Monthly Archives

maaliskuu 2019

Sri Lanka : KURRIA & KOOPRIA

Jo ennen kuin olin edes päässyt Sri Lankaan, alkoi ensituntumat siitä, että tästä reissusta tulee pelkkää hammasten kiristystä. Sain meilin Cape Towniin, jossa kerrottiin ettei reitille Kandy-Ella ollutkaan junalippuja tarjolla. Ostotapahtumasta oli kulunut jo kolme viikkoa, joten ihmettelin kovasti, mikseivät voineet ilmoittaa asiasta aikaisemmin. En halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisin seisomaan 5 tuntia jossain karjavaunussa, joten päätin tehdä reittimuutoksen. Alkuperäinen reitti: Colombo-Kandy-Ella-Matara-Unawatuna-Colombo, kierrettäisiinkin sitten vastapäivään. Reittimuutoksen takia, jouduin perumaan tarkkaan valikoituja majoituksia, ja se otti päähän. Seuraavaksi meni perseelleen passintarkastuksessa. Olin ilmoittanut viisumihakemukseeni väärän syntymävuoden. Virkailija oli huumorimiehiä, ja totesi minun olevan aika iso kuukauden ikäiseksi lapseksi. Seuraavalla kerralla, jos ja kun teen vastaavan hakemuksen netissä, tarkastan tiedot useampaan otteeseen, ennenkuin painan enteriä. Immigrationin virkailija opasti minut pomonsa toimistoon. Kiho valkoisessa univormussaan, istui pöytänsä takana ja puhui lankapuhelimeen, pläräten samalla tiiliskiven paksuista, ison pizzan kokoista kirjaa. Äijä teki

Ainoastaan univormun väri, erotti Idin ja immigrationin pomon.

tiettäväksi ympäristölleen, että hän on talon korkea-arvoisin ja tärkein henkilö. Kun puhelu lopulta päättyi, ja nousin ylös selittääkseni asiani, puhelin soi uudestaan. Taas samat manööverit. Kirja käteen ja sivujen pläräämistä. Itsehillintääni koeteltiin nyt todella kovalla kädellä. Puhelu kesti taas aikansa, ja viimein sain selitettyä asiani hänelle. Kiho kehoitti minua menemään seinän takana olevalle tiskille hakemaan uuden viisumin. Miksi helvetissä edellinen virkailija ei vienyt minua sinne heti? Pääni sisällä oleva kusi halusi kiehua yli. Tuhlasin äsken elämästäni yli tunnin, kuunnellen tuon pellen paskanjauhantaa. Viisumitiskillä oli tottakai ruuhkaa. Viimein sain annettua passini virkailijalle, joka pyysi tulla takaisin 15 minuutin kuluttua. Odotellessani kävin ostamassa paikallisen Telcom sim kortin. 3 gigaa, 6 euroa, ei paha. Kun menin takaisin viisumitiskille, virkailija kysyi: Eikö vanhaa viisumia kuoletettu äsken Kihon toimistossa? Ei, puuskahdin. Osoitin sormellani Kihon toimistoa ja sanoin: Tuo valkopukuinen pelle, marssitti minut tähän tiskille, sinun luoksesi. Nyt myös virkailija puuskahti. Nyt hän pyysi odottamaan puoli tuntia. Kirosin mielessäni kaikki maailman kirosanat. Olin aivan loppu. Kello oli jo yli puolen yön. Halusin nukkumaan. Ei, minä halusin kuolla. Lopulta sain viisumini. Mokani maksoi minulle 45 dollaria. Se kirpaisi, mutta eniten mua otti päähän se, että jouduin tapaamaan Kihon. Luulin, että hänen kaltaisiaan ihmisiä ei enää olisi edes olemassa.

Airbnb isäntäni Isurullukaan ei ollut hyvä ilta. Hän oli joutunut jäämään ylitöihin, mutta se taas oli koitunut minun onnekseni. En joutunut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutuisi odottelemaan minua. Venttailin Isurua lentoaseman pihalla parin tupakan verran, ennen kuin hän saapui. Kello oli jo yksi aamuyöllä. Kävimme automaatilla nostamassa rahaa. Colombon kadut olivat tyhjät. Näimme norsun nojaamassa korkeaa betonimuuria vasten. Norsun isäntä näytti kääpiöltä norsun rinnalla. Näky oli epätodellinen, aivan kuin jostain David Lynchin leffasta. Norsu oli kuin kapakasta kotiin hoippuva, perussuomalainen mies. Säälittävä ja väärään paikkaan eksynyt  reppana. Kämpässäni majaileva ranskalaispariskunta pelästyi pahanpäiväisesti, kun Isuru ”murtautui” huoneistoon sisään. Painuin suihkun kautta pehkuihin. Päivä oli ollut yhtä pitkää painajaista. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että painajainen jatkuisi heti aamulla.

        Dubai

On se kaunis pömpeli.

Ennen Sri lankaan saapumistani, kävin pyörähtämässä Dubaissa. Kaupunki oli tyylikäs ja voin lyödä vetoa, että kaupungista löydy sosiaalivirastoa tai leipäjonoja. Joka paikassa haisi raha. 12 tunnin vaihto Cape Town-Colombo reitillä, mahdollisti pikaisen tutustumisen rättipäiden Las Vegasiin. Ajoin lentokentältä metrolla suoraan kaupungin ytimeen. Matka oli yllättävän pitkä ja aamuruuhkainen. Dubai Mall on överein kauppakeskus, jota kuvitella saattaa. Se oli aivan älyttömän iso rakennus. Siellä saisi leikisti kulumaan koko päivän jos sen haluaisi kiertää kokonaan. Minä en persaukisena lähtenyt moista tekemään, kävin ainoastaan Subwayssa ja tyydyin ihastelemaan maailman korkeinta rakennusta: Burj Khalifaa. Se on aivan saamarin upea tekele, pakko myöntää. En ole koskaan pitänyt itseäni pilvenpiirtäjä friikkinä, mutta nähtyäni Petronaksen reilu pari vuotta sitten, minusta taisi tulla sellainen. Burj Khalifa on käsittämätön insinööritaidon näyte. Olin nähnyt monta dokkaria pömpelin rakentamisesta, mutta nyt kun näin tuon massiivisen rakennuksen edessäni, kaikki se tieto ikään kuin muuttui lihaksi. Tuollaista pömpeliä ei suunnitella lottokupongin taakse, tai rakenneta ihan tuosta noin vaan.

