Browsing Tag

bali

Kuta-Legian-Sanur : Terveisiä perseestä

                                                               Haaveet kaatuu

Haluaisinpa olla näkemässä sen onnettoman piruparan ilmeen, joka astuu ensikertaa Balin maaperälle ja Kutan kaduille. Haluaisin kuulla sen voihkauksen, jonka hän suustaaan päästää, kun hän tajuaa joutuneensa totaalisen kusetetuksi. Kaikki ne mielikuvat Balin paratiisirannoista ja vihreydestä, vaihtuvat kertaheitolla syvään pettymykseen ja sen jälkeiseen elämänhalun tappavaan masennukseen. Kaikki se reissun suunnittelu, matkaoppaiden selailu, kuville kuolailu, reissurahojen säästäminen ja reissun odottelu. Tämän vuoksiko? Bali, jumalten saari, Aasian surffailun mekka, vihreiden riisipeltojen tyyssija, se kaikki olikin pelkkää valetta. Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään? Ei hätää, lueppa vähän eteenpäin.

 Sillitaco, iso Bintsu ja kaksi pakettia viagraa

Kutalla nähtyä progressiota. Sky garden on Balin tunnetuin lihadisko. Madefucker inkin mainos, suorastaan uhkuu ammattimaista osaamista.

Kutan kaduilla ei voi kulkea kymmentä metriä pidempään ilman että joku kauppaa sulle extaasia, kokaiinia, hassista, sieniä, viagraa tai cialista. Joka viidentoista metrin välein, tytöt blokkaavat tien ja kauppaavat housuissaan muhivaa, kuumaa ja tiukkaa sillitacoaan. Monet heistä ovat elämänsä jo eläneet, aika päivää sitten. Kaupungin tuhansista baareista kuuluu kiimaisten länkkäri sonnien huutoörinää, jumputtavan paskamusan säestämänä. Kauppojen seinillä roikkuu paitoja tai tarroja, joissa lukee mm: Suck my dick, i fuck your ass, im not gay, i have pink pussy, ynnä muuta kauniin lennokasta. Balin jumalat ovat syystäkin vihaisia. Voin sieluni silmin nähdä, Ganeshan repivän persettään ja kärsää naamastaan. Kuta on Indonesian persreikä. Elämän kurjuus ja alennustila näkyy Kutalla pahimmin kuin missään muualla Indonesiassa. Köyhyyttä tässä maassa näkee kaikkialla, mutta Kutan kaltaista rappiota tuskin missään muualla. Toisaalta ymmärrän myös paikan viehättävyyden ja sen, miksi se on niin suosittu lomanvietto paikka. Kun Kutan kaduilla kaahaileva, prätkällä ajava likka, tarjoaa poskihoitoa jo ennen aamukahvia, niin onhan se viimoisen päälle hienoa palvelua.

Eräs rikas aussiporsas, joka omistaa maata pitkin Lombokia, kirjoitti faceen muutama kuukausi takaperin jotakuinkin seuraavaa: Me länsimaalaiset tuodaan tänne kehitystä ja parempaa elämää kaikille. Deal with it.  Joku oli suututtanut äijän sanomalla, että Trawanganille rakennetaan aivan liikaa. Saari ei enää kohta näyttäsi paratiisisaarelta ollenkaan. Asiasta valittava tyyppi, valitti mielestäni silkkaa asiaa. Trawangan näyttää paikoin Beirutilta tai Syyrian sotatantereelta. Vihreän saaren halki kulkeva betonitie, on aussiporsaan mielestä progressiota ja välttämätöntä kehitystä. Paskat sanon minä. Aussiporsas tuskin ajatteli saaren hyvinvointia, tai sen luonnollista kaunetta pätkääkään, ainoastaan omaa bisnestään. Tosta samasta ajattelutavasta, lähti aikoinaan käyntiin myös Balin/Kutan rappio. Isot night clubit ja loisteliaat resortit, ovat kaikki länkkäreiden omistuksessa. Paikalliset työntekijät raatavat niissä jo ties kuinka monennessa sukupolvessa. Paikallisten ihmisten palkka, ei ole tietenkään noussut samassa suhteessa kaljan myyntivoittojen kanssa. Paikallisilla yrittäjillä ei ole rahkeita kilpailla länkkärien kanssa. Kun Kutan viehätys aikanaan loppuu, loppuu paikallisilta myös työt. Länkkärit imivät tyhjiin kaiken minkä saivat, ja jatkavat porsasteluaan sitten jossakin muualla. Tätä samaa touhua on jatkunut Aasiassa jo iät ajat. Britit aloittivat sen jo satoja vuosia sitten. Vietnamin sota jatkoi perinteitä pahempaan suuntaan ja nyt mukaan ovat lähteneet kiinalaiset ja ryssät. Länkkärit ovat tuoneet tälle alueelle paljon hyvää, mutta mielestäni aivan yhtä paljon pahaa. Jokainen jolla on aikaa kierellä täällä pidempään, tajuaa mitä tarkoitan. Jos ja kun matkustat Balille, tai mihin tahansa, kysy itseltäsi kenen haluat saavan rahasi? Keitä haluat valinnoillasi auttaa enemmän? Paikallista köyhää perhettä, vai uima-altaallaan makoilevaa, limaista riistoporsasta? Edellä kirjoitettu vuodatus, ei suinkaan ole pelkästään omien oivalluksien tuotetta. Kun juttelee paikallisten ihmisten kanssa, maailmankuva avartuu kummasti, ja aina se kuva ei ole kovinkaan kaunis.

             Legian-Se kiltimpi sisko

Legianilla oli ihan kelpo oltavat. Maisemat eivät silmiä hivele, mutta voihan siellä yrittää rentoutua.

Kun Kutalta lähdetään kulkemaan pitkin rantaa, kohti pohjoista, vastaan tulee Legian. Rauhallisempi ja paljon ystävällisempi kuin räjähtäneen oloinen, isosiskonsa Kuta. Jos saman tekee Legian streetia kävelemällä, kontrasti on suorastaan dramaattinen. Kuin veitsellä leikaten, kaikki rappio tuntuu loppuvan yhteen risteyksen pätkään. Täällä sinua myös tervehditään, ei pelkästään yritetä kaupata jotakin. Riepu ja kyytikauppiaiden on kai pakko yrittää, ainahan joku saattaa tarttua syöttiin. Monesti olen ajatellut tarttuvani kyydin kauppaajaa veljellisesti kaulasta ja kertoa sille, että länkkäri ottaa aina mieluummin taksin. Vaihda nyt hyvä mies työpaikkaa. Hukkaat energiaa ja elämääsi siinä istumalla, ja huutelemalla kuuroille korville. Bule ei helposti tuntemattoman kyytiin hyppää, ellei katolla lue Taksi tai ei jaksa kontata enää.

Kutalla kuin myös Legianilla, huomio kiinnittyy satoihin, ei vaan tuhansiin, tatska studioihin. Niitä on pilvinpimein ja se on jotenkin aivan järjetöntä. Nuoret sällit istuvat siinä ulkona toimettomina ja yrittävät näyttää cooleilta. Monet ovat ottaneet mallia tositeeveestä, ja hankkineet ison koiran studion terassille makoilemaan. Aikansa kuluksi, he ovat myös hakanneet oman nahkansa piloille. Mitähän näiden urpojen päässä on aikoinaan liikkunut? ”Hei jätkät, nyt aloitetaan kunnon bisnes. Tatskat tulevat olemaan meidän uusi kultakaivos. Rahaa tulee pursuamaan ovista ja ikkunoista.” Näiltä neropateilta taisi unohtua katsoa ovesta ulos. Katsoa oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kohti vastapäisen talon fasadia. Jos olisivat, niin olisivat kenties tajunneet, miksi bisnes ei täällä ota sujuakseen. Sanoin kenties ihan tarkoituksella. Joistakin kundeista suorastaan paistaa läpi, että ovat nyt löytäneet unelma-ammattinsa. Tunnen Suomessa monta samanlaista vätystä, joita toimettomuus houkuttaa enemmän kuin mikään muu.

Sanurin meno, vaatiikin sitten nitrolääkityksen.

Kun Kutan ja Legianin menoon kyllästyy, on hyvä siirtyä Sanurin nitroille maistuvaan meininkiin. Sanur on tylsä, mutta lempeä paikka. Sanur on yhtä kuin Tena seniorien kahinaa ja Hardys supermarketin kajareista kuuluvaa, aivotonta rallatusta. Sanur on kuin Kutan ja Legianin pullaa leipova, mukava isoäiti. Sanurissa kaikki on mukavan lähellä ja siellä pärjää hyvin pelkällä jalkapelillä. No, taksikuskit ovat tästä kyllä toista mieltä. Taksikuskit tööttäävät joka kerta, kun näkevät jalankulkijan. Sanurissa ei ota päähän muu, kuin taksien jatkuva tööttäily. Illantullen Sanur on parhaimmillaan. Ravintoloita on joka lähtöön ja niissä voi syödä ja jutella rauhassa. Sanurin ranta on siisti ja siellä on hyvä polskutella, vauvasta mummoon ja vaariin. Auringon laskiessa, ranta on täynnä paikallisia perheitä aikaa viettämässä. Sanurissa myös hindulaisuus on mukavasti edustettuna. Toivottavasti minä en koskaan elä niin pitkään, että joku päivä löytäisin itseni Sanurin kahviloista istuskelemasta, ja fiilistelemästä sen tunnelmaa. Sanur on loisto paikka ladata akkuja reissaamisen tai kunnon rymistelyn jälkeen. Thats it.

Nusa Penidalla maisevat hivelevät silmiä, missä tahansa päin saarta olet.

Niille jotka haluavat nähdä niitä maisemia, joista Bali parhaiten tunnetaan, kannattaa suunnata Ubudiin ja Amediin. Nusa Penida kuuluu myös Baliin. Penida on mielestäni parasta, mitä Bali voi reissaajalle tarjota. Bali on yllättävän iso paikka. Pari viikkoa on aivan liian lyhyt aika nähdä Bali kunnolla. Ensi kertaa Balille tulijan, kannattaa suunnata äkkiä Denpasarin suunnalta huit helvettiin, ellei sitten välttämättä halua kokea, stoorin alussa kuvailemaani fiilistä. Jos olet varannut hotellin etukäteen Denpasarin ulkopuolelta, kannattaa jo Suomen päässä alkaa kyselemään hotellin porukoilta kyytiä lentokentältä pois. Facebook, Messenger ja Watsapp toimii täällä yhteydenpidossa yhtä hyvin, kuin lanka tai kännyliittymät Suomessa. Moni homestay ilmoittaa mm. Watsapp numeronsa yhteystiedoissaan.

Suuri ja mahtava Agung.

Denpasarin lentokenttätaksit ovat ensikertaiselle ensimmäinen koetin ja kompastus kivi. Lentokentän taksipalvelut on annettu paikallisten huijareiden, toutsien käsiin. Älkää kysykö miksi. Kentällä on ukkoja pilvinpimein tarjoamassa kyytiä hyvällä hinnalla. Kun he kysyvät, monesko kerta tämä on Balilla, kannattaa valehdella pokkana, että kymmenes. Reilusti paskaa puhumalla, tulet kenties vähemmän huijatuksi. Kentän ulkopuolella, taksipalvelut toimivat hyvin. Mittarilla varustettuja takseja on saatavilla helposti. Jos pitkän lennon jälkeen haluaa hieman jaloitella ja nähdä lisävaivaa, vältellen huijareita, mene Departure drop zonen tien päähän, sieltä saa Bluebirdin. Mittaritaksit eivät saa päivystää Denpasarin kentällä. Indonesia on täynnä näitä erikoisia sääntöjä.

