All Posts By

mäkelä

turvenuijan täyskäsi

                                                                 Lottovoittajan paluu

Viikko kohta kotona, mutta kroppa luulee edelleen olevansa Aasian kamaralla. Nukkumatti aloittaa vuoronsa klo. 20:03 ja lopettaa klo. 02:15. Klo 04: 06 maha huutaa jo ruokaa. Onneksi on kesä. Partsilla on kiva istuskella kahvia hörppien ja tupakkaa imutellen. Tulo keskelle Suomen kesää on suorastaan luksusta. Hemmottelua isolla hoolla. Ilma on puhdasta ja raikasta. Tuusulantien huminakaan ei kantaudu tänne nyt, koska puiden lehdet blokkaavat kaiken melun. Kuulen ainoastaan lintujen viserryksen. En tiedä, onko tuo se sama satakieli, joka on pitänyt mökää täällä jo kuusi vuotta, mutta tällä kertaa osaan arvostaa sen läpi vuorokauden kestävää laulua todella paljon. Kuinka ihmeessä se jaksaa laulaa päivät ja yöt läpeensä? Myös muut kotimetsäni linnut ovat paikalla. Eräs tintti on taatusti hyvillään paluustani. Hemmottelen herraa kananmunan keltuaisella, ja koska se on miltei käsikesy, se saa aina parhaat palat päältä.

Viinapirua ei ole näkynyt kohta kuuteen vuoteen.

 

  • Neljä kuukautta reissua tuli ja meni, ja kävin kaikkiaan kuudessa eri maassa!  Reissun päällä tuli aika usein fiilis, että olen aivan helvetin onnekas paskiainen. Miten helvetissä tämä kaikki on edes mahdollista? Vain muutama vuosi sitten, ajattelin ettei elämälläni ole enää muuta tarkoitusta, kuin pakoilla tylsää arkea ja toivoa nopeaa kuolemaa. Elämä osaa yllättää niin hyvässä kuin pahassa. Kun viinatonkalla juokseminen loppui, loppui myös itsensä kusettaminen. Elämä ei ollutkaan niin paskaa, vaikka kuinka yritin vakuutella sen niin olevan. En omista juurikaan mitään, mutta tunnen olevani kuin lottovoittaja.

 

                                                                              Cape Town

Etelä-Afrikka kiinnosti minua vain ja ainoastaan valkohaiden takia, mutta kuinkas sitten lopulta kävikään? Näin kuin näinkin valkohain, ja toteutin samalla elämäni pitkäikäisimmän unelmani. Mutta näin minä ja sain paljon muutakin kuin hait. Rakastuin Etelä-Afrikkaan korviani myöten. Maisemat ja kaupungin yleinen ilmapiiri saivat minut tykästymään paikkaan sydänjuuriani myöten. Capetown on moderni ja siisti kaupunki. Siellä oli hyvää ja halpaa sapuskaa ja liikkuminen

 

oli siellä todella vaivatonta. Joo joo, olihan siellä ne slummit, mutta enhän mä niissä pörrännyt. Ei tullut edes mieleen mennä sinne haahuilemaan. Suomessakin on omat slumminsa ja ihmiset, joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Suomalainen tuhkanharmaa juoppo, on aivan yhtä pelottava ilmestys kuin laiha afrikkalainen narkomaani kollegansa. Ihminen joka kaipaa ongelmia, löytää niitä ihan mistä tahansa. Sama pätee toisin päin. Tutkimusten mukaan, terve maalaisjärjen käyttö lisää elinkää monella vuosikymmenellä.

Simons Town oli aivan älyttömän kiva ja leppoisa mesta. Vähän kuin sellainen eläkeläisten lomakylä, johon tullaan elelemään hissunkissun. False Bay levittäytyy silmien edessä koko komeudessaan, ja kylähän on suorastaan nätti ja idylinen. Kun meri on lähellä, se tuo paikalle aina oman extra lisänsä. False Bayn eläimistökin on aivan omaa luokkaansa. Pingviinit, hylkeet ja merilinnut ovat jatkuvasti läsnä. Kun haluaa nähdä jotain eksootisempaa, ei tarvitse kovinkaan pitkälle lähteä. Delfiinit, valaat ja hait pyörivät siinä aivan kivenheiton päässä. Voisin hyvin kuvitella asuvani Simons Townissa lopun elämääni.

                                                                                Sri Lanka

Mulla taisi olla Sri Lankaa kohtaan liian suuret odotukset. Nyt, liki kolme kuukautta myöhemmin, huomaan etten ikävöi sieltä mitään. En paikkoja tai ihmisiä. En voi sanoa pettyneeni saareen, mutta päälimmäisenä muistoissa on ainoastaan saaren mielipuolinen liikenne, ja sen parissa työskentelevät ihmiset. Kaikki se meteli, pakokaasut ja kusettamisen kulttuuri, pilasivat mun mielikuvani paratiisisaaresta. Saaren kontrastit olivat liikaa mun aisteille. Silmät rekisteröivät aivan eri tuntemuksia kuin nenä ja korvat. Esimerkkinä vaikkapa Ella. Ympärilläsi levittäytyy aivan uskomattoman kaunis vuoristomaisema, mutta nenä ja korvat kertovat sinulle jotain aivan muuta. Ne kertoivat minulle, että olen nyt jossain rakennustyömaalla, missä käytetään polttomoottoreilla toimivia työkaluja ja se mitä nyt näet, on pelkkää valetta. Oloni oli moisten tuntemuksien jäljiltä suorastaan skitsofreninen. Entäpä sitten Kandy? Siellä ei saanut hetkenkään rauhaa kyydin tarjoajilta, tai muiltakaan, jotka olivat kehittäneet kusettamisesta itselleen ammatin. Röökin ostaminen oli välillä yhtä tuskaa, kun paikallinen kauppias halusi rikastua kustannuksellani. Ella-Kandy junamatkaa odotin kuin kuuta nousevaa, mutta edes junassa ei päässyt meteliä karkuun. Siitä pitivät huolen paikalliset trubaduurit, jotka hakkasivat rumpua ja hoilottivat vaunussani kuusi tuntia putkeen. Se mikä aluksi tuntui mukavalta ja eksoottiselta ohjelmanumerolta, muuttui tunnissa silkaksi painajaiseksi. Colombossa taisin viihtyä kaikista parhaiten. Liikenne oli siellä edes jotenkin asiallisella tasolla, ja kertaakaan en huomannut, että minua olisi kusetettu siellä. Sri Lankan ihmiset ovat suomalaisiin verrattuna mukavia, mutta liian usein paikallisten kanssa kaveeramisesta jäi suuhun paskan maku. Sri Lankan kulttuuriin tutustuminen lakkasi kiinnostamasta minua tosi nopeasti. En yksinkertaisesti viihtynyt siellä, minne oli kerääntynyt ihmisiä. Mä olen niitä ihmisiä, joiden on todella vaikeaa irtautua negatiivisista fiiliksistä. En kerennyt ottaa askeltakaan Sri Lankan maaperällä, kun naamani oli jo valmiiksi norsun vituilla. Samalla naaman koostumuksella taisin sitten mennä läpi koko plus kolme viikkoisen retkeni.

                                                             Dubai

Kun mä suunnittelin tätä reissua ja varailin lentolippuja, halusin ehdottomasti piipahtaa Dubaissa, tuossa rättipäiden Las Vegasissa. Halusin nähdä Burj Khalifan livenä, thats it. National Geographic Channelia ja maan tapahtumia muutenkin seuranneena, mulla oli kyllä jo valmiiksi mielipide Dubaista. Dubai on yhtä kuin rikkaiden egomaanikoiden kyrvänmittauskisa siitä, kuka rakentaa övereimmän pömpelin keskelle hiekka-aavikkoa. Voittaja saa uuden haaremin neitsyeineen ja rekallisen vodkaa. No, pitäähän öljymiehilläkin jotain tekemistä olla, ja pitäähän ne löysät rahatkin jonnekkin törsätä. Mutta sitä mä en ymmärrä, miten Dubaista on tullut niin suosittu matkailukohde? Sikäli kun tiedän, hintataso ei ole sieltä edullisimmista päästä, ja eikö ihmisiä häiritse paikan keinotekoisuus ollenkaan? Burj Khalifa oli upea ilmestys, mutta Petronas on edelleen maailman kaunein rakennus jonka minä olen nähnyt.

 

 

 

 

                                                                                    Indonesia

Ennen Indonesiaa, vietin viisi päivää Kuala Lumpurissa. Tuttujen paikkojen näkeminen, ja tutun kielen kuuleminen, auttoi minua vihdoin riisumaan norsun vitun naamaltani. Iloinen mielikin hiipi takaisin pääkoppaani. Huomasin jännittäväni paluuta takaisin kotikulmilleni. Viime Elokuussa tapahtunut voimakas maanjäristys, oli tehnyt paljon tuhoja Lombokilla ja tuhot ulottuivat myös Gileille. Jännitin ennenkaikkea sitä, olisivatko saaren ihmiset enää entisellään? Olisiko kaikki ne kauheuksien näkeminen, ja niiden läpikäyminen, muuttaneet heitä ja mihin suuntaan? Kun ihminen kokee jotain traumaattista, hän muuttuu pakosti jollain tasolla, ellei sitten satu olemaan psykopaatti. Suureksi ilokseni, kaikki vanhat tuttuni olivat kaikki pysyneet suht järjissään ja muuttuneet ainoastaan parempaan suuntaan. Oli helvetin hienoa huomata, kuinka

Gili T:n auringon nousu on aina upeaa nähtävää.

sitkeitä ihmiset ja ihmismieli ovat. Maanjäristys oli edelleen läsnä, mutta ei pelkästään pahassa mielessä. Tapahtuneesta oppineina, ihmiset olivat alkaneet panostaa nyt puurakentamiseen. Puu on paitsi kaunis, se on myös turvallinen rakennusmateriaali. Moni kuoli tai loukkaantui jäätyään kotinsa betonirakenteiden alle. Maa järisi Lombokin ympäristössä edelleen melko usein. Pari kertaa maakuoren liikehdintä sai minutkin säikähtämään pahanpäiväisesti. 4 richtein järistys on kuin pientä kutitelua verrattuna 7:ään, sanoi eräs tuttuni. 30 kertaa voimakkampaa järistystä mun on mahdoton edes kuvitella, mutta sen täytyy olla helvetin pelottavaa. Kun maailma heiluu silmissä, se on aisteille todella vieras tunne. Siihen voi näköjään tottua, mutta eiköhän ole parempi, että maa pysyy visusti paikoillaan. Piste.

Meni muutama päivä tottua siihen, miten saaren julkisivu oli muuttunut. Osa vanhoista maamerkeistä oli poissa ja raivattu täytemaaksi. Eksyilin vanhoilla kulmilla, koska tilaa ja näkyvyyttä oli tullut lisää. Vanha kotitaloni oli pystyssä, ainostaan muuri oli säpäleinä. Sisälle taloon en uskaltanut mennä, koska siellä asui joku. Oli se kuka hyvänsä, hän ei ollut vaivautunut huolehtimaan pihasta. Piha näytti järkyttävältä kaatopaikalta. Talon omistaja on jämpti mies, joten ihmettelin kovasti, miten hän oli jättänyt kämppänsä noin törkyisiin käsiin.

Tässä on yksi hienoimpia kuvia jonka olen koskaan onnistunut ottamaan.

Naapurin ukon talot, 20 metriä vastapäätä, olivat kumpikin tuusan nuuskana. Ukko parka oli vanhentunut puolessa vuodessa puoli vuosisataa. Ennen niin salskea mies, oli nyt harmaantunut ja laihtunut varjo entisestään. Miehen itku sai minutkin kyyneliin. Mä olen ollut pohjalla, mutta suomalaisena mä en joudu koskaan kokemaan vastaavanlaista menetystä kuin naapurini Indonesiassa. Kun näillä leveysasteilla joutuu aloittamaan kaiken alusta, sen täytyy olla musertava taakka kannettavaksi. On lottovoitto syntyä Suomeen sanonta pitää täysin paikkansa. Sen tajutaakseen pitää hieman matkustella ja pitää silmät ja korvat auki.

 

 

 

 

                         Äärijuntit: Pohjolan ISIS?

Kävin Jakartassa äänestämässä paremman Suomen puolesta. Äänestystulos oli mulle pettymys. Vitut, se oli järkytys. Perussuomalaiset marssittivat jälleen ison lauman rikollisia eduskuntaan lakeja säätämään ja asioiden hoitoa haittaamaan. Ano ”polttakaa se talo” TurtiaisellaMauri ”missä mun rillit on” Peltokankaalla, Sebastian”suu taas paskassa” Tynkkysellä ja Riikka”rabies” Purralla, ei mielestäni pitäisi olla mitään asiaa eduskuntataloon. Suomalainen junttius on mennyt liian pitkälle. Kaukana ovat ne kultaiset ajat, kun Veltto Virtasen nimitystä kauhisteltiin lehdissä. Demokratia on paskana ja siitä tullut kauppatavaraa. Demokratia on nykyään kuin naapuruston uusi Lidl market. Se on kiva olla olemassa, mutta ilman sitäkin kyllä tullaan toimeen. Iso osa suomalaisista haluaa Suomesta ikävän ja entistä ankeamman paikan elää. Tunnen välillä voimakasta vihaa Suomea kohtaan. Miten helvetissä siitä tuli tälläinen vihaa salliva ja epäpätevyyttä arvostava sirkus? Matkustaessani Jakartaan ja sieltä pois, yövyin Balin Kutalla. Ei olisi pitänyt. Se muistutti minua siitä, ettei Indonesiakaan ole lähellekkään täydellinen paikka ihmisen elää. Toki olen tiennyt sen aiemminkin, mutta kaiken sen paskan näkeminen taas, latisti tunnelmaa.

Vietin Gili Trawanganilla pari kuukautta aivan samalla kaavalla kuin aikaisemminkin, eli jotakuinkin tekemättä yhtään mitään. Otin pari uutta tatskaa, istuin Gili Golfilla ja jauhoin paskaa. Yhtenä aamuna pakotin itseni Itä rannalle auringonnousua katsomaan. Siitä oli pitkä aika, kun olin sen viimeksi nähnyt. Näky oli mykistävän upea. Koska en halunut käydä läpi viisumin jatko-operaatiota Mataramissa, jäi Indonesian vierailuni tällä kertaa vain 60 päivän mittaiseksi. Sumatraan tutustuminen sai jäädä seuraavaan kertaan. Lähdin hyvin mielin pois Gileiltä. Sadekauden loppu takasi hyvät ilmat ja yötkään eivät olleet vielä liian kuumia. Ramadanin vietto tuntui tänä vuonna edellis vuosia riehakkaammalta, ainakin mitä tulee metelin pitoon. Moskeijan audiovastaavalla oli ilmeisesti uniongelmia, ja niinpä hän halusi kostaa sen saaren muillekkin asukeille. Yleensä kun olen Gileiltä lähtenyt, olen lähtenyt sieltä itku kurkussa, tällä kertaa oli päin vastoin. Olin ainoastaan helpottunut. Elämä jatkuu ja oli voittanut täälläkin.

                                                                                Kuala Lumpur

Kuala Lumpuriin on aina tosi kiva tulla. Pidän älyttömästi paikan ätmösfääristä. Ei ikinä uskoisi, että olemme keskellä ahdasmielistä islamkulttuuria. Vai onko islam edes ahdasmielinen kulttuuri? Minä tiedän olevani ahdasmielisempi kuin yksikään tuntemani muslimi. Kuala Lumpur on salliva ja monimuotoinen ympäristö ja siellä on todella rento fiilis. Kaupungin kaduilla kävellessään, näkee tuhansia eri kulttuureista tulevia ihmisiä, ja kaikki sulassa sovussa keskenään. Kuala Lumpur on helppo paikka olla. Hyvää sapuskaa saa joka paikasta ja liikkuminen on siellä todella helppoa. Kaksi viikkoa kaupungissa, sai jotkut arvuuttelemaan mielenterveyttäni, mutta ei mulla ollut vaikeuksia ajankäytön kanssa ollenkaan. Bnb kämppäni sijainti teki minusta melko aktiivisen liikkujan, joten päivät menivät kuin siivillä. Batu Caves oli ainut turistirysä vierailuni tällä reissulla. Tällä kertaa rappuset eivät tuottaneet minulle mitään ongelmia. Olin suorastaan liikuttunut huomatessani kuin paljon liikuntakykyni on parantunut reilu parissa vuodessa.

Kävin äänestämässä Kuala Lumpurin konsulaatissa paremman Euroopan puolesta. Taas kerran jouduin pettymään. Suomea lähtevät edustamaan mm. T. Hakkarainen ja L. Huhtasaari. Suomalaiset ovat maailman toiseksi idiootein kansa. He äänestävät kaksi täysin epäpätevää idioottia korkeapalkkaiseen virkaan, ainoana motiivinaan sokea viha islamia ja EU:ta kohtaan. Konsuli yritti kaupata minulle Suomi 100 vuotta pinssiä. Kerroin etten voisi pitää moista paskaa päälläni. Perussuomalaiset ym. ”isäm_maalliset” tappoivat mun isänmaallisuuteni. En halua kantaa päälläni mitään, minkä he ovat raiskanneet. Olen jokseenkin varma, että tämä maailmaa paljon nähnyt, älykkään oloinen nainen, ymmärsi tasan tarkkaan mitä tällä tarkoitin.

                                           Hong kong

Kuala Lumpurin viimeiset päivät olivat tuskallisia. Odotin jo kovasti pääsyä Hong Kongiin. Olin nähnyt kaupungin pari kertaa ilmasta käsin, mutta tämä olisi ensi kertani kaupungissa. Olin lukenut kaupungista paljon, ja pari tuttuani myös antoivat vinkkejään matkaeväiksi. Yksi kallisarvoisimmista vinkeistä oli ostaa metrokortti jo lentokentältä. Octopus kortti maksoi 180 HKD ja ostin siihen vielä päälle 120:llä lisää arvoa. Myöhemmin ostin vielä 100:lla lisää, josta lunastin pois lähtiessäni 70 HKD. Käytin siis viikossa 330 HKD kaupungissa liikkumiseen,(n.37€) joka tuntuu äkkiseltään melko kalliilta, mutta koska liikkumiseni kattoi niin ison osan kaupunkia ja liikkuminen oli niin helppoa, se oli ehdottomasti hintansa väärtti. Sim kortin ostin 7 elevenistä vasta seuraavana päivänä. Totesin kaupungin Wifi hotspottien olevan mulle riittämättömät. Hinta 5 päivän rajattomalle 4G yhteydelle oli 80 HKD.