Kun lähdin takaisin lentokentälle ja astuin metroon, onnistuin hölmöilemään taas oikein urakalla. Siinä metrossa seisoessani huomasin, että minua tuijotetaan aikalailla. Eräs nainen jopa viittoili minulle, osoitteli sormella toisen vaunun suuntaan. Luulin, että hän näytti minulle, että tuolla vaunun toisessa päässä olisi istumapaikkoja. Idioottimainen hymy naamallani, nostin peukkua ja annoin ymmärtää, että täällä on kaikki oikein hyvin. Viimein eräs nuori nainen tuli sanomaan minulle, että tämä vaunu on tarkoitettu ainoastaan naisille. Voi jumalauta sitä häpeän määrää. Lehahdin varmaan aivan tulipunaiseksi. Anteeksi pyydellen lähdin juoksujalkaa vaunusta pois. Tunsin itseni totaalisen juntiksi.

Emirates oli mulle iso pettymys. Firma on mielestäni raskaasti yliarvostettu. Indonesian halpisyhtiöissä saa parempaa palvelua, ja jopa koneetkin ovat viihtyisämpiä.

Dubain näkeminen säväytti, mutta en lähtisi sinne lomailemaan pidemmäksi aikaa. Siellä voisi olla mukava viettää muutama päivä, ihan vaan ihmettelemässä. Dubai on taatusti upea näky iltavalaistuksessa. Ehkäpä jonain päivänä sen teenkin. Mutta nyt kutsui Sri Lanka. Emiratesilla on maine, että sen lennot eivät myöhästele. No, nyt kone oli myöhässä pari tuntia.

                        Colombo

Ensimmäinen aamu uudessa kohteessani alkoi aivan kuten kaikki aamuni alkavat: Kahvin keitolla. Keittiössä oli vedenkeitin ja repussani Nescafe purkki, tai oikeammin kaksi. Ostin kahvia Simons Townista, koska en tiennyt, mikä on kahvin saatavuuden laita Colombossa. Pelkoni osoittautui myöhemmin aivan naurettavan typeräksi. Avattuani reppuni, sain sätkyn. Joku oli paskonut reppuuni. Vaatteeni olivat yltäpäältä valkoruskean mönjän peitossa. Haistoin kahvin ja aurinkorasvan katkun. Huoh. Reppuani oli heitely niin, että kahvit ja rasvat olivat nyt pitkin laukkua. Jälki oli sen mukaista. Vatteet, kirjat ym. olivat aivan sotkussa. Kirosin raskaasti Afrikan ja Arabian pojat. Kirosin varuiksi kummatkin, sillä en voinut tietää varmasti, kummassa maassa reppuni oli pahoinpidelty. Onnekseni toinen purkki oli ehjä. Sain aamukahvini ja tupakkani. Jos en olisi, tilanne olisi ollut todella vakava. Lähtiessäni Simons Townista, käärin lasipurkit vaatemytty

Saint Anthonys Mahawatha F38 Colombo

jen sisään siksi, että ne suojaisivat purkkeja. Fyysikanlaeista jotain tietävänä tiedän, että reppua oli käsitelty todella kovakouraisesti. Saatana sentään, en yhtään ihmettelisi, vaikka reppu olisi kulkenut jonkun hydrauliprässin läpi. Aamukahvittelun jälkeen rupesin nyrkkipyykille. En vihellellyt pyykätessäni. Kirosin ja jakelin rasistisia loitsuja afrikkalaisille ja arabialaisille lentokenttä työntekijöille. Myöhemmin illalla, kirjoitin tulenkivenkatkuisen valituskirjeen Emiratesille. Sieltä vastattiin parissa päivässä, pahoittelujen kera. Lupasivat tutkia asiaa.

Isuru opasti minua käyttämään Uberia liikkuessani kaupungilla. Matkustaminen tuk-tukeilla on Colombossa naurettavan halpaa, uber tuk-tukilla vieläkin halvempaa. Ensi töikseni kävin katsomassa Gangaramaya temppelin. Sisäänpääsymaksu 300 rupiaa. Olihan se hieno, mutta en voinut olla taas mietimättä, mikä saa ihmiset pystyttämään näitä pyhättöjä? Minusta on jotenkin perverssiä palvoa jotakin olematonta ja kumarrella patsaille ja kuville. Budhalaisuus ja hindulaisuus kulkevat käsikädessä ja ne ovatkin minun ”lempiuskontoja.” Niistä sentään huokuu jonkunlainen rauha ympäristöönsä. Toisin on kristittyjen ja muslimien laita. Heidän uskonsa perustuu pelkoon ja pelotteluun. Tuskaisassa syyllisyyden tunteessa rypeminen, ei ole millään tavalla jaloa. Kumpaakin uskontoa vaivaa synkkä uhriutumisen meininki. Huhtasaari ym.muut aikamme eturivin kristityistä, ovat tästä loisto esimerkkejä. Heistä huokuva ihmisviha, on jotain aivan käsittämätöntä. Tekopyhyydestä on tullut länsimaissa uusi uskonto. Se opettaa vihaamaan ja syrjimään muita. Se opettaa, että valehtelu on totuutta parempi. Se opettaa, että sillä voi hankkia rahaa ja valtaa. Elämme surullisia aikoja.

 

Paikallinen Tillander.

Colombo on yllättävän moderni ja siisti kaupunki. Siellä ei juurikaan näkynyt roskia, mutta ei myöskään roska-astioita. Aina kun minulta jäi käteen joku roska, jouduin kantamaan sen repussani kämpilleni. Röökin stumpit laitoin pulloon, jota kannan repussani. Tämä vanha tapa meinasi tuhota tuliterän passini. Olin laittanut pullonkorkin huonosti kiinni, ja pullo oli valuttanut tervaliemet reppuun, kastellen passini. Onneksi passini ei kerennyt altistua märälle pitkään. Indonesiaan pääsy olisi voinut tyssähtää siihen. Indonesiaan on nykyisin kuulemma turha yrittää sisään huonokuntoisella passilla.

Joka aamu kun lähdin liikkeelle, ampaisin Colombo City Center Mall:iin. Sieltä sai ostettua vettä, banaania ym. jota päivän kiertely vaati. Ostoskeskuksen kattoterassilta oli hienot näkymät, ja siellä oli kiva juoda lattea ja poltella Cape Townista salakuljetettua tupakkaa. Edelliseen lauseeseen taitaa sisältyä syy siihen, miksen pääse tupakasta eroon. Olen valmis tekemään uskomattomia typeryyksiä röökin suhteen. Tupakan ja kahvin yhdistelmä, korreloi ilmeisen voimakkaasti myös vapauden tunteeseeni. Se on valheellinen mielikuva, tiedän sen, mutta en halua luopua tuosta tunteesta. Elämä on muutenkin ankeaa, ja lopultahan me kaikki kuollaan. Miksi siis tehdä siitä vieläkin ankeampaa?