Kun Denpasar on taakse jäänyttä elämää, voi jo alkaa nauttimaan Balin parhaista puolista. Ubudin ympärillä on maisemaa joka mykistää vihreydellään. Prätkä on mielestäni ainoa oikea tapa kulkea Balilla. Se on myös aivan naurettavan halpaa, 50 000- 70 000 rupiaa päivä. Riippuen turistikauden ajankohdasta, Ubudilla ajelu oli mielestäni turvallista. Kun Ubud on nähty, voikin siirtyä Amedin maisemiin. Hotellit/homestayt järjestävät kyytejä tälle matkalle ja ovat mielestäni hinnaltaan ihan kohtuullisia. 500 000 rupiaa ei ole yhtään paha hinta parin tunnin ajelusta, ilmastoidun auton kyydissä. Gunung Agungin ympärillä kruisailu tarjoaa aivan poskettoman hienoja maisemia, ja ihmisetkin ovat siellä aivan toista maata, kuin Denpasarin ympärillä olevissa paikoissa. Amedin tiet mutkittelevat aivan meren rannan tuntumassa, joten jatkuva meren läheisyys antaa ajoon extra hienoa lisää. Snorklaus Amedissa,

Amedin vehreyttä.

on ehdottomasti myös kokeilemisen arvoista. Vesi on kristallinkirkasta ja veden alla on myös elämää. Amedin majoitusten hinnat on tosi halpoja verrattuna muuhun Baliin. Amedista saa myös miltei stressi vapaan kyydin Gileille. Matka kestää about tunnin ja lippua kannattaa kysyä majoittajalta. Stressiä Amedissa aiheuttavat taksi suharit. Myös Amedissa toimii jonkin sortin taksimafia. Kyytipalveluita pyörittää paikalliset perusjantterit ja systeemi tuntuu aluksi aika hämmentävältä. Kyydin tarjoajia löytyy jatkuvalla syötöllä. Ensin kysytään kohteliaasti nimeä ja heti perään aletaan tarjoamaan kyytiä Amedista pois. Älä lupaa kenellekkään yhtään mitään, saati anna etumaksua kenellekkään. Anna majoittajasi järjestää sulle tarvitsemasi palvelut, näin vältyt turhalta skitsoilulta ja rahan menetykseltä. Näiden ihmisten elanto on täällä todella tiukassa. Heitä ei parane suututtaa parin euron takia. Eräs autokuski kusetti mut ostamaan palveluitaan, ja äijästä eroon pääseminen meni suorastaan naurettavuuksiin. No, mun homestayn isäntä sai äijän lopulta perääntymään. Kantapään kauttahan mä olen aina parhaiten oppinut. Niin myös nyt. Joskus on hyvä osata myös valehdella. Eli, jos joku tulee kysymään sinulta: ”onko sulla kyydille tarvetta,” vastaa: ”ei ole.”  Tidak.

Mun tämän kertainen reissuni alkaa olemaan loppusuoralla. Puoli vuotta meni kuin siivillä. Paljon tuli taas nähtyä: Komodo, Rinca, Labuan bajo, Raja Ampat, Nusat lembongan ja penida, Bali ja Lombok useampaakin otteeseen, puhumattakaan kotisaari Trawanganista. Ikävä tulee. Seuraavaksi kutsuu Jakarta. 12 päivää Jakartan sekamelskassa, on kuin siedätyshoitoa tulevaan Helsingissä oleskeluun. Kaiken täällä kokemani jälkeen, mun elämä tulee olemaan helvetin tylsää ja yksinäistä tyhjäkäyntiä. No takaisinhan mä kuitenkin taas tulen.

 

 

 

Nusa Penida : sunnuntai motoristin taivas

Raja Ampatin pettymykset on nyt takana päin, ja pyyhitty mielestä pois. Rinta rottingilla, kohti uusia pettymyksiä. Matka saarilta kohti Balia, ei taaskaan sujunut ihan niinkuin olisin toivonut. Tästä piti huolen vanha viholliseni, Lion air. Ostin lennot Batikilta, mutta Makassar-Bali välin lensi Lion air. Maailman paskin lentoyhtiö kilpailun, epävirallinen ja moninkertainen voittaja. Wings airin tapaan, koneen lento oli aikataulutettu lähtemään myöhässä, jo monta päivää sitten. Lion ja Wings airin toimintatapojen kanssa, on kai vain pakko oppia elämään. Lopulta kuitenkin pääsin perille. Oli mahtavaa päästä takaisin sivistyksen pariin, ja Sanurin sykkeeseen.

Niin se maailma ja mielikin muuttuu.Nykyään olen suorastaan rakastunut, mäkkärin sapuskoihin.

Olin bookannut huoneen Sanurista, Gustav Bali homestaysta, 12 euroa yö. Ihastuin paikkaan viime Sanurin reisulla. Mestan hintalaatusuhde on kyllä viimeisen päälle kohdillaan. Lämmin suihku on oikeasti luksusta, kymmenen päivän metsäreissun jälkeen. Gusse, on mainio paikka parin päivän oleskeluun. Kaikki on siinä lähellä, ja parin päivän aikana, saisin kuitattua univelkoja ja syödä paljon roskaruokaa. Gustavin ihana työntekijä Ketut, järkkäsi mulle lipun Lembonganille, 200 000 rupialla. Lipun olisi saanut taatusti jostain halvemmallakin, mutta saipahan neito lompakkoonsa parikymppiä ylimääräistä, ja itse ei tarvinnut vanhenevia eviään liikauttaa mihinkään suuntaan. Ikäväkseni Gustavissa asui ennen aikojaan harmaantunut venakko pariskunta. Taisivat olla siskoksia. He eivät pitäneet tupakan savusta. Jätin sanomatta, etten minäkään pidä ryssistä. Sen sijaan sanoin kohteliaasti, että tupakointi Gustavin ulkotiloissa on sallittu, ja aion polttaa siellä jatkossakin. Nyt ollaan Indonesiassa, röökaajien mekassa, ei Euroopassa missä tupakoitsijoita kohdellaan miltei rikollisina. Naisten naamoista näki, ettei vastaus miellyttänyt heitä. Naisten naamoista myös paistoi, että he vihasivat minua kaikesta sydämmestään, ja munaa he eivät ole nähneet vuosikymmeniin. Kenties eivät koskaan.

Lähtöaamuna satoi ja tuuli tuiversi niin että palmut huojuivat miltei vaakatasossa. Millaistahan kyytiä meri meille mahtaakaan tarjoilla? Sanurin satama on aivan karmea turistihelvetti. Olin likomärkä ja muutenkin kaikki se ihmispaljous otti päähän suunnattomasti. Tajusin yhtäkkiä, että olen aivan kurkkua myöten täynnä reissaamista. Painavan rinkan roudaaminen, paikasta toiseen, oli todellakin alkanut vituttamaan urakalla.

                           Faster, harder, scooter

Näkymä hotellin pihalta, oli aika hieno.

Meri velloi kiitettävästi, mutta mulle se ei tuottanut vaikeuksia. Joillekkin kyllä. Ykäpussit rapisivat kuin karkkipussit Bio Rexin parvella. Lembonganin satamassa mulle selvisi, että lippuuni ei kuulunut kuljetusta hotellille. Kirosin raskaasti ja ääneen. Vettä tuli kuin sieltä Esterin kuuluisasta perseestä. Katsoin kännykästä suuntimat Beach hut lembonganille. Se oli onneksi ihan lähellä. Lähdin lampsimaan kaatosateeseen. Pian joku ukko pysähtyi kohdalleni ja tarjosi kyytiä. Kyydin päätteeksi olinkin jo vuokrannut äijän scootterin. On nämä indot taitavia kauppamiehiä, se on pakko myöntää. Ilman prätkää Lembonganilla ei kyllä pärjää, ellei sitten tykkää maata rannalla tai ryypätä baarissa koko päivää. Mä en harrasta kumpaakaan, joten mopo tuli tarpeeseen.

Beach hut lembongan, oli mainio bungalow tyyppinen hotelli, 14 egeä yö. Hieno maisema näytti merelle ja kohti Balia. Perhe joka paikkaa pyöritti, oli erittäin mukavaa sakkia. Ainut miinus oli, että snorklaus ym. trippien järjestäjät lähtivät, ja tulivat hotellin rannan edustalta. Näin aivan liikaa valkoista selluliittia ja kylki/tribaalitatuoituja kroppia.

Mt.Gunung Agung, iltahämärän aikaan.

Nusa Lembongan on turistirysä. Siitä ei pääse mihinkään. Lembongan on myös  kuin juosten kustu kartalle. Kylän insinöörin on täytynyt seistä pöydällään ja kusta paperille pohjat, tämän pienen saaren infralle. Kaikki se, mitä tästä saaresta olen joskus lukenut, osoittautui mielestäni paskapuheeksi. Paikka oli kaukana siitä mitä kuvittelin. Tiet olivat liian kapeita tälle ihmismäärälle. Prätkäily siellä, tuntui ajoittain jopa vaaralliselta. Nyt oli low season, mitenhän täällä mahtuu kulkemaan high seasonilla? No, se jääköön mulle ikuiseksi arvoitukseksi. Maisemat olivat paikoin kyllä todella hienoja. Lembonganin kaatopaikan soisi kilpailla vuoden ympäristömyrkyttäjä pystin tittelistä, ja ihan niistä kärkisijoista. Paskavuori joka oli roudattu vuosien saatossa saaren mangrove alueelle, valui nyt suoraan Intian valtamereen. Haju kaatiksella oli aivan käsittämättömän etova. Voi rakas Indonesia, miten ne sinua kohtelevatkaan.

                  Puoli vuosisataa, elämän tuskaa

Nusa Lembongan, Ceninganlta nähtynä.

Toisena aamuna lähdin ajelemaan Nusa Ceninganille. Oli mun synttärit. 50 vuotta tällä planeetalla. Enpä olisi uskonut, että tämänkin päivän näkisin. Aivan kuin synttärilahjaksi, Nusa Ceningan tarjosi mulle hiljaiset tiet, upeat maisemat ja muutenkin hienon päivän. Oli hienoa olla elossa. Ihan kuten Lembonganilla, hindulaisuus näkyy täällä joka paikassa. Hindulaisuus on ehdottomasti mun lemppariuskonto, jos sellainen jostain syystä pitäisi valita. Se ei perustu pelotteluun helvetin katkuista tai jumalan alituisesta vihasta. Hindut ovat kiitollisia kaikesta jota ympärillään näkevät, ja pahaa yritetään pitää loitolla erilaisin seremonioin. Hindut ovat taikauskossaan jotenkin lapsellisen hölmöjä mutta sympaattisia. Muslimit ja kristityt ovat taikauskossaan vain ja ainoastaan vastenmielisiä. Puheet rakkaudesta, taivaista ja paratiiseista, synkällä syyllistämisellä ryyditettynä, on etovaa. Mä en myöskään pidä siitä marttyyriasenteesta, joka kumpaakin uskontoa riivaa. Kärsimyksessä tai sen palvomisessa ei ole mitään jaloa. Kun vihainen, olematon satuolento antaa elämälle suuntaviivat, eihän elämästä voi tulla yhtään mitään. Rastoja en laske uskonnoksi ollenkaan. Se olisi melkein sama, jos joulupukkiin uskominenkin olisi uskonto. Rastojen jumalahan on kuollut Afrikkalainen keisari, eli kaveri oli joskus fyysinen olento. Rastojen uskonnossa on paljon hienoja elementtejä, mutta mä en jumalia tarvitse.Mä uskon maalaisjärkeen.

