Cape Town: Luontoihmisen mekka

Kun palasin edelliseltä reissulta kotiin viime Toukokuussa, tajusin melko pian, ettei minulla ollut mitään kiirettä lähteä samantien uudestaan tien päälle. Suomessa oli pitkästä aikaa hyvä olla. Kuntoilu ja ruokatarvikkeiden hankinnan helppous, oli pitkästä aikaa niin pirun hauskaa. Kuntoni oli päässyt rapistumaan ja painoni tippunut järkyttävät 8 kiloa!!! Muutaman pitkän lenkin jälkeen, suoneni vihdoin suostuivat kuljettamaan happea entiseen malliin. Säännöllinen ruokailurytmi, kuntoilusta huolimatta, sai myös painoni pikkuhiljaa nousemaan normilukemiin. Sain hyvän muistutuksen siitä, että kun ikää tulee lisää, fyysinen kunto rapistuu todella nopeasti. Sosiaalinen elämäni tippui takaisin nollille, mutta sehän olikin odotettavissa. Olin kuitenkin melkein päivittäin yhteydessä Indonesiaan, mutta eihän se ole sama asia, kuin kasvotusten jutustelu. Seuraava reissu kuitenkin kutitteli jo mielessäni. Se suuntautuisi tällä kertaa suoraan kohti etelää. Viime reissulla tuli nähtyä Komodon varaanit, tällä kertaa haluaisin nähdä eläinmaailman ehdottoman kingin: Carcharodon carchariaksen eli valkohain. Opintomatka Cape Towniin ja Sri Lankaan, ei kuullostaisi yhtään huonolta suunnitelmalta.

Vuonna 2010 makoilin pelti kiinni sohvallani, ja seurasin kotisohvallani jalkapallon MM kisoja. Vaikka en edes muista, kuka kisat voitti, muistan ihailleeni Cape Townin maisemia, aina kun lähetys alkoi. Tuolloin en osanut  aavistella, että jonain päivänä minäkin tallustelisin tuon stadionin kupeessa. En tiennyt Etelä-Afrikasta oikeastaan mitään. Tiesin Apartheidin, Nelson Mandelan ja Zola Buddin. Niin ja tietysti valkohait. Kun selailin netistä juttuja Etelä-Afrikasta, melkein kaikissa jutuissa oli maininta paikan turvattomuudesta. Päätin olla varovainen, ja tälläkään kertaa en aikoisi örveltää kännissä missään.

                                Ihvaa ja laukkuryssiä

14 York Street Woodstock

Reissu Cape Towniin starttasi Helsinki-Vantaalta, Qatarin valko-violetein siivin. Kahden tunnin vaihto, ja viimeinkin pääsisin testaamaan Airbus 350:sen. Lento tulisi olemaan pitkä ja tuskallinen. Olin varannut itselleni ikkunapaikan, koska halusin tutkailla Afrikan mannerta koneessa kärvistellessäni. Järkytyin kun näin vierustoverini. Vierustoverini oli reilusti ylensyönyt, kielitaidoton venäläinen, joka sairasti flunssaa ja haisi ihvalta. Niille jotka eivät tiedä mitä on ihva, voin valistaa lyhyesti. Se on se töhnä, jota löytyy viikon patikoinnin jälkeen persvaosta pesemättömyyden jälkituotteena. Pyysin kohteliaasti lentoemoa etsimään minulle toisen istumapaikan, jos sellainen vain löytyisi. Vetosin kipeään selkääni ja jatkuvaan jaloittelun tarpeeseeni. Käytäväpaikan ryssä osasi sen verran englantia, että tarjoutui vaihtamaan kanssani paikkaa. Sehän passasi. Wuhuu, olipa ihana hengitellä taas vapaasti. Lennon lopulla sain seurata aivan aitiopaikalta varsinaista ryssänäytelmää. Taas kerran sain todistaa, ettei venäläisistä kerrotut ikävät tarinat ole pelkästään tuulesta temmattuja ja ilkeämielisiä satuja. Isolla salkulla matkustava ryssä lappasi salkkuunsa kaiken, minkä edestään vain löysi. Salkkuun katosi niin ruokailuastiat, kuulokkeet ja lopulta viltillekkin löytyi tilaa. Totta se on; Kasakka vie kaiken, minkä irti vain saa. Airbus 350 ei saanut minua pauloihinsa. Se oli lentokone siinä kuin muutkin taivaalla kaartelevat häkkyrät.