Norsuja keskellä miljoonakaupunkia? No tulihan sekin nähtyä

Sri Lankassa oli juhlan aika. Täydenkuun juhlaa Poyaa vietetään joka kuukausi ja nyt Helmikuussa, se on nimeltään Nawam Poya. Poya on kansallinen vapaapäivä. Helvetti sentään, kuvitelkaa Suomeen vastaavaa. Juhannus tai vappu joka kuulle! Toisena iltanani olin katsomassa, kun juhlallisiin tamineisiin pukeutunut sakki aloitti karkelot pitkin Colombon katuja. Tiet suljettiin liikenteeltä. En osaa sanoa, kuin paljon porukkaa kulkueessa oli, mutta paljon heitä oli. Balilla näkee samoin pukeutuneita ihmisiä ja äijillä oli ruoskat, joiden päässä oli joku papaatin kaltainen räjähde. Kun äijä läväytti ruoskaa, räjähde pamahti. Kuin taikaiskusta, taivaskin räjähti ja vettä alkoi tulemaan kaatamalla. Kadun kansa suorastaan panikoi, ja alkoi etsiytymään sateen suojaan. Mä en viitsinyt liittyä siihen sakkiin. Kolme nuorta sälliä kutsuivat minut sateenvarjonsa alle suojaan. Sehän passasi. Pojat olivat lintsanneet Englannin tunneilta, mutta hyvin me juttuun tultiin. Jätkät ihailivat S9 puhelintani. Otettiin muutama selfie sateen laakkaamista odotellessa. Koska olin läpimärkä, aloin palelemaan. Paikallaan seisominen pahensi asiaa. Päätin lähteä himaan. Kulkueen seuraamin

Lehmä keskellä suurkaupunkia? Kyllä vain.

en saisi jäädä tältä erää. Aloin katsomaan puhelimesta suuntimia kotia päin. Ei yhteyttä dataverkkoon. Mitä helvettiä nyt taas? Mihin helvettiin se 3 gigaa on hävinnyt? Lähdin lampsimaan eteenpäin toivoen, että saan jostain tuk-tukin. Mä en löytäisi kävellen perille ikinä, jos lähtisin toikkaroimaan ilman karttaa. Sain kyydin ja pääsin pälkähästä. Myöhemmin illalla, tolkuttoman hitaan wifin avustuksella selvisi, että saan käyttää vain 100 Mb päivässä dataa. Helvetti mitä humpuukkiliittymiä täällä myyvätkään, kirosin huoneessani. Päätin mennä heti aamusta lukemaan madonluvut Telcomin toimistolle.

Red Masjid, punainen moskeija, oli upea rakennelma.

Niinkuin meninkin. Olin nukkunut huonosti ja olin kiukkuinen. Telcomin tyttö oli ihana, mutta ei tuntunut ymmärtävän ongelmaani. Lopulta asia selvisi vanhan kunnon setelitukon voimalla. Ostin rehvakkaat 40 gigaa dataa, josta 20 gigaa oli päiväkäyttöön. Se riittäisi mulle taatusti. Ainiin hinta: 1900 rupiaa, abt. 9 euroa. Telcomin yhteys vaikutti kenties parhaalta ulkomaalaiselta liittymältä, jota olen koskaan käyttänyt. Se oli nopea ja toimintavarma koko ajan.

Kolmen päivää Colombossa meni nopeasti. Kävin katsomassa kaupungin nähtävyyksiä, joista Red Masjid oli kenties säväyttävin. Moskeijat ovat aina upeita rakennelmia, ja tämäkään ei ollut poikkeus. Valkopunaisine väreineen, rakennus toi mieleen Marianne karkin.

Söin Colombossa turhan paljon roskaruokaa, join kalliita latteja, ja kas kummaa, huomasin eläneeni yli budjettini. Vielä tässä vaiheessa se ei minua huolestuttanut. Olin vasta reissun alkutaipaleella ja saisin kyllä budjetin balanssiin myöhemmin. Ja taas kerran, olin totaalisen väärässä.

  Unawatuna: Ryssätsunami

Good bye Colombo, see you in three weeks.

”Myydään merenrantahuvila, hyvien kulkuyhteyksien varrelta.”

Matka Unawatunaan oli hauska ja mielenkiintoinen. Juna lähti ajallaan ja juna-asemalla oli sellaista suuren seikkailun tuntua. Kyltit oli kirjoitettu ainoastaan singhalan kielellä, joten se sai turvenuijan hieman epävarmaksi siitä, onnistuuko hän astumaan oikeaan junaan. No onnistui kyllä. Colombo-Galle väli,  kulki aivan rantaa pitkin ja maisemat olivat todella komeat. Koska kello oli vasta 7 aamulla,  ihmiset vasta heräilivät rantamurjuissaan. Talot olivat hökkeleitä ja rakennettu aivan radan ja rannan viereen. Näky oli samaan aikaan lohduton, mutta myös kaunis. Junavaunut olivat siistit ja mukavat. Joku äijä ramppasi vaunujen väliä, kaupaten työmatkalaisille aamupalaa. Minä popsin cashewpähkinöitä ja nautin maisemista. Kolme tuntia kestänyt junamatka, meni kuin siivillä. Gallen asema oli täynnä tuk-tuk kuskeja tarjoamassa palveluitaan. Yritin juosta heitä karkuun, mutta turhaan. Halusin polttaa röökini rauhassa, mutta ei. Hyvä tuuleni muuttui hetkessä kiukuksi. Halusin päästä äkkiä perille, joten aloin hintaneuvottelut riivaajani kanssa. 900 rupiaa oli mielestäni törkeä pyyntö. Myöhemmin sain oppia, ettei Colombon hinnat pätenetkään enää muissa osissa saarta. Kun hinnat nousevat äkisti nelinkertaisiksi, ja budjetti on valmiiksi perseellään, alkoi kävelykin kummasti sujumaan paremmin.

Unawatunan biitsi oli nätti ja rauhallinen.

Airbnb mökkini sijaitsi aivan viidakon reunalla ja pari sataa metriä rannalta. Maja oli tosi perus, mutta se sopi sinne jorpakon keskelle enemmän kuin hyvin. Paikkaa pyöritti n. 40 kymppinen Nica, joka oli tullut tänne Pietarista ja asunnut saarella jo 8 vuotta. Venäläisistä naisistahan sanotaan, että he ovat huoliteltuja ja kauniita, mutta Nica paskat enää välitti moisesta. Vaatteet roikkuivat hänen päällään kuin variksenpelätillä, ja hampaatkin olivat nähneet parhaat päivänsä. Nica oli ensimmäinen venakko jonka kanssa olin koskaan jutellut puolta tuntia kauemmin. Viestejä vaihdeltiin pitkin päivää ja kyselin häneltä hyviä ruokapaikka vinkkejä. Kun lähdin iltapäivällä kaupungille, järkytyin pahanpäiväisesti. Paikka kuhisi venäläisiä, jopa menut ravintoloiden edessä, olivat kirjoitettu ryssän aakkosilla. Elämänhaluni katosi totaalisesti. Neljä päivää täällä, kuunnellen ja katsellen venäläisten örvellystä. Se tuntui melkeinpä elinkautiselta vankeustuomiolta.