Pak kok street 2-24

Kaikki se ihmispaljous oli ensikertalaiselle turvenuijalle shokki. Kun astuin Airport Express junasta Hong Kong Central asemalle, se iski tajuntaan kuin vasara otsaan. Paniikki! Uskon nyt tietäväni, miltä paniikkikohtaus tuntuu. Kahden painavan rinkan kanssa liikkuva turisti ei mahtanut mitään, kun se joutui valtavan ihmismassan imuun ja sen vietäväksi. Olisin halunut pysähtyä, mutta se tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta. Minut olisi varmaankin tallottu hengiltä. Kaikki kulkivat kuin robotit, ja kaikilla naamat kiinni kännykässä! Vannon, että näin ihmisiä kävelevän ja nukkuvan samaan aikaan. Olin pahimpaan iltaruuhka-aikaan liikenteessä, mutta en olisi ikinä uskonut ruuhkan olevan mitään tämän kaltaista!

Onnekseni, Hong Kongin kadut olivat toista maata kuin maan alla. Ihmisvilinää oli, mutta sitä oli siedettävissä määrin. Mong Kok MTR asemalta oli ihan kivenheitto kämpille, mutta eksyilin monta kertaa ja olin kämpillä vasta klo. 9 jälkeen. Bnb kämppään pääsykin meni pidemmän kaavan mukaan. Menin ensin väärään rappuun haahuilemaan. Vartijan englanti oli luokkaa zero, ja lopulta äijä heitti minut kiukkuisena talosta ulos. Kirosin kadulla kuin merirosvohuora, mutta lopulta löysin oikean rapun. Isäntäni oli kehoittanut minua pysymään näkymättömissä, matalaa profiilia pitäen, mutta toisin kävi. Taloyhtiössä oli kaksi rappua ja tottakai menin juuri siihen väärään. Nyt kummankin rapun vartijat tiesivät tulostani ja koitin sönkätä heille olevani Ms. Yeingin ystävä. Jessus mitä paskaa! En tiedä, mitä vuokraisäntäni peitteli tällä varjoissa  hiippailulla, mutta sehän ei ole minun ongelmani. Huoneeni oli 7 neliön koppero. Hinta kuudelta yöltä: 206 euroa.

Ensi tuntumat kaupungista olivat kuitenkin hyvät. Iltavalaistuksessa Hong Kong oli juuri sitä, mitä sen kuvittelinkin olevan: Aivan mielettömän päheä mesta! Ihmisvilinästä huolimatta, tykkäsin talsia neonin värittämillä kaduilla. Juuri näiden fiilisten takia reissaaminen on niin hauskaa. Olen varma, että minut tunnisti kadulla turistiksi, mutta sulauduin muiden sekaan loistavasti. Muutaman päivän oleskelun jälkeen olin suorastaan ylpeä itsestäni. Osasin liikkua siellä ihmishelvetin keskellä eksymättä ja muutenkin vaivattomasti. Tähän tietysti auttoi Google maps ja Hong Kongin aivan loistava julkinen liikenne. Kaupungin MTR järjestelmä on uskomaton insinööri taidonnäyte. Se kuskaa älyttömän määrän ihmisiä tehokkaasti ja se kuskaa heidät perille, juuri sinne minne halusivatkin. Ei tarvittu enää bussia, ratikkaa tai junaa päästääkseen kohteeseen. Helsingin julkinen liikenne tuntuu tämän nähtyäni aivan harrastelija meiningiltä.

Hong Kong oli koko viikon sateinen ja harmaa.

Näkymä Victoria Peakilta.

Viikko Hong Kongissa oli jokseenkin riittävä aika ensikertalaiselle bongata kaupungin perus nähtävyydet. Victoria Peak ja Star ferryn lauttamatka, olivat ne meikäläisen must jutut. Pääsaaren pilvenpiirtäjien ensipuraisu, oli vaikuttava ja leuan pudottava näky. Victoria Peakilla vietin koko päivän. Ei ikinä olisi uskonut, että nyt ollaan suurkaupungin ytimessä. Perhoset ja linnut lentelivät ja vihreää oli niin tiheässä, että se blokkasi näkymät paikoin kokonaan. Tällä käynnillä mä ihastuin Hong Kongiin entistä enemmän. Bussimatka ylös kukkulalle oli maisemien ansiosta aivan mielettömän hieno. Maineikas ratikkalinja huipulle, oli remontin takia pois käytöstä. Kävin pariin otteesseen Jordan streetin night marketilla, ja ostin sieltä pakolliset T-paidat himaan vietäväksi. Jordanilla, neon valojen sykkeessä, näki kaikkea hauskaa. Tien varrella päivystävät tytöt olivat vetäneet lookinsa viimeisen päälle överiksi, ja tarjosivat hot massagea. Vieri vieressä olevissa karaoke kuppiloissa hoilattiin tärykalvoja rikki, ja jotkut hoilaajat olivat aivan totaalisen pelti kiinni. Vähemmän mukavia nähtäviä olivat vesitankeissa ja grilleissä kituvat ja kidutetut eläimet.

Kiinalaiset ovat liikunnallista sakkia. Joka paikassa näkee hölkkääjiä, power walkkaajia, kävelijöitä ja venyttelijöitä. Olisiko tässä yksi syy kiinalaisten pitkään elinikään? Indonesialaiset eivät liiku mihinkään ilman apulaitteita ja heidän ruokavalionsakin koostuu hyvin pitkälti samoista aineksista kuin kiinalaistenkin, mutta indot rupsahtavat ja kupsahtavat paljon nuorempina kuin kiinalaiset. Täällä näki todella paljon hyväkuntoisia vanhuksia edelleen hyvävoimaisen näköisinä. Täällä tupakoivat niin miehet kuin naiset, mutta röökaaminen naisilla tuntuu olevan enemmänkin nuorten naisten juttu. Täällä on myös rajoitettu tupakointia paljon ankarammalla kädellä kuin Indonesiassa. Sakko rapsahta jos röökaat väärässä paikassa. Mulle tuli yllätyksenä, ettei maahan saanut tuoda kuin yhden avatun röökiaskin mukanaan. Tällä kertaa en ruvennut salakuljetus puuhiin. Uskon, että tuurini on tämänkin asian suhteen jo kulutettu loppuun.

Kirjojen parissa viihtyvät ihmiset, käyvät aina vain harvinaisemmiksi.

Kiinalaiset ovat kännyköidensä kanssa kyllä aivan omaa luokkaansa. Puhelin on suorastaan kasvanut heihin kiinni. Joskus tulevaisuudessa, evoluution oikusta, he varmaan syntyvät ilman toista kättään, ja toisen käden tilalle on kasvanut puhelin. Täällä on miltei mahdoton nähdä ihmistä joka ei näpräisi kännykkäänsä. Kaduilla kävelee tuhansia ihmisiä naama kiinni puhelimessa, ja he näyttävät elävän täysin omissa maailmoissaan. Pakostakin tuli mietittyä, millaista näiden ihmisten elämä mahtaa oikeasti olla? Kuinka he suoriutuvat päivän askareistaan, kun puhelin näyttelee noin isoa osaa heidän elämässään? Kun hieman vakoilin, mitä he ruudultaan tuijottivat, se oli silkkaa huttua. Piirrettyjä, facebookia ym. paskaa. Yhtenä aamuna näin metrossa naisen joka luki kirjaa. Olisisin halunut polvistua hänen eteensä ja kosia häntä samointein. Näky oli sen verran kaunis ja herttainen.

Hong Kongin kaduilla näkee paljon koiria omistajineen. Eteen tuli niin kassissa kuljetettavia puudeleita, kuin myös isompia rekkuja. Koirat kuseksivat ja paskoivat ihan pokkana jalkakäytäville, josta omistajat onneksi noukkivat jätökset talteen. Jotkut hienostuneemmat koiran omistajat kaatoivat pullosta vettä kusilammikon päälle hajuhaittoja helpottamaan. Autoliikenne Hong Kongissa oli paljon rauhallisempaa kuin mitä olisin ikinä osannut odottaa. Espan alue on ruuhkaisempi kuin mitä kertaakaan honkkarissa näin. Kaupungin metelikin oli ihan siedettävällä tasolla. Kiinalaiset ovat lainkuukiaista kansaa. Punaisia päin ei kävellä vaikka tie olisi tyhjä autoista. Niinkuin kaikkialla maailmassa, tuloerot näkyivät täälläkin. Oli rapistuvia murjuja ja poskettoman övereitä lukaaleja.

Lobsterin pyytäjä kohtaa asiakkaan.

Uutuuden viehätys, ja kaupungin hyväntuulinen pössis, sai viikon kulumaan tosi nopeasti. Kävelin taas aivan älyttömiä matkoja ja niinpä söinkin hyvällä omatunnolla järkyttävän määrän roskaruokaa. McDonalds oli aivan kulman takana, joten siellä tuli käytyä joka päivä. Välillä kaksikin kertaa päivässä. Kun jätkä on jo muutenkin laiha, kalorivajetta oli hyvä hoitaa energiapitoisella pöperöllä. Tykästyin Hong Kongiin aivan älyttömästi. Vaikka ihmiset olivat siellä kuin zombeja, he olivat kuitenkin symppaattisia zombeja. Ainut asia mikä minua oikeasti vitutti viikon aikana, oli taloni hissi. Se oli modernin oloinen, mutta sen ohjausyksikkö oli kivikaudelta. Alas pääseminen 15 kerroksesta, saattoi kestää välillä yli 10 minuuttia. Kun seuraavan kerran lähden maailmalle, Hong Kongin uusintakierros kuuluu ehdottomasti matkasuunnitelmaan.

                                                    Aeroflot-Kursk with the wings?

Minulla ei ole venäläisistä mitään hyvää sanottavaa. Ei ole koskaan ollut. Siksi on suorastaan ilo hehkuttaa Aeroflotia. En ole koskaan lentänyt yhtä hyvällä hinta-laatusuhteella, kuin mitä Aeroflot mulle tarjosi. Antaisin putiikille täydet kymmenen pistettä, mikäli molemmat lentoni eivät olisi olleet pari tuntia myöhässä. Hong Kongista lennettiin lempparikoneellani, eli Boeing 777-300:lla. Kone oli ääriään myöten kiinalaisturisteja, jotka olivat taas ostaneet lentonsa Garudalta. Kone oli siisti ja palvelu hyvää. Sapuskat olivat silkkaa apetta, mutta kyllähän niitä söi. Karjalanpaisti pasta oli eksoottinen kokemus, ja sillä pärjäsi muutaman tunnin mainioisti. Snackseja ja juomaa sai hakea keittiöstä. Kahvia ei tarjottu vaunuista, koska se oli kuulemma vaarallista. Oli siinä pokassa pitelemistä, kun ryssä piti minulle turvallisuusluentoa kuuman veden vaaroista. Lennon jälkeen koneen kapu tuli hyväntuulisena toivottamaan asiakkaat helvettiin koneestaan. Aeroflotista tuli kertaheitolla mun uusi lemppariyhtiö. (Aeroflot AirAsian lentoemoilla…awww) Moskova-Helsinki välin lensin Finnairin puolityhjällä koneella. Ero Aeroflotiin oli huomattava. Finnair on törkeän yliarvostettu firma. Lentoni maksoi 305 euroa, eli samaa luokkaa kuin Norweiganin, jonka palvelu on silkkaa paskaa ja ruoasta pitää maksaa.

Kun pääsin puoliltaöin kotipihaani, haistoin sateen ja leikatun nurmikon tuoksun. Kämppäni oli ehjä ja siisti. Keitin ensitöikseni kahvia ja ihailin näkymää partsiltani. Satakieli piti sooloaan jossain metsän kätköissä. Oli aivan helvetin hieno fiilis olla takaisin kotona.

J.M 09.06.19

Tekstin suoltamisessa minua auttoi tällä kertaa Anathema ja Gojira.

Sri Lanka : KURRIA & KOOPRIA

Jo ennen kuin olin edes päässyt Sri Lankaan, alkoi ensituntumat siitä, että tästä reissusta tulee pelkkää hammasten kiristystä. Sain meilin Cape Towniin, jossa kerrottiin ettei reitille Kandy-Ella ollutkaan junalippuja tarjolla. Ostotapahtumasta oli kulunut jo kolme viikkoa, joten ihmettelin kovasti, mikseivät voineet ilmoittaa asiasta aikaisemmin. En halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisin seisomaan 5 tuntia jossain karjavaunussa, joten päätin tehdä reittimuutoksen. Alkuperäinen reitti: Colombo-Kandy-Ella-Matara-Unawatuna-Colombo, kierrettäisiinkin sitten vastapäivään. Reittimuutoksen takia, jouduin perumaan tarkkaan valikoituja majoituksia, ja se otti päähän. Seuraavaksi meni perseelleen passintarkastuksessa. Olin ilmoittanut viisumihakemukseeni väärän syntymävuoden. Virkailija oli huumorimiehiä, ja totesi minun olevan aika iso kuukauden ikäiseksi lapseksi. Seuraavalla kerralla, jos ja kun teen vastaavan hakemuksen netissä, tarkastan tiedot useampaan otteeseen, ennenkuin painan enteriä. Immigrationin virkailija opasti minut pomonsa toimistoon. Kiho valkoisessa univormussaan, istui pöytänsä takana ja puhui lankapuhelimeen, pläräten samalla tiiliskiven paksuista, ison pizzan kokoista kirjaa. Äijä teki

Ainoastaan univormun väri, erotti Idin ja immigrationin pomon.

tiettäväksi ympäristölleen, että hän on talon korkea-arvoisin ja tärkein henkilö. Kun puhelu lopulta päättyi, ja nousin ylös selittääkseni asiani, puhelin soi uudestaan. Taas samat manööverit. Kirja käteen ja sivujen pläräämistä. Itsehillintääni koeteltiin nyt todella kovalla kädellä. Puhelu kesti taas aikansa, ja viimein sain selitettyä asiani hänelle. Kiho kehoitti minua menemään seinän takana olevalle tiskille hakemaan uuden viisumin. Miksi helvetissä edellinen virkailija ei vienyt minua sinne heti? Pääni sisällä oleva kusi halusi kiehua yli. Tuhlasin äsken elämästäni yli tunnin, kuunnellen tuon pellen paskanjauhantaa. Viisumitiskillä oli tottakai ruuhkaa. Viimein sain annettua passini virkailijalle, joka pyysi tulla takaisin 15 minuutin kuluttua. Odotellessani kävin ostamassa paikallisen Telcom sim kortin. 3 gigaa, 6 euroa, ei paha. Kun menin takaisin viisumitiskille, virkailija kysyi: Eikö vanhaa viisumia kuoletettu äsken Kihon toimistossa? Ei, puuskahdin. Osoitin sormellani Kihon toimistoa ja sanoin: Tuo valkopukuinen pelle, marssitti minut tähän tiskille, sinun luoksesi. Nyt myös virkailija puuskahti. Nyt hän pyysi odottamaan puoli tuntia. Kirosin mielessäni kaikki maailman kirosanat. Olin aivan loppu. Kello oli jo yli puolen yön. Halusin nukkumaan. Ei, minä halusin kuolla. Lopulta sain viisumini. Mokani maksoi minulle 45 dollaria. Se kirpaisi, mutta eniten mua otti päähän se, että jouduin tapaamaan Kihon. Luulin, että hänen kaltaisiaan ihmisiä ei enää olisi edes olemassa.

Airbnb isäntäni Isurullukaan ei ollut hyvä ilta. Hän oli joutunut jäämään ylitöihin, mutta se taas oli koitunut minun onnekseni. En joutunut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutuisi odottelemaan minua. Venttailin Isurua lentoaseman pihalla parin tupakan verran, ennen kuin hän saapui. Kello oli jo yksi aamuyöllä. Kävimme automaatilla nostamassa rahaa. Colombon kadut olivat tyhjät. Näimme norsun nojaamassa korkeaa betonimuuria vasten. Norsun isäntä näytti kääpiöltä norsun rinnalla. Näky oli epätodellinen, aivan kuin jostain David Lynchin leffasta. Norsu oli kuin kapakasta kotiin hoippuva, perussuomalainen mies. Säälittävä ja väärään paikkaan eksynyt  reppana. Kämpässäni majaileva ranskalaispariskunta pelästyi pahanpäiväisesti, kun Isuru ”murtautui” huoneistoon sisään. Painuin suihkun kautta pehkuihin. Päivä oli ollut yhtä pitkää painajaista. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että painajainen jatkuisi heti aamulla.

        Dubai

On se kaunis pömpeli.

Ennen Sri lankaan saapumistani, kävin pyörähtämässä Dubaissa. Kaupunki oli tyylikäs ja voin lyödä vetoa, että kaupungista löydy sosiaalivirastoa tai leipäjonoja. Joka paikassa haisi raha. 12 tunnin vaihto Cape Town-Colombo reitillä, mahdollisti pikaisen tutustumisen rättipäiden Las Vegasiin. Ajoin lentokentältä metrolla suoraan kaupungin ytimeen. Matka oli yllättävän pitkä ja aamuruuhkainen. Dubai Mall on överein kauppakeskus, jota kuvitella saattaa. Se oli aivan älyttömän iso rakennus. Siellä saisi leikisti kulumaan koko päivän jos sen haluaisi kiertää kokonaan. Minä en persaukisena lähtenyt moista tekemään, kävin ainoastaan Subwayssa ja tyydyin ihastelemaan maailman korkeinta rakennusta: Burj Khalifaa. Se on aivan saamarin upea tekele, pakko myöntää. En ole koskaan pitänyt itseäni pilvenpiirtäjä friikkinä, mutta nähtyäni Petronaksen reilu pari vuotta sitten, minusta taisi tulla sellainen. Burj Khalifa on käsittämätön insinööritaidon näyte. Olin nähnyt monta dokkaria pömpelin rakentamisesta, mutta nyt kun näin tuon massiivisen rakennuksen edessäni, kaikki se tieto ikään kuin muuttui lihaksi. Tuollaista pömpeliä ei suunnitella lottokupongin taakse, tai rakenneta ihan tuosta noin vaan.