                                                            Central Cape

Cape Towin lentoasema oli jotenkin ankean oloinen ja passintarkastuksessa oli aivan helvetinmoiset jonot. Pitkän ja tuskallisen lennon jäljiltä, hermoni olivat riekaleina ja kaipasin nikotiinia äkkiä verenkiertoani elvyttämään. Kun olin selvinnyt paperihommista, hain Vodacomin tiskiltä etukäteen tilatun simkorttini. Paikallinen Sim on täällä jokseenkin välttämätön Uberin tilaamisia varten. 2 gigaa dataa maksoi aivan törkeän paljon: 21 euroa! Kaiken lisäksi kortti ei myöskään toiminut. Tiskin takana häärivä poitsu teki kaikkensa, ja lopulta tunnin ähertämisen jälkeen, hän sai kortin toimimaan. Ystävällinen jannu vei minut ulos ja tilasi minulle uberin. Ensimmäisen viikkoni viettäisin Woodstockissa, aivan Table Mountainin kupeessa sijaitsevassa lähiössä. Varasin majoituksen Airbnb:ltä, 10 euroa yö. Paikkaa pyöritti Nazeem perheineen. Nazeemin vaimo Ayah, oli minua vastassa ja vaikutti ihanan herttaiselta afrikkalaisen naisen perikuvalta. Tukka oli käärittynä pyyhkeeseen ja hänen murteensa oli niin vahvaa, ettei siitä meinanut saada mitään selvää. Asunto oli hintalaatusuhteeltaan oikein mainio. Yhteiset keittiö ja suihkutilat eivät minua häirinneet. Keittiö kuhisi torakoita, mutta olin tottunut niihin jo aikaisemmin. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi näiden köyhien ja ystävällisten ihmisten kanssa. Nazeem oli muslimi, ja hänen sukujuurensa olivat Jaavalta, kuten monen muunkin näillä kulmilla. Yllätyksekseni täällä sanottiin kiitos, myös Indonesian kielellä. Terima kasih oli tullut minulle tutuksi jo pari vuotta aikaisemmin. Eräänä aamuna sain videopuhelun Indonesiasta. Oli hauska seurata vierestä, kun Nazeem ja Mifta vaihtelivat salaam aleikumeja toisilleen. Juttelimme maailman menosta joka päivä, välillä jopa useita tunteja. Trump, Putin ja Etelä-Afrikan nykyhallinto saivat joka päivä kuulla kunniansa. On hienoa tavata ihmisiä toiselta puolelta maapalloa ja kulttuurieroista huolimatta, tuntea yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Nazeem oli vähän sellainen jokapaikassa sähläävä jokapaikan höylä, mutta tosi symppaattinen ukko. Aina kun joku naapuruston naispuolinen käveli pihan ohi, alkoi Nazeemin flirtti. En tiedä minkälainen pukki hän oikeasti oli, mutta naisia hän ainakin osasi naurattaa. Nazeem opasti minua isällisesti naapuruston suhteen: Tässä on hyvä olla, mutta älä mene tuonne, siellä on pahoja ihmisiä.