Näkymät veneestä, olivat silmiä hiveleviä.

Pelabuhan Nusa Penida.

Onneksi en bookannut Lembonganilta hotellia pidemmäksi aikaa. Pari päivää täällä, oli ihan riittävästi. Mä jotenkin kyrpiinnyin kaikkeen tällä saarella. Minähän olen turisti, silti mua otti päähän maksaa turistihintaa kaikesta, mihin täällä rahaa käytin. Gileillä olin tottunut, että esim. maidon saa alle 20 000 rupialla, täällä se oli 30 000. Se vaan jotenkin ärsytti suunnattomasti. Oli aika jatkaa matkaa Penidalle.

Kun matkaan lähtee valmiiksi paskan maku suussa, niin eihän siitä yleensä mitään hyvää seuraa. Lähdin Penidanille hampaat irveessä ja puoli väkisin. Pelkäsin Penidanin olevan Lembonganin kaltainen kaatopaikka ja vieläpä isompi sellainen. Hotellin respa kuskasi mut prätkällä Yellow bridgen satamaan, mistä paatit Penidalle lähtivät. Yellow bridgen satama on pelkkä piskuinen hiekkaranta. Matka public boatilla kustansi 75 000 rupiaa, ja matkaan kuluisi vajaa puol tuntia. Veneen kapu oli tyypillinen indonesialainen merenkävijä. Vitut me täällä mistään turvallisuudesta, tyyppi. Paatti oli ääriään täys porukkaa plus merilevän kerääjien korit. Kaiken huipuksi, äijä meinasi ajaa kaksi kertaa vastaantulijoiden päälle.

                                        Nusa Penida, love at first sight

 

Erittäin harvinainen kuva allekirjoittaneesta, hän hymyilee.

Niki beach house.

Nusa Penidan satama on kenties viihtyisin, mitä olen Indonesiassa nähnyt. Satamassa notkuvat myyntitykitkin, olivat ihan toista maata kuin esim. Lombokin Bangsalissa. Hamid, reilu parikymppinen sälli, valikoitui mun riesakseni. Myöhemmin Hamid osoittautuikin tosi mukavaksi ja avuliaaksi jannuksi. Koska en ollut varannut täältä hotellia, vuokrasin Hamidilta prätkän. Hondan kyljessä oli tarra ”ride it forever” ja se jaksoi naurattaa mua. Lause oli kuin jostain huonon pornoleffan kannesta. Lähdin siis hotellin metsästykseen. Vedin pari vesiperää ennen kuin löysin itselleni pesän. Löysin paikan aivan sattumalta. Huomasin eräällä pihalla neidon siivouspuuhissa, ja aloitimme neuvottelut. Minusta 300 000 oli aivan liikaa, ja lopulta päädyimme 270 000 yö. Paikka olisi ollut 10 plus plus arvoinen, jos seinän takana ei olisi tehty pirun äänekästä remonttia. Tuliterä bungalow oli aivan rannan tuntumassa ja sieltä oli suora näkymä Balin Agungille. Olipa onni, etten löytänyt/saanut paikkaa sataman viereisistä paikoista. Satamasta tänne, ajoi n.20 minuuttissa. Bungalowissa oli aivan mie-lett-öm-än mukava sänky, kunnon peitto ja…..rumpujen pärinää, OMG, kolmeosainen pistorasia! Näitä ei ihan joka päivä Indonesiassa näe. Paikan nimi oli Niki beach house. Perhe joka paikaa pyöritti, otti mut kuin perheenjäsenekseen. Aina kun he bongasivat minut, pöydälle kannettin kookospähkinää, kahvia ja kakkua. Perheen pienet monsterit, purkivat muhun heidän kiusantekovietti energiansa. Tunsin itseni todella otetuksi, moisista eleistä. Kyllä vain, suomalaisilla olisi aivan saatanasti opittavaa vieraanvaraisuudesta ja siitä miten ihmisiä kohdellaan. Suomessa ja muualla Euroopassa, lapset opetetaan nykyään vihaamaan ja pelkäämään muukalaisia. Täällä, meininki on täysin päinvastoin.

Aikanen aamu ja Mt.Gunung Agung

Ajelin kokonaista kolme päivää Penidan upeissa maisemissa. Tiet mutkittelivat kivasti ylös, alas, sivulle ja taas ylös. Maisemat ympärillä, olivat suorastaan eeppisen komeita. Tiet olivat pääsääntöisesti tosi hyvässä kunnossa. Turistikohteisiin vievät tiet, olivat taas helvetin huonossa kunnossa. Kontrasti oli suorastaan älytön. Miksi helvetissä työ oli jätetty ikäänkuin kesken? Vanhana motocrossarina, selvisin ainoastaan kipeällä perseellä näistä reissuista. Monien ilmeistä näki, että he eivät kyydistä nauti. Eräs likka väänsi itkua tien poskessa. Olisiko tyttöparan käsivarret tai perse krampannut? Endurolla ajo olisi ollut täällä aivan saamarin hauskaa.

Pääteillä ajelu oli kenties parasta, mitä olen kaksipyöräisellä koskaan kokenut. Välillä pysähdyin ja jäin ihastelemaan maisemia. Lehmiä oli puskissa ja kukkuloiden vihreillä rinteillä syömässä. Paikallisilla lehmillä on taatusti maailman upeimmat laidunmaat. Välillä erehdyin luulemaan olevani yksin, siellä korkella korvessa, kunnes puskasta ilmestyi yhtäkkiä joku paikallinen sirppi kädessään, ja hirveä pino oksia päänsä päällä kantaen. Monesti mietin, että mitähän ihmettä nämä ihmiset täällä oikein tekevät? Tuosta puskissa riehumisestako he elantonsa saavat? Maailma on kyllä ihmeellinen paikka.

Nusa Penidan trooppista routaa.

Ensimmäinen nähtävyys, siis turisti nähtävyys, johon päätin ajella, oli Angels Bilabong ja Broken beach. Kumpikin sijaitsee vierekkäin, kävelymatkan päässä toisistaan. Sisäänpääsy 5000 rupiaa, eli 30 centtiä. Kuten jo kerroin, perille pääsy va atii jokinmoista ajotaitoa ja tuuria siitä, että renkaat säilyvät ehjänä perille. Ainahan toki voi lähteä myös autolla, tai jonkun turistipoppoon kyydissä. Tiet ovat paitsi trooppisen roudan syömät, ne olivat täynnä isoja vesi ja mutalammikoita. Kumpikin mesta on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Luonnon ihmeitä ja kauneutta, sieltä parhaimmasta päästä. Ikäväkseni, olin turhan myöhäiseen aikaan liikkeellä. Turisteja oli aivan liikaa selfie keppeineen hillumassa. Huomiselle Kelingking beach reissulle, lähtisin kukonlaulun aikaan.

Niin kuin sitten lähdinkin. Lehmätkin veteli pelloilla vielä sikeitä, kun minä huristelin menemään. Penidan aamut oli mukavan viileitä. Ihankuin kesällä Suomessa. Mä todella tykästyin tähän paikkaan. Ihmiset jotka tulivat tiellä vastaan, tervehtivät hampaattomilla hymyillään. Suitsukkeen tuoksu, joita hindut polttelevat, antoi ajoon extra hienoa lisä fiilistä. Tämän paremmaksi, elämä ei voi juurikaan tulla. No, ainahan olisi mukavampaa, jos penkillä istuisi joku, jonka kanssa tämän kaiken voisi jakaa ja kokea. Mutta saatana, kun ei niin ei. Yksin tätä kaikkea, pitää minun näkemän ja kulkeman.

Kelinking beach oli paitsi älyttömän kaunis, se oli myös helvetin pelottava mesta.

Kaiken sen mudan, rynkytyksen ja paskan keskeltä, saavuin viimeinkin Kelingking beachille. Sisäänpääsy tännekkin, 5000 rupiaa. Parkkipaikan sijainti kertoi jo tulevista kauhuista. Jumalauta kuin jyrkkä se tie sinne alas oli! Nyt oltiin tosi korkealla. Kun kävelin jyrkänteen reunalle, alkoi polvet tutisemaan. Mulla ei olisi mitään asiaa tuonne alas. Jyrkänteen reunalle oli rakennettu paksuista risuista jonkin sortin turva-aita, mutta välillä se aita puuttui kokonaan. Rappuset alaspäin, olivat kapeat, jyrkät ja aivan helvetin pelottavat. No way, en lähtisi tuonne urheilemaan. Tyydyin napsimaan muutaman kuvan itse rannasta. Kuvien jälkeen, painuin pellolle ihmettelemään siellä yksin tallustelevaa lehmää ja kallion kielekkeillä lenteleviä pääskysiä.

 

Alueella on myös hindujen temppeli. Meinasin pudotaa leukani, kun luin mille se temppeli oli pystytetty. Se oli pystytetty autoille. Kyllä, automobiileille. Bil, bilar, bilarna. Myöhemmin illalla, juttelin erään paikallisen ravintolan managerin kanssa ja hän vahvisti tiedon. Temppeli oli kunnianosoitus autoille. Temppelin ympärillä hilluvat apinat olivat onneksi tosi arkoja. Liian kesy apinalauma, voi olla liian kova vastus 172 senttiselle, alle 70 kiloiselle ihmisapinalle. Paluumatkalla kävin myös Dreambeachillä. Tämän päivän maisemien jälkeen, mikään ei voisi enää pudottaa mun leukaperiäni. Niinkuin ei pudottanutkaan. Dreambeach oli ihan perus turistirysä. Snorklaajia oli vedessä pilvinpimein. Mainokset lupasivat turisteille mola molaa ja mantaa. Tuskinpa kalaset eksyvät tälle rannalle…suckers. (Bart Simpson äänellä)

Ai että kun on komeaa maisemaa.

Niinkuin aina reissatessani, ruokailu tuottaa mulle aina suuria vaikeuksia. Himassa teen safkat itse. Reisussa pitää mennä ravintolaan. Ravintolassa syönti on tietenkin kalliimpaa ja aivan liian usein, ei meinaa saada vastinetta rahoilleen. Lembonganilla mulla meni totaaisesti  vati nurin lähi ravintolan kanssa. Myivät silkkaa paskaa ja kehtasivat vielä hymyillä siihen päälle. Niki beach housen lähellä oli Papilas niminen ravintola, joka mainosti italialaista ja paikallista keittiötä. Päätin kokeilla. Sapuska oli saamarin hyvää ja halpaa. Annoskoot ovat läpi Indonesian olleet mulle ongelma,(voi helvetti, on jätkällä ongelmat!) niin täälläkin. Maha pitää saada turvoksiin, ähkyyn. No silti, kävin Papilaksessa syömässä joka päivä, parikin kertaa päivässä. Tarjoilijat samoin kuin paikan managerikin, tulivat juttelemaan ja näistä juttutuokioista jäi aina mukava fiilis. Papilaksen kananrinta riisillä ja kasviksilla, oli paras annos, jonka olin saanut pitkään pitkään aikaan. Hintaa sillä oli 65 000, hintalaatusuhde täys 10.

 

Viimeisenä päivänäni, tein kaksi ajoreissua pitkin saarta. Alkuillan, se viimeiseksi jäänyt lenkki, oli jotenkin katkeransuloinen. Olisin mielellään jäänyt tänne pidemmäksikin aikaa, mutta rahatilanne ei oikein enää jaksa venyä siihen. Passikin pitäisi saada pika pikaa toimitettua agentille takaisin. Päivisin talojen pihat olivat tyhjillään, mutta nyt, perheet asuttivat pihoja. Aina jostain nousi käsi, iloiseen tervehdykseen ja lapset juoksivat tielle iloisesti tervehtimään kruisailevaa ”bulea.” Taas, jälleen kerran, kirosin Suomea ja suomalaisia turvenuijia. Mikä helvetti niitä oikein vaivaa? Miksi junttius ja huono käytös on nykyään melkein kuin hyve? Eikö ne enää edes osaa nauttia mistään? Onko pahan olon tuottaminen itselle ja muille, noiden turvenuijien ainut hupi? Joku paperilappuko nykyään määrittää sen, kenellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään tai miten häntä kohdellaan? Nusa Penidaa on jo nyt ikävä, Suomea ei tippaakaan. Näitä mietin kun ajelin Nusa Penidan viilenevässä illassa, pitkin tyhjiä ja mutkaisia teitä. Ylös, alas, sivulle ja taas alas.

Viidakkoa ja taustalla Agung.

Agung…taas!

Pakollinen selfie.

Temppeleitä tällä saarella riittää…

 

 

Temple of cars.

Tiili, ei hiili kaivos. Saari oli täynnä vastaavanlaisia paikkoja. Näistä kerätyt kivet murskataan ja niistä tehdään tiiliä.

Jumalauta, tämän miehekkäämpää työkalua ei taatusti maapallolta löydy. Diesel sirkkeli!

Lentävä kana!!!!

Näitäkään ei Indonesiassa juuri näe. Näyttäessäni kuvan eräälle Jakartalaiselle opettajalle, hän tuhahti, miltei ivallisesti. Indot eivät moisista kuulema välitä tai osaa edes lukea.

Penidan kuuluisa kitara saundi, syntyy Run Rhythm studiolla.

Kas näin, miltei kolmen viikon reissu, on nyt ohi. Olipa kiva tulla taas kotiin. Reissu oli raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seuraavaksi, kun jonnekkin lähden, rinkka saa jäädä himaan. Eilen kävin Balilla äänestämässä. En suinkaan siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni Suomen kansalaisena, vaan koen sen velvollisuutenani ihmisyyden puolesta. Kun ehdokkaana on Huhtasaaren kaltainen ihmispaska ja natsi, on minunkin tehtävä edes se pienikin osa, ettei moinen hirvitys pääsisi, Suomen ylimmälle jakkaralle toikkaroimaan.

J.M. Gili T. 20.01.2018

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Raja ampat : Toinen puraisu

 

Viimeksi lähdin saarille kylmästä pohjolasta. Nyt ympärillä huojui palmuja. Gili T:n luonnon satama.

Vähän yli vuosi sitten päätin, että Raja Ampatiin on päästävä vielä joskus uudestaan. Paikka teki muhun sen verran suuren vaikutuksen. Raja Ampatin luonto ja sen helmassa asuvat ihmiset, muuttivat silloista elämääni ja ajatusmaailmaani aivan helvetisti parempaan suuntaan. Vihaisesta ihmisrauniosta tuli elämää janoava, ja hieman ystävällisempi ihminen. Eipä silti, kyllä elämä ja ihmiset mua jaksaa edelleen vituttaa. Vanhemmiten musta on tullut oikea kävelevä klisee. Sen sijaan vanha klisee matkailusta ja lukemisesta pitää kutinsa edelleen. Kumpikin kannatta aina.

Pian Makassarista nousun jälkeen, merestä alkaa näkymään korallia.

 

 

 

                        Raja Ampat        Pt.II

Tällä kertaa reissuun lähteminen oli paljon helpompaa kuin viimeksi. Suomesta on pitkä matka noille saarille. Starttasin matkaan Raja Ampatin kotinurkilta: Gili trawanganilta. Balilta Makassariin, ja maailman toiseksi surkeimasta maailman kolkasta Sorongista, oli vain kivenheitto perille. Lennot ostin Sriwijaya airilta. Firma antoi hyvät ja edulliset kyydit. Uudenvuoden aaton vietin Makassarin lentokentällä. Kenttä oli miltei tyhjä muista matkustajista. Yli yhdeksän tunnin odottelu siellä, oli yhtä tuskaa. Makassarin lentokenttä on taatusti maailman ankein lentokenttä. Siellä on ihan omanlaisensa tunnelma ja jopa haju. Röökaajien nikotiinin tuskasta on osattu tehdä bisnes täälläkin. Röökikopit on ujutettu pirullisesti kahviloiden yhteyteen. Jos haluat mennä röökille, sun pitää myös ostaa jotain. Jessus mitä paskaa!

Ken tästä käy, varaudu näkemään maapalloa parhaimmillaan.Pelabuhan Rakyat, Sorong

Sorongista  ei ole mitään uutta kerrottavaa sitten viime näkemän. Ihmiset ovat siellä edelleen aivan älyttömän ystävällisiä, ja eri uskonnot elelevät siellä sulassa sovussa keskenään. Kaupunki itsessään, on aivan järkyttävän kuuma, ja anteeksi vaan, kamala sikolätti. Kyytipeleinä käytin tällä kertaa ojekkeja ja bemoja. Sorong on varmaan yksi helpoimmista kaupungeista matkustaa. Kyytiä siellä ei tarvitse koskaan minuuttia kauempaa odotella. Keltaiset romut pakettiautot, rämisevät aina jossain päin tietä. Kyyti on kätevää ja halpaa. Lauttamatkan järjestely Sorongista Waisaihin, meni sekin jouhevammin kuin edellisellä kerralla. Kun paikat ja rutiinit ovat tuttuja, kaikki vaan tuntuu sujuvan helpommin. Ostin economy lipun, joka kustansi 125 000 rupiaa. VIP osastolle meno olisi silkkaa hulluutta, ellei sitten ole kuuro ja repusta löydy talvivaatteita. Törmäsin vanhaan tuttuun lippuasemalla. Papparainen muisti minut ja tuntui kivalta turista paskaa tuon symppaattisen teräsvaarin kanssa.

Baharia expressin yläkannella oli tunnelmaa.

Waisin satamassa oli tehty muutoksia. Pakollisen marine park feen: 1 000 000 rupiaa, lunastaminen oli tehty nyt paljon helpommaksi. Enää ei tarvinnut kävellä painavien kantamuksien kanssa kuin muutama kymmen metriä. Olin bookannut homestayn etukäteen stay in raja ampat sivuston kautta, ja tällä kertaa uskalsin luottaa siihen, että minua oltaisiin vastassa Waisain satamassa. No, jouduinhan mä odottelemaan kyytiä pari tuntia, mutta se ei menoa haitannut. Ilma oli kaatosateen jäljiltä mitä mainioin ja vihdoin matka kohti Birie islandia pääsi jatkumaan. Matka kestäisi about puolitoista tuntia. Pällistelin merta ja sen syvyyksistä kohoilevia saaria. Fregatti linnut kaartelivat korkealla, sinisellä taivaalla. Elämä oli taas niin maan perskeleen hyvää. Poltin reissun aikana nenäni. Mun tuleva syöpäni lähtee leviämään todennäköisesti nenästä. Olen polttanut sen niin monesti viimeaikoina. Perheen pojat vetelivät sikeitä veneen pohjalla. Siellä oli auringolta hyvässä suojassa.

Suorastaan myyttinen palmukakadu. Kakaduista isokokoisin ja muutenkin erikoinen laji.

    Batanta ja birie island

Valitsin Birien ensimmäiseksi kohteekseni oikeastaan siksi, että alueen linnusto kiinnosti minua kovasti. Olen papukaija ja ennenkaikkea kakadu fani. Todisteena siitä, minulla on olkapäässä keltatöyhtö kakadun kuva. On ollut jo kohta 30 vuotta. Jotkut luulevat sitä kanaksi. Ei haittaa, sillä olenhan nykyisin myös kana fani. Batantan saariston peruslinnustoon kuuluu palmukakadut, kuten myos keltatöyhtö kakadut. Papua on lintufanien paratiisi. Batanta ja Birie on Raja ampatin mittapuussa korpea. Tiesin jo etukäteen, ettei kännykoistä olisi täällä muuta iloa kuin kirota yhteyden puutetta. Ja minä poikahan kirosin. Saarelta löytyi noin 2 neliömetrin alue josta yhteys löytyi, ja kulutin sen yhteyden etsimiseen aivan liikaa kallisarvoista aikaa.

Batanta, Arefi kylän kirkko

Birie ja sen ympäristö on kaunista seutua. Astuessani Kris iba homestayn pihalle, mielialani hieman notkahti pakkasen puolelle. Rannalla makoili kolme länkkäriä ja ruokalassa hengaili toinen mokoma lisää. Porukka oli Sveitsistä. Suureksi ilokseni, sakki odotteli kuljetusta Krille. Ensimmäiset palmukakadut kuulin ja näin melkein heti sakin lähdettyä. Linnut lensivät jonnekkin puiden korkeuksiin syömään. Minä taas painuin snorklaamaan. Riutta ei ollut mitenkään loistelias, mutta minuthan olikin hemmoteltu piloille aiemmilla reissuillani. Kelpo kalasoppaa Kris iban kotiriutta kuitenkin tarjosi. Illaksi minulle sitten tarjoiltiinkin reissua lähikylään, uudenvuoden bileitä katsomaan. No pakkohan sekin olisi nähtävä. Pieniä perhosia mahanpohjassa kuitenkin oli, kun suuntasimme veneen keulan kohti Arefin kylää. Kylässä rummut jo paukkuivat ja kattiloissa porisi tulevan länkkäriliemen vesi.

Arefi village jetty.

Papualaisten perheyhtydet ovat aikamoista sekasotkua. Etten sanoisi suorastaan epäilyttäviä. Kaikki tuntuvat olevan sisaruksia keskenään. Kun kävelin Helmuksen kanssa pitkin kylän raittia, joka toinen vastaantulija oli Helmusin veli tai sen sisko.

Papualainen mies, taitaa olla aikamoinen sonni tai sika.Jälkeläisiä heillä ainakin tuntuu olevan joka kylässä.Kuva on otettu Sorongissa, eräästä taulusta.

Muistan ihmetelleeni näitä perhesuhteita jo edellisellä reisullani. Kylän ainoan, kapean tien ympäröivistä taloista, kuului iloisia tervehdyksiä ja monet tulivat sanomaan käsipäivää. Elämä Gileillä on koulinut minusta hieman itsevarmemman jutustelijan. Jutustelu indojen kanssa, sujuu nykyään ihan yhtä helposti tai vaikeasti, kuin härmäläistenkin kanssa.

Olin ilmiselvästi jonkin sortin nähtävyys näillä leveyspiireillä. Välillä tunsin suorastaan kuumotusta, kun iso joukko porukkaa pyöri ympärillä. Olen ujo ja en liiemmin välitä ihmisistä. Monet Papuan pojista olivat valmiiksi jo jurrissa. Helmusin veli: nro.27, tuli silmät ristissä länkyttämään paskaa sukeltamisen ja snorklauksen eroista. Veli 27 oli töissä länkkäri resortissa ja länkkärikoulutus myös kuului kundin asenteessa. Jätkän, minä omistan maailman, asenne vitutti lähes välittömästi. Siinä missä muut olivat iloisen uteliaita ja kohteliaita, tämä hampuusi osasi kertoa, miten maapallolla pitäisi hänen mielestään elää ja toimia.

Arerfi kylän juhlakulkue.

 

Lopulta kun puhe kääntyi rahaan, halusin lähteä tieheni. Helmus lähti kuskaamaan minua kotiinsa syömään. Taisi huomata, etten enää jaksanut veljensä juttuja. Tiedän olevani onnekas ja suorastaan rikas näihin ihmisiin verrattuna, mutta en jaksa enää puhua rahasta tai sen puutteesta koskaan enää. En niin sitten kenenkään kanssa. Piste.