Kun lähdin takaisin lentokentälle ja astuin metroon, onnistuin hölmöilemään taas oikein urakalla. Siinä metrossa seisoessani huomasin, että minua tuijotetaan aikalailla. Eräs nainen jopa viittoili minulle, osoitteli sormella toisen vaunun suuntaan. Luulin, että hän näytti minulle, että tuolla vaunun toisessa päässä olisi istumapaikkoja. Idioottimainen hymy naamallani, nostin peukkua ja annoin ymmärtää, että täällä on kaikki oikein hyvin. Viimein eräs nuori nainen tuli sanomaan minulle, että tämä vaunu on tarkoitettu ainoastaan naisille. Voi jumalauta sitä häpeän määrää. Lehahdin varmaan aivan tulipunaiseksi. Anteeksi pyydellen lähdin juoksujalkaa vaunusta pois. Tunsin itseni totaalisen juntiksi.

Emirates oli mulle iso pettymys. Firma on mielestäni raskaasti yliarvostettu. Indonesian halpisyhtiöissä saa parempaa palvelua, ja jopa koneetkin ovat viihtyisämpiä.

Dubain näkeminen säväytti, mutta en lähtisi sinne lomailemaan pidemmäksi aikaa. Siellä voisi olla mukava viettää muutama päivä, ihan vaan ihmettelemässä. Dubai on taatusti upea näky iltavalaistuksessa. Ehkäpä jonain päivänä sen teenkin. Mutta nyt kutsui Sri Lanka. Emiratesilla on maine, että sen lennot eivät myöhästele. No, nyt kone oli myöhässä pari tuntia.

                        Colombo

Ensimmäinen aamu uudessa kohteessani alkoi aivan kuten kaikki aamuni alkavat: Kahvin keitolla. Keittiössä oli vedenkeitin ja repussani Nescafe purkki, tai oikeammin kaksi. Ostin kahvia Simons Townista, koska en tiennyt, mikä on kahvin saatavuuden laita Colombossa. Pelkoni osoittautui myöhemmin aivan naurettavan typeräksi. Avattuani reppuni, sain sätkyn. Joku oli paskonut reppuuni. Vaatteeni olivat yltäpäältä valkoruskean mönjän peitossa. Haistoin kahvin ja aurinkorasvan katkun. Huoh. Reppuani oli heitely niin, että kahvit ja rasvat olivat nyt pitkin laukkua. Jälki oli sen mukaista. Vatteet, kirjat ym. olivat aivan sotkussa. Kirosin raskaasti Afrikan ja Arabian pojat. Kirosin varuiksi kummatkin, sillä en voinut tietää varmasti, kummassa maassa reppuni oli pahoinpidelty. Onnekseni toinen purkki oli ehjä. Sain aamukahvini ja tupakkani. Jos en olisi, tilanne olisi ollut todella vakava. Lähtiessäni Simons Townista, käärin lasipurkit vaatemytty

Saint Anthonys Mahawatha F38 Colombo

jen sisään siksi, että ne suojaisivat purkkeja. Fyysikanlaeista jotain tietävänä tiedän, että reppua oli käsitelty todella kovakouraisesti. Saatana sentään, en yhtään ihmettelisi, vaikka reppu olisi kulkenut jonkun hydrauliprässin läpi. Aamukahvittelun jälkeen rupesin nyrkkipyykille. En vihellellyt pyykätessäni. Kirosin ja jakelin rasistisia loitsuja afrikkalaisille ja arabialaisille lentokenttä työntekijöille. Myöhemmin illalla, kirjoitin tulenkivenkatkuisen valituskirjeen Emiratesille. Sieltä vastattiin parissa päivässä, pahoittelujen kera. Lupasivat tutkia asiaa.

Isuru opasti minua käyttämään Uberia liikkuessani kaupungilla. Matkustaminen tuk-tukeilla on Colombossa naurettavan halpaa, uber tuk-tukilla vieläkin halvempaa. Ensi töikseni kävin katsomassa Gangaramaya temppelin. Sisäänpääsymaksu 300 rupiaa. Olihan se hieno, mutta en voinut olla taas mietimättä, mikä saa ihmiset pystyttämään näitä pyhättöjä? Minusta on jotenkin perverssiä palvoa jotakin olematonta ja kumarrella patsaille ja kuville. Budhalaisuus ja hindulaisuus kulkevat käsikädessä ja ne ovatkin minun ”lempiuskontoja.” Niistä sentään huokuu jonkunlainen rauha ympäristöönsä. Toisin on kristittyjen ja muslimien laita. Heidän uskonsa perustuu pelkoon ja pelotteluun. Tuskaisassa syyllisyyden tunteessa rypeminen, ei ole millään tavalla jaloa. Kumpaakin uskontoa vaivaa synkkä uhriutumisen meininki. Huhtasaari ym.muut aikamme eturivin kristityistä, ovat tästä loisto esimerkkejä. Heistä huokuva ihmisviha, on jotain aivan käsittämätöntä. Tekopyhyydestä on tullut länsimaissa uusi uskonto. Se opettaa vihaamaan ja syrjimään muita. Se opettaa, että valehtelu on totuutta parempi. Se opettaa, että sillä voi hankkia rahaa ja valtaa. Elämme surullisia aikoja.

 

Paikallinen Tillander.

Colombo on yllättävän moderni ja siisti kaupunki. Siellä ei juurikaan näkynyt roskia, mutta ei myöskään roska-astioita. Aina kun minulta jäi käteen joku roska, jouduin kantamaan sen repussani kämpilleni. Röökin stumpit laitoin pulloon, jota kannan repussani. Tämä vanha tapa meinasi tuhota tuliterän passini. Olin laittanut pullonkorkin huonosti kiinni, ja pullo oli valuttanut tervaliemet reppuun, kastellen passini. Onneksi passini ei kerennyt altistua märälle pitkään. Indonesiaan pääsy olisi voinut tyssähtää siihen. Indonesiaan on nykyisin kuulemma turha yrittää sisään huonokuntoisella passilla.

Joka aamu kun lähdin liikkeelle, ampaisin Colombo City Center Mall:iin. Sieltä sai ostettua vettä, banaania ym. jota päivän kiertely vaati. Ostoskeskuksen kattoterassilta oli hienot näkymät, ja siellä oli kiva juoda lattea ja poltella Cape Townista salakuljetettua tupakkaa. Edelliseen lauseeseen taitaa sisältyä syy siihen, miksen pääse tupakasta eroon. Olen valmis tekemään uskomattomia typeryyksiä röökin suhteen. Tupakan ja kahvin yhdistelmä, korreloi ilmeisen voimakkaasti myös vapauden tunteeseeni. Se on valheellinen mielikuva, tiedän sen, mutta en halua luopua tuosta tunteesta. Elämä on muutenkin ankeaa, ja lopultahan me kaikki kuollaan. Miksi siis tehdä siitä vieläkin ankeampaa?

Norsuja keskellä miljoonakaupunkia? No tulihan sekin nähtyä

Sri Lankassa oli juhlan aika. Täydenkuun juhlaa Poyaa vietetään joka kuukausi ja nyt Helmikuussa, se on nimeltään Nawam Poya. Poya on kansallinen vapaapäivä. Helvetti sentään, kuvitelkaa Suomeen vastaavaa. Juhannus tai vappu joka kuulle! Toisena iltanani olin katsomassa, kun juhlallisiin tamineisiin pukeutunut sakki aloitti karkelot pitkin Colombon katuja. Tiet suljettiin liikenteeltä. En osaa sanoa, kuin paljon porukkaa kulkueessa oli, mutta paljon heitä oli. Balilla näkee samoin pukeutuneita ihmisiä ja äijillä oli ruoskat, joiden päässä oli joku papaatin kaltainen räjähde. Kun äijä läväytti ruoskaa, räjähde pamahti. Kuin taikaiskusta, taivaskin räjähti ja vettä alkoi tulemaan kaatamalla. Kadun kansa suorastaan panikoi, ja alkoi etsiytymään sateen suojaan. Mä en viitsinyt liittyä siihen sakkiin. Kolme nuorta sälliä kutsuivat minut sateenvarjonsa alle suojaan. Sehän passasi. Pojat olivat lintsanneet Englannin tunneilta, mutta hyvin me juttuun tultiin. Jätkät ihailivat S9 puhelintani. Otettiin muutama selfie sateen laakkaamista odotellessa. Koska olin läpimärkä, aloin palelemaan. Paikallaan seisominen pahensi asiaa. Päätin lähteä himaan. Kulkueen seuraamin

Lehmä keskellä suurkaupunkia? Kyllä vain.

en saisi jäädä tältä erää. Aloin katsomaan puhelimesta suuntimia kotia päin. Ei yhteyttä dataverkkoon. Mitä helvettiä nyt taas? Mihin helvettiin se 3 gigaa on hävinnyt? Lähdin lampsimaan eteenpäin toivoen, että saan jostain tuk-tukin. Mä en löytäisi kävellen perille ikinä, jos lähtisin toikkaroimaan ilman karttaa. Sain kyydin ja pääsin pälkähästä. Myöhemmin illalla, tolkuttoman hitaan wifin avustuksella selvisi, että saan käyttää vain 100 Mb päivässä dataa. Helvetti mitä humpuukkiliittymiä täällä myyvätkään, kirosin huoneessani. Päätin mennä heti aamusta lukemaan madonluvut Telcomin toimistolle.

Red Masjid, punainen moskeija, oli upea rakennelma.

Niinkuin meninkin. Olin nukkunut huonosti ja olin kiukkuinen. Telcomin tyttö oli ihana, mutta ei tuntunut ymmärtävän ongelmaani. Lopulta asia selvisi vanhan kunnon setelitukon voimalla. Ostin rehvakkaat 40 gigaa dataa, josta 20 gigaa oli päiväkäyttöön. Se riittäisi mulle taatusti. Ainiin hinta: 1900 rupiaa, abt. 9 euroa. Telcomin yhteys vaikutti kenties parhaalta ulkomaalaiselta liittymältä, jota olen koskaan käyttänyt. Se oli nopea ja toimintavarma koko ajan.

Kolmen päivää Colombossa meni nopeasti. Kävin katsomassa kaupungin nähtävyyksiä, joista Red Masjid oli kenties säväyttävin. Moskeijat ovat aina upeita rakennelmia, ja tämäkään ei ollut poikkeus. Valkopunaisine väreineen, rakennus toi mieleen Marianne karkin.

Söin Colombossa turhan paljon roskaruokaa, join kalliita latteja, ja kas kummaa, huomasin eläneeni yli budjettini. Vielä tässä vaiheessa se ei minua huolestuttanut. Olin vasta reissun alkutaipaleella ja saisin kyllä budjetin balanssiin myöhemmin. Ja taas kerran, olin totaalisen väärässä.

  Unawatuna: Ryssätsunami

Good bye Colombo, see you in three weeks.

”Myydään merenrantahuvila, hyvien kulkuyhteyksien varrelta.”

Matka Unawatunaan oli hauska ja mielenkiintoinen. Juna lähti ajallaan ja juna-asemalla oli sellaista suuren seikkailun tuntua. Kyltit oli kirjoitettu ainoastaan singhalan kielellä, joten se sai turvenuijan hieman epävarmaksi siitä, onnistuuko hän astumaan oikeaan junaan. No onnistui kyllä. Colombo-Galle väli,  kulki aivan rantaa pitkin ja maisemat olivat todella komeat. Koska kello oli vasta 7 aamulla,  ihmiset vasta heräilivät rantamurjuissaan. Talot olivat hökkeleitä ja rakennettu aivan radan ja rannan viereen. Näky oli samaan aikaan lohduton, mutta myös kaunis. Junavaunut olivat siistit ja mukavat. Joku äijä ramppasi vaunujen väliä, kaupaten työmatkalaisille aamupalaa. Minä popsin cashewpähkinöitä ja nautin maisemista. Kolme tuntia kestänyt junamatka, meni kuin siivillä. Gallen asema oli täynnä tuk-tuk kuskeja tarjoamassa palveluitaan. Yritin juosta heitä karkuun, mutta turhaan. Halusin polttaa röökini rauhassa, mutta ei. Hyvä tuuleni muuttui hetkessä kiukuksi. Halusin päästä äkkiä perille, joten aloin hintaneuvottelut riivaajani kanssa. 900 rupiaa oli mielestäni törkeä pyyntö. Myöhemmin sain oppia, ettei Colombon hinnat pätenetkään enää muissa osissa saarta. Kun hinnat nousevat äkisti nelinkertaisiksi, ja budjetti on valmiiksi perseellään, alkoi kävelykin kummasti sujumaan paremmin.

Unawatunan biitsi oli nätti ja rauhallinen.

Airbnb mökkini sijaitsi aivan viidakon reunalla ja pari sataa metriä rannalta. Maja oli tosi perus, mutta se sopi sinne jorpakon keskelle enemmän kuin hyvin. Paikkaa pyöritti n. 40 kymppinen Nica, joka oli tullut tänne Pietarista ja asunnut saarella jo 8 vuotta. Venäläisistä naisistahan sanotaan, että he ovat huoliteltuja ja kauniita, mutta Nica paskat enää välitti moisesta. Vaatteet roikkuivat hänen päällään kuin variksenpelätillä, ja hampaatkin olivat nähneet parhaat päivänsä. Nica oli ensimmäinen venakko jonka kanssa olin koskaan jutellut puolta tuntia kauemmin. Viestejä vaihdeltiin pitkin päivää ja kyselin häneltä hyviä ruokapaikka vinkkejä. Kun lähdin iltapäivällä kaupungille, järkytyin pahanpäiväisesti. Paikka kuhisi venäläisiä, jopa menut ravintoloiden edessä, olivat kirjoitettu ryssän aakkosilla. Elämänhaluni katosi totaalisesti. Neljä päivää täällä, kuunnellen ja katsellen venäläisten örvellystä. Se tuntui melkeinpä elinkautiselta vankeustuomiolta.

Mutta kuinka ollakkaan, venäläiset eivät örveltäneet ja he osasivat käyttäytyä hyvinkin mallikkaasti. Miksi? Miksi he ovat täällä näin erillaisia? Veikkaisin syyksi sen, että koska heitä on täällä paljon, he eivät halua menettää kasvojaan toisilleen. Lopulta neljän päivän jälkeen, näin yhden ainoan kännisen ryssän. Äijän vaimo kantoi humalikkoa kuin räsynukkea, ja ukko kaatuili pitkin tien poskia. Venäläisten ottaessa iisisti, paikalliset tuk-tuk kuskit revittivät senkin edestä. Kapeilla teillä sai oikeasti pelätä kaahailevia Singhoja. Välillä koko tie oli tukossa, kun sen tukkivat autot ja tuk-tukit. Kuskit huudattivat torviaan, ja meteli oli aivan helvetillinen. Sri Lankalaiset ovat ystävällistä kansaa, mutta kun he saavat alleen moottoriajoneuvon, heistä tulee täysiä kusipäitä. Halusin Unawatusta pois ja äkkiä. Tämä ei ole ollenkaan minun paikkani. Täällä oli aivan liikaa metelistä pitävää sakkia.

Unawatunan aamut olivat aivan loistavaa aikaa. Hörpin pihallani kahvia ja katsoin omaa National Geographic Channeliani, joka pyöri pihapuissani. Apinat, oravat, kolibrit ym. linnut pitivät showtaan siellä joka aamu. Riikinkukot huusivat jossain lähellä. Aivan loistavaa. Kun turistit sitten viimein lähtivät liikkeelle, pärähti käyntiin koko päivän kestävä motor show. Se tarkoitti pärinää ja kuumia kakstahti/diesel pakokaasuja. Balin taksikuskit eivät pärjää Unawatunan suhareille ärsyttävyydessä. 100 metrin matkalla, sinulle tarjotaan kyytiä 90 kertaa. Jatkuva kyydin tuputtaminen, ja pelko joutua suharien yliajamaksi, alkoi kyrpimään todenteolla.

Jungle Beach ei minua kiinnostanut, tämä ranta vaikutti houkuttelevammalta. Kello oli vajaa 10 Sunnuntai aamuna, kun Brothers Place aloitti aamumessunsa. Saatananmoinen rave meteli, sai maan kirjaimellisesti tärisemään. Mitähän viereisen temppelin munkit tästä tuumasivat?

Ravintoloita Unawatunalla riittää. Rantaravintoloita on rakennettu vieri viereen ja silmäillessäni menuja, tarjonta oli kaikissa jokseenkin sama, samoin hinnat. Ruokavalioni koostui curryista ja pizzoista. Kertaakaan en saanut huonoa annosta Unawatunalla, siitä iso plussa. Miinusta taas saa rannalla vaanivat kerjäläiset. Kun äiti kahden itkevän lapsen kanssa tulee kerjäämään rahaa, se tappaa ruokanautinnon takuuvarmasti. Aina lltapalalta tullessani, söin eräällä kiskalla jätskin jälkkäriksi. Kylän äijät bongasivat minut siitä helposti ja tulivat välillä juttusille. Jutustelu meni joka kerta about näin: Mistä tulet? Suomesta. Oooh Nokia Nokia, good phone. Why alone here? Im a lonely guy. Äijät olivat pienessä sievässä ja tenu oli maistunut heille ulkomuodosta päätellen jo melko pitkään. Kun alku kohteliaisuudet olivat hoidettu pois alta, he alkoivat käymään läpi 2004 tsunamin tapahtumia. Äijät olivat selkeästi edelleen traumatusoituneita, ja hoitivat särkynyttä sieluaan viinalla. Ne kauhut, mitä äijät ovat näkeneet ja kokeneet, saisi kenet tahansa pois tolaltaan. Nämä ukot taisivat olla kauhujensa kanssa likipitäen yksin. Vaikka en liiemmin pidä humalikkojen kanssa jutustelusta, annoin äijien kertoa asiansa. Olisin mielellään halunut kertoa heille, että niin kauan kun juot unohtaaksesi, et myöskään pääse eroon piinastasi. Silkasta kunnioituksesta herroja kohtaan, jääväsin itseni saarnaamasta tällä kertaa. Herrat olivat kokeneet kamalia menneisyydessään, ja nyt he joutuivat elämään ryssä hyökyaallon kanssa. Minäkin saattaisin turvautua pullonhenkeen moisen tulevaisuudennäkymän kanssa.

Unawatuna oli tylsä paikka. Piste. En menisi sinne mistään hinnasta uudestaan. Mitä helvettiä Nica oli joskus nähnyt siellä? No joo, voittaa taatusti Pietarin. Ranta ja ympäröivä luonto oli ihan jees, mutta siinä se. Kenties jatkuva maanmiehien ja siskojen näkeminen teki siitä hänelle helpompaa kuin minulle. Gallekaan ei minua säväyttänyt. Sen liikenne oli järkyttävää sekamelskaa, ja siellä oli ihan älyttömän kuuma ja saasteinen ilmasto. Gallen pääkadulla oli jos jonkinlaista kauppiasta, mutta kun näin 40 kiloisia, vanhoja ukkoja myymässä käytettyjä kenkiä, jokin särkyi taas sisälläni. Olin enemmän kuin innoissani, kun tuli aika lähteä kohti Ellaa. Naapurin äijällä oli piha täys tuk-tuk mopoja, ja tilasin häneltä kyydin Galleen 6:30 seuraavalle aamulle.

Galle-Matara linjan kuski oli selvästi krapulainen, ellei peräti kännissä. Tuollainen lärvin turvotus, oli mullekkin liiankin tuttu aamunaama. Äijä pyysi ihan pokkana puolet suuremman summan rahaa kuin paikallisilta, mutta ei se minua oikeasti haitannut. Olin hyvällä tuulella päästessäni vihdoinkin Rysswatunasta helvettiin. Krapulakänninen onnikkakuski oli aivan kaheli. Nyt ymmärrsin, mitä eräs Norjan tyttö tarkoitti saaren hulluilla kuskeilla. Bussi oli tupaten täynnä ihmisiä, kun olimme pääseet puoleen väliin matkasta. Kun katselin muiden kyyditettävien ihmisten ilmeitä, he eivät olleet moksiskaan tästä rallista. Se lohdutti hieman. He olivat eläviä esimerkkejä siitä, että tästä kyydistä voi selvitä hengissä.

Vihaan Donald J. Trumpia, mutta tykkään yhdestä hänen lanseeramastaan sanasta: Shithole country. Matara oli shithole Town. Olipa onni, etten ollut varannut majoitusta täältä. Kun kysyin bussikuskilta suuntimaa Ellaan lähteville busseille, hän sanoi heittävänsä minut sinne. Kuski puikkelehti bussiaseman sekamelskassa ja ajoi dösänsä Ella bussin viereen. There is bus to Ella, hän osoitti sormellaan. Kiitin ja nousin kyydistä. En kerennyt montaa askelta ottaa, kun hihaani tarttui 160  senttiä ja 50 kiloa ihmislihaa. Juopon oloinen äijä sössötti, että seuraava bussi Ellaan lähtee vasta kahden tunnin päästä. Hänellä olisi tarjota minulle kyyti vaivaisella 3500 rupialla. Haistoin äijän paskanjauhannan välittömästi. Sanoin Äijälle: Tuo bussi lähtee viiden minuutin päästä ja aion mennä sillä. Äijä: Joo mutta kun se kestää viisi tuntia, minun kyyti vain kolme tuntia, hän jankkasi. Minä: No niin tai näin, mä menen bussilla, mulla ei ole rahaa matkustaa sun kyydissäsi, jankkasin minä vuorostani. Polttelin tupakkaa ja valmistauduin astumaan bussiin. Äijä puhui puhelimeen ja sanoi : 2000 rupiaa, se on viimeinen hinta. Suostuin. Äskeinen bussimatka oli minulle tarpeeksi traumaattinen, ja viiden tunnin matkahan on oikeasti aivan helvetillinen. 2000 rupiaa on 10 euroa. Sehän on suorastaan ilmainen. Pakun etupenkillä istui oikea ryssän karikatyyri, naama norsun vituilla murjottaen. Vielä tässä vaiheessa en ymmärtänyt tämän kupletin juonta. Se selvisi tuntia myöhemmin. Ryssä oli tilannut privaattikyydin Ellasta Tagalleen ( joka oli aivan mielettömän kaunis paikka) ja maksanut siitä kovan hinnan. No kuski tuli norkoamaan kyyditettäviä Mataran asemalle, mutta tällä kertaa huonolla menestyksellä. Kuski oli auton omistajan palkollinen, ja halusi itselleen vähän pimeitä ansiota. Kun ryssä oli heitetty Tagallen paratiisirannalle, meitä oli autossa vain minä ja kuski. Minulla oli ruhtinaalliset oltavat auton takapenkillä. Maisemat vaihtuivat ja pidettiin pari tupakkataukoa. Tässähän kävi lopulta erittäin hyvin. Kun aloimme lähestyä Ellaa, maisemat muuttuivat dramaattisesti. Vuoria ja kukkuloita alkoi ilmestymään näkökenttään kuin tyhjästä.

              Ella

Vuonna 93 kävin Malediiveilla ja Finnairin DC-1o teki välipysähdyksen Colombossa. Muistan ihailleeni ilmasta käsin Sri Lankan vihreyttä ja sinistä merta. Turkoosi ja vihreä ovat maailman kaunein väriyhdistelmä. Olen varma, että se vihreys jonka silloin näin, oli Ellan nurkilta. Nyt viimein sitten olin täällä. Kun kuskini jätti minut Ellan keskustaan, päälimmäisenä tunteena oli p

Tervetuloa Tea Gardeniin.

ettymys. Tuk-tukit kaahailivat, ja länkkäreitä oli pilvinpimein rynnimässä ruuhkaisella kadulla. Ellan kuuluisa viileä ilma, loisti myös poissaolollaan. Oli aivan pirun kuuma. Kun katsoi vuoria kohti, ja veti keuhkot täyteen ilmaa, olisi voinut kuvitella raikkaan vuori-il

man hyväilevän keuhkoja, mutta paskat. Sama pakokaasun käry piinasi täälläkin. Hieman lannistuneena lähdin etsimään majapaikkaani. Hotel Tea Garden oli rakennettu korkealle. Sinne kipuaminen kävi työstä. Viimein pääsin perille, minua oli vastassa kolme naista. Sain huoneen hotellin korkeimmasta kerroksesta ja maisemat olivat aivan uskomattoman komeat. Näkymät olivat 180 astetta

 

Perussuomalaisen miehen prototyyppi. Kitisevä ja aikaansaamaton kusipää.

kohti vuoristoa. Hihkuin tyytyväisenä hotelli valintaani, jonka löysin Airbnb sivuilta. Hotellin hinnat olivat muilla sivuilla reilu 20 euroa, minä sain sen 13 eurolla. No, tyytyväisyyteni karisi päivän mittaan. Huonettani ei oltu siivottu kunnolla pitkään aikaan. Mustia hiustukkoja oli lattialla ja veski oli lattiasta kattoon tahrainen ja siellä haisi todella voimakas homeen käry. Hotellia pyörittävä perhe, oli kuin sekoitus Leatherfacen perhettä, Bates motellia ja jotain maahisten pyörittämää peikkosatua. He olivat sympaattisia, mutta jotenkin karmivia ihmisiä. Kun heitä näki useammin ja yhdessä, ei voinut välttyä tunteelta, että täällä ei oltu lähdetty puolison hakuun omaa pihaa pidemmältä. No rakkaus on sokea, mikä minä olen tuomitsemaan. Suomessa sukurutsa on saanut paljon ikäviä asioita aikaan. Perussuomalaispuolueen koko olomassolo ja menestys, perustuu sukurutsaan ja sukupolvien aikana himmenneeseen älynvaloon. Sukurutsaisille suomalaisille maistuu viina, ja aina kun he ovat jurrissa, rupeaa tapahtumaan. Heiltä puuttuu alkeellisimmatkin käytöstavat ja heitä asuu Helsingin lähiöissä aivan liikaa. Minusta he voisivat muuttaa takaisin maalle asumaan.

Tea Gardenin terassilta oli mielettömät maisemat.

Kun viimein pääsin karkuun Ellan liikennettä ja sen metsien suojaan, Ella pääsi viimein näyttämään kyntensä. Little Adams peakille johtavien polkujen varrella näkee maisemia, jotka todella salpaavat hengityksen. Vihreys ja luonto ovat todella upeaa katsottavaa. Ella on Trekkaajien suosiossa ja ihan ymmärrettävistä syistä. Paikalle oli eksyneet myös niitä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat kiipeämässä K2:lle. Paksut untuvatakit, villapipot ja kiipeilysaappaat, tuntuivat pahasti yliampuvilta varusteilta. Yöt ja aamut ovat täällä viileitä, mutta päivällä paahde oli melkoinen.

Vietin päivittäin useita tunteja teeplantaasien mäkisillä rinteillä. Maisemat ja luonnon äänien kuuntelu, oli suorastaan terapeuttista. Myös täällä, vihreän luonnon keskellä, turisteilta haluttiin löysät rahat pois taskuista kuljeksimasta. Kobran lumoojan hintapyyntö oli härski. 1500 rupiaa kuvasta. Kun näin äijän toistamiseen, kerroin hänelle että suurin osa länkkäreistä pitää hänen ammattiaan irvokkaana ja eivät halua maksaa eläinrääkkäyksestä penniäkään. Kobrilta oli revitty hampaat pois, ja äijän poissaolevan tuntuinen pillin puhaltelu oli suorastaan koomista. Kysyin äijältä: Minkä verran hänelle pitäisi maksaa, että päästäisit käärmeet vapaaksi? 20 000 rupiaa, joka on n.100 euroa. Niin tai näin, käärmeparkojen kohtalo oli jo sinetöity. Cobrat ovat mielestäni aivan älyttömän upeita otuksia, ja minua vitutti suunnattomasti katsoa moista eläinrääkkäystä.

Toinen ansa oli ikääntyneet teenpoimija naiset. He lymyilivät puskissa teenlehdet valmiiksi käsissään, hymy valmiiksi naamallaan ja ehdottivat kuvaussessiota. Heidän herttaiset hymynsä saattoivat sulattaa joidenkin sydämmet, mutta ei minun. Kuvat joita netissä näistä poimijoista näkee, saivat nyt aivan uuden merkityksen. Silkkaa teatteria. Yhtenä iltana hieman eksyilin. Olin vahingossa joutunut keskelle teenpoimijoiden iltapuhteita ja heidän pihoilleen toikkaroimaan. Kaksi auringon kuivattamaa naista tulivat katsomaan, että mikäs helvetin pässi se täällä seisoskelee? Naisista huokui jotain niin primitiivistä energiaa, etten ole koskaan vastaavaa tuntenut. He tuijottivat minua päästä varpaisiin, ja heidän katseensa tuntui mahanpohjassa asti. Minulle tuli yhtäkkiä äitiä ikävä.

Koopra parat.

Aina kun lähdin metsän siimeksistä takaisin kohti Ellan keskustaa, alkoi myös kaipuu Ellasta pois. Ellan pääkadun kävelee läpi 10 minuutissa, ja se on helvetillinen hullunmylly. Siellä joutuu oikeasti pelkäämään päälleajoa ja sen myötä tielle valuvaa aivomassaa. Ellasta sai todella hyvää pizzaa ja sen takia olin valmis joka ilta uhraamaan terveyteni.

Tähän väliin hassu huomio Sri Lankan ravintoloista. Ravintolatyöntekijät ovat 99% miehiä. Miksi helvetissä? Ilkeästi sanottuna, jos naiset pyörittäisivät näitä paikkoja, palvelu olisi paljon parempaa ja ennenkaikkea sujuvampaa. Aasian miehet ovat tampioita verrattuna naisiin. Juttelin uudessa majapaikassani paikallisen äijän kanssa ja  hän antoi vastauksen ihmetykselleni: Naisen paikka on kotona. Nainen on siellä turvassa muilta miehiltä. Paikalliset miehet pelkäävät, että jos nainen on töissä ravintolassa, he karkaavat pian toisen miehen matkaan. Pelko on mielestäni ihan aiheellinen. Mikäli Sri Lankan äijät ovat oikeasti noin kivikautisia urpoja, ei ole mikään ihme jos karkaisivatkin.

Mä herään joka aamu aikaisin, 4-5 välillä. Kun kahvikupissa on sumppia, suuntaan ulos tupakalle. Ellan tähtitaivas oli upeaa katseltavaa, mutta eräänä yönä se järjesti mulle miltei sydänkohtauksen. Aivan yht’äkkiä, koko taivas valaistui vitivalkoiseksi, ja kaikista epäilyksistäni Jeesuksen olemassaoloa kohtaan, luulin Kristuksen astuvan nyt taivaista. En kuullut pasuunoiden mökää, ja kuukin oli vitivalkoinen, joten ilmiö johtui varmaan jostain aivan muusta. Niinkuin johtuikin. Kun nostin päätäni kohti taivaita, en nähnyt Nazaretin miestä, vaan tähden lennon hännän loppupään. Koko näytös, vitivalkoisesta taivaasta säkkipimeään, kesti ehkä sekunnin, korkeintaan kaksi. Säikähdin perkeleesti, mutta se oli aivan helkkarin hieno kokemus. En olisi ikinä uskonut moista ilmiötä todistavani, saati edes olevan olemassakaan. Olen varma, että juuri näistä luonnonnäytelmistä, on lähtenyt ihmisen usko jumaliin, ym. humpuukkiin.

Ellan oikeat teen poimijat töissään.

Yhdeksän päivää Ellassa tuli ja meni. Jotkut ihmettelivät, miten viihdyin siellä niin kauan. Lukuunottamatta Ellan liikennettä, viihdyin noissa maisemissa loistavasti. Tein varmasti uuden henkilökohtaisen kävelyennätykseni Ellassa. Ellan mäkisillä rinteillä tuli kiipeiltyä päivittäin kilometritolkulla. Se alkoi tuntua myös vyötä kiristäessä. Painoa oli lähtenyt jo joku kilo. Huono juttu. Olin ollut reissussa vasta vähän yli kuukauden.

Ellan ympäristöä voi tutkailla lisää, painamalla tästä.

       Ella-Kandy junamatka

Tätä matkaa olin odottanut jo pitkään. Sitä on kehuttu niin paljon. Näkemieni kuvien ja videoiden perusteella, tiedossa olisi todella hienoja maisemia. Tilasin istumapaikkalipun Visit Sri Lanka Toursin sivuilta, ja tällä kertaa onnistuin lipun saamaan. Juna lähti 6:40 ja junassa oli tilaa vaikka kuinka. Maksoin siis omasta lipustani kymmenkertaisen hinnan, verrattuna jos olisin ostanut sen luukulta.

Vaunussa oli lisäkseni vain neljä henkilöä, joten vaunussa oli hyvä sukkuloida puolelta toiselle saadakseen hyviä kuvia. Oma paikkani oli vaunun vasemmassa puolella, joten kävin välillä myös vaunun oikealla puolella kuvailemassa. Kuinka ollakkaan, takanani istuneet aussi naikkoset, päättivät laittaa touhuilleni stopin. Nuorempi eukoista tuli sanomaan, että istun heidän paikoillaan. Eukon möläytys oli sen verran absurdi, että minulta meni hetki tajuta, että mitä helvettiä hän sönkkäsi. En voinut vastustaa kiusausta, vaan möläytin takaisin: Entä kenenkäs paikoilla he nyt sitten istuivat? Eukko tyytyi pyytelemään anteeksi, ja he menivät istumaan omille paikoilleen. Niinkuin aina elämässäni, minun tuurini on aina rajallista. Sain junasta sen huonomman puolen. Kun juna oli kiivennyt yli 1.5 kilometrin korkeuteen, minulla ei ollut enää saumaa kuvailla junan paremmalta puolelta. Junan olivat vallanneet paikalliset Zulimannit, jotka koostuivat kolmesta paikallisperhestä. Heitä oli yli noin kymmenen sakki, ja he pistivät pystyyn sellaisen sirkuksen, jollaista ei ihan joka päivä näekkään. Rummut ja laulu raikasivat, kun Singhat pistivät haisemaan. Tunnistin lauluista ainoastaan Rivers of Babylon:in ja se kuullosti todella eksoottiselta Ungala bungala versiona. Kun onnistuin vilkuilemaan vaunun oikealle puolelle ja sirkusporukan yli, tajusin mistä jengi on niin paljon puhunut. Maisemat olivat aivan älyttömän upeat!

Junamatkaa voi tukailla lisää tästä.

          Kandy

Yli viisi tuntia junassa, helvetinmoisessa mekkalassa, neljän banaanin voimalla, ja olin aivan totaalisen loppu. Maisemien intensiivinen tuijottelu, oli saanut minut aivan finaaliin. Vielä olisi edessä viimeinen rypistys. Tuk tuk kuskin kanssa neuvottelu. Aurinko porotti Kandyn juna-aseman aukiolle, ja liikenne edessä oli aivan sairasta. Tilasin lopulta uberin kautta kuljettajan. Kun kuski viimein saapui paikalle, hän antoi ensitöikseen minulle puhelimensa käteeni. Siellä on minun pomo, hän sanoi. No mitä helvettiä nyt taas? Minkä takia taksipomo mulle soittelee? Pomo alkoi kauppaamaan minulle Kandy turneeta. Ei vittu saatana, kirosin mielessäni. Olin rättiväsynyt, nälkäinen ja kyrpiintynyt. Minua ei kiinnostanut tippaakaan mitkään turneet. Halusin kämppääni nyt ja heti.

Uusi Airbnb perheeni oli todella mukava sakki. Kolme naista, ja parikymppinen jannu. Isän tapaisin myöhemmin illalla. Perheen matriarkka kysyi, tahtoisinko syödä illalla Sri Lankalaista currya. Kyllä kiitos, kurri maistuisi oikein hyvin, vastasin. Minua ei huvittanut yhtään lähteä kaupungille syömään. Kävin ostamassa paikallisesta banaanikaupasta kilon banaaneja, joilla pärjäisin iltaan asti. Maksoin banaaneista kolmasosan Ellan hinnasta. Saaren kaduilla näkee aika paljon kauppoja, joissa myydään pelkkiä hedelmiä ja hedelmien kuningas-banaani, on muutenkin hyvin edustettuna Sri Lankan katukuvassa. Joka paikassa näkee ihmisiä kuljeksimassa kassit täys banaaneja.

29 Ampitiya Road, Kandy.

Illalla koko perhe oli paikalla ja kurri kana annos oli loistava. Naisväki epäili, etten pystyisi syömään heidän tulista versiotaaan. Se meni alas leikiten. Jälkkäriksi oli vanilja jätskiä. Tulisen ruoan jälkeen, mikään ei maistu paremmalta kuin jätski. Perheen naiset ja poika, tekivät minuun vaikutuksen kielitaidollaan ja nokkelalla huumorintajullaan. Talon isäntä oli vähän sellainen sählääjä, josta ei ottanut mitään tolkkua. Hän yritti miellyttää minua jatkuvasti ihan liikaa. Mä en pidä siitä, jos minua kohdellaan kuin kuninkaallista. Kerroin perheelle pakolliset jutut Suomesta ja naureskeltiin tyhmille jutuille kimpassa. Taas kerran tajusin, että Suomessa tällaisen kokeminen on jotakuinkin mahdotonta. Siinä missä nämä ihmiset halusivat tuntea minut paremmin ja kuulla tarinani, suomalainen juntti haluaisi humauttaa vierasta kirveellä.

