Suomen suurin matkablogiyhteisö

Parmaharju Liedossa

Kävimme Parmaharjun polulla, ja kun reissun jälkeen yritin nousta vessanpytyltä ylös, reiteni sanoivat ”aijai, oijoi, oih voih”. Parmaharjun yhdeksän kilometriä pitkä luontopolku ei itsessään ole mikään mahdoton koitos, mutta jos on kesälomaviikolla joko pyöräillyt, kävellyt, juossut tai kyykännyt päivittäin (tai tehnyt vähän kaikkia Parmaharjua edeltävänä päivänä), 44 kilometrin pyöräily yhdistettynä kävelyyn voi olla aika hapoille vetävä yhdistelmä.

Parmaharju oli kuitenkin ehdottomasti kaiken reisituskan arvoinen kokemus. En ollut aiemmin käynyt lainkaan Parmaharjun luontopoluilla, joten ensimmäisen visiitin kunniaksi valitsimme merimiehen kanssa kolmesta vaihtoehdosta yhdeksän kilometrin eli pisimmän reitin nähdäksemme mahdollisimman paljon alueen eri osasia – joissain lähteissä mainitaan polun pituudeksi kahdeksan kilometriä, mutta yhdeksän on merkattu opasteisiin lukemaksi. Ensi kerralla ajattelimme testata kuuden kilometrin reittiä, jota somistavat suoalueet ja pienet vesiputoukset, ja yhdistää sen vuonna 1968 valmistuneissa hyppyrimäissä porrasteluun. Kolmas vaihtoehto olisi ollut parin kilometrin mittainen polku.

Parmaharjun aluetta kutsutaan myös Ahteenmetsäksi. Luontopolun varrella maisema on mukavan vaihtelevaa; on sekametsää ja koivikkoa, mutta myös karua metsäpalon runtelemaa maastoa, ja jopa myrskyjen tuhojälkiä on havaittavissa alueella. Polku ohittaa kuivuneen metsälammen, ja loppumatkasta tulee vastaan metsiköksi kasvanut tai kasvatettu alue, joka vielä 1700-luvulla oli peltoaluetta. Tervanpolttoakin on harjoitettu aikoinaan Ahteenmetsässä.

Pätkä reitistä kuljetaan hiekka- tai soratietä pitkin, mutta suurimmaksi osaksi matka taittuu kapeilla luontopoluilla, leveää latupohjaa pitkin tai kallionyppylöillä. Muutamassa kohdassa kulkemista helpottavat pitkospuut, jotka ylittävät ojia ja pikkupuroja. Hyvänä talvena, kun lunta riittää, alueella risteilee hiihtolatuja, ja tällöin laduilla ei luonnollisestikaan saa kävellä.

Polulle lähtiessämme kuulimme korpin raakuntaa, ja myös käpytikan bongasimme metsikössä. Käki kukkui vähän väliä kintereillämme. Aurinkoisena päivänä perhoskanta oli varsin näyttävästi liikekannalla, ja ainakin sitruuna- ja neitoperhosia kierteli ja kaarteli kevätpuuhissaan, ja yritin tallentaa kameraan myös olettaakseni sinisiipien ryhmään kuuluvan yksilön, jota en ehtinyt tunnistaa. En kömpelyyksissäni onnistunut kuvaamaan kuin rähjäisiä lenkkareitani.

Lisäksi keskellä kinttupolkua köllötteli pieni vaskitsa, joka luikki saman tien tiehensä havaittuaan meidät. Muutenkin vähän väliä matkaa taittaessamme polkuja reunustavissa puskissa kuului sen verran kuhinaa ja suhinaa, että melko varmasti käärmesolentoja oli liikkeellä.

Eläinhavaintoja siis mahtui jonkin verran reissullemme, mihin ehkäpä vaikutti se, että oli ihanan rauhallista. Muita kulkijoita ei pahemmin tullut vastaan kävelymme aikana, ja suuri osa matkasta livahti metsiköissä, joskin loppumatkasta kuulimme valtatien hälyä jonkin aikaa taustalla. Hiljaisuus ja rauha, jotka kohtasimme etenkin havumetsikössä kulkiessamme, jäivät Parmaharjun retkestämme vahvasti mieleen. Aivan kuin vain me kaksi olisimme olleet maailmassa, seuranamme vain kauniisti liihottelevat perhoset ja laulavat linnut.

Alueen erikoisuudeksi voisi mainita, että harmaaleppiä viihtyy alueella. On kuitenkin sanottava, että erityisesti sydäntäni sykähdyttivät kuusikot, joihin kirkkaasti paistava aurinko ei meinaa saada säteitään mahdutettua. Synkissä, tummasävyisissä kuusikoissa on jotain erityisen taianomaista.

Vastavuoroisesti myös muhkeat torvijäkälämättäät, mustikanvarvut ja katajat, jotka vuoraavat kallioisia mäkiä, ovat viehättävät. Porot viihtyisivät mainiosti näissä maisemissa, sanonpahan vaan. Minä puolestani viihdyin jäkälätutkailun ja kuusikkojen lisäksi myös valkovuokkojen keskellä lehtoisessa maisemassa tai koivujen keskellä.

Liedon korkein kohta, Pitkäharju, tulee vastaan reitin loppuvaiheissa polkua vastapäivään kuljettaessa. Mäen korkeus on 80 metriä, ja nimensä mukaisesti mäen laki tuntuu jatkuvan melko pitkän matkan. Harjun päällä on levähdyspaikka, ja muutenkin reitin varrella on tasaisin välimatkoin rakennettu katoksellisia istahtamispaikkoja. Grillikatos puolestaan löytyy aivan parkkipaikka-alueelta.

Luin Liedon Parman sivuilta, että reitti olisi osittain vaikeakulkuinen. Jos mäkisessä maastossa liikkuminen ei ole entuudestaan tuttua puuhaa tai kunnon kohottaminen on vielä vaiheessa, arvioisin, ettei ainakaan pisin poluista ole paras vaihtoehto. Sanoisin kuitenkin, että polut on upeasti toteutettu, eivätkä ne suinkaan mielestäni vaikeakulkuisia – vähän nyppyläistä maasto on, muttei haastavasta reitistä kyse.

Parmaharjulle pääsee pyörällä helposti Turun suunnalta Hämeentietä pitkin. Käännyimme tieltä Bränikkäläntielle ja jätimme pyörät hyppyrimäen tuntumaan sijaitsevalle parkkipaikalle, jonne on selkeä opastus tien laidassa (tarkka osoite on Bränikkäläntie 66). Polkuja on kaiken kaikkiaan kolme, ja kaikki on erinomaisesti merkattu – yhdeksän kilometrin reitti on merkattu keltaisin, kuuden kilometrin lenkki punaisin ja parin kilometrin reitti sinisin viitoin ja opastemerkein. Kaikki polut ovat ympyräreittejä ja alkavat aivan grillikatoksen tuntumasta parkkipaikalta. Harvoin olen talsinut näin hyvin merkatulla polulla, joten polkuja ylläpitävä Liedon Parma ansaitsee kunniaa ja gloriaa hienosta työstään. Lisäpisteet annan reitin varrelle pystytetyistä mainioista opastetauluista, joissa kerrotaan alueen luonnosta.

Parmaharju yllätti todella positiivisesti. Metsän rauha, vallattomasti laulavat metsän linnut, eläinhavainnot, mahtavat opasteet ja tietenkin kaunis päivä toivat lisäsäväyksen muutenkin kivalle metsäiselle reitille. Suosittelisinko Parmaharjua pienen patikan kohteeksi? Kyllä, ehdottomasti!

P.S. Keksin juuri äsken runon, joka kuvastaa tuntojani välittömästi Parmaharjulla käynnin jälkeen: ”Minä tykkään kuusista, jalkani on tehty muusista.” Olkaa hyvät.

Littoistenjärven luontopolku

Liedon ja Kaarinan rajamaastossa sijaitseva Littoistenjärvi on mielenkiintoinen alue. Leimansa on luonut 1700-luvulla rakennettu, vuonna 1987 Museoviraston kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi ympäristökohteeksi määrittämä verkahtehdasalue, joka jykevine tiilirakennuksineen ja sievine puutaloineen tekee miljööstä idyllisen. Jo ennen verkatehtaan saapumista ihminen on vaikuttanut alueella – järven liepeillä lienee olleen asutusta jopa 1200-luvulta lähtien, mutta varsinaisesti alueen väestömäärä ryöpsähti kasvuun verkatehtaan kehittymisen aikoihin 1800-luvun puolella.

Mielenkiintoisen historiansa lisäksi Littoistenjärvi on nätti virkistyskohde, ja alueelta löytyy rantasauna, hiekkaranta ja järveä noin puolikkaan verran kiertävä luontopolku, jonka varrella pääsee myös kipuamaan lintutorneihin.

Littoistenjärvi erkaantui merestä kutakuinkin 5600 vuotta sitten. Aikojen saatossa hyvinkin rehevä järvi muuttui karummaksi, kunnes modernille aikakaudelle tultaessa järvi alkoi uudestaan rehevöityä. Ylirehevöitymisen myötä sinileväkukinnot ovat olleet alueen murheenkryyni, ja vuonna 2017 järvelle tehtiin kemikaalipuhdistus, jonka ansiosta järvi kirkastui ja hehkui turkoosina tovin. Sittemmin järvi on samentunut ja levä on palannut takaisin alueelle.

Littoistenjärven pinta-ala on 1,5 neliökilometriä ja rantaviiva puolestaan kuutisen kilometriä. Järven syvyys on enimmillään kolmisen metriä, joten mahdottoman syvästä vesistöstä ei ole kyse. Melkein järven keskellä on kaksi pikkuruista saarta, joilta kantautui melkoinen lintujen konsertointi toukokuisella retkellämme – Littoistenjärvi on mainio paikka lintujen seurantaan. Järvellä pesii uhanalaisiksi ja silmällä pidettäviksi määriteltyjä lintuja, kuten tukkasotka ja liejukana. Myös kalatiiran, telkän tai silkkiuikun saattaa havaita järvellä, jos bongausonni on oikein myötä, ja lisäksi isokoskelot viihtyvät alueella.

Jokaisella kerralla, kun olen Littoistenjärven maisemissa liikkunut, joutsenet ovat lipuneet majesteetillisesti Kuovinlahden puolella, eikä tämäkään reissu tuonut poikkeusta tilanteeseen – ylväs joutsenpari välillä tuijotti meitä kahta liikkujaa aivan kuin arvioiden, millaisilla aikeilla olimme, tai pohtien, kuinka julkenimme liikuskella heidän kulmillaan. Myös nokikanoja näimme Liedon puolella.

Järveä kiertävä luontopolku on noin kolmen ja puolen kilometrin mittainen. Paikoitellen polku on kapea ja savipohjainen, ja toisaalta osa matkasta kuljetaan hiekkatiellä. Reitti on merkattu keltaisin opastein, mutta paikoitellen puihin tehdyt merkinnät ovat hitusen haalistumaan päin. Hiekkarannan puolella maasto on todella tasaista, tosin jokunen muhkea juuri on vallannut itselleen tilaa polulta. Järven itäisellä puolella maasto on mukavan kumpuilevaa. Yhdessä kohdassa polulle on rakennettu pitkospuut kulkemisen helpottamiseksi – muutamassa kohdassa polku oli vähän mutavelliä.

Polku johdattelee Liedon puolella varsin vehreän kangasmetsän halki. Metsikön suojissa näimme oravia ja peuran, joka ensin meidät huomattuaan lähti kirmaamaan kiireen vilkkaa tiehensä, mutta kesken kaiken pysähtyi paikoilleen tarkkailemaan meitä. Vissiin se totesi, ettei meistä sen kummemmin vaaraa sille ollut, ja se jatkoi muina peuroina elämäänsä. Olin huono bloggaaja, enkä ottanut kuvaa, sillä keskityin seuraamaan peuran liikkeitä – ei kai sitä nyt kovin monta asiaa voi tehdä yhtäaikaa. Sen sijaan saatte nähdä hienon voikukan, olkaa hyvät!

Toukokuun vehreys on aina yhtä upea ilmiö; luonnon värimaailma on puhdas ja kirkas kevään ottaessa ensiaskelia kesää kohti.

Järvelän lintutornit tulivat sopivasti vastaan, kun alkoi tihkuttaa vettä. Sääolosuhteet ovat olleet todella ailahtelevaiset tänä keväänä, enkä mitenkään yllättynyt, kun Littoistenjärveä kiertäessämme yhtenä hetkenä paistoi aurinko, toisena tuuli ja kolmantena satoi kevyesti vettä. Lintutornin suojissa odotimme hetken aikaa sateen taukoamista ja joimme teetä, mutta lintuja ei kosteikossa kuulunut tai näkynyt tällä kertaa.

Harvoin tulee harrastettua kuksahommia, joten pitkästä aikaa hörpitty kuksatee maistui erinomaisen hyvältä ja lämmittävältä raikkaassa ilmassa.

Littoistenjärvelle ja luontopolulle pääsee pyörällä, bussilla ja myös omalla autolla – parkkipaikat löytyvät Littoisten hiekkarannan tuntumasta ja verkatehtaan suunnalta Kuoviluodosta sekä Järvelän kosteikon liepeiltä, Vanhan Littoistentien ja Järveläntien risteyksen läheltä. Me jätimme pyörämme Kuoviluotoon ja kuljimme polkua vastapäivään. Varsinainen luontopolku on noin kolmen ja puolen kilometrin mittainen, joten kiersimme koko järven läpi; varsinaisen luontopolun päätyttyä mukailimme Littoistenjärventietä ja palasimme takaisin verkatehtaan kautta Kuoviluotoon.

Tietoa Littoistenjärvestä olen löytänyt Kaarinan ja Liedon kaupunkien sivuilta.

Laukkavuori Katariinanlaaksossa ja kalliohakkaukset

Meillä oli muutaman viikon ajan pieni projekti. Projekti, johon sisältyi konttaamista, mönkimistä, valkovuokkojen väistelyä (jottei niitä vahingossa talloisi) ja muurahaisten reiteillä kulkua sekä muutama hiuspehkoon viehkeästi tarttunut oksa.

Me etsimme kalliohakkauksia. Ja ihailimme merelle avautuvaa näkymää, mutta ennen kaikkea kaiverrusten perässä kiikuimme kalliolla.

Tässä kohtaa tarvittaneen vähän enemmän kontekstia.

Carl Christian Böcker oli pitään Suomen Talousseuran sihteerinä toiminut talous- ja tilastotieteilijä. Vuonna 1786 Vaasassa syntynyt, sittemmin Turun suuntaan siirtynyt Böcker jätti Turussa asuessaan kirjaimellisesti jälkensä varsinaissuomalaiseen kallioperään ja kaiversi Katariinanlaakson liepeillä sijaitsevan Laukkavuoren kallioiseen seinämään sukupuunsa. Koska niinhän moni haluaa tehdä – jättää jotain pysyvää, jopa jonkinlaista kirjallista dokumentaatiota itsestään jälkipolville ja kaivertaa kallioon sukunsa historian.

Etsintätyöt siis alkoivat, ja merimies ja minä, modernit tutkimusretkeilijät, möngersimme seikkailuhousut jaloissamme viikkojen ajan ylös ja alas, länteen ja kaakkoon tavoitteenamme löytää kaiverrukset. Merimies oli lukenut, että kaiverrukset olisivat jyrkässä seinämässä eräänlaisella terassilla, jonne päästäkseen pitäisi kulkea vaikeakulkuisen maaston kautta. Teksti vaikeakulkuisuudesta oli jämähtänyt takaraivoihimme, joten ensimmäisellä kerralla etsimme vähän väärästä suunnasta ja liian korkealta. Toisella ja kolmannella kerralla möyrimme kalliomäen rinteillä ja vähän siellä sun täällä katajien keskellä. Alkoi iskeä jo toivottomuus, tosin hienoissa maisemissa etsintäoperaatio tuntui mukavalta hommalta; Laukkavuoren metsikössä kukkulan laella on hautaröykkiö, joka on ajoitettu pronssikaudelle, ja Katariinanlaakso on toki itsessään kiva paikka viettää aikaa.

Aloimme käyttää termejä ”mystiset kaiverrukset”, ja tuntui, että joku tylypahkalainen olisi ne kyhännyt, sillä niin salaperäisiltä ja tavoittamattomilta ne vaikuttivat. Varsin tieteellinen teoriani oli, että kaiverrukset loittonivat meidän ulottumattomistamme sitä mukaa, kun lähestyimme oikeaa kohtaa.

Laukkavuoren lounaispuoleisesta kallioseinämästä ja vähän korkeimman kohdan alapuolelta lopulta mystiset kaiverrukset löytyivät. Tai siis merimies löysi, en ota kunniaa itselleni. Böckerin kaiverrukset ovat paikoitellen jo sammaleen ja jäkälän peittämät, mutta taidokkaasti kallioon hakatut nimet ovat ainakin osittain nähtävillä. Liuta Böckerin sukulaisia on vieläkin havaittavissa kallion pinnassa.

Laukkavuoren tietämiltä on Böckerin kaiverrusten lisäksi kaiken kaikkiaan löydetty ainakin seitsemästä eri kohdasta kaiverruksia, ja niihin on kirjattu 1700-ja 1800-luvuilla eläneiden henkilöiden nimiä. Yhteistä nimensä kallionpintaan saaneille henkilöille on, että heillä on jonkinlainen kytkös Suomen Talosseuraan tai Turun Akatemiaan. Kaiverrusten on arvioitu olevan peräisin 1800-luvun alkupuolelta. Sitä vaan mietin, kuinkahan kauan kalliokaivertajilla on puuhasteluissaan vierähtänyt aikaa. Kaiverrukset eivät nimittäin näytä ihan seku vain raapustetuilta kyhäelmiltä, vaan kaivertajilla on ollut selvästi tietoa ja taitoa siitä, kuinka kallioon tehdään uurteita.

Sellainen oli meidän etsintäoperaatiomme. Tarinan opetus olkoon se, että kalliometsikössä kyykistely on erittäin suotavaa ja tervettä ajanvietettä.

Tässä tekstissä olen hyödyntänyt lähteenä Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogia.

Kullavuori

Kullanvuori, Kullaavuori tai Kullavuori – eri kartoissa ja lähteissä Ruskon ja Raision rajamaastossa hitusen yli 70 metrin korkeuteen kohoava kalliokukkula on saanut monta eri nimeä. Selkeyden vuoksi käytän tekstissä nimitystä Kullavuori kuvaamaan avarien peltojen ja vehreiden metsiköiden keskellä kohoavaa kalliolakea, joka on sekä Ruskon että Raision korkein kohta. Noin 25 hehtaarin suuruisella kallioalueella jääkauden jäljet ovat nähtävissä maisemassa ja kertovat luonnonvoimien mahdista – itse Kullavuoren korkein laki on mannerjään rouhimaa silokalliota, mutta siirtolohkareet, kivikkoiset muinaisrannat, rotkot ja kalliopinnan uurteet ovat ominaisia alueen maisemalle.

Kullavuori onkin sekä kulttuuri- että maantieteellishistoriallisesti todella kiehtova paikka. Kallion huipusta luoteeseen löytyy noin metrin levyinen ja syvyinen hiidenkirnu, joka on muodostunut jääkaudella mannerjään sulaessa, kun sulamisvesi sai sorvikivet pyörimään kalliota vasten niin, että vähitellen mystisiä aukkoja muodostui maahan. Hiidenkirnu on rauhoitettu ja julistettu luonnonmuistomerkiksi. Toinen mielenkiintoinen maa-aukko löytyy Kullavuoresta länteen päin: Paimenen haudaksi kutsuttu yli kaksi metriä syvä ja reilun metrin pituinen onkalo. Vähän matkan päässä sijaitsee myös Piian hauta. Luonnollisesti aikain saatossa molempiin onkaloihin on liitetty kertomuksia – erään paimenen kerrotaan joskus aikakausia sitten pudonneen hevosineen pohjattomana pidetyn haudan syövereihin pääsemättä koskaan takaisin maan kamaralle. Vain suitset olivat jääneet haudan reunamille muistoksi maan nielaisemasta poloisesta paimenesta. Erään piian sanotaan myös kadonneen maan uumeniin, minkä vuoksi Paimenen haudan liepeillä sijaitsevaa pienempää kuilua kutsutaankin Piian haudaksi.

Pyöräilimme merimiehen kanssa Kullavuorelle eräänä kauniina toukokuisena päivänä. Reissullamme sää oli täydellinen reippailuun; toukokuinen aurinko porotti välillä miellyttävän lämpimästi. Luonnon värikirjo ei vielä toukokuun alussa ollut ehtinyt ryöpsähtää vihreäksi, mutta taivas oli uskomattoman sininen. Välillä tuuli kevyesti, joten kivuttuamme Kullavuoren laelle rakennettuun näköalatorniin luulin hetken aikaa, että torni tärisi kevättuulessa, mutta puntit ne vaan tutisivat.

Tornin juurella on levähdyspaikka, jossa voi pysähtyä ihailemaan komeaa maisemaa. Muutaman sadan metrin päässä kukkulan huipusta on rakennettu myös laavu. Me istahdimme ihan vaan hetkeksi kalliolle nauttimaan hiljaisuudesta – vaikka jonkin verran porukkaa tuli polulla vastaan, ei onneksi ollut ryysistä havaittavissa.

Suklaapala nurinpäin, onni oikein päin – näin menee vanha kolarilainen sananlasku, jonka keksin ihan ite.

Kasvisto on varsin luonnollisesti niukkaa kallioilla, mutta männyt, katajat, kanervat ja varvikot sinnittelevät kallioisessa maailmassa. Myös tiheät sammalpeitteet ja jäkäläkerrokset kaunistavat karua maisemaa. Kallion liepeillä metsiköissä kasvavat paksurunkoiset haavat ja koivut sekä tuuheat kuuset.

Kullavuori on luonnonsuojelualuetta, joten laavulla ja muutoinkin alueella liikuskellessaan olisi syytä kunnioittaa luonnon kauneutta ja poimia raahaamansa roskat ystävällisesti mukaansa. Erityisesti viime aikoina roskan määrä on ollut turhauttavan suuri luonnossa. Jos kuitenkin jotain jaksaa kantaa mukanaan vaikkapa taukopaikalle asti, voi tyhjät kääreet ihan varmasti mahduttaa takaisin reppuun. Kiitos.

Kullavuorta kiertää noin yhdentoista kilometrin pituinen, myötäpäivään kulkeva ympyräreitti Kullaanpolku. Me aloitimme retkemme Raision puolelta Kerttulan liikuntakeskuksesta, mutta aloittaa voi Ruskon hiihtokeskuksen puolelta. Reitti on hyvin opastettu, tosin alueella risteilee esimerkiksi Karevansuolle johdattava polku ja myös valkoisin Kuhankuonon symbolein merkattuja yhteysreittejä. Tarkkana on siis syytä olla, jos nimenomaan Kullaanpolulla haluaa kulkea. Kullaanpolku on merkattu oranssein opastein, joissa on keskellä sininen Kuhankuoon reitistön symboli, ja joissain risteyksissä on pystytettynä Kullaanpolun opaste.

Kerttulan liikuntakeskuksesta lähtiessään ja koko Kullaanpolun läpi kulkiessaan saa mukavan kävelyretken, jonka varrella näkee idyllistä maalaismaisemaa ja kivoja metsiköitä. Välillä reitin reunalla mutkittelee Raisionjoki, ja polku kulkee myös Haunisten altaan liepeillä. On kuitenkin huomattava, että suuri osa matkasta kuljetaan joko asfaltti- tai soratietä pitkin. On hienoa, että Ruskon ja Raision seudulle on luotu niinkin pitkä lenkkireitti, mutta luontopoluksi en Kullaanpolkua todellakaan kehuisi, sillä reitin alkupuolella Raisiossa polku kulkee aivan ABC-huoltoaseman ja eläinten hautausmaan vieressä. Asfalttitietä pääsee kulkemaan tarpeeksi muuallakin, joten Kullaanpolku ei nouse suosikkireittieni listalle edes lenkkipolkuna.

Vaikken Kullaanpolulle oodeja aio kirjoittaa, Kullavuori sen sijaan on kiva ja kaunis kallioalue, jossa on aina yhtä mukava käydä. Edellisestä piipahduksesta Kullavuoren laella oli kulunut jo sen verran aikaa, että olikin jo syytä käydä katselemassa näköalatornista avautuvaa kaunista maisemaa, kuunnella lintujen ääniä metsiköissä ja aistimassa jääkauden vahvoja voimia. Jos Kullavuori ei ole vielä tuttu, on se ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka.