Suomen suurin matkablogiyhteisö

Lady Arwen on saapunut

Hei, te kaikki ihmiset, kissat, koirat, krokotiilit ja lahkeet, jotka lepattaen kutsuvat naskalihampaitani hyökkäykseen!

Minun nimeni on Arwen. Olen jo kahden kuukauden ikäinen walesinspringerspanieli ja olen juuri muuttanut uuteen kotiini. On kovasti vielä kaikkea uutta ja ihmeteltävää, esimerkiksi varpaat. Oi, onko maailmassa ihanampaa keksintöä kuin varpaat? Niihin saa upotettua hampaat ja voih, kuinka ihanalta ne tuoksuvatkaan!

Pidän lehtikasoista todella paljon. Osaan jo melkein tulla ihmisen luokse käskystä, mutta lehtikasassa on vaan niin ihanaa, että luppakorvistani katoaa kuulo lehtien kahistessa.

Nimeni heijastelee hienosti arvokkuuttani, luulen. Arwen on alun perin walesilainen nimi – ihan kuten minäkin, walesilainen siis – ja ihmisäitini on nolo nörtti, jonka mielestä Tolkienin maailma on parhautta. Siksi minun nimeni on Arwen.

Olen ajatellut pitää ihmiseni sen verran kiireisinä, etteivät he ehdi hirveästi norkoilla tietokoneen äärellä saatikka sitten blogin parissa – näppäimistön sijaan ihmissormien tulisi löytyä suustani.

Nyt täytyy mennä – ihmisisäni varvas on houkuttelevasti odottamassa naskalihampaideni lähestymistä. Terpat, palataan taas!

(Toim. huom. Kuvista kiitos kuuluu merimiehelle.)

Syyskuun parhaat

Turussa syyskuu oli kokonaisuutena upea. Moni usvainen aamu kasvoi aurinkoiseksi ja lämpimäksi päiväksi ja lopulta huipentui hurmaavaan auringonlaskuun. Luonto on upeimmillaan aina, mutta syksyn tullen kaihoisuuden ja kauneuden yhdistelmä on hurmaava. Lisäksi syksyn tullen ilmanala on mitä suosiollisin ulkoiluun, ja niinpä syyskuu hujahti omassa universumissani pitkälti ulkosalla.

Paras pyöräretki suuntautui Turusta Nautelankoskelle. Oli harvinaislaatuisen lämmin ja kesäisen oloinen syyskuun sunnuntai, ja jälleen kerran merimiehen lisäksi seuranani oli pähkinäsuklaata. Ei minulla ole ongelmaa suklaamussutuksen hallinnassa. En vaan pysty elämään retkellä ilman suklaata.

Parhaaksi patikaksi nimeäisin ehdottomasti päiväreissumme Kurjenrahkan kansallispuistoon ja tarkalleen ottaen Savojärven kierroksen. Meillä oli mukana suklaata, kahvia ja koira, jonka olimme kaapanneet mukaamme. Retkeily on ihanaa, mutta koiraseurassa pitkospuilla kulku on ihan parasta.

Parhaaseen juoksulenkkiin sisältyi auringonnousun värjäämä vaaleanpunainen taivas, syksyinen usva ja rikkumaton hiljaisuus. Oli aika unohtumaton lenkki.

Parasta oli nähdä pitkästä aikaa ystäviä. Yksi ilta kului pälpättäessä äänet käheiksi pizzan äärellä, yksi Marin kanssa parantaessa maailmaa. Mari on toteemieläimeni.

Paras juhla oli vuosipäivän vietto. Ensin söimme herkullisen illallisen Gustavossa, ja ähkyä sulattelimme loistavaa Cabaret-musikaaliesitystä seuraten. Juonenpaljastuksia välttääkseni totean vain, että ihastuttavan raikas, tyylikäs ja visuaalinen esitys sekä lahjakkaat esiintyjät lumosivat. Suosittelen!

Parhaita kotikeittiössä valmistuneita aterioita olivat ehkäpä merimiehen valmistamat taivaalliset tofuannokset tai sitten meikäläisen valmistama myskikurpitsa-linssikeitto (paahdetut kurpitsansiemenet ja chilipalat päällä). Tai tofutortillat. Syksy on yhtä kuin lempeän ja hyvän mielen ruoan aikakausi.