Ajoin joka päivä Cape Townin Waterfrontiin, joka on ikäänkuin sellainen iso markkina/ostos/huvittelualue. Siellä on ravintoloita sadoittain, kuten myös muita paikkoja, joissa voi törsätä rahojaan. Paikka on tosi viihtyisä turistirysä. Siellä näkee kaikenvärisiä naamoja, ja livemusiikista piti huolen Afrikan oma väestö. Meren läheisyys antoi paikalle oman extra lisänsä. Hylkeet köllöttelevät laitureilla ja meininki on muutenkin rennon leppoisaa. Oli helppo ymmärtää, miksi Cape Townia niin kovasti kehutaan. Siellä on siistiä ja moderni meininki. Niin kovasti kuin paikan yleisilmeeseen tykästyinkin, niin onnistuin näkemään myös kaupungin nurjemman puolen. Bussiasema ja sen lähiympäristö, oli täynnä ihmiszombie narkomaaneja. En ole missään nähnyt yhtä surkean näköistä porukkaa kuin siellä oli. Mä en osaa enää tuntea sympatiaa narkomaaneja tai juoppoja kohtaan. Mä ymmärrän heitä, mutta sääliä tai sympatiaa he eivät minulta enää saa. Siistin kaupungin ulkopuolella sijaitsevat hökkelikylät, olivat järkyttävä ilmestys. Aaltopeltikylää jatkui silmänkantamattomiin, ja en voinut olla ihmettelemättä, miten kaikki ne ihmiset siellä selvisivät hengissä? Mistä he kuskaavat vetensä? Missä he peseytyvät? Vilkkaan moottoritien varrella, 40 asteen helteessä, naiset kauppasivat itseään. Olin näystä jokseenkin huvittunut. Huvittavan asiasta teki se, kun mietin niitä äijiä jotka noille kulmille eksyivät. Pimpsahampaan kolotuksen täytyy olla melkoinen, jos lievitystä lähtee noilta nurkilta hakemaan.

                               Terveiset Soinille

Yhtenä iltana menin erääseen Waterfrontin pizzeriaan ja äkkiä kuulin takaani: Oletko Suomesta? Menin hämilleni, kunnes tajusin lippikseni paljastaneen minut. Kirkkaan oranssi Hankkija lippikseni paljasti minut takuuvarmaksi turvenuijaksi. Naurahtaen myönsin olevani Suomesta. Seppo, Suomesta ja ulkoministeriö

House of Horrors. Tämän talon historia on täynnä järkyttäviä ihmiskohtaloita ja kauhua. En halunnut mennä sisälle taloon niitä miettimään.

n edustaja, oli täällä jossain kaivostoimintaan liittyvässä tapahtumassa. Seppo naureskeli lippikselleni ja tuli istumaan pöytääni. Seppo kertoi olevan täällä Timo Soinin valtuuttamana ja edustamassa Suomea. En voinut itselleni mitään. Tilaisuus oli liian otollinen. Annoin Sepon kuulla mielipiteeni Soinista.  Sen jälkeen kun Soini toi Perussuomalaiset Suomen politiikkaan, Suomi on mennyt henkisesti vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Soinin ja persujen myötä, Suomen sohvaperunat ja paskasakki nousi viemäreistään, ja heistä tulikin yh

täkkiä Suomen selkärankaa. Tämän vastenmielisen sakin uho, lisääntyi katukuvassa kuin rutto, ja he rupesivat pitämään meteliä siitä, kenelle tai minkä värisille ihmisoikeudet kuuluisivat, tai eivät kuuluisi. Soini on Suomen poliittisen historian vastenmielisin tyyppi ja toivon sydämmestäni, että Soini kokee yksinäisen ja surulisen lopun. Aamen. Oli Sepon vuoro olla hämillään. Hän tuskin oli varautunut moiseen vuodatukseen. Kun Seppo viimein lähti omille teilleen, olin salaa ylpeä itsestäni. Sain kerrankin suuni auki, enkä alkanut nöyristelemään tätä ulkoministeriön edustajaa. Ja miksi olisikaan pitänyt? Minähän osaltani tämänkin herran matkustelut ja gini tonicin maksoin.

 

 

Waterfront Cape Town

70 luvun lopulla, kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla, minulta leikattiin nielu ja kitarisat. Makoilin muutaman päivän Kivelän sairaalassa, selviämässä kammottavasta eetterikrapulasta ja kipeästä nielusta. Yhtenä päivänä faija toi toipilaalle luettavaa.  Asterix ja Aku Ankka olivat tietysti ne lemppari sarjikset, mutta mukana oli myös uusi tuttavuus: Merten salaisuudet lehti. Kiiltäväkantinen lehti, oli täynnä upeita värikuvia merenalaisesta elämästä ja tuon lehden myötä, kiinnostukseni luontoon ja mereen hypähti aivan uusiin ulottuvuuksiin. Faija tuskin tajuaa tänä päivänäkään, kuin paljon ne lehdet mulle silloin merkkasivat, puhumattakaan miten ne vaikuttivat muhun, läpi koko eletyn elämäni. Vanhempani tilasivat lehden kotiin, ja liityin siinä samalla Cousteau societyyn. Pian ahminkin lisää tietoa merten elämästä. Varsinkin hait ja valaat kiehtoivat minua älyttömästi. Valkohai oli ja on edelleen, kaikkien otusten kuningas. Osaan vielä tänä päivänäkin piirtää melko hienon kuvan valkohaista.

