritaiteilijoiden suorituksia ja pompöösiä krumeluuria. Päivän yltäkylläisyysannos ei suinkaan ollut kuitenkaan vielä siinä, vaan kullankiilto silmissämme ei olisi haihtuva aivan heti; seuraavaksi hyppäsimme kantosiipialuksen kyytiin ja lähdimme paatin kyydissä kohti Pietarhovin palatsia.

Suosittelen ehdottomasti jonkinlaista risteilyä Pietarissa matkustaville, esimerkiksi juurikin Pietarhovin suuntaan. Pietarhovin palatsi sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä ydinkeskustasta, mutta aluksen kyydissä matka taittuu noin puolessa tunnissa. Perillä vastassa on luonnollisesti kultaa mutta myös vehreyttä, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Jos Eremitaasi oli mahtipontinen ja pompöösi, ei Pietarhovikaan ihan pikkuriikkinen sommarstuga ole.

Kuljimme kapean kanaalin reunustamaa kävelykujaa pitkin kohti tsaariperheen kesäasuntoa, joka 1700-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien on valvonut Suomenlahtea. Massiiviset, porrastetut suihkulähteet pauhasivat ja turistit riensivät ympäriinsä kamerat tallentaakseen tuokionsa Pietarhovissa kuvamuotoon.

Sinistä taustaa vasten puhtaanvalkea ja hempeän keltainen, barokkityylin ja klassismin aikakausien rajamailla rakenettu Pietarhovi näytti upealta. Palatsirakennusta reunustavat vihreinä hehkuvat puutarhat, jotka jakaantuvat ylempään ja alempaan osioon. Puistoalue melkein tuhoutui perusteellisesti toisen maailmansodan aikaan, ja korjaustyöt ovat yhä käynnissä.

On mainittava, että Pietarhovin alueella sijaitseviin museoihin tutustuakseen täytyy hankkia liput erikseen. Totesimme, että päätön haahuilu alapuutarhassa ja palatsin liepeillä olisi kauniina kesäpäivänä houkuttelevin tapa tutustua Pietarhovin alueeseen. Varmasti museorakennuksissa olisi ollut mielenkiintoista esineistöä ja hulppeita saleja, mutta auringon paistaessa puutarhassa fiilistely oli itse asiassa oikein hyvä idea. Lippu alapuistoon maksoi muutaman euron, ja kantosiipialuksella suhailu oli parisenkymmentä euroa yhteen suuntaan.

”Vain Pietarissa”, totesimme, kun näimme kuuluisan shakkilaudan muotoisen suihkulähteen.

Pietarhovista palasimme keskustaan jatkamaan iltaa tanssitaiteen merkeissä. Olimme jo reissua suunnitellessamme pohtineet, että ehta venäläinen balettiesitys olisi koettavien asioiden listalla, kun matkustaisimme Pietariin. Onneksi saimme liput hankittua, sillä elämys oli unohtumaton. Upeat puitteet, vähän samppanjaa (joka on petollisen edullista Pietarissa) ja taidokasta tanssia loistavassa seurassa. Sanoisin, että olen pöljempiäkin lauantai-iltoja elämäni aikana viettänyt.

Teatterirakennuskin oli hurmaava. Anitškovin palatsialue, jossa balettiesitys järjestettiin, koostuu useammasta rakennuksesta, joista ehkä viehättävin rakennettiin 1700-luvun puolivälissä Anitškovin sillan tuntumaan. Alun perin rakennus oli barokkityylinen, mutta vain muutama vuosikymmen valmistumisensa jälkeen rakennusta muokattiin voimakkaasti uusklassiseen suuntaan. Palatsissa asuivat vuorollaan keisarinnojen Elisabet ja Katariina Suuren suosikit. Myöhemmissä vaiheissa palatsi toimi tsaariperheen Pietarin kotina ja vallankumouksen jälkeen Leningradin kaupungin museona, mutta neuvostovallan aikana palatsi oli pioneeriliikkeen käytössä.

Balettiesitys pidettiin alueen uudemmassa osassa, tarkalleen sanottuna Carnival-salissa. Kaunis oli tämäkin tila.