Mutta kuinka ollakkaan, venäläiset eivät örveltäneet ja he osasivat käyttäytyä hyvinkin mallikkaasti. Miksi? Miksi he ovat täällä näin erillaisia? Veikkaisin syyksi sen, että koska heitä on täällä paljon, he eivät halua menettää kasvojaan toisilleen. Lopulta neljän päivän jälkeen, näin yhden ainoan kännisen ryssän. Äijän vaimo kantoi humalikkoa kuin räsynukkea, ja ukko kaatuili pitkin tien poskia. Venäläisten ottaessa iisisti, paikalliset tuk-tuk kuskit revittivät senkin edestä. Kapeilla teillä sai oikeasti pelätä kaahailevia Singhoja. Välillä koko tie oli tukossa, kun sen tukkivat autot ja tuk-tukit. Kuskit huudattivat torviaan, ja meteli oli aivan helvetillinen. Sri Lankalaiset ovat ystävällistä kansaa, mutta kun he saavat alleen moottoriajoneuvon, heistä tulee täysiä kusipäitä. Halusin Unawatusta pois ja äkkiä. Tämä ei ole ollenkaan minun paikkani. Täällä oli aivan liikaa metelistä pitävää sakkia.

Unawatunan aamut olivat aivan loistavaa aikaa. Hörpin pihallani kahvia ja katsoin omaa National Geographic Channeliani, joka pyöri pihapuissani. Apinat, oravat, kolibrit ym. linnut pitivät showtaan siellä joka aamu. Riikinkukot huusivat jossain lähellä. Aivan loistavaa. Kun turistit sitten viimein lähtivät liikkeelle, pärähti käyntiin koko päivän kestävä motor show. Se tarkoitti pärinää ja kuumia kakstahti/diesel pakokaasuja. Balin taksikuskit eivät pärjää Unawatunan suhareille ärsyttävyydessä. 100 metrin matkalla, sinulle tarjotaan kyytiä 90 kertaa. Jatkuva kyydin tuputtaminen, ja pelko joutua suharien yliajamaksi, alkoi kyrpimään todenteolla.

Jungle Beach ei minua kiinnostanut, tämä ranta vaikutti houkuttelevammalta. Kello oli vajaa 10 Sunnuntai aamuna, kun Brothers Place aloitti aamumessunsa. Saatananmoinen rave meteli, sai maan kirjaimellisesti tärisemään. Mitähän viereisen temppelin munkit tästä tuumasivat?

Ravintoloita Unawatunalla riittää. Rantaravintoloita on rakennettu vieri viereen ja silmäillessäni menuja, tarjonta oli kaikissa jokseenkin sama, samoin hinnat. Ruokavalioni koostui curryista ja pizzoista. Kertaakaan en saanut huonoa annosta Unawatunalla, siitä iso plussa. Miinusta taas saa rannalla vaanivat kerjäläiset. Kun äiti kahden itkevän lapsen kanssa tulee kerjäämään rahaa, se tappaa ruokanautinnon takuuvarmasti. Aina lltapalalta tullessani, söin eräällä kiskalla jätskin jälkkäriksi. Kylän äijät bongasivat minut siitä helposti ja tulivat välillä juttusille. Jutustelu meni joka kerta about näin: Mistä tulet? Suomesta. Oooh Nokia Nokia, good phone. Why alone here? Im a lonely guy. Äijät olivat pienessä sievässä ja tenu oli maistunut heille ulkomuodosta päätellen jo melko pitkään. Kun alku kohteliaisuudet olivat hoidettu pois alta, he alkoivat käymään läpi 2004 tsunamin tapahtumia. Äijät olivat selkeästi edelleen traumatusoituneita, ja hoitivat särkynyttä sieluaan viinalla. Ne kauhut, mitä äijät ovat näkeneet ja kokeneet, saisi kenet tahansa pois tolaltaan. Nämä ukot taisivat olla kauhujensa kanssa likipitäen yksin. Vaikka en liiemmin pidä humalikkojen kanssa jutustelusta, annoin äijien kertoa asiansa. Olisin mielellään halunut kertoa heille, että niin kauan kun juot unohtaaksesi, et myöskään pääse eroon piinastasi. Silkasta kunnioituksesta herroja kohtaan, jääväsin itseni saarnaamasta tällä kertaa. Herrat olivat kokeneet kamalia menneisyydessään, ja nyt he joutuivat elämään ryssä hyökyaallon kanssa. Minäkin saattaisin turvautua pullonhenkeen moisen tulevaisuudennäkymän kanssa.

Unawatuna oli tylsä paikka. Piste. En menisi sinne mistään hinnasta uudestaan. Mitä helvettiä Nica oli joskus nähnyt siellä? No joo, voittaa taatusti Pietarin. Ranta ja ympäröivä luonto oli ihan jees, mutta siinä se. Kenties jatkuva maanmiehien ja siskojen näkeminen teki siitä hänelle helpompaa kuin minulle. Gallekaan ei minua säväyttänyt. Sen liikenne oli järkyttävää sekamelskaa, ja siellä oli ihan älyttömän kuuma ja saasteinen ilmasto. Gallen pääkadulla oli jos jonkinlaista kauppiasta, mutta kun näin 40 kiloisia, vanhoja ukkoja myymässä käytettyjä kenkiä, jokin särkyi taas sisälläni. Olin enemmän kuin innoissani, kun tuli aika lähteä kohti Ellaa. Naapurin äijällä oli piha täys tuk-tuk mopoja, ja tilasin häneltä kyydin Galleen 6:30 seuraavalle aamulle.

Galle-Matara linjan kuski oli selvästi krapulainen, ellei peräti kännissä. Tuollainen lärvin turvotus, oli mullekkin liiankin tuttu aamunaama. Äijä pyysi ihan pokkana puolet suuremman summan rahaa kuin paikallisilta, mutta ei se minua oikeasti haitannut. Olin hyvällä tuulella päästessäni vihdoinkin Rysswatunasta helvettiin. Krapulakänninen onnikkakuski oli aivan kaheli. Nyt ymmärrsin, mitä eräs Norjan tyttö tarkoitti saaren hulluilla kuskeilla. Bussi oli tupaten täynnä ihmisiä, kun olimme pääseet puoleen väliin matkasta. Kun katselin muiden kyyditettävien ihmisten ilmeitä, he eivät olleet moksiskaan tästä rallista. Se lohdutti hieman. He olivat eläviä esimerkkejä siitä, että tästä kyydistä voi selvitä hengissä.

Vihaan Donald J. Trumpia, mutta tykkään yhdestä hänen lanseeramastaan sanasta: Shithole country. Matara oli shithole Town. Olipa onni, etten ollut varannut majoitusta täältä. Kun kysyin bussikuskilta suuntimaa Ellaan lähteville busseille, hän sanoi heittävänsä minut sinne. Kuski puikkelehti bussiaseman sekamelskassa ja ajoi dösänsä Ella bussin viereen. There is bus to Ella, hän osoitti sormellaan. Kiitin ja nousin kyydistä. En kerennyt montaa askelta ottaa, kun hihaani tarttui 160  senttiä ja 50 kiloa ihmislihaa. Juopon oloinen äijä sössötti, että seuraava bussi Ellaan lähtee vasta kahden tunnin päästä. Hänellä olisi tarjota minulle kyyti vaivaisella 3500 rupialla. Haistoin äijän paskanjauhannan välittömästi. Sanoin Äijälle: Tuo bussi lähtee viiden minuutin päästä ja aion mennä sillä. Äijä: Joo mutta kun se kestää viisi tuntia, minun kyyti vain kolme tuntia, hän jankkasi. Minä: No niin tai näin, mä menen bussilla, mulla ei ole rahaa matkustaa sun kyydissäsi, jankkasin minä vuorostani. Polttelin tupakkaa ja valmistauduin astumaan bussiin. Äijä puhui puhelimeen ja sanoi : 2000 rupiaa, se on viimeinen hinta. Suostuin. Äskeinen bussimatka oli minulle tarpeeksi traumaattinen, ja viiden tunnin matkahan on oikeasti aivan helvetillinen. 2000 rupiaa on 10 euroa. Sehän on suorastaan ilmainen. Pakun etupenkillä istui oikea ryssän karikatyyri, naama norsun vituilla murjottaen. Vielä tässä vaiheessa en ymmärtänyt tämän kupletin juonta. Se selvisi tuntia myöhemmin. Ryssä oli tilannut privaattikyydin Ellasta Tagalleen ( joka oli aivan mielettömän kaunis paikka) ja maksanut siitä kovan hinnan. No kuski tuli norkoamaan kyyditettäviä Mataran asemalle, mutta tällä kertaa huonolla menestyksellä. Kuski oli auton omistajan palkollinen, ja halusi itselleen vähän pimeitä ansiota. Kun ryssä oli heitetty Tagallen paratiisirannalle, meitä oli autossa vain minä ja kuski. Minulla oli ruhtinaalliset oltavat auton takapenkillä. Maisemat vaihtuivat ja pidettiin pari tupakkataukoa. Tässähän kävi lopulta erittäin hyvin. Kun aloimme lähestyä Ellaa, maisemat muuttuivat dramaattisesti. Vuoria ja kukkuloita alkoi ilmestymään näkökenttään kuin tyhjästä.

              Ella

Vuonna 93 kävin Malediiveilla ja Finnairin DC-1o teki välipysähdyksen Colombossa. Muistan ihailleeni ilmasta käsin Sri Lankan vihreyttä ja sinistä merta. Turkoosi ja vihreä ovat maailman kaunein väriyhdistelmä. Olen varma, että se vihreys jonka silloin näin, oli Ellan nurkilta. Nyt viimein sitten olin täällä. Kun kuskini jätti minut Ellan keskustaan, päälimmäisenä tunteena oli p

Tervetuloa Tea Gardeniin.

ettymys. Tuk-tukit kaahailivat, ja länkkäreitä oli pilvinpimein rynnimässä ruuhkaisella kadulla. Ellan kuuluisa viileä ilma, loisti myös poissaolollaan. Oli aivan pirun kuuma. Kun katsoi vuoria kohti, ja veti keuhkot täyteen ilmaa, olisi voinut kuvitella raikkaan vuori-il

man hyväilevän keuhkoja, mutta paskat. Sama pakokaasun käry piinasi täälläkin. Hieman lannistuneena lähdin etsimään majapaikkaani. Hotel Tea Garden oli rakennettu korkealle. Sinne kipuaminen kävi työstä. Viimein pääsin perille, minua oli vastassa kolme naista. Sain huoneen hotellin korkeimmasta kerroksesta ja maisemat olivat aivan uskomattoman komeat. Näkymät olivat 180 astetta

 

Perussuomalaisen miehen prototyyppi. Kitisevä ja aikaansaamaton kusipää.

kohti vuoristoa. Hihkuin tyytyväisenä hotelli valintaani, jonka löysin Airbnb sivuilta. Hotellin hinnat olivat muilla sivuilla reilu 20 euroa, minä sain sen 13 eurolla. No, tyytyväisyyteni karisi päivän mittaan. Huonettani ei oltu siivottu kunnolla pitkään aikaan. Mustia hiustukkoja oli lattialla ja veski oli lattiasta kattoon tahrainen ja siellä haisi todella voimakas homeen käry. Hotellia pyörittävä perhe, oli kuin sekoitus Leatherfacen perhettä, Bates motellia ja jotain maahisten pyörittämää peikkosatua. He olivat sympaattisia, mutta jotenkin karmivia ihmisiä. Kun heitä näki useammin ja yhdessä, ei voinut välttyä tunteelta, että täällä ei oltu lähdetty puolison hakuun omaa pihaa pidemmältä. No rakkaus on sokea, mikä minä olen tuomitsemaan. Suomessa sukurutsa on saanut paljon ikäviä asioita aikaan. Perussuomalaispuolueen koko olomassolo ja menestys, perustuu sukurutsaan ja sukupolvien aikana himmenneeseen älynvaloon. Sukurutsaisille suomalaisille maistuu viina, ja aina kun he ovat jurrissa, rupeaa tapahtumaan. Heiltä puuttuu alkeellisimmatkin käytöstavat ja heitä asuu Helsingin lähiöissä aivan liikaa. Minusta he voisivat muuttaa takaisin maalle asumaan.

Tea Gardenin terassilta oli mielettömät maisemat.

Kun viimein pääsin karkuun Ellan liikennettä ja sen metsien suojaan, Ella pääsi viimein näyttämään kyntensä. Little Adams peakille johtavien polkujen varrella näkee maisemia, jotka todella salpaavat hengityksen. Vihreys ja luonto ovat todella upeaa katsottavaa. Ella on Trekkaajien suosiossa ja ihan ymmärrettävistä syistä. Paikalle oli eksyneet myös niitä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat kiipeämässä K2:lle. Paksut untuvatakit, villapipot ja kiipeilysaappaat, tuntuivat pahasti yliampuvilta varusteilta. Yöt ja aamut ovat täällä viileitä, mutta päivällä paahde oli melkoinen.

Vietin päivittäin useita tunteja teeplantaasien mäkisillä rinteillä. Maisemat ja luonnon äänien kuuntelu, oli suorastaan terapeuttista. Myös täällä, vihreän luonnon keskellä, turisteilta haluttiin löysät rahat pois taskuista kuljeksimasta. Kobran lumoojan hintapyyntö oli härski. 1500 rupiaa kuvasta. Kun näin äijän toistamiseen, kerroin hänelle että suurin osa länkkäreistä pitää hänen ammattiaan irvokkaana ja eivät halua maksaa eläinrääkkäyksestä penniäkään. Kobrilta oli revitty hampaat pois, ja äijän poissaolevan tuntuinen pillin puhaltelu oli suorastaan koomista. Kysyin äijältä: Minkä verran hänelle pitäisi maksaa, että päästäisit käärmeet vapaaksi? 20 000 rupiaa, joka on n.100 euroa. Niin tai näin, käärmeparkojen kohtalo oli jo sinetöity. Cobrat ovat mielestäni aivan älyttömän upeita otuksia, ja minua vitutti suunnattomasti katsoa moista eläinrääkkäystä.

Toinen ansa oli ikääntyneet teenpoimija naiset. He lymyilivät puskissa teenlehdet valmiiksi käsissään, hymy valmiiksi naamallaan ja ehdottivat kuvaussessiota. Heidän herttaiset hymynsä saattoivat sulattaa joidenkin sydämmet, mutta ei minun. Kuvat joita netissä näistä poimijoista näkee, saivat nyt aivan uuden merkityksen. Silkkaa teatteria. Yhtenä iltana hieman eksyilin. Olin vahingossa joutunut keskelle teenpoimijoiden iltapuhteita ja heidän pihoilleen toikkaroimaan. Kaksi auringon kuivattamaa naista tulivat katsomaan, että mikäs helvetin pässi se täällä seisoskelee? Naisista huokui jotain niin primitiivistä energiaa, etten ole koskaan vastaavaa tuntenut. He tuijottivat minua päästä varpaisiin, ja heidän katseensa tuntui mahanpohjassa asti. Minulle tuli yhtäkkiä äitiä ikävä.

Koopra parat.

Aina kun lähdin metsän siimeksistä takaisin kohti Ellan keskustaa, alkoi myös kaipuu Ellasta pois. Ellan pääkadun kävelee läpi 10 minuutissa, ja se on helvetillinen hullunmylly. Siellä joutuu oikeasti pelkäämään päälleajoa ja sen myötä tielle valuvaa aivomassaa. Ellasta sai todella hyvää pizzaa ja sen takia olin valmis joka ilta uhraamaan terveyteni.

Tähän väliin hassu huomio Sri Lankan ravintoloista. Ravintolatyöntekijät ovat 99% miehiä. Miksi helvetissä? Ilkeästi sanottuna, jos naiset pyörittäisivät näitä paikkoja, palvelu olisi paljon parempaa ja ennenkaikkea sujuvampaa. Aasian miehet ovat tampioita verrattuna naisiin. Juttelin uudessa majapaikassani paikallisen äijän kanssa ja  hän antoi vastauksen ihmetykselleni: Naisen paikka on kotona. Nainen on siellä turvassa muilta miehiltä. Paikalliset miehet pelkäävät, että jos nainen on töissä ravintolassa, he karkaavat pian toisen miehen matkaan. Pelko on mielestäni ihan aiheellinen. Mikäli Sri Lankan äijät ovat oikeasti noin kivikautisia urpoja, ei ole mikään ihme jos karkaisivatkin.

Mä herään joka aamu aikaisin, 4-5 välillä. Kun kahvikupissa on sumppia, suuntaan ulos tupakalle. Ellan tähtitaivas oli upeaa katseltavaa, mutta eräänä yönä se järjesti mulle miltei sydänkohtauksen. Aivan yht’äkkiä, koko taivas valaistui vitivalkoiseksi, ja kaikista epäilyksistäni Jeesuksen olemassaoloa kohtaan, luulin Kristuksen astuvan nyt taivaista. En kuullut pasuunoiden mökää, ja kuukin oli vitivalkoinen, joten ilmiö johtui varmaan jostain aivan muusta. Niinkuin johtuikin. Kun nostin päätäni kohti taivaita, en nähnyt Nazaretin miestä, vaan tähden lennon hännän loppupään. Koko näytös, vitivalkoisesta taivaasta säkkipimeään, kesti ehkä sekunnin, korkeintaan kaksi. Säikähdin perkeleesti, mutta se oli aivan helkkarin hieno kokemus. En olisi ikinä uskonut moista ilmiötä todistavani, saati edes olevan olemassakaan. Olen varma, että juuri näistä luonnonnäytelmistä, on lähtenyt ihmisen usko jumaliin, ym. humpuukkiin.

Ellan oikeat teen poimijat töissään.

Yhdeksän päivää Ellassa tuli ja meni. Jotkut ihmettelivät, miten viihdyin siellä niin kauan. Lukuunottamatta Ellan liikennettä, viihdyin noissa maisemissa loistavasti. Tein varmasti uuden henkilökohtaisen kävelyennätykseni Ellassa. Ellan mäkisillä rinteillä tuli kiipeiltyä päivittäin kilometritolkulla. Se alkoi tuntua myös vyötä kiristäessä. Painoa oli lähtenyt jo joku kilo. Huono juttu. Olin ollut reissussa vasta vähän yli kuukauden.

Ellan ympäristöä voi tutkailla lisää, painamalla tästä.

       Ella-Kandy junamatka

Tätä matkaa olin odottanut jo pitkään. Sitä on kehuttu niin paljon. Näkemieni kuvien ja videoiden perusteella, tiedossa olisi todella hienoja maisemia. Tilasin istumapaikkalipun Visit Sri Lanka Toursin sivuilta, ja tällä kertaa onnistuin lipun saamaan. Juna lähti 6:40 ja junassa oli tilaa vaikka kuinka. Maksoin siis omasta lipustani kymmenkertaisen hinnan, verrattuna jos olisin ostanut sen luukulta.

Vaunussa oli lisäkseni vain neljä henkilöä, joten vaunussa oli hyvä sukkuloida puolelta toiselle saadakseen hyviä kuvia. Oma paikkani oli vaunun vasemmassa puolella, joten kävin välillä myös vaunun oikealla puolella kuvailemassa. Kuinka ollakkaan, takanani istuneet aussi naikkoset, päättivät laittaa touhuilleni stopin. Nuorempi eukoista tuli sanomaan, että istun heidän paikoillaan. Eukon möläytys oli sen verran absurdi, että minulta meni hetki tajuta, että mitä helvettiä hän sönkkäsi. En voinut vastustaa kiusausta, vaan möläytin takaisin: Entä kenenkäs paikoilla he nyt sitten istuivat? Eukko tyytyi pyytelemään anteeksi, ja he menivät istumaan omille paikoilleen. Niinkuin aina elämässäni, minun tuurini on aina rajallista. Sain junasta sen huonomman puolen. Kun juna oli kiivennyt yli 1.5 kilometrin korkeuteen, minulla ei ollut enää saumaa kuvailla junan paremmalta puolelta. Junan olivat vallanneet paikalliset Zulimannit, jotka koostuivat kolmesta paikallisperhestä. Heitä oli yli noin kymmenen sakki, ja he pistivät pystyyn sellaisen sirkuksen, jollaista ei ihan joka päivä näekkään. Rummut ja laulu raikasivat, kun Singhat pistivät haisemaan. Tunnistin lauluista ainoastaan Rivers of Babylon:in ja se kuullosti todella eksoottiselta Ungala bungala versiona. Kun onnistuin vilkuilemaan vaunun oikealle puolelle ja sirkusporukan yli, tajusin mistä jengi on niin paljon puhunut. Maisemat olivat aivan älyttömän upeat!

Junamatkaa voi tukailla lisää tästä.

          Kandy

Yli viisi tuntia junassa, helvetinmoisessa mekkalassa, neljän banaanin voimalla, ja olin aivan totaalisen loppu. Maisemien intensiivinen tuijottelu, oli saanut minut aivan finaaliin. Vielä olisi edessä viimeinen rypistys. Tuk tuk kuskin kanssa neuvottelu. Aurinko porotti Kandyn juna-aseman aukiolle, ja liikenne edessä oli aivan sairasta. Tilasin lopulta uberin kautta kuljettajan. Kun kuski viimein saapui paikalle, hän antoi ensitöikseen minulle puhelimensa käteeni. Siellä on minun pomo, hän sanoi. No mitä helvettiä nyt taas? Minkä takia taksipomo mulle soittelee? Pomo alkoi kauppaamaan minulle Kandy turneeta. Ei vittu saatana, kirosin mielessäni. Olin rättiväsynyt, nälkäinen ja kyrpiintynyt. Minua ei kiinnostanut tippaakaan mitkään turneet. Halusin kämppääni nyt ja heti.

Uusi Airbnb perheeni oli todella mukava sakki. Kolme naista, ja parikymppinen jannu. Isän tapaisin myöhemmin illalla. Perheen matriarkka kysyi, tahtoisinko syödä illalla Sri Lankalaista currya. Kyllä kiitos, kurri maistuisi oikein hyvin, vastasin. Minua ei huvittanut yhtään lähteä kaupungille syömään. Kävin ostamassa paikallisesta banaanikaupasta kilon banaaneja, joilla pärjäisin iltaan asti. Maksoin banaaneista kolmasosan Ellan hinnasta. Saaren kaduilla näkee aika paljon kauppoja, joissa myydään pelkkiä hedelmiä ja hedelmien kuningas-banaani, on muutenkin hyvin edustettuna Sri Lankan katukuvassa. Joka paikassa näkee ihmisiä kuljeksimassa kassit täys banaaneja.

29 Ampitiya Road, Kandy.

Illalla koko perhe oli paikalla ja kurri kana annos oli loistava. Naisväki epäili, etten pystyisi syömään heidän tulista versiotaaan. Se meni alas leikiten. Jälkkäriksi oli vanilja jätskiä. Tulisen ruoan jälkeen, mikään ei maistu paremmalta kuin jätski. Perheen naiset ja poika, tekivät minuun vaikutuksen kielitaidollaan ja nokkelalla huumorintajullaan. Talon isäntä oli vähän sellainen sählääjä, josta ei ottanut mitään tolkkua. Hän yritti miellyttää minua jatkuvasti ihan liikaa. Mä en pidä siitä, jos minua kohdellaan kuin kuninkaallista. Kerroin perheelle pakolliset jutut Suomesta ja naureskeltiin tyhmille jutuille kimpassa. Taas kerran tajusin, että Suomessa tällaisen kokeminen on jotakuinkin mahdotonta. Siinä missä nämä ihmiset halusivat tuntea minut paremmin ja kuulla tarinani, suomalainen juntti haluaisi humauttaa vierasta kirveellä.

Founders of Sri Lankan Tuk-Tuk Corp.

Seuraavana aamuna lähdin kylille kiertelemään. Google maps opasti minut Kandy Lake:lle, joka olikin ihan kivenheiton päässä kämpästäni. Marssiessani kohti Temple of Tooth:ia, seuraani änkesi vanha äijä, joka esitteli itsensä opettajaksi, tulilla kävelijäksi ym. eksoottiseksi. Äijä vaikutti sympaattiselta ja kunnon tyypiltä, joten kun hän pyysi minua kävelemään seurassaan, suostuin. Hän lupasi näyttää minulle rakennuksen, jossa näkisin Sri Lankalaista kulttuuria parhaimmillaan. Päästyämme perille, hän pyysi minua kirjoittamaan nimeni lappuun ja antamaan hänelle 1500 rupiaa. En antanut. Sen sijaan kirosin suomeksi. Sri Lankalaisten tyyli ansaita rahaa, on röyhkeydessään vastenmielisintä, johon olen koskaan törmännyt. Tämä oli jo toinen kerta, kun törmäsin vastaavanlaiseen väkipakolla myymiseen.

Ellassa eukko löysi minut keskeltä viidakkoa ja väitti minun olevan hänen puutarhassaan. Hänen puutarhansa oli kaksi metristä, paksua heinikkoa ja se oli niin tiheää, että se blokkasi näkyvyyden täysin. Miten hän löysi minut täältä kysyin? Sorry my inglish not so guud, hän vastasi. Haistoin palaneen käryä. Sanoin etten haluaisi oleskella täällä yhtään pidempään, koska täällä ei ole edes mitään nähtävää. Lopulta selvisi, että eukko halusi viedä minut view point:ia katsomaan. En halunut lähteä eukon kanssa mihinkään. If juu giiv me 3000 rupiis i teik juu there. Kiitos mutta ei kiitos, pärjään ihan omillani. Myöhemmin kun palasin tuloreitilleni, näin eukon notkumassa junaradan varressa, muiden kylähuijareiden kanssa. Eräs kiinalainen likka osti heiltä kookospähkinän, ja halusi hörppiä sen puun alla varjossa. Hän istuutui aivan Buddhapatsaan eteen ja huijarit saivat sätkyn. Heidän mielestään rahan huijaaminen on ihan ok, mutta kipsiveistoksen edessä istuminen oli kamalaa.

Munkit olivat lähteneet äijäporukalla nenäliinojen ja käsirasvan hakumatkalle.