Syyskuu päättyi uskomattoman kauniiseen auringonlaskuun, jota kiikuimme merimiehen kanssa ihailemaan Ruskiakalliolle. Syyskuu sai arvokkaan päätöksen lumoavan auringonlaskun myötä.

Vielä yksi juttu. Syyskuu oli kiva, mutta kaikkein parasta syyskuussa (tai oikeastaan koko vuonna tai melkeinpä koskaan) on se, että tässä on meidän luppakorvainen karvapyllymme:

Kaunis syyskuu oli täynnä kauniita luontohetkiä, mutta tuntuu suht uskomattomalta, että me saamme seuraaville luontoretkillemme ihan oman touhukuonon mukaan. En meinaa oikein käsittää kirjoittaessani, etten näe unta, vaan ihan oikeasti näin on spanielinäppylät. Meillä on koira!

Syyskuun viimeinen auringonlasku

Minä tykkään auringonlaskuista ja syksystä. Pidän myös erittäin paljon suklaasta, koirista ja kesäkurpitsalasagnesta, mutta auringonlaskut ja syksyt ovat erityisen miellyttäviä ilmiöitä. Vielä parempi tilanne on, kun auringonlasku ja syksy yhdistyvät toisiinsa, silloin puhutaan jo vähän taianomaisuudesta.

Syyskuun viimeinen päivä oli alkanut varsin usvaisena ja hämyisenä, mutta päivän edetessä ja lopulta lipuessa iltaa kohti viimeisetkin usvan rippeet hälvenivät. Lopulta päivän päätteeksi Turussa koitti upea auringonlasku.

Katariinanlaaksossa jalopuut näyttivät suorastaan kylpevän kullankajossa, ja kun jatkoimme merimiehen kanssa kohti Ruskiakalliota, valloillaan ollutta värimaailmaa voisi kuvata koko lailla uskomattomaksi. Syysillassa rantaviivan ruovikko loisti pehmeänpunaisena, taivaalla kujeilivat lähes purppuraiset pilvet, ja kaiken kruununa lehtipuut olivat jo osittain ruskan värjäämät.

Ei sillä, että olisin mitenkään erityisen lahjakas ihminen muutenkaan, en oikein sillä hetkellä voinut muuta tehdä kuin vain seistä kalliolla ja ihmetellä luontoäidin taiteellista silmää.

Ruskiakalliolla oli hetken aikaa ihanan hiljaista, eivätkä edes kaupungin äänet kantautuneet rauhaisaan lahdelmaan. Hiljaisuuden rikkoi ensin varovasti tuulen ujellus, mutta sitten luonnon estradille saapui Turun maisemat hyvästelevä lintuparvi, joka oli kenties rantalomille suuntaamassa.

Harmaiksi kuluneita pitkospuita vasten violetit ohdakkeet olivat kuvaukselliset.

Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta kävimme vielä Laukkavuorella. Hirvensalon valot alkoivat jo erottua vastarannalla, pastellipilvien alapuolella.

Sitä vaan, että syyskuun viimeinen auringonnousu oli lumoava.

Nautelankoski syyskuussa

Ah, syksy!

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina lämpöasteet kohosivat parinkymmenen hujakoille, ja me lähdimme pyörillä kohti Nautelankoskea. Syyspäivä ei olisi enää kauniimpi voinut olla – pyöräillessä ei edes vastatuulta ollut ihan mahdottomasti havaittavissa. Matkan varrella havaitsimme useamman hevosen paistattelevan päivää kotipihoillaan syyspäivän lämmöstä nauttien, ja välillä sieraimiin ylsi huumaava lannan tuoksu. Se oli piristävää se.

Perille saavuttuamme kävimme ensin Nautelankoski-säätiön ylläpitämässä Nautelankosken museossa. Museokokonaisuuteen kuuluvat vuonna 2000 rakennettu Lauri Nautelan museo sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset eli sauna, aitta ja vesimylly sekä myllärintupa, jossa toimii Liedon kotiseutumuseo. Rakennus on vuonna 1992 siirretty kohtaan, jossa myllärintupa sijaitsi aikoinaan; rakennus on alun perin Hakulan kylästä siirretty Jonkarin väentupa, paritupa, jonka vanhin osa on peräisin 1700-luvulta.

Museossa on esimerkiksi mielenkiintoinen näyttely ”Kivikauden pyyntimiehen jäljellä”, joka kuvaa nimensä mukaisesti kivikautista elämänmuotoa esimerkiksi Kukkarkosken muinaiselta asuinpaikalta tehtyjen löydösten muodossa. Lisäksi museosta löytyvät Aurajoki-dioraama ja Lauri Nautelan ihailtavan kattava kirjakokoelma. Museossa on myös on sota-aikojen puhdetyöesineistä koostuva näyttely. Museon päärakennus on avoinna yleisölle vuoden 2021 toukokuuhun asti sunnuntaisin klo 12-15 siinä missä kesäisin museossa pääsee käymään päivittäin. Museoon on vapaa pääsy, ja jos pikkuhiuka yllättää, museorakennuksessa on pieni kahvio ja museopuoti, jossa voi käydä esimerkiksi hipelöimässä alueen historiasta ja luonnosta kertovia kirjoja.

Museokäynnin jälkeen oli luontopolun aika – olen kirjoittanut tarkemmin alueen luonnosta ja historiasta (luontopolusta ja koskesta ) maaliskuussa. Koski ei ihan kuohunut yhtä villisti kuin maaliskuussa, vaan kuivakkaa meininkiä oli havaittavissa poikkeuksellisen lämpimänä syyspäivänä. Kuljimme luontopolun myötäpäivään päin eli suuntasimme sillalta kohti merkattua aarnipolkua, jossa kesän vehreys oli saamassa kullan ja punan vivahteita. Aurinko paistoi ja loi vahvoja kontrasteja, ja joki oli kauniin tyyni.

Polkua varrellle on pystytetty opastauluja kertomaan alueen historiasta ja syntyvaiheista, kasvillisuudesta ja eläimistä, jotka viihtyvät kosken tuntumassa. Nautelankoskella pysähtyviä tai asuvia lintuja pääsee tutkailemaan lintutornista, joka kohoaa joen itäisellä puolella, aivan alajuoksun tuntumassa.

Joen voi ylittää alajuoksulla omalla vastuulla, sillä varsinaista siltaa ei ole luontopolkua yhdistämässä. Sen verran vähäsateista on viime aikoina ollut, että kivet olivat selvästi näkyvissä syyskuun lopussa, eivätkä ne tuntuneet kovinkaan liukkailta. Jopa kaltaiseni koordinaatiokyvytön ja erittäin kömpelö ihmisyksilö selvisi ehjin nahoin ja pulahtamatta jokeen.

On huomattava, että Nautelankosken rantalehdot ovat luonnonsuojelualueiksi määriteltyjä, joten alueella ei saa esimerkiksi sytyttää nuotioita, marjastaa tai sienestää tai ulkoiluttaa lemmikkejä. Tosin ei kai näin kulttuurihistoriallisesti merkittävässä ja luonnoltaan rikkaassa miljöössä ei oikein muuta ehdi tehdä kuin keskittyä ihailemaan kauneutta? Niin, ja syömään suklaata, koska semmosta sattuu.

Ikiaikaisuuden ja historian huminan voi aistia varsinkin itäisellä rannalla. Maisema on toki muuttunut roimasti tuhansien vuosien takaisista ajoista, jolloin alueelle muuttivat ensimmäiset asukkaat, mutta muinainen historia on jäänyt massiivisten puiden juuriin, syvälle maan uumeniin.

Yksi alueen nykyisistä asukkaista, pieni leppäkerttu, olisi vissiin halunnut lähteä merimiehen mukaan.

Tulipahan taas todettua, että Nautelankoski on verraton päiväretken kohde. Bussilla pääsee aivan Nautelankosken tuntumaan, mutta pyöräreissu koskimaisemiin on erityisen mukava tapa viettää vapaapäivää, ja matka taittuu suhteellisen tasaista tietä pitkin idyllisessä maisemassa. Me pyöräilimme Vanhaa Tampereentietä pitkin ja käännyimme tästä Nautelankoskentielle – kaiken kaikkiaan noin 45 kilometriä taisi tulla pyöräilyä. Luontopolku itsessään on noin parin kilometrin pituinen, joten pyöräillen saa happea ja liikunnan riemua päivään.

Museosta, alueen historiasta ja luonnosta sekä luontopolusta saa kattavasti lisätietoa Liedon museon sivuilta.