Vaikuttavan balettiesityksen päätyttyä vatsat vaativat ruokaa, ja onneksi suht myöhään lauantai-iltana monen ravintolan ovet olivat vielä auki. Kävimme hurmaavassa georgialaisessa ravintolassa. Pietari tuntuu olevan kaukasialaisen keittiön keskittymä ravintoloiden määrästä päätellen, ja ainakin ravintola, jossa kävimme, oli ihastuttava! Erityispisteet ravintolalle on annettava georgialaisesta viinistä, mutta ruokakin oli pitkän päivän päätteeksi taivaallista ja herkullisen mausteista.

Lienee sanomattakin selvää, että aterian päätteeksi hotellille haahuili kaksi uupunutta mutta onnellista turistia. Eremitaasi, Pietarhovi, paattiretki, balettiesitys ja herkullinen illallinen tekivät toisesta matkapäivästämme unohtumattoman.

Viikonloppu Pietarissa, päivä yksi

Toukokuun viimeisenä perjantaina lähdimme kohti Pietaria. Aamu ei ollut edes ehtinyt vielä sarastaa, kun nousimme Turusta Helsinkiin kulkevan bussin kyytiin; yön viimeiset tunnit vallitsivat vielä hetken ennen kuin aurinko heräisi ja heittäisi paksun ja tumman unipeitteensä syrjään. Turku näytti hämyisessä maailmassa salaperäiseltä. Satoi niin, että kadut tulvivat. Toukokuinen tuuli vavisutti raikkaanvihreitä lehtiä. Ristinsieluakaan ei ollut havaittavissa. Aivan kuin vain me, kaksi matkaajaa, olisimme olleet hereillä koko maailmassa.

Helsingissä oli kovin koleaa ja sateista, mutta pääkaupunki vaihtui pian rappioromanttiseksi Pietariksi, kun nousimme Allegron kyytiin. Vain kolmessa ja puolessa tunnissa olimme saavuttaneet itäisen naapurimme kauniin kaupungin. Matka sujui jouhevasti ja vaivattomasti, eikä juna ollut edes myöhässä, ihme kyllä.

Pietari otti meidät vastaan helmenharmaana. Pienet sadepisarat hivelivät satunnaisesti nenää, tosin se ei kahta yliuteliasta turistia haitannut. Perille saavuttuamme ensimmäisenä vuorossa oli kevyt alkukartoitus; kävelimme pitkin poikin kaupungin katuja aistiaksemme Pietarin tunnelmaa ja hahmottaaksemme, missä tärkeimmät nähtävyydet ja mielenkiintoiset kohteet sijaitsevat. Jo alkukartoituksen perusteella totesimme, että Pietari tarjoaa kahdelle kulttuurinörtille loputtomasti nähtävää; Nevski Prospektia seuraamalla päätyi helposti tutkimaan nähtävyyksiä, mutta sivukujille vilkuillessa näkökenttä täyttyi runsaista väreistä, salaperäisistä kuppiloista, kapakoista ja houkuttelevista ravintoloista.

Suuntasimmekin pikaisesti siemailemaan sumpit kivassa pikkukahvilassa, jossa tarjoiltu latte oli herkullista. Vähän vahvempaa kuin suomalainen vastineensa eli justiinsa hyvä!

Kofeiinin virratessa suonissamme aloitimme varsinaisen nähtävyyssuunnistuksen ja lähdimme kohti Iisakinkirkkoa. Aiemmin katedraalina toiminut kirkko oli lumoava sekä ulko- että sisäpuolelta. Kullan kimallus, hulppeat kattokruunut ja äärimmäisen taidokkasti loihditut maalaukset koristivat kirkon niin kauniiksi, että jopa suhteellisen suulaskin matkaaja mykistyi. Yltäkylläisyys oli sana, joka useimmiten toistui mielessäni, kun yritin hahmottaa kirkon runsautta. Tosin Iisakinkirkko on yksiselitteisesti sen verran vaikuttava paikka, ettei yksikään kuva tai sana kykene vangitsemaan paikan upeutta. Iisakinkirkko pitää nähdä ja kokea paikan päällä ymmärtääkseen sen käsittämättömyyden.