Nyt, viimein yli 40 vuotta myöhemmin, olin matkalla Gansbaain kalastajakylään katsomaan myyttistä valkohaita. Minua oli varoiteltu, ettei nyt olisi paras valkohaikausi, ja alueen miekkavalaat, jotka tappavat ja syövät haita, olivat pelotelleet hait pois alueelta. Kuparihaita me kuitenkin melko varmasti tulisimme näkemään. Hai kuin hai, kaikki kelpaisi kyllä mulle. Meitä oli autossa viisi tyyppiä, ja taas kerran, minä olin se yksinäinen takapenkillä matkustava. Matka Gansbaaihin kesti parisen tuntia ja maisemat ympärillä olivat eeppisen komeita. Gansbaai saa näköjään elantonsa kokonaan valkohairetkistä. Joka paikassa oli kylttejä, joissa mainostettiin valkohaihin liittyviä aktiviteetteja.

Kuparihait olivat kuin hiiriä verrattuna valkohaihin.

Veneen kapu oli hauska äijä. Vitsiejä sateli kuin liukuhihnalta. Matka merelle kesti about puoli tuntia. Kapu kertoili turvallisuuteen liittyviä asioita ja viimeinkin syötit ja häkki torpattiin mereen. Eipä aikaakaan, kun ensimmäinen kuparihai uiskenteli paikalle. Otus oli iso ja komea. Pian pari muutakin uiskenteli paikalle. Porukkaa alkoi kapuamaan häkkeihin. Yksi häkkivuoro oli noin puolentunnin pituinen. Huudoista päätellen vesi olisi kylmää. Räpsin kuvia veneen etukannelta, jossa ei tarvinnut kilpailla tilasta muiden haituristien kanssa. Pian sitten tuli minunkin vuoro hypätä häkkiin. Perkele kuin kylmää vesi oli! Se salpasi hengityksen ja kädet jäätyivät samantien. Häkissä oli pirun epämukavaa muutenkin. Asento oli staattinen ja se kävi selän päälle. Sain muutaman hyvän otoksen haista, jotka tulivat narun päästä hakemaan purtavaa. Kuparihait olivat kauniita, mutta helvetin tylsiä. Onneksi pääsin häkistä pois. Muutamaa päivää myöhemmin sain todeta, ettei minun olisi pitänyt häkkiin koskaan edes mennäkkään.

07.02.19 yli 40 vuoden odotus palkittiin, kun tämä neito pamahti paikalle. Otuksen asenne oli aivan mieletön. Se todella näytti, kuka on merien kovin kala.

Olin veneen uumenissa repimässä märkäpukua pois päältäni, kun kapu huusi: It’s a great white! Porukka luuli ensin hänen vitsailevan. Jengi ryysi veneen reunalle ja perkele sentään, kapu ei puhunut paskaa. Näin tumman hahmon noin 50 metrin päässä. Se oli iso ja tumma hahmo keskellä sinivihreää merta. Valkohai! Otus ui kohti ja aivan yhtäkkiä, se olikin jo veneen vieressä. Mistä pirusta se tuohon ilmestyi? Kun se ui veneen ohi, aivan sen pyrstön tuntumassa ui hylje. Oumai gaad!! Avaraa luontoa tarjoiltiin nyt oikein urakalla. Tällä hailla oli asenne kohdillaan. Se todellakin näytti kuka oli pomo. Hain yllättävä ilmestyminen, sai ainakin minut, sekoamaan pasmoissani sen verran, että kuvasin kännykällä aivan miten sattuu. Otin kuvaa pystyasennossa ja myöhemmin kirosin tyhmyyttäni rankasti. Sain pari hyvää otosta, mutta olisin pystynyt parempaankin. Niin tai näin, olin aivan haltioissani. Kun viimein lähdimme ajelemaan kohti Gansbaaita, liikutuin tästä kaikesta. Olin haaveillut tästä päivästä aivan pikku jätkästä asti. Olin haaveillut valkohain näkemisestä kauemmin, kuin naisen kanssa olemisesta silleen. Aivan kuten naisten kanssa, tahdoin tätä herkkua lisää. Päätin tehdä vielä yhden reissun lisää päästyäni Simons Towniin.

