Etusivulle

Pietarsaari, historian ja kulttuurin kaupunki

Pietarsaari on todella kiehtova kaupunki, jopa jollain tavalla ristiriitainen sekoitus merta, kulttuuria, historiaa, pohjalaisuutta, kahta kieltä ja teollisuutta. Vuosisatojen varrella kaupungin kadut ovat nähneet varmasti enemmän kuin moni muu maamme kaupunki.

Pietarsaaren historia juontuu 1600-luvun puoliväliin, jolloin kuningatar Kristiina antoi luvan uuden kaupungin perustamiseen Pedersören pitäjään. Alun perin lupa myönnettiin kreivi Jakob de la Gardielle, mutta kreivin kuoltua hänen puolisonsa Ebba Braheotti kaupungin perustamisen tehtäväkseen. Kreivitär nimesi kaupungin edesmenneen miehensä mukaan, mistä ruotsinkielinen nimi juontuu. Suomenkielinen versio puolestaan pohjaa Pedersöreen.

Vuonna 1652 Pietarsaaren tarina kaupunkina sai alkunsa. Tosin kaupungin alkutaival ei ollut helppo; Ruotsin suurvallan käymät sodat, tulipalot sekä se, että viranomaiset sähelsivät päätöksiä tehdessään ja jossain vaiheessa jopa meinasivat, että pietarsaarilaisten tulisi muuttaa kaupungista pois, vaikuttivat talouden tahmaiseen kehitykseen. Kaupunki sai tapulioikeuden eli oikeuden käydä ulkomaankauppaa vasta 1700-luvun loppupuolella, mikä luonnollisesti edisti kaupungin talouden elpymistä.

Nykyään betonikerrostalot uhkaavat vallata koko maailman, mutta Pietarsaaressa on vielä jäljellä ripaus vanhaa maailmaa. Melkein voi kuvitella, kuinka vanha merikapteeni Runeberg on käyskennellyt pitkin katuja ja kenties pohtien, mitä hänen esikoisensa Johan rupeaisi tekemään aikuisena.

Pietarsaari lienee erityisen tunnettu laivanrakennus- ja merenkulkukaupunkina. Nykyinen vanha satama, joka sijaitsee noin kilometrin päässä keskusta-alueelta, toimi aikoinaan varsinaisena satamana aina 1800-luvun puoliväliin asti. Aivan sataman tuntumassa on pieni ranta-alue, jota reunustavat punaiset venevajat ja jonka hiekka on pehmeää kuin sametti. Satamaa sivuaa metsikkö, jossa kuuset ja männyt ovat kasvaneet valtaviksi.

Laivavarustuksen saralla mahtisuvun valtikkaa kannatteli Malmin suku, jonka hulppeassa kodissa toimii nykyään Pietarsaaren kaupunginmuseo. Museossa pääsee tutustumaan niin Suomen vauraimpiin kuuluneen suvun vaiheisiin kuin kaupungin ja merenkulun historiaan. Museossa on myynnissä sekä matkamuistoja että todella kiehtovaa kirjallisuutta.

Kaupunginmuseo perustettiin vuonna 1904, ja se on hajautettu useampaan rakennukseen. Pääasema on Peter Malmin yksityiskodissa, ja rakennuksessa on hulppeiden huoneiden lisäksi vaihtuvia näyttelyitä. Heinäkuun lopussa oli erittäin vanhojen kuvien näyttely.

Laivojen pienoismallit ovat upeita, mutta erityisesti 1800-luvun loppupuolen tyyliin sisustettu varustamokonttori on todella kiehtova. Melkein voi sielunsa silmin nähdä, kuinka Otto Malm ottaa seinään kiinnitetyn puhelimen – ensimmäisein laatuaan Pietarsaaressa – ottaakseen yhteyttä höyrysahaansa ja merimiehet odottavat lakit kourissaan pääsyä juttusille.

Sanoisinkin, että kaupunginmuseo ja juurikin Malmin talo on ehdottomasti tutkimisen arvoinen.

Pietarsaaressa on vielä jäljellä hurmaavia puutaloja, joita tulipalot tai sodat eivät ole tuhonneet. Historiaa voi aistia esimerkiksi vanhalla Skatan puutaloalueella, jossa aikoinaan asuivat merimiehet ja sittemmin tehdastyöläiset 1900-luvun puolella. Kun joulun lähestyessä usko, toivo ja rakkaus -valot syttyvät valaisemaan, maisema on satumainen.

Ehkäpä historia osaltaan selittää nykyisen Pietarsaaren omaleimaisuutta, sillä omanlaisensa kaupunki Pietarsaari on. Kulttuurinnälkäiselle ja historiasta kiinnostuneelle Pietarsaari on mainio kohde.