Founders of Sri Lankan Tuk-Tuk Corp.

Seuraavana aamuna lähdin kylille kiertelemään. Google maps opasti minut Kandy Lake:lle, joka olikin ihan kivenheiton päässä kämpästäni. Marssiessani kohti Temple of Tooth:ia, seuraani änkesi vanha äijä, joka esitteli itsensä opettajaksi, tulilla kävelijäksi ym. eksoottiseksi. Äijä vaikutti sympaattiselta ja kunnon tyypiltä, joten kun hän pyysi minua kävelemään seurassaan, suostuin. Hän lupasi näyttää minulle rakennuksen, jossa näkisin Sri Lankalaista kulttuuria parhaimmillaan. Päästyämme perille, hän pyysi minua kirjoittamaan nimeni lappuun ja antamaan hänelle 1500 rupiaa. En antanut. Sen sijaan kirosin suomeksi. Sri Lankalaisten tyyli ansaita rahaa, on röyhkeydessään vastenmielisintä, johon olen koskaan törmännyt. Tämä oli jo toinen kerta, kun törmäsin vastaavanlaiseen väkipakolla myymiseen.

Ellassa eukko löysi minut keskeltä viidakkoa ja väitti minun olevan hänen puutarhassaan. Hänen puutarhansa oli kaksi metristä, paksua heinikkoa ja se oli niin tiheää, että se blokkasi näkyvyyden täysin. Miten hän löysi minut täältä kysyin? Sorry my inglish not so guud, hän vastasi. Haistoin palaneen käryä. Sanoin etten haluaisi oleskella täällä yhtään pidempään, koska täällä ei ole edes mitään nähtävää. Lopulta selvisi, että eukko halusi viedä minut view point:ia katsomaan. En halunut lähteä eukon kanssa mihinkään. If juu giiv me 3000 rupiis i teik juu there. Kiitos mutta ei kiitos, pärjään ihan omillani. Myöhemmin kun palasin tuloreitilleni, näin eukon notkumassa junaradan varressa, muiden kylähuijareiden kanssa. Eräs kiinalainen likka osti heiltä kookospähkinän, ja halusi hörppiä sen puun alla varjossa. Hän istuutui aivan Buddhapatsaan eteen ja huijarit saivat sätkyn. Heidän mielestään rahan huijaaminen on ihan ok, mutta kipsiveistoksen edessä istuminen oli kamalaa.

Munkit olivat lähteneet äijäporukalla nenäliinojen ja käsirasvan hakumatkalle.

Temple of tooth.

Kun opettaja/tulillakävelijä/myyntimies/kusettaja tajusi, ettei minulta irtoaisi hänelle rahaa, hän lopetti viimein teeskentelyn. Äijä työnsi minut olkapäistä työntäen talon portailta pois. Go go hän manasi. Kun myöhemmin kävelin takaisin kämpilleni, sama äijä oli samassa paikassa vaanimassa uusia huijattavia. Äijä ei edes moikannut takaisin. Haistatin mielessäni äijälle isot vitut. Mä ymmärrän hyvin, että äijä halusi tienata leipänsä, mutta tyyli jolla hän sen tekee, saa ainakin minut raivoihini. Kohta kolme viikkoa saarella reissattuani huomasin, että sympatiani saaren köyhää, töitä tekevää väestöä kohtaan oli kulutettu loppuun. Vihasin tuk-tuk kuskien kiskuri hintoja ja jatkuvaa kyytien tarjoamista. Sri Lankassa ei saa istua hetkeäkään yksin, ilman että joku tulee kauppaamaan sulle kyytiä. Vihasin banaanikauppiaiden kiskurihintoja, kuten röökin myyjienkin. Sri Lankassa kaupan teko, reilussa ja miellyttävässä hengessä, on silkkaa utopiaa.

   Lisää koopria

Kandyn kämppäni sijaitsi metsäisellä ja luonnonkauniilla alueella, noin parin kilsan päästä keskustan infernosta. Aamut olivat täälläkin loistavaa aikaa tuijotella taivaalle. Tuhannet linnut lentelivät kohti tekojärveä tai sieltä pois. Viimeisenä päivänäni, lähdin kaupungille tavallista myöhempää, eli vasta puolen päivän jälkeen. Avasin ulko-oven ja jähmetyin paikoilleni. Metrin päässä möllötti puolikiekuralla massiivinen, musta käärme. Se oli pari metrinen ja hevosen mulkun paksuinen. Koopra saatana! Miljoona sähköiskua kulki lävitseni. Käärme sähähti ja levitti sekunniksi niskansa, ja lähti kiemurtelemaan kohti pientä puutarhaa. Kaivoin kameraa taskustani ja olin aivan täpinöissäni. Näin että käärme meni lähimmän kivijalan lomassa olevien puskien sekaan, joten kiersin puutarhaan kauimmaisen kivijalan kautta. Hiivin hiljaa lähemmäs. En nähnyt puskissa mitään. Ei pihahdustakaan. Odottelin pari minuuttia. Ei mitään. Viimein menin asuntoon ja kerroin naisille näkemästäni. Perheen 14 vuotias tyttö, meni aivan paniikkiin. Naiset olivat epäuskoisia. Ei täällä käärmeitä ole, he väittivät. No nyt ainakin oli, intin nauraen. Reissuni oli jo aivan loppusuoralla ja Sri Lanka alkoi vasta nyt, esittelemään minulle niitä parhaita puoliaan. Helvetinmoisesta liikenteestä, ärsyttävistä tuk tuk kuskeista huolimatta, tykkäsin Kandysta. Neljä päivää siellä, oli kuitenkin ihan tarpeeksi minulle. Junani Colomboon, lähti 06:15 joten perheen vanhimmainen järkkäsi mulle kyydin juna-asemalle. Kandyn näkeminen ilman ruuhkia ja meteliä oli hieno lopetus tälle turneelle.

Kandy-Colombo junareitti oli aivan mielettömän hieno! Miksei siitä löydy samanlaisia kertomuksia kuin Ella-Kandy reitistä? Matkustin 3 luokan vaunussa, joka oli ihan ok. Hinta 180 rupiaa! Penkit eivät olleet yhtä mukavat kuin 2 luokassa, mutta hyvin se kolme tuntinen sielläkin sujui. Vieressäni haisi vanha viina, ja haju oli aivan helvetin oksettava. Aikainen aamu ja krapulakännin dunkkis, toi vahvoja de ja vuita mieleen. Sri Lankan miehille maistuu keitto siinä missä härmän pojillekkin. Kandyssa näki ihan spurguasteelle menneitä äijiä, makoilemassa alikulkutunneleissa, oksennus valuen suupielistään.

Viimeiset kolme päivää vietin muutaman kilsan päässä Colombon vilkkaimmasta keskuksesta. Valintani osui tällä kertaa viimeisen päälle nappiin. Ensinnäkin talo aivan käsittämättömän hieno. Huoneeni oli miltei yhtä iso kuin hesan kämppäni. Liikenteen melua ei kuulunut kämppään juuri ollenkaan. Parasta oli talon takapiha. Lintuja ja hedelmälepakoita pörräsi talon takapihalla yötä päivää, ja niiden seuraaminen oli älyttömän hyvää ajanvietettä. Siellä oli kymmenittäin eri lintulajeja. Oli papukaijoja, pelikaaneja, haikaroita..ei olisi ikinä uskonut, että ollaan keskellä suurkaupunkia. Joka ilta, puoli 7, sadat hedelmälepakot suunnistivat ruokaileman jonnekkin. Suomalaiselle turvenuijalle, joka tykkää luonnosta, moisen näkeminen on suorastaan luksusta. Vikat pari päivää olen pysyttellyt huoneessani, musaa kuunnellen, kirjoitellen ja chattaillen. Toissa päivänä, auto ajoi päälleni. Onnekseni eukko ajoi niin hiljaa, että selvisin pelkällä säikähdyksellä. Sri Lanka on nyt sitten nähty. Seuraavaksi kutsuu Kuala Lumpur.

 

Sri Lankan ympäristöministerillä on vielä paljon töitä edessään.

Sri Lanka on aivan uskomattoman hieno maa. Sen luonto on aivan käsittämättömän upea ja monimuotoinen. Sri Lankan ihmiset osaavat olla todella ärsyttäviä, mutta onneksi ystävällisyys on kuitenkin se pääasiallinen luonteenpiirre. Ihmiset eivät hymyile kuten esim. Indonesiassa, ja heistä saattaa saada hieman kärttyisän kuvan. Sri Lankan suurin miinus on sen liikenne ja sen parissa työskentelevät ihmiset. Se on kuin saasteita puskeva, hengenvaarallinen hirviö, joka liikkuu hallitsemattomasti ja aivan liian lujaa. Entä mikähän mahtaa olla maan luonnon tulevaisuus? Maassa jossa jätehuoltoa ei ole olemassakaan, ja ihmiset haluavat pakata jokaikisen tavaransa muovipussiin. Maassa jossa muovikasseja valmistavan firman etu, ajaa luonnon ja ihmisten edelle. Uskon että parin vuoden päästä, täälläkin alkaa olla toinen ääni kellossa.

 

J.M Colombo 12.03.19

 

 

Cape Town: Luontoihmisen mekka

Kun palasin edelliseltä reissulta kotiin viime Toukokuussa, tajusin melko pian, ettei minulla ollut mitään kiirettä lähteä samantien uudestaan tien päälle. Suomessa oli pitkästä aikaa hyvä olla. Kuntoilu ja ruokatarvikkeiden hankinnan helppous, oli pitkästä aikaa niin pirun hauskaa. Kuntoni oli päässyt rapistumaan ja painoni tippunut järkyttävät 8 kiloa!!! Muutaman pitkän lenkin jälkeen, suoneni vihdoin suostuivat kuljettamaan happea entiseen malliin. Säännöllinen ruokailurytmi, kuntoilusta huolimatta, sai myös painoni pikkuhiljaa nousemaan normilukemiin. Sain hyvän muistutuksen siitä, että kun ikää tulee lisää, fyysinen kunto rapistuu todella nopeasti. Sosiaalinen elämäni tippui takaisin nollille, mutta sehän olikin odotettavissa. Olin kuitenkin melkein päivittäin yhteydessä Indonesiaan, mutta eihän se ole sama asia, kuin kasvotusten jutustelu. Seuraava reissu kuitenkin kutitteli jo mielessäni. Se suuntautuisi tällä kertaa suoraan kohti etelää. Viime reissulla tuli nähtyä Komodon varaanit, tällä kertaa haluaisin nähdä eläinmaailman ehdottoman kingin: Carcharodon carchariaksen eli valkohain. Opintomatka Cape Towniin ja Sri Lankaan, ei kuullostaisi yhtään huonolta suunnitelmalta.

Vuonna 2010 makoilin pelti kiinni sohvallani, ja seurasin kotisohvallani jalkapallon MM kisoja. Vaikka en edes muista, kuka kisat voitti, muistan ihailleeni Cape Townin maisemia, aina kun lähetys alkoi. Tuolloin en osanut  aavistella, että jonain päivänä minäkin tallustelisin tuon stadionin kupeessa. En tiennyt Etelä-Afrikasta oikeastaan mitään. Tiesin Apartheidin, Nelson Mandelan ja Zola Buddin. Niin ja tietysti valkohait. Kun selailin netistä juttuja Etelä-Afrikasta, melkein kaikissa jutuissa oli maininta paikan turvattomuudesta. Päätin olla varovainen, ja tälläkään kertaa en aikoisi örveltää kännissä missään.

                                Ihvaa ja laukkuryssiä

14 York Street Woodstock

Reissu Cape Towniin starttasi Helsinki-Vantaalta, Qatarin valko-violetein siivin. Kahden tunnin vaihto, ja viimeinkin pääsisin testaamaan Airbus 350:sen. Lento tulisi olemaan pitkä ja tuskallinen. Olin varannut itselleni ikkunapaikan, koska halusin tutkailla Afrikan mannerta koneessa kärvistellessäni. Järkytyin kun näin vierustoverini. Vierustoverini oli reilusti ylensyönyt, kielitaidoton venäläinen, joka sairasti flunssaa ja haisi ihvalta. Niille jotka eivät tiedä mitä on ihva, voin valistaa lyhyesti. Se on se töhnä, jota löytyy viikon patikoinnin jälkeen persvaosta pesemättömyyden jälkituotteena. Pyysin kohteliaasti lentoemoa etsimään minulle toisen istumapaikan, jos sellainen vain löytyisi. Vetosin kipeään selkääni ja jatkuvaan jaloittelun tarpeeseeni. Käytäväpaikan ryssä osasi sen verran englantia, että tarjoutui vaihtamaan kanssani paikkaa. Sehän passasi. Wuhuu, olipa ihana hengitellä taas vapaasti. Lennon lopulla sain seurata aivan aitiopaikalta varsinaista ryssänäytelmää. Taas kerran sain todistaa, ettei venäläisistä kerrotut ikävät tarinat ole pelkästään tuulesta temmattuja ja ilkeämielisiä satuja. Isolla salkulla matkustava ryssä lappasi salkkuunsa kaiken, minkä edestään vain löysi. Salkkuun katosi niin ruokailuastiat, kuulokkeet ja lopulta viltillekkin löytyi tilaa. Totta se on; Kasakka vie kaiken, minkä irti vain saa. Airbus 350 ei saanut minua pauloihinsa. Se oli lentokone siinä kuin muutkin taivaalla kaartelevat häkkyrät.

                                                            Central Cape

Cape Towin lentoasema oli jotenkin ankean oloinen ja passintarkastuksessa oli aivan helvetinmoiset jonot. Pitkän ja tuskallisen lennon jäljiltä, hermoni olivat riekaleina ja kaipasin nikotiinia äkkiä verenkiertoani elvyttämään. Kun olin selvinnyt paperihommista, hain Vodacomin tiskiltä etukäteen tilatun simkorttini. Paikallinen Sim on täällä jokseenkin välttämätön Uberin tilaamisia varten. 2 gigaa dataa maksoi aivan törkeän paljon: 21 euroa! Kaiken lisäksi kortti ei myöskään toiminut. Tiskin takana häärivä poitsu teki kaikkensa, ja lopulta tunnin ähertämisen jälkeen, hän sai kortin toimimaan. Ystävällinen jannu vei minut ulos ja tilasi minulle uberin. Ensimmäisen viikkoni viettäisin Woodstockissa, aivan Table Mountainin kupeessa sijaitsevassa lähiössä. Varasin majoituksen Airbnb:ltä, 10 euroa yö. Paikkaa pyöritti Nazeem perheineen. Nazeemin vaimo Ayah, oli minua vastassa ja vaikutti ihanan herttaiselta afrikkalaisen naisen perikuvalta. Tukka oli käärittynä pyyhkeeseen ja hänen murteensa oli niin vahvaa, ettei siitä meinanut saada mitään selvää. Asunto oli hintalaatusuhteeltaan oikein mainio. Yhteiset keittiö ja suihkutilat eivät minua häirinneet. Keittiö kuhisi torakoita, mutta olin tottunut niihin jo aikaisemmin. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi näiden köyhien ja ystävällisten ihmisten kanssa. Nazeem oli muslimi, ja hänen sukujuurensa olivat Jaavalta, kuten monen muunkin näillä kulmilla. Yllätyksekseni täällä sanottiin kiitos, myös Indonesian kielellä. Terima kasih oli tullut minulle tutuksi jo pari vuotta aikaisemmin. Eräänä aamuna sain videopuhelun Indonesiasta. Oli hauska seurata vierestä, kun Nazeem ja Mifta vaihtelivat salaam aleikumeja toisilleen. Juttelimme maailman menosta joka päivä, välillä jopa useita tunteja. Trump, Putin ja Etelä-Afrikan nykyhallinto saivat joka päivä kuulla kunniansa. On hienoa tavata ihmisiä toiselta puolelta maapalloa ja kulttuurieroista huolimatta, tuntea yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Nazeem oli vähän sellainen jokapaikassa sähläävä jokapaikan höylä, mutta tosi symppaattinen ukko. Aina kun joku naapuruston naispuolinen käveli pihan ohi, alkoi Nazeemin flirtti. En tiedä minkälainen pukki hän oikeasti oli, mutta naisia hän ainakin osasi naurattaa. Nazeem opasti minua isällisesti naapuruston suhteen: Tässä on hyvä olla, mutta älä mene tuonne, siellä on pahoja ihmisiä.

Ajoin joka päivä Cape Townin Waterfrontiin, joka on ikäänkuin sellainen iso markkina/ostos/huvittelualue. Siellä on ravintoloita sadoittain, kuten myös muita paikkoja, joissa voi törsätä rahojaan. Paikka on tosi viihtyisä turistirysä. Siellä näkee kaikenvärisiä naamoja, ja livemusiikista piti huolen Afrikan oma väestö. Meren läheisyys antoi paikalle oman extra lisänsä. Hylkeet köllöttelevät laitureilla ja meininki on muutenkin rennon leppoisaa. Oli helppo ymmärtää, miksi Cape Townia niin kovasti kehutaan. Siellä on siistiä ja moderni meininki. Niin kovasti kuin paikan yleisilmeeseen tykästyinkin, niin onnistuin näkemään myös kaupungin nurjemman puolen. Bussiasema ja sen lähiympäristö, oli täynnä ihmiszombie narkomaaneja. En ole missään nähnyt yhtä surkean näköistä porukkaa kuin siellä oli. Mä en osaa enää tuntea sympatiaa narkomaaneja tai juoppoja kohtaan. Mä ymmärrän heitä, mutta sääliä tai sympatiaa he eivät minulta enää saa. Siistin kaupungin ulkopuolella sijaitsevat hökkelikylät, olivat järkyttävä ilmestys. Aaltopeltikylää jatkui silmänkantamattomiin, ja en voinut olla ihmettelemättä, miten kaikki ne ihmiset siellä selvisivät hengissä? Mistä he kuskaavat vetensä? Missä he peseytyvät? Vilkkaan moottoritien varrella, 40 asteen helteessä, naiset kauppasivat itseään. Olin näystä jokseenkin huvittunut. Huvittavan asiasta teki se, kun mietin niitä äijiä jotka noille kulmille eksyivät. Pimpsahampaan kolotuksen täytyy olla melkoinen, jos lievitystä lähtee noilta nurkilta hakemaan.

                               Terveiset Soinille

Yhtenä iltana menin erääseen Waterfrontin pizzeriaan ja äkkiä kuulin takaani: Oletko Suomesta? Menin hämilleni, kunnes tajusin lippikseni paljastaneen minut. Kirkkaan oranssi Hankkija lippikseni paljasti minut takuuvarmaksi turvenuijaksi. Naurahtaen myönsin olevani Suomesta. Seppo, Suomesta ja ulkoministeriö

House of Horrors. Tämän talon historia on täynnä järkyttäviä ihmiskohtaloita ja kauhua. En halunnut mennä sisälle taloon niitä miettimään.

n edustaja, oli täällä jossain kaivostoimintaan liittyvässä tapahtumassa. Seppo naureskeli lippikselleni ja tuli istumaan pöytääni. Seppo kertoi olevan täällä Timo Soinin valtuuttamana ja edustamassa Suomea. En voinut itselleni mitään. Tilaisuus oli liian otollinen. Annoin Sepon kuulla mielipiteeni Soinista.  Sen jälkeen kun Soini toi Perussuomalaiset Suomen politiikkaan, Suomi on mennyt henkisesti vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Soinin ja persujen myötä, Suomen sohvaperunat ja paskasakki nousi viemäreistään, ja heistä tulikin yh

täkkiä Suomen selkärankaa. Tämän vastenmielisen sakin uho, lisääntyi katukuvassa kuin rutto, ja he rupesivat pitämään meteliä siitä, kenelle tai minkä värisille ihmisoikeudet kuuluisivat, tai eivät kuuluisi. Soini on Suomen poliittisen historian vastenmielisin tyyppi ja toivon sydämmestäni, että Soini kokee yksinäisen ja surulisen lopun. Aamen. Oli Sepon vuoro olla hämillään. Hän tuskin oli varautunut moiseen vuodatukseen. Kun Seppo viimein lähti omille teilleen, olin salaa ylpeä itsestäni. Sain kerrankin suuni auki, enkä alkanut nöyristelemään tätä ulkoministeriön edustajaa. Ja miksi olisikaan pitänyt? Minähän osaltani tämänkin herran matkustelut ja gini tonicin maksoin.

 

 

Waterfront Cape Town

70 luvun lopulla, kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla, minulta leikattiin nielu ja kitarisat. Makoilin muutaman päivän Kivelän sairaalassa, selviämässä kammottavasta eetterikrapulasta ja kipeästä nielusta. Yhtenä päivänä faija toi toipilaalle luettavaa.  Asterix ja Aku Ankka olivat tietysti ne lemppari sarjikset, mutta mukana oli myös uusi tuttavuus: Merten salaisuudet lehti. Kiiltäväkantinen lehti, oli täynnä upeita värikuvia merenalaisesta elämästä ja tuon lehden myötä, kiinnostukseni luontoon ja mereen hypähti aivan uusiin ulottuvuuksiin. Faija tuskin tajuaa tänä päivänäkään, kuin paljon ne lehdet mulle silloin merkkasivat, puhumattakaan miten ne vaikuttivat muhun, läpi koko eletyn elämäni. Vanhempani tilasivat lehden kotiin, ja liityin siinä samalla Cousteau societyyn. Pian ahminkin lisää tietoa merten elämästä. Varsinkin hait ja valaat kiehtoivat minua älyttömästi. Valkohai oli ja on edelleen, kaikkien otusten kuningas. Osaan vielä tänä päivänäkin piirtää melko hienon kuvan valkohaista.

Nyt, viimein yli 40 vuotta myöhemmin, olin matkalla Gansbaain kalastajakylään katsomaan myyttistä valkohaita. Minua oli varoiteltu, ettei nyt olisi paras valkohaikausi, ja alueen miekkavalaat, jotka tappavat ja syövät haita, olivat pelotelleet hait pois alueelta. Kuparihaita me kuitenkin melko varmasti tulisimme näkemään. Hai kuin hai, kaikki kelpaisi kyllä mulle. Meitä oli autossa viisi tyyppiä, ja taas kerran, minä olin se yksinäinen takapenkillä matkustava. Matka Gansbaaihin kesti parisen tuntia ja maisemat ympärillä olivat eeppisen komeita. Gansbaai saa näköjään elantonsa kokonaan valkohairetkistä. Joka paikassa oli kylttejä, joissa mainostettiin valkohaihin liittyviä aktiviteetteja.

Kuparihait olivat kuin hiiriä verrattuna valkohaihin.

Veneen kapu oli hauska äijä. Vitsiejä sateli kuin liukuhihnalta. Matka merelle kesti about puoli tuntia. Kapu kertoili turvallisuuteen liittyviä asioita ja viimeinkin syötit ja häkki torpattiin mereen. Eipä aikaakaan, kun ensimmäinen kuparihai uiskenteli paikalle. Otus oli iso ja komea. Pian pari muutakin uiskenteli paikalle. Porukkaa alkoi kapuamaan häkkeihin. Yksi häkkivuoro oli noin puolentunnin pituinen. Huudoista päätellen vesi olisi kylmää. Räpsin kuvia veneen etukannelta, jossa ei tarvinnut kilpailla tilasta muiden haituristien kanssa. Pian sitten tuli minunkin vuoro hypätä häkkiin. Perkele kuin kylmää vesi oli! Se salpasi hengityksen ja kädet jäätyivät samantien. Häkissä oli pirun epämukavaa muutenkin. Asento oli staattinen ja se kävi selän päälle. Sain muutaman hyvän otoksen haista, jotka tulivat narun päästä hakemaan purtavaa. Kuparihait olivat kauniita, mutta helvetin tylsiä. Onneksi pääsin häkistä pois. Muutamaa päivää myöhemmin sain todeta, ettei minun olisi pitänyt häkkiin koskaan edes mennäkkään.

07.02.19 yli 40 vuoden odotus palkittiin, kun tämä neito pamahti paikalle. Otuksen asenne oli aivan mieletön. Se todella näytti, kuka on merien kovin kala.

Olin veneen uumenissa repimässä märkäpukua pois päältäni, kun kapu huusi: It’s a great white! Porukka luuli ensin hänen vitsailevan. Jengi ryysi veneen reunalle ja perkele sentään, kapu ei puhunut paskaa. Näin tumman hahmon noin 50 metrin päässä. Se oli iso ja tumma hahmo keskellä sinivihreää merta. Valkohai! Otus ui kohti ja aivan yhtäkkiä, se olikin jo veneen vieressä. Mistä pirusta se tuohon ilmestyi? Kun se ui veneen ohi, aivan sen pyrstön tuntumassa ui hylje. Oumai gaad!! Avaraa luontoa tarjoiltiin nyt oikein urakalla. Tällä hailla oli asenne kohdillaan. Se todellakin näytti kuka oli pomo. Hain yllättävä ilmestyminen, sai ainakin minut, sekoamaan pasmoissani sen verran, että kuvasin kännykällä aivan miten sattuu. Otin kuvaa pystyasennossa ja myöhemmin kirosin tyhmyyttäni rankasti. Sain pari hyvää otosta, mutta olisin pystynyt parempaankin. Niin tai näin, olin aivan haltioissani. Kun viimein lähdimme ajelemaan kohti Gansbaaita, liikutuin tästä kaikesta. Olin haaveillut tästä päivästä aivan pikku jätkästä asti. Olin haaveillut valkohain näkemisestä kauemmin, kuin naisen kanssa olemisesta silleen. Aivan kuten naisten kanssa, tahdoin tätä herkkua lisää. Päätin tehdä vielä yhden reissun lisää päästyäni Simons Towniin.

Ennen lähtöäni Woodstockista, kävin Pöytävuorella ja kuuluisalla Clifton Beachilla. Reissu Robben Islandille peruttiin liian kovan merenkäynnin takia. Sääli, olisin kovasti halunut nähdä tuonkin paikan. Pöytävuorelta oli loistavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Seurasin monttu auki, kun turistit nappailivat toisistaan idioottimaisen uhkarohkeita kuvia. He tasapainoilivat jonkun kivenmurikan päällä, kilometrin pudotus allaan. Aivan järjetöntä. Itseäni kouri mahanpohjasta, kun kävelin jyrkänteen reunaa vietävää polkua. Olen kiitollinen siitä, että itsesuojeluvaistoni pitää minut tiukasti ohjaksissaan. Korkeanpaikankammoni on tosiasia, ja en ole koskaan edes halunut voittaa sitä.

Viikko Woodstockissa hurahti nopeasti. Kun tein lähtöä, ainoastaan Nazeem oli paikalla. Annoin Nazeemille hieman ”tippiä” tarjotuista kala-aterioista ja hyvistä juttutuokioista. Nazeem liikkuttui silminnähden eleestä ja leuka väpättäen kertoi minun olevan tervetullut heidän luokseen milloin tahansa.

                                                                         Simons Town

Nandi heimon äijä rokkaa.

Airbnb isäntäni Kelly, lähetti mulle jo Suomeen viestin, jossa kysyi lähtisinkö heidän mukaansa kapakoimaan, katsomaan jotain paikallisia trubaduureja. Tarjolla olisi bluesia, Afrikan sävyillä ryyditettynä. No tottahan toki lähtisin. Kerroin Kellylle, että juuri tämän takia suosin nykyisin Airbnb:tä. Reissusta saa paljon enemmän irti, kun pääsee paikallisten mukaan hillumaan. Kelly hommaisi meille liput, ja tällit sovittiin Kalk Bay:n juna-asemalle, josta Kelly ja vaimonsa Gilda minut nappaisivat mukaansa. Kelly vaikutti  heti alkuunsa äijältä, jonka kanssa tulee toimeen kuka tahansa. Gilda oli hieman ujohko ja jessus,  kuin hiljainen ja matala ääni hänellä oli. Onkohan tuollainen se kuuluisa makuukammari ääni ? Iltapäivä sujui mukavasti ja Kelly kavereineen kyselivät minulta Suomesta. Yksi heistä tiesi Suomen olevan hi-techissä kova sana, samoin kuin sen, että Suomella on ongelmia syntyvyyden kanssa. Lavalla raikasi ajoittain rankasti jauhava blues ja afrikkalaiset rytmit. Söin aivan loistavan kanapasta aterian ja nautin musasta. Kitaristi Albert Frost, oli ilmiselvä kitaravirtuoosi, joka oli taatusti syntynyt kitara kädessään. On upeaa nähdä joku, joka osaa hommansa. Kun lähdimme alkuillasta ajelemaan kohti Simons Townia, Kelly sanoi olevansa jurrissa juotuaan kolme tuoppia. Olipa halvat kännit, sillä kapakassa tuoppi maksoi vain 2 euroa. Ilta päättyi Kellyn kaveri Steven luokse, jossa herrat alkoivat soittelemaan kitaraa. Äijät ihmettelivät sitä, että osasin virittää kitaran korvakuulolta. Ukot soittelivat Sweet Home Alabamaa, minä taas Anarchy UK:n ja U2:n Onen, jotka kummatkin tulee selkärangastani vaivattomasti. Enpä olisi aikoinaan uskonut, että mitään tällaista tekisin. Minä selvinpäin, rimputtelemassa kitaraa tuntemattomien ukkojen kanssa.

 

Harbour Heights Close 28

Kellyn ja Gildan kämppä oli kuin kartano verrattuna Woodstockin kämppään. Se ei ollut mikään loistelias, mutta tyylikäs ja kodikas se oli. Huoneeni oli aivan poskettoman mukava ja näköalat majesteettisen komeat. Legendaarinen False Bay levittäytyi aivan suoraan edessäni ja takana oli karua vuoristoa. Halusin ehdottomasti nähdä auringonnousun ja viritin luurini herättämään minut klo 6.

Enkä pettynyt. Auringonnousu oli kenties komein koskaan näkemäni. Gileillä on myös todella upea auringonnousu, mutta senhän minä olen oikeasti jo unohtanut. Terassilla kävi myös kolibreja ja ihastelin niiden räpiköintä kovaa tuulta vastaan. Simons Townissa aamut olivat viileämpiä kuin ytimessä ja kurkussani tuntuva kutina, enteili flunssaa. Haihäkissä vietetty aika oli ollut mulle liikaa. Paska mikä paska. Florida ja Torrelimos, täältä tullaan.

Simons Townia vaivasi erikoinen ongelma. Sähköverkkoa kuormitettiin liikaa, ja päättäjät olivat ratkaisseet asian todella suoraviivaisesti: Pistämällä asukkailta sähköt poikki. Välillä sähköt olivat poikki monta kertaakin päivässä. Ravintoloista ei saanut sapuskaa ja ihmiset ajettiin pois töistä, menettäen samalla päivän ansionsa. Yhtenä aamuna istuessani Pick n Payn parkkipaikalla, nuori likka tuli pyytämään minulta tulta, ja raivosi siinä samalla kuinka hänen pomonsa oli ajanut hänet pois töistä. Myös Gilda joutui kärsimään monesti samasta pelleilystä. Suomessa moisesta pelleilystä synttyisi mellakka.

 

Yksi pingviini…

Kaksi pingviiniä..

Flunssata ja kipeistä keuhkoistani huolimatta, en alkanut lepäilemään, vaan painuin heti aamusta katselemaan Afrikan pingviinejä. Menin ensin maksuttomalle biitsille, mutta meri oli tyhjä linnuista. Lähdin kävelemään kohti Bouldersia ja äkkiä edessäni oli kaksi ihqua pingviiniä! Pian niitä alkoi kömpimään puskien kätköistä aina vain lisää. Voi helvetti kuin söpöjä ne olivatkaan! Pingviini on kyllä mun uusi lempielukkani. Siilit, sori nyt vaan.

 

 

Monta pingviiniä.

Kelly ja entinen valas.

Flunssa teki elämästäni melko tukalaa, ja isäntäperheeni huolestui kovasta yskästäni. Tuumasivat ettei minun pitäisi ainakaan tupakkaa poltella. Pyh sanoin minä. Tupakan savu on minulle kuin vuoristoilmaa vetelisi sisuksiinsa sanoin. Kelly kuunteli haavi auki juttujani tupakan tuomasta parantavasta voimasta. Kelly vei Gildan töihin ja me pojat lähdimme tarunhohtoiselle Cape Pointille. Afrikan eteläisempään kärkeen, jossa Atlantti ja Intian Valtameri kohtaavat. Maksoin Kellylle bensat ja sisäänpääsymaksun. Kelly suoritti aamutuimaan pienimuotoisen petoksen,  ja pääsin paikallishemmon hinnalla puistoon sisään. Turisteilta pääsymaksu oli kolmikertainen. Kellyä oli purrut viikolla hämähäkki jalkaan, ja nyt se oli nyt turvoksissa ja kipeä, joten hän jäi kahvilaan odottelemaan kun minä lähdin kipuamaan kohti majakkaa. Hintaa koko retkelle tuli lopulta 600 randia eli vajaa 40 euroa. Paikallisoppaani ajelutti minua paikoissa, joihin perusturre ei olisi päässyt ilman omaa autoa. Maisemat olivat komeita ja luonto karun kaunista. Maastosta hohkaava kuumuus, oli kenties pahinta, mitä olen koskaan kokenut. Yhdellä kivikkoisella rannalla makoili kuollut ryhävalas, maha kohti taivaita. Valaan reilu metrin mittainen jortikka, roikkui irvokkaasti ulkona ja muistutti minua Suomen juhannushukkujista.

Afrikan mantereen loppu.

Flunssasta huolimatta, pääsin huipulle asti ja sain otettua kuvan paikasta johon Afrikan manner virallisesti päättyy. Manner on järkyttävän iso kivenmurikka ja sinne se vain katosi mereen, aivan silmieni edessä. Myös oma reissuni oli loppusuoralla, joten tuohon kuvaan tuli tiettyä metafooraakin mukaan. Etelä-Afrikka oli jo hurmannut minut, ja tiedän, että tulen tänne uudestaan. Ennen lähtöäni tekisin vielä yhden reissun. Kuuluisa valkohaiden bongauspaikka, Seal Island, päätää tämän turneen. Saaren edustalla on kuvattu satoja, ei vaan tuhansia tunteja materiaalia, kun valkohait pistävät Afrikan hylkeitä kitaansa. Kuva saalistavasta haista, olisi ensikertalaiselle kyllä aika hieno lopetus.

No kohtalo oli määrännyt toisin. Valkohaista ei näkynyt vilaustakaan. Retken järjestäjä, legendaarinen Rob Lawrence kertoi, että täällä on nähty viimeksi valkohai viime Elokuussa. No saatana, olisitte voinut kertoa sen minulle aikaisemmin, kirosin mielessäni. Valkohaiden katoaminen on askarruttanut paikallisten mieliä ja teorioita oli kai yhtä monta, kuin on retkien järjes

Yli 60 000 hyljettä pitää aikamoista mekkalaa. Myös haju oli melkoisen paha.

täjiäkin. Kun False Bayn huippupeto katoaa, se tietää ongelmia alueen ekosysteemille. Kuten myös kalastajille. Kun hylje populaatio kasvaa, vähenevät saaliitkin. Rob oli otettu siitä, että tiesin asioista näinkin paljon. Kerroin Robille, että luen paljon maapallon tilaa käsitteleviä juttuja ja False Bayn ongelma on globaali. Suomen kalastajilla on aivan samat ongelmat, vaikkakin sillä erolla, että Seal islandilla elää yksinään enemmän hylkeitä kuin koko Suomessa yhteensä. Kun Saimaan Sakari ei saa enää verkkoihinsa lohta, se ilmeisesti oikeuttaa hänet

Seven gill shark/Cow shark, kävi mässyttämässä kalan päätä.

tappamaan norpat sukupuuttoon? Lopulta en kuitenkaan voinut olla pettynyt tähän retkeen. Näin monta seven gill sharkia, sadoittain delfiinejä, tuhan

sia hylkeitä ja muutaman valaan. Loppujen lopuksi, päivä oli täydellinen luontoelämys.

 

 

 

Cape Town ylitti odotukseni moninkertaisesti. Se on siisti ja moderni kaupunki ja siellä on todella vaivatonta liikkua halvan taksin ansiosta. Sieltä saa hyvää ja edullista ruokaa. Paikalliset ruokakaupat pärjäävät leikiten Suomen S-Marketeille. Ihmiset ovat siellä todella ystävällisiä. Oli suorastaan outoa, että valkonaamoilta onnistuu moiset käytöstavat. Toki suomalaisetkin osaavat sen taidon, mutta katukuvassa sitä taitoa ei huomaa. Upea luonto ja maisemat ovat jatkuvasti läsnä, vain kivenheiton päässä. Pyöräilyä harrastavana luontofriikkinä, Simons Town olisi minulle täydellinen mesta viettää eläkepäiviäni hamaan loppuun asti. Moni muukin tapaamani henkilö oli todennut saman, ja köllöttelivät nyt valkoisella hiekalla pingviinien kanssa.