Ennen lähtöäni Woodstockista, kävin Pöytävuorella ja kuuluisalla Clifton Beachilla. Reissu Robben Islandille peruttiin liian kovan merenkäynnin takia. Sääli, olisin kovasti halunut nähdä tuonkin paikan. Pöytävuorelta oli loistavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Seurasin monttu auki, kun turistit nappailivat toisistaan idioottimaisen uhkarohkeita kuvia. He tasapainoilivat jonkun kivenmurikan päällä, kilometrin pudotus allaan. Aivan järjetöntä. Itseäni kouri mahanpohjasta, kun kävelin jyrkänteen reunaa vietävää polkua. Olen kiitollinen siitä, että itsesuojeluvaistoni pitää minut tiukasti ohjaksissaan. Korkeanpaikankammoni on tosiasia, ja en ole koskaan edes halunut voittaa sitä.

Viikko Woodstockissa hurahti nopeasti. Kun tein lähtöä, ainoastaan Nazeem oli paikalla. Annoin Nazeemille hieman ”tippiä” tarjotuista kala-aterioista ja hyvistä juttutuokioista. Nazeem liikkuttui silminnähden eleestä ja leuka väpättäen kertoi minun olevan tervetullut heidän luokseen milloin tahansa.

                                                                         Simons Town

Nandi heimon äijä rokkaa.

Airbnb isäntäni Kelly, lähetti mulle jo Suomeen viestin, jossa kysyi lähtisinkö heidän mukaansa kapakoimaan, katsomaan jotain paikallisia trubaduureja. Tarjolla olisi bluesia, Afrikan sävyillä ryyditettynä. No tottahan toki lähtisin. Kerroin Kellylle, että juuri tämän takia suosin nykyisin Airbnb:tä. Reissusta saa paljon enemmän irti, kun pääsee paikallisten mukaan hillumaan. Kelly hommaisi meille liput, ja tällit sovittiin Kalk Bay:n juna-asemalle, josta Kelly ja vaimonsa Gilda minut nappaisivat mukaansa. Kelly vaikutti  heti alkuunsa äijältä, jonka kanssa tulee toimeen kuka tahansa. Gilda oli hieman ujohko ja jessus,  kuin hiljainen ja matala ääni hänellä oli. Onkohan tuollainen se kuuluisa makuukammari ääni ? Iltapäivä sujui mukavasti ja Kelly kavereineen kyselivät minulta Suomesta. Yksi heistä tiesi Suomen olevan hi-techissä kova sana, samoin kuin sen, että Suomella on ongelmia syntyvyyden kanssa. Lavalla raikasi ajoittain rankasti jauhava blues ja afrikkalaiset rytmit. Söin aivan loistavan kanapasta aterian ja nautin musasta. Kitaristi Albert Frost, oli ilmiselvä kitaravirtuoosi, joka oli taatusti syntynyt kitara kädessään. On upeaa nähdä joku, joka osaa hommansa. Kun lähdimme alkuillasta ajelemaan kohti Simons Townia, Kelly sanoi olevansa jurrissa juotuaan kolme tuoppia. Olipa halvat kännit, sillä kapakassa tuoppi maksoi vain 2 euroa. Ilta päättyi Kellyn kaveri Steven luokse, jossa herrat alkoivat soittelemaan kitaraa. Äijät ihmettelivät sitä, että osasin virittää kitaran korvakuulolta. Ukot soittelivat Sweet Home Alabamaa, minä taas Anarchy UK:n ja U2:n Onen, jotka kummatkin tulee selkärangastani vaivattomasti. Enpä olisi aikoinaan uskonut, että mitään tällaista tekisin. Minä selvinpäin, rimputtelemassa kitaraa tuntemattomien ukkojen kanssa.