Kirjoita kommentti
21.8.2019 by

Viikonloppu Pietarsaaressa

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Turun tutut kadut ja kujat vaihtuivat pariksi päiväksi toisen merikaupungin maisemiin, kun juna vei minut mukanaan noin neljänsadan kilometrin päähän Pietarsaareen. Tämä on siis tarina erään lappilaisen juntin reissusta Perämeren rannikolle.

Tällä kertaa ei tarvinnut tehdä hirveästi matkasuunnitelmia tai pohtia aikatauluja, sillä paremman paikallistietämyksen laivaansa lastannut merimies oli vetovastuussa juntin opastamisessa. Matkaan mahtui opastettuja kävelykierroksia kaupungilla merimiehen tapaan, pyöräilyretkiä Fäbodaan ja Larsmohon, museokiertelyjä, teatteriesitys, murresanojen opettelua, jätskiä ja auringonlaskun ihastelua.

Samalle viikonlopulle ajoittuivat Jaakon päivät, jolloin koko kaupunki kuhisee ja ihmisvilinä on loppumaton. On markkinahuumaa, musiikkia, ruokaa, ihmisiä, Jaron ja TPS:n välinen ikuisuustaisto, teatteria… Sivuhuomautuksena todettakoon, että käsitykseni markkinameiningistä perustuu lähinnä Kittilän markkinoihin. Jos joku on joskus vahingossa eksynyt Kittilään tai jopa Kittilän markkinoille, tietää tasan tarkkaan, mistä puhun. Kittilän markkinoilla on yhtä hauska ja kutkuttavan jännittävä tunnelma kuin ankeuttajien tiimikokouksessa.

Palatkaamme itse asiaan eli Pietarsaareen. Kaupunkiin, jossa on upeita auringonlaskuja, pehmeähiekkaisia rantoja, viehättäviä puutaloja, söpöjä kissoja ja meri. Pietarsaari on aika kaunis kaupunki. Meren tuntumassa auringonlaskut ovat aina taianomaisia, eikä Pietarsaari tuottanut tässä asiassa pettymystä.

Ennen kaikkea Pietarsaari on varsin mielenkiintoinen kulttuurikaupunki – ehkä Merenkurkulta puhaltaa jotain kulttuuriesanssia Pietarsaarta kohti, sillä taide ja kulttuuri ylipäätään ovat kaupungissa monessa muodossa vahvasti läsnä. On näyttelyitä, esityksiä ja musiikkia. Kaiken lisäksi Pietarsaari on kaupunki, jossa on museoita enemmän kuin muissa Suomen kaupungeissa yhteensä.

Viikonlopun aikana totesin, että Pietarsaari on siinä mielessä pohjalainen kaupunki, että kaikki on aika suurta ja kadut ovat valtavan leveitä ja suoria – melkein kuin Nevski Prospektilla olisi kulkenut. Sen sijaan katujen nimiä keksiessään porukka on luottanut selkeään ja suoraviivaiseen toimintaan.

Ja luonnollisesti Pietarsaaressa on yhden sijaan kaksi upeaa kirkkoa. Pedersören kirkon vanhimmat osat ovat peräisin keskiaikaisen kirkon jäänteistä jopa 1400-luvulta, joskin 1700-luvun lopussa kirkko rakennettiin uudelleen ristikirkon muotoon. Toinen kirkko, Pietarsaaren kirkkon, on valmistunut vuonna 1731.

Toki monessa kaupungissa kirkot ovat kauniita (toisin sanoen kaikkialla muualla paitsi Kolarissa, jossa kirkon sijaan kylän liepeille on pystytetty varoituskolmio), mutta Pietarsaaressa koulurakennuksetkin ovat hienompia kuin monessa muussa Suomen kaupungissa. Susirumia kerrostalojakin Pietarsaaressa on, kuten tuppaa jokaisessa kaupungissa olemaan aivan liikaa, mutta kaupungin arkkitehtuuri on silmiä miellyttävää – esimerkkinä mainittakoon Strengbergin tupakkatehdas.

Reissun aikana oivalsin, että Pietarsaari on kiehtova sekoitus kulttuuria, pohjalaisuutta, teollisuutta, merellisyyttä ja rikasta historiaa. Kaupunki on monen ja keskenään erilaisen osasen summa, minkä vuoksi se on ainuntlaatuinen tapaus maamme kaupunkilistalla. Sitä ei voi oikein lokeroida, vaan ymmärtääkseen Pietarsaaren erikoislaatuisuutta täytyy kaupunki kokea itse.

Kirjoita kommentti
18.8.2019 by

Heinäkuun parhaat

Hei hei heinäkuu!