Ella Sri Lanka 25.02..19

Kuta-Legian-Sanur : Terveisiä perseestä

                                                               Haaveet kaatuu

Haluaisinpa olla näkemässä sen onnettoman piruparan ilmeen, joka astuu ensikertaa Balin maaperälle ja Kutan kaduille. Haluaisin kuulla sen voihkauksen, jonka hän suustaaan päästää, kun hän tajuaa joutuneensa totaalisen kusetetuksi. Kaikki ne mielikuvat Balin paratiisirannoista ja vihreydestä, vaihtuvat kertaheitolla syvään pettymykseen ja sen jälkeiseen elämänhalun tappavaan masennukseen. Kaikki se reissun suunnittelu, matkaoppaiden selailu, kuville kuolailu, reissurahojen säästäminen ja reissun odottelu. Tämän vuoksiko? Bali, jumalten saari, Aasian surffailun mekka, vihreiden riisipeltojen tyyssija, se kaikki olikin pelkkää valetta. Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään? Ei hätää, lueppa vähän eteenpäin.

 Sillitaco, iso Bintsu ja kaksi pakettia viagraa

Kutalla nähtyä progressiota. Sky garden on Balin tunnetuin lihadisko. Madefucker inkin mainos, suorastaan uhkuu ammattimaista osaamista.

Kutan kaduilla ei voi kulkea kymmentä metriä pidempään ilman että joku kauppaa sulle extaasia, kokaiinia, hassista, sieniä, viagraa tai cialista. Joka viidentoista metrin välein, tytöt blokkaavat tien ja kauppaavat housuissaan muhivaa, kuumaa ja tiukkaa sillitacoaan. Monet heistä ovat elämänsä jo eläneet, aika päivää sitten. Kaupungin tuhansista baareista kuuluu kiimaisten länkkäri sonnien huutoörinää, jumputtavan paskamusan säestämänä. Kauppojen seinillä roikkuu paitoja tai tarroja, joissa lukee mm: Suck my dick, i fuck your ass, im not gay, i have pink pussy, ynnä muuta kauniin lennokasta. Balin jumalat ovat syystäkin vihaisia. Voin sieluni silmin nähdä, Ganeshan repivän persettään ja kärsää naamastaan. Kuta on Indonesian persreikä. Elämän kurjuus ja alennustila näkyy Kutalla pahimmin kuin missään muualla Indonesiassa. Köyhyyttä tässä maassa näkee kaikkialla, mutta Kutan kaltaista rappiota tuskin missään muualla. Toisaalta ymmärrän myös paikan viehättävyyden ja sen, miksi se on niin suosittu lomanvietto paikka. Kun Kutan kaduilla kaahaileva, prätkällä ajava likka, tarjoaa poskihoitoa jo ennen aamukahvia, niin onhan se viimoisen päälle hienoa palvelua.

Eräs rikas aussiporsas, joka omistaa maata pitkin Lombokia, kirjoitti faceen muutama kuukausi takaperin jotakuinkin seuraavaa: Me länsimaalaiset tuodaan tänne kehitystä ja parempaa elämää kaikille. Deal with it.  Joku oli suututtanut äijän sanomalla, että Trawanganille rakennetaan aivan liikaa. Saari ei enää kohta näyttäsi paratiisisaarelta ollenkaan. Asiasta valittava tyyppi, valitti mielestäni silkkaa asiaa. Trawangan näyttää paikoin Beirutilta tai Syyrian sotatantereelta. Vihreän saaren halki kulkeva betonitie, on aussiporsaan mielestä progressiota ja välttämätöntä kehitystä. Paskat sanon minä. Aussiporsas tuskin ajatteli saaren hyvinvointia, tai sen luonnollista kaunetta pätkääkään, ainoastaan omaa bisnestään. Tosta samasta ajattelutavasta, lähti aikoinaan käyntiin myös Balin/Kutan rappio. Isot night clubit ja loisteliaat resortit, ovat kaikki länkkäreiden omistuksessa. Paikalliset työntekijät raatavat niissä jo ties kuinka monennessa sukupolvessa. Paikallisten ihmisten palkka, ei ole tietenkään noussut samassa suhteessa kaljan myyntivoittojen kanssa. Paikallisilla yrittäjillä ei ole rahkeita kilpailla länkkärien kanssa. Kun Kutan viehätys aikanaan loppuu, loppuu paikallisilta myös työt. Länkkärit imivät tyhjiin kaiken minkä saivat, ja jatkavat porsasteluaan sitten jossakin muualla. Tätä samaa touhua on jatkunut Aasiassa jo iät ajat. Britit aloittivat sen jo satoja vuosia sitten. Vietnamin sota jatkoi perinteitä pahempaan suuntaan ja nyt mukaan ovat lähteneet kiinalaiset ja ryssät. Länkkärit ovat tuoneet tälle alueelle paljon hyvää, mutta mielestäni aivan yhtä paljon pahaa. Jokainen jolla on aikaa kierellä täällä pidempään, tajuaa mitä tarkoitan. Jos ja kun matkustat Balille, tai mihin tahansa, kysy itseltäsi kenen haluat saavan rahasi? Keitä haluat valinnoillasi auttaa enemmän? Paikallista köyhää perhettä, vai uima-altaallaan makoilevaa, limaista riistoporsasta? Edellä kirjoitettu vuodatus, ei suinkaan ole pelkästään omien oivalluksien tuotetta. Kun juttelee paikallisten ihmisten kanssa, maailmankuva avartuu kummasti, ja aina se kuva ei ole kovinkaan kaunis.

             Legian-Se kiltimpi sisko

Legianilla oli ihan kelpo oltavat. Maisemat eivät silmiä hivele, mutta voihan siellä yrittää rentoutua.

Kun Kutalta lähdetään kulkemaan pitkin rantaa, kohti pohjoista, vastaan tulee Legian. Rauhallisempi ja paljon ystävällisempi kuin räjähtäneen oloinen, isosiskonsa Kuta. Jos saman tekee Legian streetia kävelemällä, kontrasti on suorastaan dramaattinen. Kuin veitsellä leikaten, kaikki rappio tuntuu loppuvan yhteen risteyksen pätkään. Täällä sinua myös tervehditään, ei pelkästään yritetä kaupata jotakin. Riepu ja kyytikauppiaiden on kai pakko yrittää, ainahan joku saattaa tarttua syöttiin. Monesti olen ajatellut tarttuvani kyydin kauppaajaa veljellisesti kaulasta ja kertoa sille, että länkkäri ottaa aina mieluummin taksin. Vaihda nyt hyvä mies työpaikkaa. Hukkaat energiaa ja elämääsi siinä istumalla, ja huutelemalla kuuroille korville. Bule ei helposti tuntemattoman kyytiin hyppää, ellei katolla lue Taksi tai ei jaksa kontata enää.

Kutalla kuin myös Legianilla, huomio kiinnittyy satoihin, ei vaan tuhansiin, tatska studioihin. Niitä on pilvinpimein ja se on jotenkin aivan järjetöntä. Nuoret sällit istuvat siinä ulkona toimettomina ja yrittävät näyttää cooleilta. Monet ovat ottaneet mallia tositeeveestä, ja hankkineet ison koiran studion terassille makoilemaan. Aikansa kuluksi, he ovat myös hakanneet oman nahkansa piloille. Mitähän näiden urpojen päässä on aikoinaan liikkunut? ”Hei jätkät, nyt aloitetaan kunnon bisnes. Tatskat tulevat olemaan meidän uusi kultakaivos. Rahaa tulee pursuamaan ovista ja ikkunoista.” Näiltä neropateilta taisi unohtua katsoa ovesta ulos. Katsoa oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kohti vastapäisen talon fasadia. Jos olisivat, niin olisivat kenties tajunneet, miksi bisnes ei täällä ota sujuakseen. Sanoin kenties ihan tarkoituksella. Joistakin kundeista suorastaan paistaa läpi, että ovat nyt löytäneet unelma-ammattinsa. Tunnen Suomessa monta samanlaista vätystä, joita toimettomuus houkuttaa enemmän kuin mikään muu.

Sanurin meno, vaatiikin sitten nitrolääkityksen.

Kun Kutan ja Legianin menoon kyllästyy, on hyvä siirtyä Sanurin nitroille maistuvaan meininkiin. Sanur on tylsä, mutta lempeä paikka. Sanur on yhtä kuin Tena seniorien kahinaa ja Hardys supermarketin kajareista kuuluvaa, aivotonta rallatusta. Sanur on kuin Kutan ja Legianin pullaa leipova, mukava isoäiti. Sanurissa kaikki on mukavan lähellä ja siellä pärjää hyvin pelkällä jalkapelillä. No, taksikuskit ovat tästä kyllä toista mieltä. Taksikuskit tööttäävät joka kerta, kun näkevät jalankulkijan. Sanurissa ei ota päähän muu, kuin taksien jatkuva tööttäily. Illantullen Sanur on parhaimmillaan. Ravintoloita on joka lähtöön ja niissä voi syödä ja jutella rauhassa. Sanurin ranta on siisti ja siellä on hyvä polskutella, vauvasta mummoon ja vaariin. Auringon laskiessa, ranta on täynnä paikallisia perheitä aikaa viettämässä. Sanurissa myös hindulaisuus on mukavasti edustettuna. Toivottavasti minä en koskaan elä niin pitkään, että joku päivä löytäisin itseni Sanurin kahviloista istuskelemasta, ja fiilistelemästä sen tunnelmaa. Sanur on loisto paikka ladata akkuja reissaamisen tai kunnon rymistelyn jälkeen. Thats it.

Nusa Penidalla maisevat hivelevät silmiä, missä tahansa päin saarta olet.

Niille jotka haluavat nähdä niitä maisemia, joista Bali parhaiten tunnetaan, kannattaa suunnata Ubudiin ja Amediin. Nusa Penida kuuluu myös Baliin. Penida on mielestäni parasta, mitä Bali voi reissaajalle tarjota. Bali on yllättävän iso paikka. Pari viikkoa on aivan liian lyhyt aika nähdä Bali kunnolla. Ensi kertaa Balille tulijan, kannattaa suunnata äkkiä Denpasarin suunnalta huit helvettiin, ellei sitten välttämättä halua kokea, stoorin alussa kuvailemaani fiilistä. Jos olet varannut hotellin etukäteen Denpasarin ulkopuolelta, kannattaa jo Suomen päässä alkaa kyselemään hotellin porukoilta kyytiä lentokentältä pois. Facebook, Messenger ja Watsapp toimii täällä yhteydenpidossa yhtä hyvin, kuin lanka tai kännyliittymät Suomessa. Moni homestay ilmoittaa mm. Watsapp numeronsa yhteystiedoissaan.

Suuri ja mahtava Agung.

Denpasarin lentokenttätaksit ovat ensikertaiselle ensimmäinen koetin ja kompastus kivi. Lentokentän taksipalvelut on annettu paikallisten huijareiden, toutsien käsiin. Älkää kysykö miksi. Kentällä on ukkoja pilvinpimein tarjoamassa kyytiä hyvällä hinnalla. Kun he kysyvät, monesko kerta tämä on Balilla, kannattaa valehdella pokkana, että kymmenes. Reilusti paskaa puhumalla, tulet kenties vähemmän huijatuksi. Kentän ulkopuolella, taksipalvelut toimivat hyvin. Mittarilla varustettuja takseja on saatavilla helposti. Jos pitkän lennon jälkeen haluaa hieman jaloitella ja nähdä lisävaivaa, vältellen huijareita, mene Departure drop zonen tien päähän, sieltä saa Bluebirdin. Mittaritaksit eivät saa päivystää Denpasarin kentällä. Indonesia on täynnä näitä erikoisia sääntöjä.

Kun Denpasar on taakse jäänyttä elämää, voi jo alkaa nauttimaan Balin parhaista puolista. Ubudin ympärillä on maisemaa joka mykistää vihreydellään. Prätkä on mielestäni ainoa oikea tapa kulkea Balilla. Se on myös aivan naurettavan halpaa, 50 000- 70 000 rupiaa päivä. Riippuen turistikauden ajankohdasta, Ubudilla ajelu oli mielestäni turvallista. Kun Ubud on nähty, voikin siirtyä Amedin maisemiin. Hotellit/homestayt järjestävät kyytejä tälle matkalle ja ovat mielestäni hinnaltaan ihan kohtuullisia. 500 000 rupiaa ei ole yhtään paha hinta parin tunnin ajelusta, ilmastoidun auton kyydissä. Gunung Agungin ympärillä kruisailu tarjoaa aivan poskettoman hienoja maisemia, ja ihmisetkin ovat siellä aivan toista maata, kuin Denpasarin ympärillä olevissa paikoissa. Amedin tiet mutkittelevat aivan meren rannan tuntumassa, joten jatkuva meren läheisyys antaa ajoon extra hienoa lisää. Snorklaus Amedissa,

Amedin vehreyttä.

on ehdottomasti myös kokeilemisen arvoista. Vesi on kristallinkirkasta ja veden alla on myös elämää. Amedin majoitusten hinnat on tosi halpoja verrattuna muuhun Baliin. Amedista saa myös miltei stressi vapaan kyydin Gileille. Matka kestää about tunnin ja lippua kannattaa kysyä majoittajalta. Stressiä Amedissa aiheuttavat taksi suharit. Myös Amedissa toimii jonkin sortin taksimafia. Kyytipalveluita pyörittää paikalliset perusjantterit ja systeemi tuntuu aluksi aika hämmentävältä. Kyydin tarjoajia löytyy jatkuvalla syötöllä. Ensin kysytään kohteliaasti nimeä ja heti perään aletaan tarjoamaan kyytiä Amedista pois. Älä lupaa kenellekkään yhtään mitään, saati anna etumaksua kenellekkään. Anna majoittajasi järjestää sulle tarvitsemasi palvelut, näin vältyt turhalta skitsoilulta ja rahan menetykseltä. Näiden ihmisten elanto on täällä todella tiukassa. Heitä ei parane suututtaa parin euron takia. Eräs autokuski kusetti mut ostamaan palveluitaan, ja äijästä eroon pääseminen meni suorastaan naurettavuuksiin. No, mun homestayn isäntä sai äijän lopulta perääntymään. Kantapään kauttahan mä olen aina parhaiten oppinut. Niin myös nyt. Joskus on hyvä osata myös valehdella. Eli, jos joku tulee kysymään sinulta: ”onko sulla kyydille tarvetta,” vastaa: ”ei ole.”  Tidak.

Mun tämän kertainen reissuni alkaa olemaan loppusuoralla. Puoli vuotta meni kuin siivillä. Paljon tuli taas nähtyä: Komodo, Rinca, Labuan bajo, Raja Ampat, Nusat lembongan ja penida, Bali ja Lombok useampaakin otteeseen, puhumattakaan kotisaari Trawanganista. Ikävä tulee. Seuraavaksi kutsuu Jakarta. 12 päivää Jakartan sekamelskassa, on kuin siedätyshoitoa tulevaan Helsingissä oleskeluun. Kaiken täällä kokemani jälkeen, mun elämä tulee olemaan helvetin tylsää ja yksinäistä tyhjäkäyntiä. No takaisinhan mä kuitenkin taas tulen.

 

 

 

Nusa Penida : sunnuntai motoristin taivas

Raja Ampatin pettymykset on nyt takana päin, ja pyyhitty mielestä pois. Rinta rottingilla, kohti uusia pettymyksiä. Matka saarilta kohti Balia, ei taaskaan sujunut ihan niinkuin olisin toivonut. Tästä piti huolen vanha viholliseni, Lion air. Ostin lennot Batikilta, mutta Makassar-Bali välin lensi Lion air. Maailman paskin lentoyhtiö kilpailun, epävirallinen ja moninkertainen voittaja. Wings airin tapaan, koneen lento oli aikataulutettu lähtemään myöhässä, jo monta päivää sitten. Lion ja Wings airin toimintatapojen kanssa, on kai vain pakko oppia elämään. Lopulta kuitenkin pääsin perille. Oli mahtavaa päästä takaisin sivistyksen pariin, ja Sanurin sykkeeseen.

Niin se maailma ja mielikin muuttuu.Nykyään olen suorastaan rakastunut, mäkkärin sapuskoihin.

Olin bookannut huoneen Sanurista, Gustav Bali homestaysta, 12 euroa yö. Ihastuin paikkaan viime Sanurin reisulla. Mestan hintalaatusuhde on kyllä viimeisen päälle kohdillaan. Lämmin suihku on oikeasti luksusta, kymmenen päivän metsäreissun jälkeen. Gusse, on mainio paikka parin päivän oleskeluun. Kaikki on siinä lähellä, ja parin päivän aikana, saisin kuitattua univelkoja ja syödä paljon roskaruokaa. Gustavin ihana työntekijä Ketut, järkkäsi mulle lipun Lembonganille, 200 000 rupialla. Lipun olisi saanut taatusti jostain halvemmallakin, mutta saipahan neito lompakkoonsa parikymppiä ylimääräistä, ja itse ei tarvinnut vanhenevia eviään liikauttaa mihinkään suuntaan. Ikäväkseni Gustavissa asui ennen aikojaan harmaantunut venakko pariskunta. Taisivat olla siskoksia. He eivät pitäneet tupakan savusta. Jätin sanomatta, etten minäkään pidä ryssistä. Sen sijaan sanoin kohteliaasti, että tupakointi Gustavin ulkotiloissa on sallittu, ja aion polttaa siellä jatkossakin. Nyt ollaan Indonesiassa, röökaajien mekassa, ei Euroopassa missä tupakoitsijoita kohdellaan miltei rikollisina. Naisten naamoista näki, ettei vastaus miellyttänyt heitä. Naisten naamoista myös paistoi, että he vihasivat minua kaikesta sydämmestään, ja munaa he eivät ole nähneet vuosikymmeniin. Kenties eivät koskaan.

Lähtöaamuna satoi ja tuuli tuiversi niin että palmut huojuivat miltei vaakatasossa. Millaistahan kyytiä meri meille mahtaakaan tarjoilla? Sanurin satama on aivan karmea turistihelvetti. Olin likomärkä ja muutenkin kaikki se ihmispaljous otti päähän suunnattomasti. Tajusin yhtäkkiä, että olen aivan kurkkua myöten täynnä reissaamista. Painavan rinkan roudaaminen, paikasta toiseen, oli todellakin alkanut vituttamaan urakalla.

                           Faster, harder, scooter

Näkymä hotellin pihalta, oli aika hieno.

Meri velloi kiitettävästi, mutta mulle se ei tuottanut vaikeuksia. Joillekkin kyllä. Ykäpussit rapisivat kuin karkkipussit Bio Rexin parvella. Lembonganin satamassa mulle selvisi, että lippuuni ei kuulunut kuljetusta hotellille. Kirosin raskaasti ja ääneen. Vettä tuli kuin sieltä Esterin kuuluisasta perseestä. Katsoin kännykästä suuntimat Beach hut lembonganille. Se oli onneksi ihan lähellä. Lähdin lampsimaan kaatosateeseen. Pian joku ukko pysähtyi kohdalleni ja tarjosi kyytiä. Kyydin päätteeksi olinkin jo vuokrannut äijän scootterin. On nämä indot taitavia kauppamiehiä, se on pakko myöntää. Ilman prätkää Lembonganilla ei kyllä pärjää, ellei sitten tykkää maata rannalla tai ryypätä baarissa koko päivää. Mä en harrasta kumpaakaan, joten mopo tuli tarpeeseen.

Beach hut lembongan, oli mainio bungalow tyyppinen hotelli, 14 egeä yö. Hieno maisema näytti merelle ja kohti Balia. Perhe joka paikkaa pyöritti, oli erittäin mukavaa sakkia. Ainut miinus oli, että snorklaus ym. trippien järjestäjät lähtivät, ja tulivat hotellin rannan edustalta. Näin aivan liikaa valkoista selluliittia ja kylki/tribaalitatuoituja kroppia.

Mt.Gunung Agung, iltahämärän aikaan.

Nusa Lembongan on turistirysä. Siitä ei pääse mihinkään. Lembongan on myös  kuin juosten kustu kartalle. Kylän insinöörin on täytynyt seistä pöydällään ja kusta paperille pohjat, tämän pienen saaren infralle. Kaikki se, mitä tästä saaresta olen joskus lukenut, osoittautui mielestäni paskapuheeksi. Paikka oli kaukana siitä mitä kuvittelin. Tiet olivat liian kapeita tälle ihmismäärälle. Prätkäily siellä, tuntui ajoittain jopa vaaralliselta. Nyt oli low season, mitenhän täällä mahtuu kulkemaan high seasonilla? No, se jääköön mulle ikuiseksi arvoitukseksi. Maisemat olivat paikoin kyllä todella hienoja. Lembonganin kaatopaikan soisi kilpailla vuoden ympäristömyrkyttäjä pystin tittelistä, ja ihan niistä kärkisijoista. Paskavuori joka oli roudattu vuosien saatossa saaren mangrove alueelle, valui nyt suoraan Intian valtamereen. Haju kaatiksella oli aivan käsittämättömän etova. Voi rakas Indonesia, miten ne sinua kohtelevatkaan.

                  Puoli vuosisataa, elämän tuskaa

Nusa Lembongan, Ceninganlta nähtynä.

Toisena aamuna lähdin ajelemaan Nusa Ceninganille. Oli mun synttärit. 50 vuotta tällä planeetalla. Enpä olisi uskonut, että tämänkin päivän näkisin. Aivan kuin synttärilahjaksi, Nusa Ceningan tarjosi mulle hiljaiset tiet, upeat maisemat ja muutenkin hienon päivän. Oli hienoa olla elossa. Ihan kuten Lembonganilla, hindulaisuus näkyy täällä joka paikassa. Hindulaisuus on ehdottomasti mun lemppariuskonto, jos sellainen jostain syystä pitäisi valita. Se ei perustu pelotteluun helvetin katkuista tai jumalan alituisesta vihasta. Hindut ovat kiitollisia kaikesta jota ympärillään näkevät, ja pahaa yritetään pitää loitolla erilaisin seremonioin. Hindut ovat taikauskossaan jotenkin lapsellisen hölmöjä mutta sympaattisia. Muslimit ja kristityt ovat taikauskossaan vain ja ainoastaan vastenmielisiä. Puheet rakkaudesta, taivaista ja paratiiseista, synkällä syyllistämisellä ryyditettynä, on etovaa. Mä en myöskään pidä siitä marttyyriasenteesta, joka kumpaakin uskontoa riivaa. Kärsimyksessä tai sen palvomisessa ei ole mitään jaloa. Kun vihainen, olematon satuolento antaa elämälle suuntaviivat, eihän elämästä voi tulla yhtään mitään. Rastoja en laske uskonnoksi ollenkaan. Se olisi melkein sama, jos joulupukkiin uskominenkin olisi uskonto. Rastojen jumalahan on kuollut Afrikkalainen keisari, eli kaveri oli joskus fyysinen olento. Rastojen uskonnossa on paljon hienoja elementtejä, mutta mä en jumalia tarvitse.Mä uskon maalaisjärkeen.

Näkymät veneestä, olivat silmiä hiveleviä.

Pelabuhan Nusa Penida.

Onneksi en bookannut Lembonganilta hotellia pidemmäksi aikaa. Pari päivää täällä, oli ihan riittävästi. Mä jotenkin kyrpiinnyin kaikkeen tällä saarella. Minähän olen turisti, silti mua otti päähän maksaa turistihintaa kaikesta, mihin täällä rahaa käytin. Gileillä olin tottunut, että esim. maidon saa alle 20 000 rupialla, täällä se oli 30 000. Se vaan jotenkin ärsytti suunnattomasti. Oli aika jatkaa matkaa Penidalle.

Kun matkaan lähtee valmiiksi paskan maku suussa, niin eihän siitä yleensä mitään hyvää seuraa. Lähdin Penidanille hampaat irveessä ja puoli väkisin. Pelkäsin Penidanin olevan Lembonganin kaltainen kaatopaikka ja vieläpä isompi sellainen. Hotellin respa kuskasi mut prätkällä Yellow bridgen satamaan, mistä paatit Penidalle lähtivät. Yellow bridgen satama on pelkkä piskuinen hiekkaranta. Matka public boatilla kustansi 75 000 rupiaa, ja matkaan kuluisi vajaa puol tuntia. Veneen kapu oli tyypillinen indonesialainen merenkävijä. Vitut me täällä mistään turvallisuudesta, tyyppi. Paatti oli ääriään täys porukkaa plus merilevän kerääjien korit. Kaiken huipuksi, äijä meinasi ajaa kaksi kertaa vastaantulijoiden päälle.

                                        Nusa Penida, love at first sight

 

Erittäin harvinainen kuva allekirjoittaneesta, hän hymyilee.

Niki beach house.

Nusa Penidan satama on kenties viihtyisin, mitä olen Indonesiassa nähnyt. Satamassa notkuvat myyntitykitkin, olivat ihan toista maata kuin esim. Lombokin Bangsalissa. Hamid, reilu parikymppinen sälli, valikoitui mun riesakseni. Myöhemmin Hamid osoittautuikin tosi mukavaksi ja avuliaaksi jannuksi. Koska en ollut varannut täältä hotellia, vuokrasin Hamidilta prätkän. Hondan kyljessä oli tarra ”ride it forever” ja se jaksoi naurattaa mua. Lause oli kuin jostain huonon pornoleffan kannesta. Lähdin siis hotellin metsästykseen. Vedin pari vesiperää ennen kuin löysin itselleni pesän. Löysin paikan aivan sattumalta. Huomasin eräällä pihalla neidon siivouspuuhissa, ja aloitimme neuvottelut. Minusta 300 000 oli aivan liikaa, ja lopulta päädyimme 270 000 yö. Paikka olisi ollut 10 plus plus arvoinen, jos seinän takana ei olisi tehty pirun äänekästä remonttia. Tuliterä bungalow oli aivan rannan tuntumassa ja sieltä oli suora näkymä Balin Agungille. Olipa onni, etten löytänyt/saanut paikkaa sataman viereisistä paikoista. Satamasta tänne, ajoi n.20 minuuttissa. Bungalowissa oli aivan mie-lett-öm-än mukava sänky, kunnon peitto ja…..rumpujen pärinää, OMG, kolmeosainen pistorasia! Näitä ei ihan joka päivä Indonesiassa näe. Paikan nimi oli Niki beach house. Perhe joka paikaa pyöritti, otti mut kuin perheenjäsenekseen. Aina kun he bongasivat minut, pöydälle kannettin kookospähkinää, kahvia ja kakkua. Perheen pienet monsterit, purkivat muhun heidän kiusantekovietti energiansa. Tunsin itseni todella otetuksi, moisista eleistä. Kyllä vain, suomalaisilla olisi aivan saatanasti opittavaa vieraanvaraisuudesta ja siitä miten ihmisiä kohdellaan. Suomessa ja muualla Euroopassa, lapset opetetaan nykyään vihaamaan ja pelkäämään muukalaisia. Täällä, meininki on täysin päinvastoin.

Aikanen aamu ja Mt.Gunung Agung

Ajelin kokonaista kolme päivää Penidan upeissa maisemissa. Tiet mutkittelivat kivasti ylös, alas, sivulle ja taas ylös. Maisemat ympärillä, olivat suorastaan eeppisen komeita. Tiet olivat pääsääntöisesti tosi hyvässä kunnossa. Turistikohteisiin vievät tiet, olivat taas helvetin huonossa kunnossa. Kontrasti oli suorastaan älytön. Miksi helvetissä työ oli jätetty ikäänkuin kesken? Vanhana motocrossarina, selvisin ainoastaan kipeällä perseellä näistä reissuista. Monien ilmeistä näki, että he eivät kyydistä nauti. Eräs likka väänsi itkua tien poskessa. Olisiko tyttöparan käsivarret tai perse krampannut? Endurolla ajo olisi ollut täällä aivan saamarin hauskaa.

Pääteillä ajelu oli kenties parasta, mitä olen kaksipyöräisellä koskaan kokenut. Välillä pysähdyin ja jäin ihastelemaan maisemia. Lehmiä oli puskissa ja kukkuloiden vihreillä rinteillä syömässä. Paikallisilla lehmillä on taatusti maailman upeimmat laidunmaat. Välillä erehdyin luulemaan olevani yksin, siellä korkella korvessa, kunnes puskasta ilmestyi yhtäkkiä joku paikallinen sirppi kädessään, ja hirveä pino oksia päänsä päällä kantaen. Monesti mietin, että mitähän ihmettä nämä ihmiset täällä oikein tekevät? Tuosta puskissa riehumisestako he elantonsa saavat? Maailma on kyllä ihmeellinen paikka.

Nusa Penidan trooppista routaa.

Ensimmäinen nähtävyys, siis turisti nähtävyys, johon päätin ajella, oli Angels Bilabong ja Broken beach. Kumpikin sijaitsee vierekkäin, kävelymatkan päässä toisistaan. Sisäänpääsy 5000 rupiaa, eli 30 centtiä. Kuten jo kerroin, perille pääsy va atii jokinmoista ajotaitoa ja tuuria siitä, että renkaat säilyvät ehjänä perille. Ainahan toki voi lähteä myös autolla, tai jonkun turistipoppoon kyydissä. Tiet ovat paitsi trooppisen roudan syömät, ne olivat täynnä isoja vesi ja mutalammikoita. Kumpikin mesta on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Luonnon ihmeitä ja kauneutta, sieltä parhaimmasta päästä. Ikäväkseni, olin turhan myöhäiseen aikaan liikkeellä. Turisteja oli aivan liikaa selfie keppeineen hillumassa. Huomiselle Kelingking beach reissulle, lähtisin kukonlaulun aikaan.

Niin kuin sitten lähdinkin. Lehmätkin veteli pelloilla vielä sikeitä, kun minä huristelin menemään. Penidan aamut oli mukavan viileitä. Ihankuin kesällä Suomessa. Mä todella tykästyin tähän paikkaan. Ihmiset jotka tulivat tiellä vastaan, tervehtivät hampaattomilla hymyillään. Suitsukkeen tuoksu, joita hindut polttelevat, antoi ajoon extra hienoa lisä fiilistä. Tämän paremmaksi, elämä ei voi juurikaan tulla. No, ainahan olisi mukavampaa, jos penkillä istuisi joku, jonka kanssa tämän kaiken voisi jakaa ja kokea. Mutta saatana, kun ei niin ei. Yksin tätä kaikkea, pitää minun näkemän ja kulkeman.

Kelinking beach oli paitsi älyttömän kaunis, se oli myös helvetin pelottava mesta.

Kaiken sen mudan, rynkytyksen ja paskan keskeltä, saavuin viimeinkin Kelingking beachille. Sisäänpääsy tännekkin, 5000 rupiaa. Parkkipaikan sijainti kertoi jo tulevista kauhuista. Jumalauta kuin jyrkkä se tie sinne alas oli! Nyt oltiin tosi korkealla. Kun kävelin jyrkänteen reunalle, alkoi polvet tutisemaan. Mulla ei olisi mitään asiaa tuonne alas. Jyrkänteen reunalle oli rakennettu paksuista risuista jonkin sortin turva-aita, mutta välillä se aita puuttui kokonaan. Rappuset alaspäin, olivat kapeat, jyrkät ja aivan helvetin pelottavat. No way, en lähtisi tuonne urheilemaan. Tyydyin napsimaan muutaman kuvan itse rannasta. Kuvien jälkeen, painuin pellolle ihmettelemään siellä yksin tallustelevaa lehmää ja kallion kielekkeillä lenteleviä pääskysiä.

 

Alueella on myös hindujen temppeli. Meinasin pudotaa leukani, kun luin mille se temppeli oli pystytetty. Se oli pystytetty autoille. Kyllä, automobiileille. Bil, bilar, bilarna. Myöhemmin illalla, juttelin erään paikallisen ravintolan managerin kanssa ja hän vahvisti tiedon. Temppeli oli kunnianosoitus autoille. Temppelin ympärillä hilluvat apinat olivat onneksi tosi arkoja. Liian kesy apinalauma, voi olla liian kova vastus 172 senttiselle, alle 70 kiloiselle ihmisapinalle. Paluumatkalla kävin myös Dreambeachillä. Tämän päivän maisemien jälkeen, mikään ei voisi enää pudottaa mun leukaperiäni. Niinkuin ei pudottanutkaan. Dreambeach oli ihan perus turistirysä. Snorklaajia oli vedessä pilvinpimein. Mainokset lupasivat turisteille mola molaa ja mantaa. Tuskinpa kalaset eksyvät tälle rannalle…suckers. (Bart Simpson äänellä)

Ai että kun on komeaa maisemaa.

Niinkuin aina reissatessani, ruokailu tuottaa mulle aina suuria vaikeuksia. Himassa teen safkat itse. Reisussa pitää mennä ravintolaan. Ravintolassa syönti on tietenkin kalliimpaa ja aivan liian usein, ei meinaa saada vastinetta rahoilleen. Lembonganilla mulla meni totaaisesti  vati nurin lähi ravintolan kanssa. Myivät silkkaa paskaa ja kehtasivat vielä hymyillä siihen päälle. Niki beach housen lähellä oli Papilas niminen ravintola, joka mainosti italialaista ja paikallista keittiötä. Päätin kokeilla. Sapuska oli saamarin hyvää ja halpaa. Annoskoot ovat läpi Indonesian olleet mulle ongelma,(voi helvetti, on jätkällä ongelmat!) niin täälläkin. Maha pitää saada turvoksiin, ähkyyn. No silti, kävin Papilaksessa syömässä joka päivä, parikin kertaa päivässä. Tarjoilijat samoin kuin paikan managerikin, tulivat juttelemaan ja näistä juttutuokioista jäi aina mukava fiilis. Papilaksen kananrinta riisillä ja kasviksilla, oli paras annos, jonka olin saanut pitkään pitkään aikaan. Hintaa sillä oli 65 000, hintalaatusuhde täys 10.

 

Viimeisenä päivänäni, tein kaksi ajoreissua pitkin saarta. Alkuillan, se viimeiseksi jäänyt lenkki, oli jotenkin katkeransuloinen. Olisin mielellään jäänyt tänne pidemmäksikin aikaa, mutta rahatilanne ei oikein enää jaksa venyä siihen. Passikin pitäisi saada pika pikaa toimitettua agentille takaisin. Päivisin talojen pihat olivat tyhjillään, mutta nyt, perheet asuttivat pihoja. Aina jostain nousi käsi, iloiseen tervehdykseen ja lapset juoksivat tielle iloisesti tervehtimään kruisailevaa ”bulea.” Taas, jälleen kerran, kirosin Suomea ja suomalaisia turvenuijia. Mikä helvetti niitä oikein vaivaa? Miksi junttius ja huono käytös on nykyään melkein kuin hyve? Eikö ne enää edes osaa nauttia mistään? Onko pahan olon tuottaminen itselle ja muille, noiden turvenuijien ainut hupi? Joku paperilappuko nykyään määrittää sen, kenellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään tai miten häntä kohdellaan? Nusa Penidaa on jo nyt ikävä, Suomea ei tippaakaan. Näitä mietin kun ajelin Nusa Penidan viilenevässä illassa, pitkin tyhjiä ja mutkaisia teitä. Ylös, alas, sivulle ja taas alas.

Viidakkoa ja taustalla Agung.

Agung…taas!

Pakollinen selfie.

Temppeleitä tällä saarella riittää…

 

 

Temple of cars.

Tiili, ei hiili kaivos. Saari oli täynnä vastaavanlaisia paikkoja. Näistä kerätyt kivet murskataan ja niistä tehdään tiiliä.

Jumalauta, tämän miehekkäämpää työkalua ei taatusti maapallolta löydy. Diesel sirkkeli!

Lentävä kana!!!!

Näitäkään ei Indonesiassa juuri näe. Näyttäessäni kuvan eräälle Jakartalaiselle opettajalle, hän tuhahti, miltei ivallisesti. Indot eivät moisista kuulema välitä tai osaa edes lukea.

Penidan kuuluisa kitara saundi, syntyy Run Rhythm studiolla.

Kas näin, miltei kolmen viikon reissu, on nyt ohi. Olipa kiva tulla taas kotiin. Reissu oli raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seuraavaksi, kun jonnekkin lähden, rinkka saa jäädä himaan. Eilen kävin Balilla äänestämässä. En suinkaan siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni Suomen kansalaisena, vaan koen sen velvollisuutenani ihmisyyden puolesta. Kun ehdokkaana on Huhtasaaren kaltainen ihmispaska ja natsi, on minunkin tehtävä edes se pienikin osa, ettei moinen hirvitys pääsisi, Suomen ylimmälle jakkaralle toikkaroimaan.

J.M. Gili T. 20.01.2018