 

Harbour Heights Close 28

Kellyn ja Gildan kämppä oli kuin kartano verrattuna Woodstockin kämppään. Se ei ollut mikään loistelias, mutta tyylikäs ja kodikas se oli. Huoneeni oli aivan poskettoman mukava ja näköalat majesteettisen komeat. Legendaarinen False Bay levittäytyi aivan suoraan edessäni ja takana oli karua vuoristoa. Halusin ehdottomasti nähdä auringonnousun ja viritin luurini herättämään minut klo 6.

Enkä pettynyt. Auringonnousu oli kenties komein koskaan näkemäni. Gileillä on myös todella upea auringonnousu, mutta senhän minä olen oikeasti jo unohtanut. Terassilla kävi myös kolibreja ja ihastelin niiden räpiköintä kovaa tuulta vastaan. Simons Townissa aamut olivat viileämpiä kuin ytimessä ja kurkussani tuntuva kutina, enteili flunssaa. Haihäkissä vietetty aika oli ollut mulle liikaa. Paska mikä paska. Florida ja Torrelimos, täältä tullaan.

Simons Townia vaivasi erikoinen ongelma. Sähköverkkoa kuormitettiin liikaa, ja päättäjät olivat ratkaisseet asian todella suoraviivaisesti: Pistämällä asukkailta sähköt poikki. Välillä sähköt olivat poikki monta kertaakin päivässä. Ravintoloista ei saanut sapuskaa ja ihmiset ajettiin pois töistä, menettäen samalla päivän ansionsa. Yhtenä aamuna istuessani Pick n Payn parkkipaikalla, nuori likka tuli pyytämään minulta tulta, ja raivosi siinä samalla kuinka hänen pomonsa oli ajanut hänet pois töistä. Myös Gilda joutui kärsimään monesti samasta pelleilystä. Suomessa moisesta pelleilystä synttyisi mellakka.

 

Yksi pingviini…

Kaksi pingviiniä..

Flunssata ja kipeistä keuhkoistani huolimatta, en alkanut lepäilemään, vaan painuin heti aamusta katselemaan Afrikan pingviinejä. Menin ensin maksuttomalle biitsille, mutta meri oli tyhjä linnuista. Lähdin kävelemään kohti Bouldersia ja äkkiä edessäni oli kaksi ihqua pingviiniä! Pian niitä alkoi kömpimään puskien kätköistä aina vain lisää. Voi helvetti kuin söpöjä ne olivatkaan! Pingviini on kyllä mun uusi lempielukkani. Siilit, sori nyt vaan.

 

 

Monta pingviiniä.

Kelly ja entinen valas.

Flunssa teki elämästäni melko tukalaa, ja isäntäperheeni huolestui kovasta yskästäni. Tuumasivat ettei minun pitäisi ainakaan tupakkaa poltella. Pyh sanoin minä. Tupakan savu on minulle kuin vuoristoilmaa vetelisi sisuksiinsa sanoin. Kelly kuunteli haavi auki juttujani tupakan tuomasta parantavasta voimasta. Kelly vei Gildan töihin ja me pojat lähdimme tarunhohtoiselle Cape Pointille. Afrikan eteläisempään kärkeen, jossa Atlantti ja Intian Valtameri kohtaavat. Maksoin Kellylle bensat ja sisäänpääsymaksun. Kelly suoritti aamutuimaan pienimuotoisen petoksen,  ja pääsin paikallishemmon hinnalla puistoon sisään. Turisteilta pääsymaksu oli kolmikertainen. Kellyä oli purrut viikolla hämähäkki jalkaan, ja nyt se oli nyt turvoksissa ja kipeä, joten hän jäi kahvilaan odottelemaan kun minä lähdin kipuamaan kohti majakkaa. Hintaa koko retkelle tuli lopulta 600 randia eli vajaa 40 euroa. Paikallisoppaani ajelutti minua paikoissa, joihin perusturre ei olisi päässyt ilman omaa autoa. Maisemat olivat komeita ja luonto karun kaunista. Maastosta hohkaava kuumuus, oli kenties pahinta, mitä olen koskaan kokenut. Yhdellä kivikkoisella rannalla makoili kuollut ryhävalas, maha kohti taivaita. Valaan reilu metrin mittainen jortikka, roikkui irvokkaasti ulkona ja muistutti minua Suomen juhannushukkujista.