Ensimmäinen yö Kris ibassa oli kauhun ja veren täytteinen. Yöllä vessassa käydessäni, törmäsin käärmeeseen. Käärme oli rullannut itsensä aivan vessanpytyn viereen. Säikähdin pahanpäiväisesti, ja lensin polvi edellä perseelleni. Käärme oli kaponen mutta pitkä. Ainakin pari metrinen. Kun tokenin alku shokista, otin siitä muutaman kuvan ja pian käärme luikerteli tiehensä. Sain rytäkässä haavan polveeni ja vessan seinä hajosi kaatuessani sen läpi.

Tämä roikale vaani minua vessassa ja olin saada sydänkohtauksen.

Pari päivää myöhemmin, istuessani kämppäni kuistilla, jalkojeni välistä luikerteli toinen mokoma. Tällä kertaa huomattavasti pienikokoisempi yksilö. Biriellä todellakin oli elämää. Sitä oli pinnan alla, niin kuin myös sen yläpuolella. Linnut, liskot ja tuhanet hyönteiset,

Jos Suomen heinäsirkan syöjät saisivat nämä sirkat lautasilleen, he lihoisivat kuin pullataikinat

pitivät sellaista mökää, etten aikaisemmin ole moista kuullut. Tuhannet nakkimakkaran kokoiset heinäsirkat, pitivät helvetinmoista mekkalaa, mutta edes ne, eivät pärjänneet metelöinnissä perheen mielipuolisille koirille. Nämä koirat  tulisivat vielä joskus kummittelemaan uniini.

 

Birien auringonlaskut olivat upeaa katsottavaa.

 

Aamuisakaan ei ollut mitään moitittavaa.

Koiria oli kolme. Ne olivat jotain bitbullin ja rottien sekasikiöitä. Rumia kuin rankkasateen pieksämät paskakasat ja aivan kaheleita. Ensimmäistä kertaa aikuisikänäni, pelkäsin koiria. Ei mitenkään hauska fiilis. Yksi koirista, ilmeisesti hallitseva uros, rääkkäsi lajitovereitaan pitkin päivää ja mikä pahinta, myös pitkin yötä.

Kris iban rutiinit olivat jotenkin hauskaa seurattavaa. Päivä alkoi aamulla, klo 5 aikoihin. Naiset pyykkäsivät ja kokkasivat. Äijät taas tekivät kaivoa ja puunasivat veneitään. Perheen vanhimmainen Susan, opiskeli lääkäriksi mutta ei puhunut sanaakaan englantia. Susan ei juurikaan hymyillyt ja aloinkin kiusaamaan häntä siitä. Lopulta sain kuin saikin hänet hymyilemään. Perheen muukin naisväki oli hapannaamaista sorttia. Papuan naisten elämä, näyttää ainakin minusta, tylsältä ja puuduttavan yksitoikkoiselta. Ei ihme jos naamalihakset tuppaavat hymyjen osalta hieman surkastumaan. Murjotuslihakset naamassa, ovat saaneet voiton näiden leidien naamoissa.

Matkalla kylän juhliin.Tyttöjä ei taaskaan hymyilytä.Varmaan tietävät joutuvansa tiskaamaan tuplasti, ellei peräti triplasti.

Neljä yötä Kris ibassa, riitti mulle. Juttuseuran puute ja riutan läpikotaisin kaluneena, aloin  tylsistymään. Psykokoirien jatkuva räksytys oli tehnyt musta miltei hermoraunion. Oli aika jättää hyvästit tälle perheelle. Seuraava etappi olikin mulle entuudestaan tuttu mesta. Yenros homestay: paikka josta oikeastaan kaikki nykyinen hinku reissaamiseeni alkoi. Olin edellisenä päivänä sopinut Yenrosin omistajan, Melkyn kanssa tulostani. Melky on ollut facekamuni jo vuoden, mutta vasta nyt, tapaisin ukon ensimmäistä kertaa. Melky on about kolmikymmppinen sälli ja juuri valmistunut Manadon yliopistosta opettajaksi. Melky on myös Korasonin veli. Korason taas on nainen, joka kokkasi aikoinaan mulle kaikki sapuskat. Hyvin kokkasikin. Tuoreta kalaa oli pöydässä joka päivä. Nälkää en nähnyt silloin Yenrosissa koskaan.

Helmus ja taustalla Pulau Mansuar. Keula kohti Gamia.

Birieltä Gam saarelle, olisi n.tunnin venematka. Tiesin matkan maksavan minulle n.1,5 miljoonaa rupiaa. Bensa maksaa täällä triplat verattuna muuhun Indonesiaan. Jotenkin se ei vaan mahdu mun kaaliin. Olen lukenut ja kuullut täällä toimivista karteilleista ym. mafiatouhuista. Länkkäreiltä, joiden taskut pursuavat rahaa, ja jotka ovat tänne asti vaivautuneet, on helppo kusettaa sympatiaa näillä tarinoilla. Maassa jossa rakastettu ja kunnioitettu Jakartan kuvernööri, passitetaan vankilaan jumalanpilkasta, luulisi myös löytyvän keinot myös bensamafioosojen kukistamiseen. Minkäs tein, maksoin pyydetyn, joskin loppulaskua piti hieman korjata, pyöristää hintaa reilusti alaspäin. Helmusille oli lipsahtanut 2,4 miljoonan laskuvirhe laskimeensa. Ai ai sentään Helmus. Kyllä ne Papuan pojat vaan osaa.

Kun kaarsimme Yenrosin pihaan, en meinanut tunnistaa rantaa. Jokin täällä, oli nyt erillailla. Ruokala oli kadonnut rannasta. Tiesin että Melky on rakentanut kallioille uuden rakennuksen, mutta en osanut arvata, että vanha katos olisi purettu veke. Tuttuja naamoja tuli vastaan ja naiset kertoivat, että Melky on lähtenyt Waisaihin, ruokatarvikkeiden hakuun. Olin kuulemma paikan ainut asukki, wuhuu. Olipa kiva olla täällä taas.

Alkuhuumasta selvittyäni huomasin, että ennen niin autio horisontti, oli täynnä isoja liveaboard veneitä. Saarien edustat olivat kuin vene tai laivaparkkeja. Myös pienempiä paatteja sahasi edestakaisin kaiken aikaa. Mitä helvettiä täällä on oikein tapahtunut? Mielikuvissani saatoin jo nähdä McDonaldsin pirulliset kaaret jossain horisontin takana, kilpailemassa auringonsäteiden kanssa. Mielikuva vedettävästä banaaniveneestä sai mut hytisemään.

                            Papuan Turhapurot

Näkymä Yenrosin uudesta, hienosta ruokalasta.Tänne ei olisi liikuntarajoitteisilla mitään asiaa.

Turhapurolla oli aikoinaan suuret unelmat isoista rahoista.Uunon virityksissä, oli välillä kyllä järkeäkin.

Päivät Yenrosissa sujuivat kuten aiemminkin. Snorklaten, lukien, musaa kuunnellen ja netissä roikkuen. Vuosi sitten, saarella oli täydellinen 4G yhteys, nyt joutui käyttämään 2G:tä. Olisiko tienoolla nyt niin paljon enemmän porukkaa, että kaista ei yksinkertaisesti enää riitä? Kolmantena iltana, perhe joka isännöi paikkaa viimeksi, tuli käymään. Perheen ilopilleri Hosea, oli nyt 11 vee, ja yhtä hauska vesseli kuin viimeksikin. Perheen kuopus, April oli venähtänyt pituutta ja menettänyt kaikki hampaansa hammaspeikoille. Suureksi harmikseni, perheen keskimmäistä Teraa, ei oltu kelpuutettu mukaan. Tera oli mun lellipentu perheen kakaroista. Tuon laihan ripakintun sitkeys, oli jotenkin sydäntäsärkevän hienoa seurattavaa.

Tässä kuvassa on pirullista symboliikkaa Yenrosin nykytilasta

Minun ja perheen jälleen näkemisen riemu, loppui jotenkin lyhyeen. Äijät alkoivat ryyppäämään kaljaa ja vodkaa. Lapset häipyivät jonnekkin leikkiensä syövereihin. Melky käänsi mulle bahasaa englanniksi ja kertoi että ukoilla oli nyt isoja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Entistä isommat ja hulppeammat homestayt olisivat näiden äijien tuleva kultakaivos. Voi luoja perkele, puuskahdin mielessäni. En ole mikään bisnesmies, mutta sen verran tajuan, että äijät ovat nyt kyllä pahasti hakoteillä. Laittaisivat nyt ensin tämän mestan perusasiat kuntoon. Esim. merikelpoisempi, turvallisempi vene. Kunnon portaat uuteen ruokalaan. Ruokalaan könyäminen oli suorastaan vaarallista puuhaa. Turvallisemmat ja toimivammat sähköasennukset. Toimivat suihkuasennuksetkin olisivat poikaa. Suihku tiputti vettä kuin eturauhasvaivainen vanha äijä. Tyytyväiset asiakkaat ovat mielestäni ne, jotka elannon tälle sakille tulevaisuudessa toisivat. Äkkirikastumisen toivo, tai epätoivo,  koukuttaa ja sumentaa pään, myös tässä maailmankolkassa. Surullisena painuin mökkiini murjottamaan ihmismielen typeryyttä.

Onko kirkkoon lähtijöitä? Ei vittu ole!

Hulppeat näkymät Dampier straitille ja tyhjäksi juotu viskileka.

 

 

Oli Sunnuntai ja kirkkopäivä. Viikon aikana sieluun kertyneet synnit, olisi hyvä saada takaraivosta pois häiritsemästä. Melkyllä oli ilmiselvästi krapula ja jäi seurakseni terassille makoilemaan. Muut lähtivät herraa palvomaan. Melky kertoi hakevansa jonkun pariskunnan Kriltä myöhemmin tänään iltapäivällä. Se siitä sitten, omasta rauhasta. Olin jotenkin tympääntynyt tähän kaikkeen. Tunsin itseni hakatuksi, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Olin täynnä kutiavia hyttysen puremia, kutiavia, puolimätiä haavoja, selkä oli romuna ja viimeinen niitti oli meduusan pisto kikkeliin. Nukkuminen oli ollut koko reissun todella surkeaa. Psykokoirat, ukkonen ja sateen rummutus oli pitänyt nukkumatin poissa mun patjoilta. Myös ruokapuoli oli mennyt täällä perseelleen. Yenrosin ennen niin maukkaat sapuskat, olivat nyt pelkkää apetta. Eipä aikaakaan, kun aloinkin tutkailemaan skyscannerista lentoja Sorongista Balille. Raja ampat sai tältä osin nyt riittää. Kiipesin korkealle kallioille 4G:n perässä maksamaan lentolippuani. Ei onnistunut. Aina kun pääsin maksusivulle, rupesi jokin tökkimään. Löysin tyhjäksi juodun viskipullon penkiltä. Eilinen tyhjä hylsy, makasi nyt kalliolla selällään. Melkylle taitaa maistua miestä väkevämpi vähän turhankin paljon, tuumailin.

                                                       God bless Americans

Amerikkalainen mulkku.