Heinäkuu oli helteinen, rentouttava, yllätyksellinen ja vauhdikas, kuten kesälomakuukausi saa puolestani olla.

Parasta matkailun rintamalla oli kotimaan matkailu! Turun saaristossa oli niin kaunista, että taidamme ottaa tavaksi käydä M/S Eivorin kyydissä saarihyppelyllä, jahka arkikalenteri antaa pienelle saari-irtiotolle myöten. Kotikonnuilla Kolarissa oli ihana olla – patikoin ja juoksin mettissä reilun viikon ajan sen verran aktiivisesti, että muutama päivä piti reissun jälkeen ottaa kevyemmin liikunnan saralla. Pietarsaaressa auringonlaskut olivat tunnelmallisia, ja oikeastaan koko kaupunki vaikutti mukiinmenevältä paikalta.

Paras juoksulenkki oli Äkäslompolon metsissä. Oloni oli villi, vapaa ja pitelemätön, kun painelin mettässä. Hikipisarat lensivät kaaressa, askel rullasi kevyesti, ja juoksija oli onnellinen.

Parhaat unet sain Nötön saarella. Olimme ainoat telttailijat alueella kenties vesisateesta johtuen, joten oli tavattoman rauhallista. Onko maailmassa parempaa tapaa nukahtaa kuin kuunnella sateen ropinaa teltan kattoa vasten? Aamulla heräsimme täydelliseen hiljaisuuteen, jonka vain luonnon omat äänet rikkoivat. Kuuntelimme, kuinka laineet liplattivat ja puut huojuivat tuulen mukana. Taivaallista.

Nötöstä puheen ollen paras aamukahvi hörpittiin Café Skolanin pihalla. Kahvin kyytipojaksi mussutettiin tietenkin korvapuustit, koska elintavoiltani olen fitness-urheilija. Tosin yhtä ihanaa oli myös hörppiä aamusumpit villasukat jalassa tunturikylän maisemia ihastellen.

Paras yllätyskylästely oli ystävän saapuminen Turkuun. Vietimme muutaman päivän nauraen vatsa kippurassa surkeille jutuille ja ottaen todella noloja kaverikuvia. Terveisiä!

Paras pyöräretki oli Larsmon suuntaan Pietarsaaren reissun yhteydessä. Ilma oli ihanan lämmin, ja hetken aikaa seurasimme myös joutsenperheen uintiharjoituksia. Oli tavattoman kaunista!

Paras koukuttuminen oli Tsernobyl-sarja. Game of Thrones -maratonin jälkeen katsoimme melkein kertarykäyksellä HBO:n kehutun Tsernobylin. Aihe on jo itsessään ahdistava ja pelottava, mutta sarja oli totetutettu todella taidokkaasti ja näyttelijävalinnat osuivat nappiin. Kokonaisuutena sarja oli todella vaikuttava ja liikuttava.

Paras opastettu kierros oli Kakolassa. Turussa järjestettävät opastetut kierrokset ovat yleisesti ottaen todella ammattimaisesti toteutettuja ja mielenkiintoisia, eikä Kakolan kierros ollut poikkeus. Kakolassa, jossa on viime vuosina tapahtunut melkoisia muutoksia, on ainakin näin kesän aikana päässyt käymään oppaan johdolla tutustumassa alueen historiaan. Kierroksen opas kertoi taitavasti mielikuvitusta kutkuttavia kertomuksia vankilasta – suosittelen ehdottomasti kierrokselle mukaan pujahtamista.

Parhaat museokokemukset syntyivät Pietarsaaressa. Pienessä kaupungissa on monta todella vaikuttavaa museota, joissa piipahtaessa oppii sekä kaupungin että koko maamme historiasta uutta – Malmin talossa ja Nanukissa aikaa olisi viihtynyt vaikka kuinka pitkään.

Paras keikka oli Badfellasin veto Papa Joella. Mikä energia!

Paras kuuloaistin helliminen oli Sommarprat-tarinoiden kuunnellessa. En ole podcastien ystävä, mutta sekä Ruotsin että Suomen sommarprat-jaksojen parissa ajantaju katoaa. Sommarprat on yhtä kuin mielenkiintoisia aiheita, liikuttavia tarinoita, osuvia oivalluksia.

Paras patikkaretki kohdistui Kiirunankiepille – reissu paisahti 28 kilometrin mittaiseksi. En yksinkertaisesti malttanut lopettaa kulkemista maailman upeimmissa maisemissa! Oli hellettä ja aurinko paistoi lämpimästi, mutta hento tuulenvire vilvoitti, ja porot tunkivat lähes iholle. Reissu oli yksi parhaimmista patikkakokemuksistani koskaan.