Temple of tooth.

Kun opettaja/tulillakävelijä/myyntimies/kusettaja tajusi, ettei minulta irtoaisi hänelle rahaa, hän lopetti viimein teeskentelyn. Äijä työnsi minut olkapäistä työntäen talon portailta pois. Go go hän manasi. Kun myöhemmin kävelin takaisin kämpilleni, sama äijä oli samassa paikassa vaanimassa uusia huijattavia. Äijä ei edes moikannut takaisin. Haistatin mielessäni äijälle isot vitut. Mä ymmärrän hyvin, että äijä halusi tienata leipänsä, mutta tyyli jolla hän sen tekee, saa ainakin minut raivoihini. Kohta kolme viikkoa saarella reissattuani huomasin, että sympatiani saaren köyhää, töitä tekevää väestöä kohtaan oli kulutettu loppuun. Vihasin tuk-tuk kuskien kiskuri hintoja ja jatkuvaa kyytien tarjoamista. Sri Lankassa ei saa istua hetkeäkään yksin, ilman että joku tulee kauppaamaan sulle kyytiä. Vihasin banaanikauppiaiden kiskurihintoja, kuten röökin myyjienkin. Sri Lankassa kaupan teko, reilussa ja miellyttävässä hengessä, on silkkaa utopiaa.

   Lisää koopria

Kandyn kämppäni sijaitsi metsäisellä ja luonnonkauniilla alueella, noin parin kilsan päästä keskustan infernosta. Aamut olivat täälläkin loistavaa aikaa tuijotella taivaalle. Tuhannet linnut lentelivät kohti tekojärveä tai sieltä pois. Viimeisenä päivänäni, lähdin kaupungille tavallista myöhempää, eli vasta puolen päivän jälkeen. Avasin ulko-oven ja jähmetyin paikoilleni. Metrin päässä möllötti puolikiekuralla massiivinen, musta käärme. Se oli pari metrinen ja hevosen mulkun paksuinen. Koopra saatana! Miljoona sähköiskua kulki lävitseni. Käärme sähähti ja levitti sekunniksi niskansa, ja lähti kiemurtelemaan kohti pientä puutarhaa. Kaivoin kameraa taskustani ja olin aivan täpinöissäni. Näin että käärme meni lähimmän kivijalan lomassa olevien puskien sekaan, joten kiersin puutarhaan kauimmaisen kivijalan kautta. Hiivin hiljaa lähemmäs. En nähnyt puskissa mitään. Ei pihahdustakaan. Odottelin pari minuuttia. Ei mitään. Viimein menin asuntoon ja kerroin naisille näkemästäni. Perheen 14 vuotias tyttö, meni aivan paniikkiin. Naiset olivat epäuskoisia. Ei täällä käärmeitä ole, he väittivät. No nyt ainakin oli, intin nauraen. Reissuni oli jo aivan loppusuoralla ja Sri Lanka alkoi vasta nyt, esittelemään minulle niitä parhaita puoliaan. Helvetinmoisesta liikenteestä, ärsyttävistä tuk tuk kuskeista huolimatta, tykkäsin Kandysta. Neljä päivää siellä, oli kuitenkin ihan tarpeeksi minulle. Junani Colomboon, lähti 06:15 joten perheen vanhimmainen järkkäsi mulle kyydin juna-asemalle. Kandyn näkeminen ilman ruuhkia ja meteliä oli hieno lopetus tälle turneelle.

Kandy-Colombo junareitti oli aivan mielettömän hieno! Miksei siitä löydy samanlaisia kertomuksia kuin Ella-Kandy reitistä? Matkustin 3 luokan vaunussa, joka oli ihan ok. Hinta 180 rupiaa! Penkit eivät olleet yhtä mukavat kuin 2 luokassa, mutta hyvin se kolme tuntinen sielläkin sujui. Vieressäni haisi vanha viina, ja haju oli aivan helvetin oksettava. Aikainen aamu ja krapulakännin dunkkis, toi vahvoja de ja vuita mieleen. Sri Lankan miehille maistuu keitto siinä missä härmän pojillekkin. Kandyssa näki ihan spurguasteelle menneitä äijiä, makoilemassa alikulkutunneleissa, oksennus valuen suupielistään.

Viimeiset kolme päivää vietin muutaman kilsan päässä Colombon vilkkaimmasta keskuksesta. Valintani osui tällä kertaa viimeisen päälle nappiin. Ensinnäkin talo aivan käsittämättömän hieno. Huoneeni oli miltei yhtä iso kuin hesan kämppäni. Liikenteen melua ei kuulunut kämppään juuri ollenkaan. Parasta oli talon takapiha. Lintuja ja hedelmälepakoita pörräsi talon takapihalla yötä päivää, ja niiden seuraaminen oli älyttömän hyvää ajanvietettä. Siellä oli kymmenittäin eri lintulajeja. Oli papukaijoja, pelikaaneja, haikaroita..ei olisi ikinä uskonut, että ollaan keskellä suurkaupunkia. Joka ilta, puoli 7, sadat hedelmälepakot suunnistivat ruokaileman jonnekkin. Suomalaiselle turvenuijalle, joka tykkää luonnosta, moisen näkeminen on suorastaan luksusta. Vikat pari päivää olen pysyttellyt huoneessani, musaa kuunnellen, kirjoitellen ja chattaillen. Toissa päivänä, auto ajoi päälleni. Onnekseni eukko ajoi niin hiljaa, että selvisin pelkällä säikähdyksellä. Sri Lanka on nyt sitten nähty. Seuraavaksi kutsuu Kuala Lumpur.

 

Sri Lankan ympäristöministerillä on vielä paljon töitä edessään.

Sri Lanka on aivan uskomattoman hieno maa. Sen luonto on aivan käsittämättömän upea ja monimuotoinen. Sri Lankan ihmiset osaavat olla todella ärsyttäviä, mutta onneksi ystävällisyys on kuitenkin se pääasiallinen luonteenpiirre. Ihmiset eivät hymyile kuten esim. Indonesiassa, ja heistä saattaa saada hieman kärttyisän kuvan. Sri Lankan suurin miinus on sen liikenne ja sen parissa työskentelevät ihmiset. Se on kuin saasteita puskeva, hengenvaarallinen hirviö, joka liikkuu hallitsemattomasti ja aivan liian lujaa. Entä mikähän mahtaa olla maan luonnon tulevaisuus? Maassa jossa jätehuoltoa ei ole olemassakaan, ja ihmiset haluavat pakata jokaikisen tavaransa muovipussiin. Maassa jossa muovikasseja valmistavan firman etu, ajaa luonnon ja ihmisten edelle. Uskon että parin vuoden päästä, täälläkin alkaa olla toinen ääni kellossa.

 

J.M Colombo 12.03.19