Aikoinaan katedraalina toiminut Iisakinkirkko toimii nykyään sekä museona että Pietarin suurimpana ortodoksikirkkona. Nimensä kaunis kirkko on saanut Romanovin suvun suojeluspyhimykseltä, munkki Iisak Dalmatialaiselta. Korinttilaisen ja uusklassismin tyylisuuntia yhdistelevän kirkon rakentaminen kesti nelisenkymmentä vuotta (vuodet 1818-1858), minkä vuoksi ikuisuusprojektiksi venähtävää puuhastelua kutsutaan suomeksi ”iisakinkirkoksi”. Ei ihme, että näinkin massiivisen rakennuksen rakentamisessa vierähti useampi vuosikymmen – Iisakinkirkko on täynnä toinen toistaan hämmentävämpiä, taidokkaasti laadittuja yksityiskohtia. Ja onhan se valtava pytinki: rakennus kohoaa noin sadan metrin korkeuteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirkon historiassa on se, että nykyinen hulppea rakennus on itse asiassa neljäs Iisakinkirkoksi nimetty kirkko. Ensimmäinen versio oli puinen rakennus 1700-luvulla, joka sittemmin tuhoutui, kuten sitä seuranneet kirkot. Myös nykyinen kirkkorakennus on kärsinyt aikojen saatossa vaurioita niin Lokakuun vallankumouksen kuin maailmansodan aikoihin – kirkko jopa suljettiin kokonaan vuonna 1928. Neuvostovallan aikana museossa toimi ateismin museo.

Varsinaisen kirkkoon ja museoon tutustumisen lisäksi voi kivuta parisataa porrasta kohti taivasta nähdäkseen kaupungin lintuperspektiivistä. Näköalatasanteelta näki kauas. Jos vain suinkin mahdollista, ensimmäisenä matkustuspäivänä on hyvä päästä ihastelemaan kaupunkia ylhäältä käsin saadakseen kokonaiskuvan paikasta.

Iisakinkirkkoon tutustuvia suosittelenkin lämpimästi valitsemaan lipun, joka oikeuttaa pääsyn niin museo- kuin kirkkotilaan sekä näköalatasanteelle. Hintataso on suomalaisiin museoihin verrattuna varsin alhainen, sillä yhdistelmälippu ei verottanut toukokuisella visiitillä kukkaroa kuin muistaakseni viitisensataa ruplaa eli noin seitsemän euroa. Liput saa näppärästi hankittua kirkon edustalla sijaitsevasta lippuautomaatista, josta lipun saa hyppysiinsä ikuisuusjonottamista huomattavasti sukkelammin.

Iisakinkirkolta suuntasimme kohti ylväästi kaupunkia vartioivaa Vaskiratsastajaa, Pietari Suuren muistomerkkiä, joka on yksi Pietarin tunnetuimmista symboleista. Monumentin löytää aivan Iisakinkirkon liepeiltä, tarkalleen sanottuna Senaatinaukiolta Amiraliteetin tuntumasta. Alun perin patsaan halusi rakennuttaa Katariina Suuri kunnioittaakseen idoliaan, ja parin vuosikymmenen työstämisen jälkeen patsas näki päivänvalon vuonna 1782. Patsaaseen liittyy mielenkiintoinen legenda; sanotaan, ettei yksikään vihollinen voi valloittaa Pietaria niin kauan kuin vakuuttava Vaskiratsastaja varjelee kaupunkiaan.

Vaskiratsastajan ihastelun jälkeen siirryimme kohti vuonna 1907 käyttöön vihittyä Verikirkkoa eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraalia, jonka yhdeksän kultaista sipulikupolia päämäärätietoisesti uhmasivat sinisiä sadepilviä. Kirkko oli kertakaikkisen upea!

Vuosina 1883–1907 rakennettu ortodoksikirkko edustaa uusbysanttilaista tyyliä, ja se on omistettu Aleksanteri II:n muistolle. Tsaarin poika, Aleksanteri III, halusi isänsä muistoa kunnioittaakseen rakentaa mahtipontisen kirkon siihen kohtaan, johon edeltävä Aleksanteri surmattiin. Miksipä rakentaa tavanomaisen tylsää perusmuistomonumenttia, jos voi rakentaa hulppean kirkon.

Iisakinkirkon tavoin Verikirkko on yltäkylläinen ja värikäs; kauniit kultaukset, mosaiikit, marmoripinnat sekä katto- ja seinämaalaukset muodostavat runsaan kokonaisuuden. Kattomaalauksia ihastellessani kykenin muodostamaan lähinnä epämääräisiä äännähdyksiä, jotka oli tulkittavissa niinkin taidehistorialliseksi termiksi kuin ”vau”.