Paras jäätelö oli jälleen kerran Surf Shackissa, jossa söimme kesäloman kunniaksi pina colada -jätskit. Surf Shackin jätskit sopivat vegaaneillekin.

Paras teatteriesitys oli Teater Jacobin esitys ”Här i vår stad” Pietarsaaressa. Malmin talo loi kauniit puitteet historiaa tulvivalle esitykselle, jossa kuvattiin kaupungin historiaa vuosisatojen vaihtuessa.

Paras jälkiruoka oli äidin tekemä pannari, jonka päälle kasasin aimo annoksen tuoreita mansikoita. Äidin keittiö on oikea ruokapaheiden vyöhyke, jota ei voi ohittaa ajautumatta tukalaan ähkytilaan.

Paras tuoksu oli suopursu. Jänkällä tuoksumaailma on heinäkuussa huumaava!

Arki on jo ajat sitten astunut elämän näyttämölle ja siirtänyt lomahommat syrjään. Olen aloittanut uudessa työssä ja opetellut uuteen rytmiin. Tykkään todella paljon arjesta ja sen myötä tulevista rutiineista, mutta heinäkuuta muistelen kaihoten. Heinäkuu oli mainio ajanjakso, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, vaikka se olisi jatkunut ihan aavistuksen pitempäänkin.

Kirjoita kommentti
14.8.2019 by

Äkäsmylly ja Äkäslinkka

Maailmassa on loputtomasti toinen toistaan upeampia kohteita. On suurkaupunkeja, jotka sykkivät elämää. On valtavia vuoria, joiden terävät huiput yltävät pilviverhoon asti. On satumaisia linnoja, joiden tiluksilla kulkiessaan voi kuvitella hetken ajan olevansa kunnon ritari.

Mutta sitten on olemassa pikkuruisia vesiputouksia, jotka tuskin kuuluvat kovinkaan monen ihmisen listalle paikoista, jotka täytyy elämän aikana nähdä. Vesiputouksia, jotka vaatimattomuudellaan hurmaavat.

Vain noin reilun metrin korkeuteen kurottava, kahteen suuntaan haarautunut Äkäslinkka on muodostunut aivan Äkäsjoen alkupäähän. Kokonsa puolesta pikkuputous ei ehkä yllä aivan Suomen massiivisimpien vesistöjen listalle, mutta se on retkikohteena se on oivallinen ympäri vuoden. Heinäkuisessa loistossaan linkka on kuvauksellinen paikka, ja mikäs sen rentouttavampaa kuin kuunnella putouksen solinaa, olipa sitten kuinka pieni putous kyseessä.

Toisin kuin joku saattaa olettaa, Äkäslinkka ei sijaitse Kolarin kunnassa, vaan sen naapurissa eli Muoniossa noin 18 kilometrin päässä Äkäslompolon kylästä. Talvisin Äkäsmyllyyn pääsee hyvää latua pitkin hiihtämällä, kesäisin kosken kuohuntaa kuuntelemaan pääsee pyöräilemällä tai vaikkapa patikoiden. Jos omalla autolla on liikkeellä, aivan Äkäsmyllyn tuntumassa on parkkipaikka. Alue on hyvin opastettu.

Jos tunturikunnassa puhutaan linkasta, ei ole kyse bussista, vaan meillä päin linkka on yhtä kuin pieni vesiputous.

Äkäsjoki, joka saa alkunsa Muonion Äkäsjärvestä ja laskee Muonionjokeen Kolarissa, on minulle todella tärkeä joki. Niin tärkeä, että se on itse asiassa antanut nimensä blogilleni: olen sattumoisin jokivarresta kotoisin.

Kosken tuntumassa toimii sesonkiaikaan kahvila, jossa ekologisuus avainsana. Harmikseni kahvila oli juuri vierailuni aikaan suljettu, mutta ehkäpä jonain talvisena päivänä pääsen käymään juomassa lämmintä mehua hiihtolenkillä tai talvivaelluksen aikana. Aivan kahvilan tuntumaan on rakennettu laavu retkeilijöitä varten.

Äkäslinkan alue on kokonaisuutena viehättävä – aivan putouksen kyljessä komeilee Äkäsmylly, joka on historiansa aikana nähnyt ja kuullut varmasti monenlaisia tarinoita. Rakennus on entisöity vuonna 1946. Äkäslinkalta voi jatkaa vaikkapa Myllynpolkua pitkin kohti Seitakiveä – saamelaisessa mytologiassa muhkeat siirtolohkareet ovat olleet pyhiä paikkoja.

Putouksen tuntumassa maasto on jäkäläistä ja kallioista. Ja minulla on uudet, mukavat patikointikengät.

Kyllä maailma on kaunis paikka.

Kirjoita kommentti
9.8.2019 by