Browsing Tag

tuhkanharmaa venakko

Nusa Penida : sunnuntai motoristin taivas

Raja Ampatin pettymykset on nyt takana päin, ja pyyhitty mielestä pois. Rinta rottingilla, kohti uusia pettymyksiä. Matka saarilta kohti Balia, ei taaskaan sujunut ihan niinkuin olisin toivonut. Tästä piti huolen vanha viholliseni, Lion air. Ostin lennot Batikilta, mutta Makassar-Bali välin lensi Lion air. Maailman paskin lentoyhtiö kilpailun, epävirallinen ja moninkertainen voittaja. Wings airin tapaan, koneen lento oli aikataulutettu lähtemään myöhässä, jo monta päivää sitten. Lion ja Wings airin toimintatapojen kanssa, on kai vain pakko oppia elämään. Lopulta kuitenkin pääsin perille. Oli mahtavaa päästä takaisin sivistyksen pariin, ja Sanurin sykkeeseen.

Niin se maailma ja mielikin muuttuu.Nykyään olen suorastaan rakastunut, mäkkärin sapuskoihin.

Olin bookannut huoneen Sanurista, Gustav Bali homestaysta, 12 euroa yö. Ihastuin paikkaan viime Sanurin reisulla. Mestan hintalaatusuhde on kyllä viimeisen päälle kohdillaan. Lämmin suihku on oikeasti luksusta, kymmenen päivän metsäreissun jälkeen. Gusse, on mainio paikka parin päivän oleskeluun. Kaikki on siinä lähellä, ja parin päivän aikana, saisin kuitattua univelkoja ja syödä paljon roskaruokaa. Gustavin ihana työntekijä Ketut, järkkäsi mulle lipun Lembonganille, 200 000 rupialla. Lipun olisi saanut taatusti jostain halvemmallakin, mutta saipahan neito lompakkoonsa parikymppiä ylimääräistä, ja itse ei tarvinnut vanhenevia eviään liikauttaa mihinkään suuntaan. Ikäväkseni Gustavissa asui ennen aikojaan harmaantunut venakko pariskunta. Taisivat olla siskoksia. He eivät pitäneet tupakan savusta. Jätin sanomatta, etten minäkään pidä ryssistä. Sen sijaan sanoin kohteliaasti, että tupakointi Gustavin ulkotiloissa on sallittu, ja aion polttaa siellä jatkossakin. Nyt ollaan Indonesiassa, röökaajien mekassa, ei Euroopassa missä tupakoitsijoita kohdellaan miltei rikollisina. Naisten naamoista näki, ettei vastaus miellyttänyt heitä. Naisten naamoista myös paistoi, että he vihasivat minua kaikesta sydämmestään, ja munaa he eivät ole nähneet vuosikymmeniin. Kenties eivät koskaan.

Lähtöaamuna satoi ja tuuli tuiversi niin että palmut huojuivat miltei vaakatasossa. Millaistahan kyytiä meri meille mahtaakaan tarjoilla? Sanurin satama on aivan karmea turistihelvetti. Olin likomärkä ja muutenkin kaikki se ihmispaljous otti päähän suunnattomasti. Tajusin yhtäkkiä, että olen aivan kurkkua myöten täynnä reissaamista. Painavan rinkan roudaaminen, paikasta toiseen, oli todellakin alkanut vituttamaan urakalla.

                           Faster, harder, scooter

Näkymä hotellin pihalta, oli aika hieno.

Meri velloi kiitettävästi, mutta mulle se ei tuottanut vaikeuksia. Joillekkin kyllä. Ykäpussit rapisivat kuin karkkipussit Bio Rexin parvella. Lembonganin satamassa mulle selvisi, että lippuuni ei kuulunut kuljetusta hotellille. Kirosin raskaasti ja ääneen. Vettä tuli kuin sieltä Esterin kuuluisasta perseestä. Katsoin kännykästä suuntimat Beach hut lembonganille. Se oli onneksi ihan lähellä. Lähdin lampsimaan kaatosateeseen. Pian joku ukko pysähtyi kohdalleni ja tarjosi kyytiä. Kyydin päätteeksi olinkin jo vuokrannut äijän scootterin. On nämä indot taitavia kauppamiehiä, se on pakko myöntää. Ilman prätkää Lembonganilla ei kyllä pärjää, ellei sitten tykkää maata rannalla tai ryypätä baarissa koko päivää. Mä en harrasta kumpaakaan, joten mopo tuli tarpeeseen.

Beach hut lembongan, oli mainio bungalow tyyppinen hotelli, 14 egeä yö. Hieno maisema näytti merelle ja kohti Balia. Perhe joka paikkaa pyöritti, oli erittäin mukavaa sakkia. Ainut miinus oli, että snorklaus ym. trippien järjestäjät lähtivät, ja tulivat hotellin rannan edustalta. Näin aivan liikaa valkoista selluliittia ja kylki/tribaalitatuoituja kroppia.

Mt.Gunung Agung, iltahämärän aikaan.

Nusa Lembongan on turistirysä. Siitä ei pääse mihinkään. Lembongan on myös  kuin juosten kustu kartalle. Kylän insinöörin on täytynyt seistä pöydällään ja kusta paperille pohjat, tämän pienen saaren infralle. Kaikki se, mitä tästä saaresta olen joskus lukenut, osoittautui mielestäni paskapuheeksi. Paikka oli kaukana siitä mitä kuvittelin. Tiet olivat liian kapeita tälle ihmismäärälle. Prätkäily siellä, tuntui ajoittain jopa vaaralliselta. Nyt oli low season, mitenhän täällä mahtuu kulkemaan high seasonilla? No, se jääköön mulle ikuiseksi arvoitukseksi. Maisemat olivat paikoin kyllä todella hienoja. Lembonganin kaatopaikan soisi kilpailla vuoden ympäristömyrkyttäjä pystin tittelistä, ja ihan niistä kärkisijoista. Paskavuori joka oli roudattu vuosien saatossa saaren mangrove alueelle, valui nyt suoraan Intian valtamereen. Haju kaatiksella oli aivan käsittämättömän etova. Voi rakas Indonesia, miten ne sinua kohtelevatkaan.

                  Puoli vuosisataa, elämän tuskaa

Nusa Lembongan, Ceninganlta nähtynä.

Toisena aamuna lähdin ajelemaan Nusa Ceninganille. Oli mun synttärit. 50 vuotta tällä planeetalla. Enpä olisi uskonut, että tämänkin päivän näkisin. Aivan kuin synttärilahjaksi, Nusa Ceningan tarjosi mulle hiljaiset tiet, upeat maisemat ja muutenkin hienon päivän. Oli hienoa olla elossa. Ihan kuten Lembonganilla, hindulaisuus näkyy täällä joka paikassa. Hindulaisuus on ehdottomasti mun lemppariuskonto, jos sellainen jostain syystä pitäisi valita. Se ei perustu pelotteluun helvetin katkuista tai jumalan alituisesta vihasta. Hindut ovat kiitollisia kaikesta jota ympärillään näkevät, ja pahaa yritetään pitää loitolla erilaisin seremonioin. Hindut ovat taikauskossaan jotenkin lapsellisen hölmöjä mutta sympaattisia. Muslimit ja kristityt ovat taikauskossaan vain ja ainoastaan vastenmielisiä. Puheet rakkaudesta, taivaista ja paratiiseista, synkällä syyllistämisellä ryyditettynä, on etovaa. Mä en myöskään pidä siitä marttyyriasenteesta, joka kumpaakin uskontoa riivaa. Kärsimyksessä tai sen palvomisessa ei ole mitään jaloa. Kun vihainen, olematon satuolento antaa elämälle suuntaviivat, eihän elämästä voi tulla yhtään mitään. Rastoja en laske uskonnoksi ollenkaan. Se olisi melkein sama, jos joulupukkiin uskominenkin olisi uskonto. Rastojen jumalahan on kuollut Afrikkalainen keisari, eli kaveri oli joskus fyysinen olento. Rastojen uskonnossa on paljon hienoja elementtejä, mutta mä en jumalia tarvitse.Mä uskon maalaisjärkeen.

Näkymät veneestä, olivat silmiä hiveleviä.

Pelabuhan Nusa Penida.

Onneksi en bookannut Lembonganilta hotellia pidemmäksi aikaa. Pari päivää täällä, oli ihan riittävästi. Mä jotenkin kyrpiinnyin kaikkeen tällä saarella. Minähän olen turisti, silti mua otti päähän maksaa turistihintaa kaikesta, mihin täällä rahaa käytin. Gileillä olin tottunut, että esim. maidon saa alle 20 000 rupialla, täällä se oli 30 000. Se vaan jotenkin ärsytti suunnattomasti. Oli aika jatkaa matkaa Penidalle.

Kun matkaan lähtee valmiiksi paskan maku suussa, niin eihän siitä yleensä mitään hyvää seuraa. Lähdin Penidanille hampaat irveessä ja puoli väkisin. Pelkäsin Penidanin olevan Lembonganin kaltainen kaatopaikka ja vieläpä isompi sellainen. Hotellin respa kuskasi mut prätkällä Yellow bridgen satamaan, mistä paatit Penidalle lähtivät. Yellow bridgen satama on pelkkä piskuinen hiekkaranta. Matka public boatilla kustansi 75 000 rupiaa, ja matkaan kuluisi vajaa puol tuntia. Veneen kapu oli tyypillinen indonesialainen merenkävijä. Vitut me täällä mistään turvallisuudesta, tyyppi. Paatti oli ääriään täys porukkaa plus merilevän kerääjien korit. Kaiken huipuksi, äijä meinasi ajaa kaksi kertaa vastaantulijoiden päälle.

                                        Nusa Penida, love at first sight

 

Erittäin harvinainen kuva allekirjoittaneesta, hän hymyilee.

Niki beach house.

Nusa Penidan satama on kenties viihtyisin, mitä olen Indonesiassa nähnyt. Satamassa notkuvat myyntitykitkin, olivat ihan toista maata kuin esim. Lombokin Bangsalissa. Hamid, reilu parikymppinen sälli, valikoitui mun riesakseni. Myöhemmin Hamid osoittautuikin tosi mukavaksi ja avuliaaksi jannuksi. Koska en ollut varannut täältä hotellia, vuokrasin Hamidilta prätkän. Hondan kyljessä oli tarra ”ride it forever” ja se jaksoi naurattaa mua. Lause oli kuin jostain huonon pornoleffan kannesta. Lähdin siis hotellin metsästykseen. Vedin pari vesiperää ennen kuin löysin itselleni pesän. Löysin paikan aivan sattumalta. Huomasin eräällä pihalla neidon siivouspuuhissa, ja aloitimme neuvottelut. Minusta 300 000 oli aivan liikaa, ja lopulta päädyimme 270 000 yö. Paikka olisi ollut 10 plus plus arvoinen, jos seinän takana ei olisi tehty pirun äänekästä remonttia. Tuliterä bungalow oli aivan rannan tuntumassa ja sieltä oli suora näkymä Balin Agungille. Olipa onni, etten löytänyt/saanut paikkaa sataman viereisistä paikoista. Satamasta tänne, ajoi n.20 minuuttissa. Bungalowissa oli aivan mie-lett-öm-än mukava sänky, kunnon peitto ja…..rumpujen pärinää, OMG, kolmeosainen pistorasia! Näitä ei ihan joka päivä Indonesiassa näe. Paikan nimi oli Niki beach house. Perhe joka paikaa pyöritti, otti mut kuin perheenjäsenekseen. Aina kun he bongasivat minut, pöydälle kannettin kookospähkinää, kahvia ja kakkua. Perheen pienet monsterit, purkivat muhun heidän kiusantekovietti energiansa. Tunsin itseni todella otetuksi, moisista eleistä. Kyllä vain, suomalaisilla olisi aivan saatanasti opittavaa vieraanvaraisuudesta ja siitä miten ihmisiä kohdellaan. Suomessa ja muualla Euroopassa, lapset opetetaan nykyään vihaamaan ja pelkäämään muukalaisia. Täällä, meininki on täysin päinvastoin.

Aikanen aamu ja Mt.Gunung Agung

Ajelin kokonaista kolme päivää Penidan upeissa maisemissa. Tiet mutkittelivat kivasti ylös, alas, sivulle ja taas ylös. Maisemat ympärillä, olivat suorastaan eeppisen komeita. Tiet olivat pääsääntöisesti tosi hyvässä kunnossa. Turistikohteisiin vievät tiet, olivat taas helvetin huonossa kunnossa. Kontrasti oli suorastaan älytön. Miksi helvetissä työ oli jätetty ikäänkuin kesken? Vanhana motocrossarina, selvisin ainoastaan kipeällä perseellä näistä reissuista. Monien ilmeistä näki, että he eivät kyydistä nauti. Eräs likka väänsi itkua tien poskessa. Olisiko tyttöparan käsivarret tai perse krampannut? Endurolla ajo olisi ollut täällä aivan saamarin hauskaa.

Pääteillä ajelu oli kenties parasta, mitä olen kaksipyöräisellä koskaan kokenut. Välillä pysähdyin ja jäin ihastelemaan maisemia. Lehmiä oli puskissa ja kukkuloiden vihreillä rinteillä syömässä. Paikallisilla lehmillä on taatusti maailman upeimmat laidunmaat. Välillä erehdyin luulemaan olevani yksin, siellä korkella korvessa, kunnes puskasta ilmestyi yhtäkkiä joku paikallinen sirppi kädessään, ja hirveä pino oksia päänsä päällä kantaen. Monesti mietin, että mitähän ihmettä nämä ihmiset täällä oikein tekevät? Tuosta puskissa riehumisestako he elantonsa saavat? Maailma on kyllä ihmeellinen paikka.

Nusa Penidan trooppista routaa.

Ensimmäinen nähtävyys, siis turisti nähtävyys, johon päätin ajella, oli Angels Bilabong ja Broken beach. Kumpikin sijaitsee vierekkäin, kävelymatkan päässä toisistaan. Sisäänpääsy 5000 rupiaa, eli 30 centtiä. Kuten jo kerroin, perille pääsy va atii jokinmoista ajotaitoa ja tuuria siitä, että renkaat säilyvät ehjänä perille. Ainahan toki voi lähteä myös autolla, tai jonkun turistipoppoon kyydissä. Tiet ovat paitsi trooppisen roudan syömät, ne olivat täynnä isoja vesi ja mutalammikoita. Kumpikin mesta on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Luonnon ihmeitä ja kauneutta, sieltä parhaimmasta päästä. Ikäväkseni, olin turhan myöhäiseen aikaan liikkeellä. Turisteja oli aivan liikaa selfie keppeineen hillumassa. Huomiselle Kelingking beach reissulle, lähtisin kukonlaulun aikaan.

Niin kuin sitten lähdinkin. Lehmätkin veteli pelloilla vielä sikeitä, kun minä huristelin menemään. Penidan aamut oli mukavan viileitä. Ihankuin kesällä Suomessa. Mä todella tykästyin tähän paikkaan. Ihmiset jotka tulivat tiellä vastaan, tervehtivät hampaattomilla hymyillään. Suitsukkeen tuoksu, joita hindut polttelevat, antoi ajoon extra hienoa lisä fiilistä. Tämän paremmaksi, elämä ei voi juurikaan tulla. No, ainahan olisi mukavampaa, jos penkillä istuisi joku, jonka kanssa tämän kaiken voisi jakaa ja kokea. Mutta saatana, kun ei niin ei. Yksin tätä kaikkea, pitää minun näkemän ja kulkeman.

Kelinking beach oli paitsi älyttömän kaunis, se oli myös helvetin pelottava mesta.

Kaiken sen mudan, rynkytyksen ja paskan keskeltä, saavuin viimeinkin Kelingking beachille. Sisäänpääsy tännekkin, 5000 rupiaa. Parkkipaikan sijainti kertoi jo tulevista kauhuista. Jumalauta kuin jyrkkä se tie sinne alas oli! Nyt oltiin tosi korkealla. Kun kävelin jyrkänteen reunalle, alkoi polvet tutisemaan. Mulla ei olisi mitään asiaa tuonne alas. Jyrkänteen reunalle oli rakennettu paksuista risuista jonkin sortin turva-aita, mutta välillä se aita puuttui kokonaan. Rappuset alaspäin, olivat kapeat, jyrkät ja aivan helvetin pelottavat. No way, en lähtisi tuonne urheilemaan. Tyydyin napsimaan muutaman kuvan itse rannasta. Kuvien jälkeen, painuin pellolle ihmettelemään siellä yksin tallustelevaa lehmää ja kallion kielekkeillä lenteleviä pääskysiä.

 

Alueella on myös hindujen temppeli. Meinasin pudotaa leukani, kun luin mille se temppeli oli pystytetty. Se oli pystytetty autoille. Kyllä, automobiileille. Bil, bilar, bilarna. Myöhemmin illalla, juttelin erään paikallisen ravintolan managerin kanssa ja hän vahvisti tiedon. Temppeli oli kunnianosoitus autoille. Temppelin ympärillä hilluvat apinat olivat onneksi tosi arkoja. Liian kesy apinalauma, voi olla liian kova vastus 172 senttiselle, alle 70 kiloiselle ihmisapinalle. Paluumatkalla kävin myös Dreambeachillä. Tämän päivän maisemien jälkeen, mikään ei voisi enää pudottaa mun leukaperiäni. Niinkuin ei pudottanutkaan. Dreambeach oli ihan perus turistirysä. Snorklaajia oli vedessä pilvinpimein. Mainokset lupasivat turisteille mola molaa ja mantaa. Tuskinpa kalaset eksyvät tälle rannalle…suckers. (Bart Simpson äänellä)

Ai että kun on komeaa maisemaa.

Niinkuin aina reissatessani, ruokailu tuottaa mulle aina suuria vaikeuksia. Himassa teen safkat itse. Reisussa pitää mennä ravintolaan. Ravintolassa syönti on tietenkin kalliimpaa ja aivan liian usein, ei meinaa saada vastinetta rahoilleen. Lembonganilla mulla meni totaaisesti  vati nurin lähi ravintolan kanssa. Myivät silkkaa paskaa ja kehtasivat vielä hymyillä siihen päälle. Niki beach housen lähellä oli Papilas niminen ravintola, joka mainosti italialaista ja paikallista keittiötä. Päätin kokeilla. Sapuska oli saamarin hyvää ja halpaa. Annoskoot ovat läpi Indonesian olleet mulle ongelma,(voi helvetti, on jätkällä ongelmat!) niin täälläkin. Maha pitää saada turvoksiin, ähkyyn. No silti, kävin Papilaksessa syömässä joka päivä, parikin kertaa päivässä. Tarjoilijat samoin kuin paikan managerikin, tulivat juttelemaan ja näistä juttutuokioista jäi aina mukava fiilis. Papilaksen kananrinta riisillä ja kasviksilla, oli paras annos, jonka olin saanut pitkään pitkään aikaan. Hintaa sillä oli 65 000, hintalaatusuhde täys 10.

 

Viimeisenä päivänäni, tein kaksi ajoreissua pitkin saarta. Alkuillan, se viimeiseksi jäänyt lenkki, oli jotenkin katkeransuloinen. Olisin mielellään jäänyt tänne pidemmäksikin aikaa, mutta rahatilanne ei oikein enää jaksa venyä siihen. Passikin pitäisi saada pika pikaa toimitettua agentille takaisin. Päivisin talojen pihat olivat tyhjillään, mutta nyt, perheet asuttivat pihoja. Aina jostain nousi käsi, iloiseen tervehdykseen ja lapset juoksivat tielle iloisesti tervehtimään kruisailevaa ”bulea.” Taas, jälleen kerran, kirosin Suomea ja suomalaisia turvenuijia. Mikä helvetti niitä oikein vaivaa? Miksi junttius ja huono käytös on nykyään melkein kuin hyve? Eikö ne enää edes osaa nauttia mistään? Onko pahan olon tuottaminen itselle ja muille, noiden turvenuijien ainut hupi? Joku paperilappuko nykyään määrittää sen, kenellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään tai miten häntä kohdellaan? Nusa Penidaa on jo nyt ikävä, Suomea ei tippaakaan. Näitä mietin kun ajelin Nusa Penidan viilenevässä illassa, pitkin tyhjiä ja mutkaisia teitä. Ylös, alas, sivulle ja taas alas.

Viidakkoa ja taustalla Agung.

Agung…taas!

Pakollinen selfie.

Temppeleitä tällä saarella riittää…

 

 

Temple of cars.

Tiili, ei hiili kaivos. Saari oli täynnä vastaavanlaisia paikkoja. Näistä kerätyt kivet murskataan ja niistä tehdään tiiliä.

Jumalauta, tämän miehekkäämpää työkalua ei taatusti maapallolta löydy. Diesel sirkkeli!

Lentävä kana!!!!

Näitäkään ei Indonesiassa juuri näe. Näyttäessäni kuvan eräälle Jakartalaiselle opettajalle, hän tuhahti, miltei ivallisesti. Indot eivät moisista kuulema välitä tai osaa edes lukea.

Penidan kuuluisa kitara saundi, syntyy Run Rhythm studiolla.

Kas näin, miltei kolmen viikon reissu, on nyt ohi. Olipa kiva tulla taas kotiin. Reissu oli raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seuraavaksi, kun jonnekkin lähden, rinkka saa jäädä himaan. Eilen kävin Balilla äänestämässä. En suinkaan siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni Suomen kansalaisena, vaan koen sen velvollisuutenani ihmisyyden puolesta. Kun ehdokkaana on Huhtasaaren kaltainen ihmispaska ja natsi, on minunkin tehtävä edes se pienikin osa, ettei moinen hirvitys pääsisi, Suomen ylimmälle jakkaralle toikkaroimaan.

J.M. Gili T. 20.01.2018