Kirkon historia on vivahteikas. Kirkko on toiminut niin seurakuntakirkkona, katedraalina, maailmansodan aikoihin ruumishuoneena kuin teatterin varastona. Stalinin vallan aikoihin suunniteltiin kirkkoon sijoitettavaksi ateismin museota, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan museo sijoitettiinkin Iisakinkirkkoon. Lopulta sodassa vaurioitunut kirkko suljettiin ja jätettiin kylmilleen, ja tarinan mukaan se jopa uhattiin purkaa. 1970-luvulla kuitenkin kirkkoa alettiin kunnostetaa entiseen loistoonsa, ja parinkymmenen vuoden urakan jälkeen kirkko toimii museona.

Jos sattuu kulkemaan Verikirkon liepeillä, kannattaa ehdottomasti vierailla myös upean kirkon sisäpuolella. Museoon päästäkseen peritään muutaman euron museomaksu, mutta se on pieni summa kaiken loiston näkemisestä.

Kirkon sisäpuolella on turistimassoista huolimatta jopa jokseenkin seesteinen tunnelma, mutta ulkopuolella sen sijaan on melkeinpä markkinahumua; kirkkoa reunustavat loppumattomat matkamuistokioskit, joissa kaupustelijat yrittävät myydä turisteille karvalakkeja ja maatuskoja.

Verikirkossa vierailun jälkeen oli hetken aikaa pienimuotoinen yltäkylläisyysähky, josta selvitäksemme jatkoimme kohti seuraavaa upeaa kohdetta: Venäläisen taiteen museota. Vuonna 1898 avatun museon tarina juontuu tsaariperheeseen; Aleksanteri II oli kerännyt mittavan venäläistaiteen kokoelman, ja isäänsä kunnioittaakseen Nikolai II määräsi museon perustettavaksi (perhearvot ovat olleet näemmä tsaareille tärkeät). Neljässä eri rakennuksessa toimivan kokonaisuuden päärakennus toimi aikaisemmin suurruhtinas Mihail Pavlovitšin kotina, mutta Nikolai II hankki aikoinaan rakennuksen museota varten.

Nykyään museossa on kattavat ja monipuoliset kokoelmat venäläistä taidetta maalauksista valokuviin ja kirjallisuudesta erinäisiin installaatioihin. Museo onkin kiehtova kokonaisuus, joka koostuu vuosisatojen aarteista! Venäläisen taiteen museoon päästäkseen täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, joka on muistaakseni nelisen euroa, ellen aivan omiani keksi.

Pikkunälän yllättäessä museossa toimii myös hurmaava kahvila, mutta kello oli ennättänyt lipsahtaa vierailupäivänämme jo sulkuajan tuntumaan, emmekä enää ehtineet istahtaa kahvilan tuoleille. Museo itsessään oli toki jo mielenkiintoinen paikka.

Vähitellen ensimmäinen matkapäivä alkoi lipua kohti iltaa. Harmaana alkaneen päivän päättyessä aurinko kurkisti varovaisesti pilviverhon takaa antaen kaupungille pehmeän kultaisen hehkun. Hotellille päin kulkiessamme matkaa säestivät katumuusikot, ja pysähdyimme välillä viehättävässä kahvilassa nimeltä Abrikosov. Miehen sacherkakkupalanen oli kuulemma parasta ikinä, eikä minullakaan kovin pitkään kestänyt mantelikakkua tuhotessani.

Pietari on valtava kaupunki – kartalla lyhkäisiltä vaikuttavat etapit ovat todellisuudessa huomattavasti mittavammat. Mutta mikäpäs on kauniissa kaupungissa kävellessä, varsinkin kun kävelytahti Pietarissa tuntuu olevan ripeään tikuttamiseen tottuneen mielestä varsin leppoisa. Ensimmäisenä päivänä kävelykilometrejä taisi tulla kaltaiselleni persjalalle lähemmäs viitisentoista, joten hotellitossut ja pehmoinen kylpytakki olivat loppuillasta kuumimmat käsitteet.

Tuntuu vieläkin uskomattomalta todeta, että olen ihan oikeasti ollut Pietarissa.