Olin kahvilla Yenrosin upealla ja hengenvaarallisella ruokakatoksella,  kun Melky kurvasi pihaan veneineen. Kirosin mielessäni. Olisin täällä vielä kolme kokonaista päivää ja nyt joutuisin jakamaan rauhani muiden kanssa. Minusta on tullut rasisti. En voi sille mitään. En voi sietää enää länkkäreitä. Useimmat heistä ovat kusipäitä. Viime kuukausina, vihani valkonaamoja kohtaan on kasvanut päässäni isommaksi kuin edes haluaisin. Syynä tähän on heidän käytöksensä ja asenteensa kanssa eläjiään kohtaan. Oletuksena ajattelen, että he kaikki ovat ovat Persuja kunnes toisin todistetaan. Join kahvini ja taas kerran, henkeni kaupalla, könysin itseni alas toivottamaan pariskunnan tervetulleiksi. Pariskunta olikin hieman varttuneenpaa väkeä. Harmaantunut ukko näytti tosi kovakuntoiselta ikäisekseen. Naisella oli kova ääni ja hän raakkui kuin varis. Voi luoja, ajattelin mielessäni. Esittäydyimme. He olivat Ray ja Mary, San Fransiscosta. Mary rikkoi jään kertaheitolla ja tyylikkäämmin kuin kukaan koskaan: Im so sorry about our current asshole President, hän sanoi ja minä rakastuin pariskuntaan oitis.

Ray ja Mary olivat jääneet aikaiselle eläkkeelle ja olivat hardcore reissaajia ja snorklaajia. Ray oli 67  ja Mary 63 vanhoja. He viettivät vedessä enemmän aikaa, kuin kukaan aikaisemmin näkemäni. Minä häivyin joka kerta vedestä ennen heitä. Mary oli alkoholisti, joten juttua riitti jaettavaksi siitäkin asiasta. Jaoin hyvin pitkälti saman elämän ja maailman katsomuksen heidän kanssaan. Myös huumorintaju oli samaa luokkaa. Trumppia haukuttiin joka juttutuokiolla. Ray putsasi haavani pari kertaa päivässä ja pikkutuhmaa vitsiä väännettiin siitäkin.

Yenrosin sympaattiset mutta surkeat kokit.

Vuoden päästä, Melkyn peukku ei sojota ylös.Se sojottaa alas.Asiakkaat ovat kadonneet ja kaapissa ei ole enää yhtään kaljaa.

Yhtenä aamuna, aamupala oli suorastaan järkyttävän surkea esitys. Vanhaa riisiä ja vielä vanhempaa kalaa, jonka päälle oli pirskoteltu ketsuppia. En todellakaan aikonut syödä moista paskaa. Kontatessani ruokalasta alas, jenkit tulivat vastaan. Kerroin aamupalan olleen suorastaan loukkaus meitä kohtaan. Maksoimme täällä olosta 450 000 rupiaa päivässä, ja meille tarjoillaan sian ruokaa. Onneksi mulla oli nuudeleita rinkka täys. Siinä nuudeleita popsiessani pariskunta tuli majalleni ja supattivat suupielistään, että heille riitti tämä pelleily. Myös edellis iltana, ruoka oli ollut surkeaa ja majan rappuskaidekkin oli levinniyt Rayn käden alta. Täällähän jumalauta saattaa kuolla nälkään, tai tappaa itsensä kun talot hajoavat alta. Yenros homestay ei selvästikkään piittaa asiakkaistaan paskan vertaa. Aikamme juonittuamme, päätin lähteä jenkkien mukaan Waigeolle, Yenkangkanes homestayihin. Yenrosin rappiota oli päästävä karkuun ja äkkiä. Valehtelimme Melkylle ummet ja lammet äkillisestä lähdöstämme. Minua kävi jätkää sääliksi koska jotenkin aavistelen, millä tiellä Melky nyt kompastelee ja mihin se tie pahimmillaan johtaa. Se tie on kivinen ja se on kova.

Melky heitti meidät puolen tunnin päässä sijaitsevalle Yenkangkanesille. Halattiin hy

Reissun päätepysäkki, Yenkangkanes homestay

västiksi. Yenkanganes oli täysverinen homestay. Perhe asui siellä, oli siellä vieraita tai ei. Paikka oli jotenkin symppaatisesti rempsallaan ja vinksinvonksin. Se oli varmaan aika tyypillinen Papualainen peruskoti. Tajusin yhtäkkiä, että perkele tuossahan on tie! Tie jossa on asfalttia! Tie aina Waisain satamaan asti! Täällä toimi myös 4G. Painuin oitis varaamaan lennon pois täältä. Kun se oli tehty, pyysin perhettä varaamaan mulle taksin huomisaamuksi. Bali, Nusat Lembongnan ja Penida, here i come.

                        Loppusanat

Tämä reissu ei mennyt likimainkaan niinkuin olisin toivonut. Eipä silti, en voi myöskään valittaa mistään. Raja Ampat on edelleen aivan järjettömän upea paikka. Näin palmu ja keltatöyhtö kakadut. Sain taas snorklata maailman hienoimmissa vesissä. Koin paljon kaikkea hienoa, mutta päällim

Possu lepäilee Saporkren kylän tuntumassa.

mäisenä tunteena oli pettymys tämän kertaiseen. Oliko mun odotukset tälle reissulle olleet liian korkeat? Onko musta tullut liian nirso? Olenko kenties muuttunut vuoden aikana liian herkkänahkaiseksi? Vai oisko se niin, että se Raja Ampatin ensi puraisu oli se taianomaisin? Ääh en tiedä, puistofilosofia ei ole koskaan tuonut mulle vastauksia mihinkään. Mun mielikuvissani, Raja Ampat on kuitenkin aina se paikka, jossa mun mieli lepää. Se on kuin ensirakkaus. Ei sitä unohda koskaan.

 

Vikana iltana, Saporkrenin likat tulivat pitämään sadetta kämppämme lattian alle.

 

Tältä näyttää se maisema, jossa asuu täydellinen rauha.

 

Waisain sademetsää.

 

 

J.M  17.1.2018 Sanur, Bali

 

Gili Trawangan : Tyhjäkäyntiä paratiisissa

                                        Onnea on oma keittiö, kaukana Suomesta

Reissua on takana kohta neljä kuukautta. No, reissaamiseksi tätä ei voi enää edes kutsua. Olen jämähtänyt paikoilleni. Kun ihmiset kysyy: mitäs mä täällä teen, vastaan ympäripyöreästi, että pysyttelen pois Suomesta. Kuullostaa hämärämiehen selitykseltä, mutta se nyt vaan taitaa olla lähinnä totuutta. Olen jämähtänyt Gili Trawanganille. Pari kertaa olen pyörähtänyt Balilla ja vieressä sijaitsevalla Lombokilla. Toisaalta oli hyvä, että jämähdin tänne. Täällä pidempään olo, on ollut silmiä avaava kokemus. Jossain vaiheessa tekisi mieli lähteä ajeleman prätkällä Amediin tai katselemaan varaaneja Komodolle. Ehkäpä teen reissut sitten myöhemmin. Tällä hetkellä iloitsen kuitenkin siitä, että minulla on täällä oma kämppä ja keittiö. Omat kokkaukset ovat piristäneet makunystyröitäni ja vihannekset ovat ravinneet vanhoja solujani. Kotisuomen kämppään verrttuna, asun nyt lukaalissa. Iso piha ja puutarha. Täällä on kaikki samat mukavuudet käytössä kuin kotonakin. Pesukonekin tuntuu nyt extra luksukselta. Mutta se keittiö..aaw.

East beach.Lombok ja Mt. Rinjani taustalla.

Kävin ensimmäisen kerran Trawanganilla viime Helmikuussa. Sadekausi oli juuri päättynyt ja aurinko helotti taivaalla joka päivä. Edelliset viikot oli kuulemma satanut niin maan perkeleesti. Vietin täällä silloin 8 päivää. Tykäistyin paikkaan. Turkoosi meri, taustalla siintävät vuoret ja saaren pohjoisosan vehreys

Sama Sama reggae bar

oli kaunista katseltavaa. Kaiken tämän keskellä: lehmät, vuohet, kissat, kanat ja tuhannet möykkäävät kukot, tepastelevat kuin Piippolan vaarin pihalla konsanaan. Loistavaa täällä on myös se, että täällä eivät autot ja mopot päristele. Täällä kuljetaan fillareilla tai jalan. Rikkaat turistit ajelee hevosilla. Kuten myös työläiset. Mä todella vihaan noita hevoskuskeja. Ne ajaa kuin hullut, tuhatta ja sataa. Tiet ovat helvetin ahtaita ja ovat kuin perunapeltoa. Kuinkahan monta turistia ne on tappanut noilla vankkureillaan? Täällä ei ihmishenki tunnu olevan minkään arvoinen.

Tytöt, pimpsat esiin.Nyt lähdetään syömään!

 

UNESCO:n mukaan, maailman yli 14 vuotiaista, n.20% on lukutaidottomia.

Musa soi täällä joka paikassa. Musa on pääasiassa reggaeta, mutta ambient paskaakin kuulee mestoissa, missä pörrää BB nuorisoa. Rastakulttuuri on täällä vahvasti läsnä. Pilveä poltellaan ja tarjotaan vähän joka paikassa. Myös keskellä mukavaa metsäretkeä voi törmätä pilvi tai kräk kauppiaaseen. Rantaravintoloita täällä on satoja ja niiden tuoksut tuovat aina veden kielelle. Bikini tyttöjä vilisee täällä joka puolella. Alkuhuumasta selvittyäni huomaan, että puolialastomat länkkäriakat enemmänkin ärsyttävät. Voisivat vähän kunnioittaa maan tapoja. Puolipaljas pimpsa on maailman kaunein asia, mutta joku tolkku senkin esittelyssä pitää olla. On riettaan ironista, että euroopassa vingutaan musliminaisten burghasta tai hijabista, mutta tänne on ihan ok tulla heilumaan pillu paljaana. Ärsyttävää paskaa.

Itä rantsu, taustalla Gili Meno.

Padang bain satama ei sovellu krapulaiselle.

Gili Trawangan sijaitsee n.100km itään Balilta. Balilta tänne pääsee niin veneellä kuin lentokone\vene yhdistelmällä. Kummalla tahansa tuleekin, siinä vierähtää helposti koko päivä ja hermojen on syytä olla krapulavapaassa tilassa. Halvimmillaan olen tullut tänne 200 000 rupialla, kalleimmillaan reilu 1 000 000 rupialla. Kalleimmassa vaihtoehdossa käytin privaatti kuljetusta.

Trawanganilla riittää vilinää ja vilskettä, ainakin nyt. On turistikauden high season. Trawanganin ruuhkainen keskusta on hermoja raastava paikka. Muuten täällä on kyllä rauhallinen meininki. Phuket tai Gran Canaria ovat mielestäni pahempia rymistelypaikkoja. Ihmiset ryyppäävät täällä siinä missä muuallakin, mutta kertaakaan en ole törmännyt täällä mihinkään poskettomaan örvellykseen.

Mölytoosa.

Uskonto ei näy täällä mitenkään erityisesti, mutta se kuuluu. Joka päivä, viisi kertaa päivässä, saaren imaamit veisaavat ilmoille surkealta kuullostavaa lauluaan. Imaamin laulu on kuin suomalaista iskelmää, tosi surullista kuunneltavaa. Koska olen melankolian suurkuluttaja ja fani, mua kiinnostaisi tietää, mikä imaamia surettaa? Olisiko akkansa lähtenyt toisen matkaan? Joitakin joikaaminen ärsyttää, minua ainoastaan huvittaa. Herään kahvinkeittoon joka aamu ennen ensimmäistä aamurukousta. On jotenkin hieno fiilis vetää aamukahvia, kun imaamit ja kukot möykkäävät ympärillä. Tulee semmonen”Täällä Rauli Virtanen, Damascus fiilis.” Toisin kuin Raulin kohteissa, täällä on leppoisat oltavat. Jos mä saisin nyt valita, en lähtisi täältä Suomeen takaisin enää ikinä. Viisumin suoma puoli vuotta tulee täyteen Lokakuussa. Sen jälkeen onkin sitten pakko häipyä. Ainakin vähäksi aikaa. Nyyh..

Saarella asuu ainakin viisi suomalaista. Muutamaan heistä olen myös tutustunut ja aikaakin heidän kanssaan vietellyt. Kaikilla on täällä työnsä ja elämänsä. He kaikki tuntuvat pärjäävän täällä mainiosti. Euroopan väki on muutenkin vahvasti edustettuna täällä. Sukellusfirmat ja ruokapaikat on täynnä eurooppalaisia työntekijöitä. Kun tuolla saarella fillaroi, aika usein kuulee Suomea puhuttavan. Välillä on ollut kiva jutskailla tuntemattomien härmäläisten kanssa. Suomessa en ole ikinä moiseen ryhtynyt. Suomalaiset ovat aika hyviä tyyppejä, kunhan pääsevät ensin Suomesta pois.

                                                                       Aivokuolleen arki

Mitä tehdä kun paratiisisaarella huomaa olevansa sama tylsimys kuin kotona suomessa? Mitä tehdä, kun huomaa etteivät maisemat eivät jaksa enää kiinnostaa ja katsot mieluummin läppäriltä Fargon kolmos kautta? Tai makaat pihalla, bambusohvalla puoli päivää, tekemättä juuri mitään. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että raahasin samat manööverit tänne, paheeni joita suorastaan inhosin Suomessa. Tuolla viiden minuutin kävelymatkan päässä on maisema, jonka näkemisestä olisin antanut aikoinaan toisen pallini. Nyt se maisema ei enää säväytäkkään. Enkö osaa enää arvostaa sitä? Olenko epäkiitollinen? No, en ole. Olen edelleen helvetin kiitollinen siitä, että saan olla täällä. Nyt vaan on pakko myöntää se tosiasia, että elämälläni ei ole muuta tarkoitusta kuin vain elää sitä. Wau elämykset eivät jatku loputtomiin.

Tylsistyminen vaanii ja se löysi minut myös täältä. Se on saanut minut tekemään aikoinaan kaikkea typerää, kuten juomaan viikkotolkulla kaljaa. Tylsistyminen seuraa mua näköjään ihan joka paikkaan. Aivokuolleena olossa ei kai sinällään ole mitään pahaa. Aivokuolleena olo on varmaankin autuas olotila. Kun huomaan olevani standby modessa, alkaa omatunto kolkuttaa. Omatunto on aukonut mulle päätään niin kauan kuin muistan. Mä en osaa olla rennosti ja nauttia. Vihaan tylsyyttä ja siitä johtuvaa tyhjäkäyntiä. Aina vaan pitäisi olla aikaansaava. Suomalainen kasvatus on perseestä.

Aamun avaus.

No, onhan mulla täällä myös arjen pyöritys. Se pyörii pitkälti samalla kaavalla kuin suomessa. Aamukahvi on päivän tärkein tapahtuma ja asia. Jos se rituaali menee vituralleen, päivä on pilalla. Kahvi, tupakka ja nettilehtien luku. Samat rutiinit jo vuosia. Hautaan asti. Ruuanhaku vaatiikin sitten poistumaan ihmisten ilmoille. Ravintoloissa syönti on jäänyt keittiön myötä rutiineista pois, melkein kokonaan. Se näkyy myös kukkarossa. Leipä (roti) haetaan tuolta ja banaanit (pisang) taas sieltä. Sen jälkeen voi (bisa) haetaan sen vierestä. Perkele, maito (susu) unohtu hakea sieltä toisen paikan vierestä.

Mun kauppakuja.

Viimeisin episodi ruokatarvikkeiden haussa oli mustapippurin etsintä Lombokilla. Kun kysyin black pepperiä, kaupan likat luulivat mun etsivän black paperia. Google pelasti jälleen suomitollon. Nyt lada hitamin osto onnistuu tosta noin vaan. Tolta näyttää mun arki. Pyörällä ajo kaupasta toiseen on oikeastaan ihan hauskaa. Olen siinä samalla tutustunut naapurostoon ja saanut siinä samalla muutaman hyvänpäivän tutunkin. Suomessa saatan olla puhumatta viikon tai ylikin, kenekään kanssa. Täällä moiseen ei pysty. Enkä haluaisikaan. Vihaan ihmiskuntaa, en sen yksiloitä.

Kysymys joka valvottaa yöstä toiseen.

Arkeani piristää baari-illat Gili golf sporttibaarissa. Se on saaren viihtyisin kapakka. Siellä ei ole tungosta ja siellä ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi. Gili golfin mainoskyltissä lukeva”what’s your favourite hole,”on paitsi hauska, se on mielestäni myös yksi parhaita sloganeita mitä on koskaan keksitty. Baarin omistaja Robert ”the sperm whale” on taas yksi hauskimmista tyypeistä johon olen elämäni aikana törmännyt. Äijän kiroilu on samaa luokkaa kuin Joey Pescin esittämillä hahmoilla. Robertin karaoke ym. reissujen kuuntelu on standuppia parhaimmillaan.

Viikko sitten kävin ostamassa kuukauden salikortin Gilifitiin. Gilifit on miehekäs sali. Se on pimeä, pölyinen, kuuma ja sen helvetin pienissä tiloissa voi kolistella suolailman raiskaamia rautalevyjä. No, mä en niitä kolistele. Olen tyytynyt vetelemään ainoastaan leukoja.

                                   Indokiina vs. Suomen kermaperseet

Jussi on kuollut ja suot kuivuneet jo ajat sitten.

Indonesian kansa on tehnyt muhun vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat sitkeydessään aivan omaa luokkaansa. Täällä ollessani olen asunut aivan paikallis arjen keskellä. Huomaan tekeväni jatkuvasti vertailua Suomen ja Indonesian väestön kanssa. Mä ihailen näitä ihmisiä monestakin syystä. Suo, kuokka ja Jussi on silkkaa paskaa ja myytti suomalaisesta sisusta tai ahkeruudesta. Sisu on täällä arkipäivää ei mikään sinivalkoinen satu. Sisu näkyy siinä, miten nämä ihmiset arkeaan elävät. He elävät loputtomassa suossa, silti he vaikuttavat elävän arjessaan miljoona kertaa onnellisemmin, kuin yltäkylläisyydessä elävät suomalaiset. Monen elämä pyörii 50 neliön alueella. Työ ja koti on usein samassa paikassa ja sieltä ei poistuta juuri mihinkään. Tuolla näkee ihmisiä, joiden kasvoista suorastaan paistaa elämän kovuus. Zombie katse ja luurankomainen olemus. Suomalaisiin kermaperseisiin verrattuna, nämä ihmiset todella tekevät töitä leipänsä eteen. Vihaan sanaa kermaperse. Sanan ovat raiskanneet ja sitä käyttävät haukkumasanana ihmiset, jotka ovat itse todellisia kermaperseitä. Näille tyypeille ei maistu työt, tai ylipäätään mikään yleishyödyllinen. Heitä motivoi ainoastaan makuuasento, syvään hönkäily ja muiden rahat.

Kermaperseen arki.

Näiden tyyppien mieltä kaihertaa, jos jollakin on kesämökki, auto ja luottotiedot kunnossa. Näitä tyyppejä vituttaa se, että turvapaikanhakijat saavat ”ilmaiseksi” rahaa syömiseen. Näiden tyyppien mielestä pakolaiset ovat pilanneet heidän elämänsä ja he saisivat hukkua Välimereen. Mun mielestä todellinen kermaperse on toisen, jopa kolmannen polven Kela elätti. Tämä ikuisesti elämäänsä valittava, katkera ja selkärangaton vätys, kylvää katkeraa valitustaan joka paikkassa ja kaikkialla. Tosi kermaperse ei ole valmis tekemään mitään. Ei itsensä tai muidenkaan eteen. Kermaperseitä on suomen vankilat, kerrostalot ja keskikaljakuppilat pullollaan. Kermaperseiden vastenmieliseen lahkoon kuuluvat myös ne, jotka ovat hyötyneet asemastaan yhteiskunnan rattaissa tai elelevät perintönsä turvin kuin siat pellossa. Yhteistä heille on:  Kaikki mulle, muille ei mitään. Sain jo kaiken, mutta haluan lisää, ajattelu. Minua ei vituta Nalle Wahlroosin miljoonat tippaakaan. Äijän naama kylläkin.

Kermaperseily on vakava, henkinen sairaus.

Täällä ollessani olen vihdoinkin oivaltanut, mitä sanonta: on lottovoitto syntyä Suomeen tarkoittaa. Suomessa voi ihan oikeasti elää läpi koko elämänsä napanöyhtää ja persettään kaivaen. Sohvalla makoilu sormi hanurissa, olisi monelle täällä, jonkin asteinen lottovoitto. Suomen sukupuuhaaroissa elää kokonaisia metsällisiä kermaperseitä, jotka on opetettu ja kasvatettu elämään pelkkien tukien tai korkotuottojen varassa. Täällä ei ole luotu kansalaisille järjestelmää, joka mahdollistaisi kermaperseilyn. Täällä on pakko tehdä töitä tai kuolet nälkään. Lahjusten vastaanotto takaa täällä joillekkin helpon elämän. Myönnän olevani jonkin sortin kermaperse. Mun elämä on aivan helvetin helppoa. Omatuntoni jaksaa kyllä muistuttaa siitäkin säännöllisesti.

Mun himapiha.

Jonkun toisen himapiha.

 

 

 

 

 

 

                                       Siltamäen kreivin kosto!

Happily leeching life.

Kun mä katson tätä kuvaa, omatuntoni suorastaan syväpuhdistuu.

Elän täällä eläkkeeni turvin ihan mukavasti, mutta mitään kreivin elämää mä en todellakaan vietä. Kun katselen ympärilleni, tajuan kuin etuoikeutettu mä olen. Eriarvoisuus maailmassa on paska tosiasia. Sattumien oikuista mä Suomeen synnyin. Mä en saanut valita syntypaikkaani. Suomi takasi mulle näennäisen helpon ja huolettoman  elämän. No, helpon ja helpon. Hampaat irvessä mä osuuttani aikoinani tein. Oli monen monta aamua, jolloin halusin ampua itseni ennen töihin lähtöä. Oli monen monta yötä, kun haaveilin vetäväni itseni kiikkuun. Velvollisuuden tunne tapaa suomalaisia siinä missä viina ja tupakka. Työlläni mä elätin myös kolmea tulevaa kermapersettä. Lopulta, kun mut oli viimein ajettu loppuun, mulle laitettiin loppulasku kouraan ja toivotettiin hyvää loppuelämää. Koen suoranaista vahingoniloa ja ylpeyttä siitä, että olen nyt pelkkä loinen. Hyvällä tuurilla mä saatan elää ja loisia vielä 30 vuotta. Täydellinen kosto!

Kaikki Suomen kansalaiset eivät koskaan pääse nauttimaan eläkkeestään. Sairaus tai joku onnettomuus katkaisee monen eläkepäivä unelmat. Onkohan mikään niin surullista kuin se, että kuoltuasi, valtio tekee siitä plus merkinnän budjettiinsa? Tähän väliin ihan tosi tapaus elävästä elämästä: Pekka 45 vuotta, sähköliiton mies, ei ikinä sairaslomilla. Kahvipöytäkeskustelujen topic nro.1: ”Minähän en ole sairaslomalla ollut koskaan! kipeänäkin tulen töihin! Saatana, vaikka olisi pää irti, töihin on tultava!”  No yhtenä aamuna ei sitten tullutkaan. Sydänkohtaus ja henki pois. Toinen loistava esimerkki on oma äitini. Kaksi kuukautta eläkkeelle pääsystään, sai syöpä diagnoosin. Kolme vuotta sai ”nauttia” eläkkeestään. Kipeänä ja yksin. Mutsi erakoitui sairastuttuaan ja ne viimeiset vuodet olivat helvetin kaukana kultaisista eläkepäivistä. Olen monesta asiasta Suomelle kiitollinen, mutta en ikinä niin kiitollinen, että antaisin sen paskoa haudalleni.

Suomi 2017

Suomi paskoi niskaani ja kusi silmilleni jo eläessäni. Mä haluan tuottaa tästedes ainoastaan miinusmerkkiä valtion kaikkiin mahdollisiin laskelmiin. Minua ei ole kiinnostanut vuosikymmeniin, onko ostamissani tuotteissa Joutsen tms. merkintä. Suomi matelee nykyisin hakaristi merkin alla. Mun isänmaallisuuden tappoi Oy Suomi Ab ja sitä kipparoivat kusipäät. Häpeämättömästi mä toivotan itselleni monen monta hyvää ja onnellista loisimisvuotta jatkossakin!

 

Äsken hehkutin Indokansan sitkeyttä, mutta on sillä sitten se toinenkin puoli. Työn tehottomuus on välillä pirun raivostuttavaa. Kun laskun saaminen kestää tunnin, ei voi olla miettimättä, mikähän nyt mättää. Joskus leivän ostoon tarvitaan kolme ihmistä, ennenkuin se saadaan pussiin ja ulos vietäväksi. Työmoraalissakin olisi usein parantamisen varaa. Paikallisten palkkataso oli minulle kauhistus. 12 tuntiset työpäivät, 3-5 euron päiväpalkalla, vuodesta toiseen. Jatkuva, ympäri vuotinen raataminen vaatii kyllä pientä säästöliekillä ajoa. Pieni löysäily on ihan jees, mutta sen voisi tehdä hieman tyyllikkäämminkin. Asiakaspalvelu on myös aika tuntematon käsite täällä. Jos sitä onnistuu saamaan, sen kyllä huomaa heti. Ihmiset ovat täällä ystävällisiä, mutta Balilaisiin verrattuna hieman yrmeämpää sakkia. Poikkeuksiakin tietysti löytyy. Muslimit  ovat maailman päähänpotkituin kansanryhmä, joten sitä taustaa vasten he ovat oikein mukavaa porukkaa.

                                                   Perhe on paras….tai paskin.

Perhesiteet on täällä tärkeitä. Se on tullut selväksi. Sitä näkee joka päivä ja joka puolella. Perhe pitää jokaisesta huolen. Vauvasta mummoon ja vaariin. Se on jotenkin helvetin hienoa ja kunnioitettavaa. Täällä ei yksinkertaisesti pysty jäämään yhteisönsä ulkopuolelle. Suomikin oli varmaan joskus samanlainen. Kaupunkilaistuminen rikkoi ja rikkoo edelleen suomalaisia perheitä. Kaikkia ei houkuta katsella saman pirtin seiniä koko ikäänsä. Suomalaiset kitisee kuinka vanhuksia kohdellaan huonosti. Suomi kohtelee kaikkia heikompiosaisia huonosti, niitä jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Suomalaisiin on iskostunut oletuksena ajatus, että kyllä se kunta vanhukset sitten loppumetreillä silmistä pois hoitaa. Vanhukset ikäänkuin kuuluu laittaa laitoksiin kuolemaan. Mun mielestä se on surullista ja karmivaa.

Näitä kasvaa lisää suomen kodeissa.

Täällä näkee kurttuisia mummoja istuskelemassa talojensa edustoilla,  ja siinä ympärillä hyörii sitten nuorempaa sukupolvea. Siinä he istuskelevat porukalla nauraen ja jutellen. Siinä samalla he tonkivat toistensa hiuksia ja laittavat saparoita kondikseen. Se on jotenkin lutusta katseltavaa. Täällä ei myöskään näe lapsilleen raivoavia ja kiroilevia äitejä. Äidit ja isät pitävät lapsia sylissään ja lepertelevät niille. Suomessa lapsille huudetaan ja kiroillaan ihan julkisesti, julkisilla paikoilla, vailla mitään itsesensuuria. Tolla metodilla ei voi olla mitään positiivista vaikutusta lapseen. Jotenkin musta tuntuu, että nykyajan äidit Suomessa, ovat ihan hulluja kusipäitä. Kuukausi takaperin näin Balilla suomalaisäidin kiroilevan ja huutavan jälkikasvulleen. Muija helähti tulipunaiseksi kun tokaisin, Täällähän kuullostaa ihan samalta kuin Malmin S-marketissa. Terveisiä sinne Suomeen jos satut lukemaan tätä. Andreas Breivik kasvatettiin samalla metodilla kuin sinä teet. Onnea teille. Mua vituttaa suunnattomasti lukea, kun Suomen turvenuijat julistavat paskaa islamisaatiosta ja sen uhkakuvista. Suomalaisuus on pahimillaan yhtä paha uhkakuva maailmalle kuin islamilainen ääriajattelu.

                                                  People dont have a power!

Sähkokatkot vituttavat mutta inspiroivat kekseliäisyyteen.Kännykkä ja kaljapullo yhdistelmä luo tunnelmaa.

Tolppa-apina työssään.

Viimeaikoina saarta on piinannut sähkökatkot ja kuivuus. Saareen rakennetaan jatkuvasti lisää ja sähköverkkoa ei ole päivitetty samaan tahtiin. Muuntajat pamahtelevat ja piuhat roihuavat kuin tehoja yritetään repiä liiaksi. Indojen sähköviritykset ovat pelottavia. Todella pelottavia. Indonesian sähköasennukset sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä mulle aikoinaaan opetettiin. Sen opin mukaan, kaikkien täällä pitäisi olla jo kuolleita ja talot palaneet poroksi. Kun mä aikoinaan opiskelin sähköturvallisuuden alkeita, tärkeimpänä asiana oli maadoitus ja sen toimivuus. Täällä maadoituspiuhaa ei edes kytketä. Täällä sähköverkko ns. kelluu. Sähköiskun tapahtuessa, henkilö joka piiriin koskee, toimii maadoituselektrodina. Täällä luotetaan myös ns. puhtaaseen oikosulkuun Oikosulkuhan tuottaa aina kipinöintiä, aina se ei edes välttämättä polta sulaketta. Tulipalo tai yllättävä sähköisku, vaanii täällä siis vähän joka paikassa. Eräs päivä katselin kauhulla, kun jätkät veti paksua kaapelin jötkälettä tolppaan. Piuha oli kolme kertaa paksumpaa kuin nykyinen. Hyvä niin, mutta se tolppa ei tule kestämään piuhan painoa, kun myrsky alkaa kunnolla tuivertamaan. Tuuli on täällä viimeaikoina tuiverrellutkin. Kuivat tiet pöllyävät kuin 80 vuotiaan immen jalkoväli. Hiekkapölyä on joka paikassa. Se tuntuu myös keuhkoissa. Sade olisi nyt enemmän kuin tervetullut.

                                                            Missä on kobrat?

Virtahepokatti.

Gili Menolla sammakko pariskunta vilvoitteli vesihanan alla.

Suureksi pettymyksekseni en ole törmännyt saarella vielä erityisen eksoottisiin eläimiin. Hyttysiä ja kärpäsiä kyllä riittää, mutta kobrat loistavat edelleen poissaolollaan. Ison varaanin jötkäleen olen nähnyt ja muutaman pienemmänkin olen bongannut. Kimalaiset, koppakuoriaiset ja heinäsirkat ovat täällä varpusen kokoisia. Meressä olen käynyt vain uimassa. Mä en uskalla lähteä yksinään snorklailemaan. Virtaukset ovat sen verran kovia ja mä luulen, että mun tuuri kuoleman välttelyssä on käytetty loppuun. Olen katsellut kuolemaa silmästä silmään kolme kertaa vajaan vuoden aikana. En uhmaa kohtaloa tai tuuriani enempää. Kerran kävin snorklausretkellä ja se oli iso pettymys. Mulle on kyllä kerrottu, että elämää tuolla riittää yllinkyllin katseltavaksi. Joku päivä lähden kyllä katselemaan uudestaan. Kilppareita kuulemma näkee päivittäin saaren itärannalla.

Kobra parka.

Muurahaiset on kyllä ihan uskomattomia elukoita. Niitä ei voi kuin ihailla. Ne löytää ja syö ihan kaiken! Mä olen jemmannut ja ripustanut leivät milloin mihin, mutta ne paskiaiset löytää ne aina! Pari muurahaista patongilla ei haittaa, mutta kun se on mustanaan niitä, menee ruokahalu. Yhtenä päivänä nuudelipussi oli ihan täys muurahaisia. Miten helvetissä ne löytää sen pienenkin reiän tuoman hajujäljen tuntosarvillaan? Jääkaappi on ainut paikka jonka ne jättävät rauhaan.

Edit 10.08.2017 Olin eilen keskustassa etsimässä yhtä homestayta ja katselin luurista suuntimia kyseiseen paikkaan. Kuinka ollakkaan, sain just samalla hetkellä viestin,”kobra tilanne pihalla.” Kaahasin kuin heikkopäinen, saaren toiseen päähän. Uudesta reittiennätyksestä huolimatta, kobra parka oli jo hengetön. Saarella asuvan, Suomineito Patzyn piha, tuntuu olevan oikea kobrakeskittymä. Tämä oli jo toinen kerta, lyhyen ajan sisällä, kun kobra pullistelee Patzyn pihalla. Ikävä kyllä, kumpikin käärme on päässyt hengestään.

Elokuu 2017

Täällä on nyt siis kuiva kausi. Maisemat eivät ole enää kovinkaan kauniita. Tuulee ja kaikki vehreys on vaihtunut keltaiseen ja  kuivaan jänkään. Monesti ilmassa on tuntunut se sama ”fiilis,” minkä tuntee Suomessa, kun syksy on tuloillaan. Se sama fiilis on tuntunut myös täällä, jotenkin helvetin pahaenteiseltä ja masentavalta. Se fiilis tietää pitkän talven tuloa. Se fiilis tietää pitkää ja melkein totaalista tyhjäkäyntimodea. Flunssa iski muhun toissapäivänä, nokka vuotaa ja kurkku on kipeä. Sängyn pohjalta innostuin tätäkin sepustusta kirjoittamaan. Onneksi täällä on kuitenkin lämmin. Olenhan sentään päiväntasaajalla. Kaukana kotoa.

Täällä Rauli Virtanen, Damascus.

Sama paikka kuvattuna viime Helmikuussa.

Helmikuussa riitti vielä ruohoa syötäväksi.

Heinäkuun lopulla joutuu syömään kuivia risuja.

Laiduntavat lehmät Elokuussa.

View to die for.

Lehtisirkka, minuutti ennenkuin cekko söi sen.

Kyrpäotsa koppis.

Kitara, patteri kaljaa ja kuva olisi täydellinen.

Saaren pohjois kärki.

Murhattu merikäärme.

Trawangan, Gili Menolta nähtynä.

Trawangan, Lombokilta nähtynä.

View to die for pt. II

Mansikki avasi turvallaan roskiksen ja rupesi syömään.

Aamukokous.

Molly on söpö, hänestä ei voi sanoa samaa.

Anssi tuli aamukahville.

Molly, söpöin kissa ikinä.

Kissarovio