Afrikan mantereen loppu.

Flunssasta huolimatta, pääsin huipulle asti ja sain otettua kuvan paikasta johon Afrikan manner virallisesti päättyy. Manner on järkyttävän iso kivenmurikka ja sinne se vain katosi mereen, aivan silmieni edessä. Myös oma reissuni oli loppusuoralla, joten tuohon kuvaan tuli tiettyä metafooraakin mukaan. Etelä-Afrikka oli jo hurmannut minut, ja tiedän, että tulen tänne uudestaan. Ennen lähtöäni tekisin vielä yhden reissun. Kuuluisa valkohaiden bongauspaikka, Seal Island, päätää tämän turneen. Saaren edustalla on kuvattu satoja, ei vaan tuhansia tunteja materiaalia, kun valkohait pistävät Afrikan hylkeitä kitaansa. Kuva saalistavasta haista, olisi ensikertalaiselle kyllä aika hieno lopetus.

No kohtalo oli määrännyt toisin. Valkohaista ei näkynyt vilaustakaan. Retken järjestäjä, legendaarinen Rob Lawrence kertoi, että täällä on nähty viimeksi valkohai viime Elokuussa. No saatana, olisitte voinut kertoa sen minulle aikaisemmin, kirosin mielessäni. Valkohaiden katoaminen on askarruttanut paikallisten mieliä ja teorioita oli kai yhtä monta, kuin on retkien järjes

Yli 60 000 hyljettä pitää aikamoista mekkalaa. Myös haju oli melkoisen paha.

täjiäkin. Kun False Bayn huippupeto katoaa, se tietää ongelmia alueen ekosysteemille. Kuten myös kalastajille. Kun hylje populaatio kasvaa, vähenevät saaliitkin. Rob oli otettu siitä, että tiesin asioista näinkin paljon. Kerroin Robille, että luen paljon maapallon tilaa käsitteleviä juttuja ja False Bayn ongelma on globaali. Suomen kalastajilla on aivan samat ongelmat, vaikkakin sillä erolla, että Seal islandilla elää yksinään enemmän hylkeitä kuin koko Suomessa yhteensä. Kun Saimaan Sakari ei saa enää verkkoihinsa lohta, se ilmeisesti oikeuttaa hänet

Seven gill shark/Cow shark, kävi mässyttämässä kalan päätä.

tappamaan norpat sukupuuttoon? Lopulta en kuitenkaan voinut olla pettynyt tähän retkeen. Näin monta seven gill sharkia, sadoittain delfiinejä, tuhan

sia hylkeitä ja muutaman valaan. Loppujen lopuksi, päivä oli täydellinen luontoelämys.

 

 

 

Cape Town ylitti odotukseni moninkertaisesti. Se on siisti ja moderni kaupunki ja siellä on todella vaivatonta liikkua halvan taksin ansiosta. Sieltä saa hyvää ja edullista ruokaa. Paikalliset ruokakaupat pärjäävät leikiten Suomen S-Marketeille. Ihmiset ovat siellä todella ystävällisiä. Oli suorastaan outoa, että valkonaamoilta onnistuu moiset käytöstavat. Toki suomalaisetkin osaavat sen taidon, mutta katukuvassa sitä taitoa ei huomaa. Upea luonto ja maisemat ovat jatkuvasti läsnä, vain kivenheiton päässä. Pyöräilyä harrastavana luontofriikkinä, Simons Town olisi minulle täydellinen mesta viettää eläkepäiviäni hamaan loppuun asti. Moni muukin tapaamani henkilö oli todennut saman, ja köllöttelivät nyt valkoisella hiekalla pingviinien kanssa.

Ella Sri Lanka 25.02..19

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply