Raja ampat : Toinen puraisu

 

Viimeksi lähdin saarille kylmästä pohjolasta. Nyt ympärillä huojui palmuja. Gili T:n luonnon satama.

Vähän yli vuosi sitten päätin, että Raja Ampatiin on päästävä vielä joskus uudestaan. Paikka teki muhun sen verran suuren vaikutuksen. Raja Ampatin luonto ja sen helmassa asuvat ihmiset, muuttivat silloista elämääni ja ajatusmaailmaani aivan helvetisti parempaan suuntaan. Vihaisesta ihmisrauniosta tuli elämää janoava, ja hieman ystävällisempi ihminen. Eipä silti, kyllä elämä ja ihmiset mua jaksaa edelleen vituttaa. Vanhemmiten musta on tullut oikea kävelevä klisee. Sen sijaan vanha klisee matkailusta ja lukemisesta pitää kutinsa edelleen. Kumpikin kannatta aina.

Pian Makassarista nousun jälkeen, merestä alkaa näkymään korallia.

 

 

 

                        Raja Ampat        Pt.II

Tällä kertaa reissuun lähteminen oli paljon helpompaa kuin viimeksi. Suomesta on pitkä matka noille saarille. Starttasin matkaan Raja Ampatin kotinurkilta: Gili trawanganilta. Balilta Makassariin, ja maailman toiseksi surkeimasta maailman kolkasta Sorongista, oli vain kivenheitto perille. Lennot ostin Sriwijaya airilta. Firma antoi hyvät ja edulliset kyydit. Uudenvuoden aaton vietin Makassarin lentokentällä. Kenttä oli miltei tyhjä muista matkustajista. Yli yhdeksän tunnin odottelu siellä, oli yhtä tuskaa. Makassarin lentokenttä on taatusti maailman ankein lentokenttä. Siellä on ihan omanlaisensa tunnelma ja jopa haju. Röökaajien nikotiinin tuskasta on osattu tehdä bisnes täälläkin. Röökikopit on ujutettu pirullisesti kahviloiden yhteyteen. Jos haluat mennä röökille, sun pitää myös ostaa jotain. Jessus mitä paskaa!

Ken tästä käy, varaudu näkemään maapalloa parhaimmillaan.Pelabuhan Rakyat, Sorong

Sorongista  ei ole mitään uutta kerrottavaa sitten viime näkemän. Ihmiset ovat siellä edelleen aivan älyttömän ystävällisiä, ja eri uskonnot elelevät siellä sulassa sovussa keskenään. Kaupunki itsessään, on aivan järkyttävän kuuma, ja anteeksi vaan, kamala sikolätti. Kyytipeleinä käytin tällä kertaa ojekkeja ja bemoja. Sorong on varmaan yksi helpoimmista kaupungeista matkustaa. Kyytiä siellä ei tarvitse koskaan minuuttia kauempaa odotella. Keltaiset romut pakettiautot, rämisevät aina jossain päin tietä. Kyyti on kätevää ja halpaa. Lauttamatkan järjestely Sorongista Waisaihin, meni sekin jouhevammin kuin edellisellä kerralla. Kun paikat ja rutiinit ovat tuttuja, kaikki vaan tuntuu sujuvan helpommin. Ostin economy lipun, joka kustansi 125 000 rupiaa. VIP osastolle meno olisi silkkaa hulluutta, ellei sitten ole kuuro ja repusta löydy talvivaatteita. Törmäsin vanhaan tuttuun lippuasemalla. Papparainen muisti minut ja tuntui kivalta turista paskaa tuon symppaattisen teräsvaarin kanssa.

Baharia expressin yläkannella oli tunnelmaa.

Waisin satamassa oli tehty muutoksia. Pakollisen marine park feen: 1 000 000 rupiaa, lunastaminen oli tehty nyt paljon helpommaksi. Enää ei tarvinnut kävellä painavien kantamuksien kanssa kuin muutama kymmen metriä. Olin bookannut homestayn etukäteen stay in raja ampat sivuston kautta, ja tällä kertaa uskalsin luottaa siihen, että minua oltaisiin vastassa Waisain satamassa. No, jouduinhan mä odottelemaan kyytiä pari tuntia, mutta se ei menoa haitannut. Ilma oli kaatosateen jäljiltä mitä mainioin ja vihdoin matka kohti Birie islandia pääsi jatkumaan. Matka kestäisi about puolitoista tuntia. Pällistelin merta ja sen syvyyksistä kohoilevia saaria. Fregatti linnut kaartelivat korkealla, sinisellä taivaalla. Elämä oli taas niin maan perskeleen hyvää. Poltin reissun aikana nenäni. Mun tuleva syöpäni lähtee leviämään todennäköisesti nenästä. Olen polttanut sen niin monesti viimeaikoina. Perheen pojat vetelivät sikeitä veneen pohjalla. Siellä oli auringolta hyvässä suojassa.

Suorastaan myyttinen palmukakadu. Kakaduista isokokoisin ja muutenkin erikoinen laji.

    Batanta ja birie island

Valitsin Birien ensimmäiseksi kohteekseni oikeastaan siksi, että alueen linnusto kiinnosti minua kovasti. Olen papukaija ja ennenkaikkea kakadu fani. Todisteena siitä, minulla on olkapäässä keltatöyhtö kakadun kuva. On ollut jo kohta 30 vuotta. Jotkut luulevat sitä kanaksi. Ei haittaa, sillä olenhan nykyisin myös kana fani. Batantan saariston peruslinnustoon kuuluu palmukakadut, kuten myos keltatöyhtö kakadut. Papua on lintufanien paratiisi. Batanta ja Birie on Raja ampatin mittapuussa korpea. Tiesin jo etukäteen, ettei kännykoistä olisi täällä muuta iloa kuin kirota yhteyden puutetta. Ja minä poikahan kirosin. Saarelta löytyi noin 2 neliömetrin alue josta yhteys löytyi, ja kulutin sen yhteyden etsimiseen aivan liikaa kallisarvoista aikaa.

Batanta, Arefi kylän kirkko

Birie ja sen ympäristö on kaunista seutua. Astuessani Kris iba homestayn pihalle, mielialani hieman notkahti pakkasen puolelle. Rannalla makoili kolme länkkäriä ja ruokalassa hengaili toinen mokoma lisää. Porukka oli Sveitsistä. Suureksi ilokseni, sakki odotteli kuljetusta Krille. Ensimmäiset palmukakadut kuulin ja näin melkein heti sakin lähdettyä. Linnut lensivät jonnekkin puiden korkeuksiin syömään. Minä taas painuin snorklaamaan. Riutta ei ollut mitenkään loistelias, mutta minuthan olikin hemmoteltu piloille aiemmilla reissuillani. Kelpo kalasoppaa Kris iban kotiriutta kuitenkin tarjosi. Illaksi minulle sitten tarjoiltiinkin reissua lähikylään, uudenvuoden bileitä katsomaan. No pakkohan sekin olisi nähtävä. Pieniä perhosia mahanpohjassa kuitenkin oli, kun suuntasimme veneen keulan kohti Arefin kylää. Kylässä rummut jo paukkuivat ja kattiloissa porisi tulevan länkkäriliemen vesi.

Arefi village jetty.

Papualaisten perheyhtydet ovat aikamoista sekasotkua. Etten sanoisi suorastaan epäilyttäviä. Kaikki tuntuvat olevan sisaruksia keskenään. Kun kävelin Helmuksen kanssa pitkin kylän raittia, joka toinen vastaantulija oli Helmusin veli tai sen sisko.

Papualainen mies, taitaa olla aikamoinen sonni tai sika.Jälkeläisiä heillä ainakin tuntuu olevan joka kylässä.Kuva on otettu Sorongissa, eräästä taulusta.

Muistan ihmetelleeni näitä perhesuhteita jo edellisellä reisullani. Kylän ainoan, kapean tien ympäröivistä taloista, kuului iloisia tervehdyksiä ja monet tulivat sanomaan käsipäivää. Elämä Gileillä on koulinut minusta hieman itsevarmemman jutustelijan. Jutustelu indojen kanssa, sujuu nykyään ihan yhtä helposti tai vaikeasti, kuin härmäläistenkin kanssa.

Olin ilmiselvästi jonkin sortin nähtävyys näillä leveyspiireillä. Välillä tunsin suorastaan kuumotusta, kun iso joukko porukkaa pyöri ympärillä. Olen ujo ja en liiemmin välitä ihmisistä. Monet Papuan pojista olivat valmiiksi jo jurrissa. Helmusin veli: nro.27, tuli silmät ristissä länkyttämään paskaa sukeltamisen ja snorklauksen eroista. Veli 27 oli töissä länkkäri resortissa ja länkkärikoulutus myös kuului kundin asenteessa. Jätkän, minä omistan maailman, asenne vitutti lähes välittömästi. Siinä missä muut olivat iloisen uteliaita ja kohteliaita, tämä hampuusi osasi kertoa, miten maapallolla pitäisi hänen mielestään elää ja toimia.

Arerfi kylän juhlakulkue.

 

Lopulta kun puhe kääntyi rahaan, halusin lähteä tieheni. Helmus lähti kuskaamaan minua kotiinsa syömään. Taisi huomata, etten enää jaksanut veljensä juttuja. Tiedän olevani onnekas ja suorastaan rikas näihin ihmisiin verrattuna, mutta en jaksa enää puhua rahasta tai sen puutteesta koskaan enää. En niin sitten kenenkään kanssa. Piste.

Ensimmäinen yö Kris ibassa oli kauhun ja veren täytteinen. Yöllä vessassa käydessäni, törmäsin käärmeeseen. Käärme oli rullannut itsensä aivan vessanpytyn viereen. Säikähdin pahanpäiväisesti, ja lensin polvi edellä perseelleni. Käärme oli kaponen mutta pitkä. Ainakin pari metrinen. Kun tokenin alku shokista, otin siitä muutaman kuvan ja pian käärme luikerteli tiehensä. Sain rytäkässä haavan polveeni ja vessan seinä hajosi kaatuessani sen läpi.

Tämä roikale vaani minua vessassa ja olin saada sydänkohtauksen.

Pari päivää myöhemmin, istuessani kämppäni kuistilla, jalkojeni välistä luikerteli toinen mokoma. Tällä kertaa huomattavasti pienikokoisempi yksilö. Biriellä todellakin oli elämää. Sitä oli pinnan alla, niin kuin myös sen yläpuolella. Linnut, liskot ja tuhanet hyönteiset,

Jos Suomen heinäsirkan syöjät saisivat nämä sirkat lautasilleen, he lihoisivat kuin pullataikinat

pitivät sellaista mökää, etten aikaisemmin ole moista kuullut. Tuhannet nakkimakkaran kokoiset heinäsirkat, pitivät helvetinmoista mekkalaa, mutta edes ne, eivät pärjänneet metelöinnissä perheen mielipuolisille koirille. Nämä koirat  tulisivat vielä joskus kummittelemaan uniini.

 

Birien auringonlaskut olivat upeaa katsottavaa.

 

Aamuisakaan ei ollut mitään moitittavaa.

Koiria oli kolme. Ne olivat jotain bitbullin ja rottien sekasikiöitä. Rumia kuin rankkasateen pieksämät paskakasat ja aivan kaheleita. Ensimmäistä kertaa aikuisikänäni, pelkäsin koiria. Ei mitenkään hauska fiilis. Yksi koirista, ilmeisesti hallitseva uros, rääkkäsi lajitovereitaan pitkin päivää ja mikä pahinta, myös pitkin yötä.

Kris iban rutiinit olivat jotenkin hauskaa seurattavaa. Päivä alkoi aamulla, klo 5 aikoihin. Naiset pyykkäsivät ja kokkasivat. Äijät taas tekivät kaivoa ja puunasivat veneitään. Perheen vanhimmainen Susan, opiskeli lääkäriksi mutta ei puhunut sanaakaan englantia. Susan ei juurikaan hymyillyt ja aloinkin kiusaamaan häntä siitä. Lopulta sain kuin saikin hänet hymyilemään. Perheen muukin naisväki oli hapannaamaista sorttia. Papuan naisten elämä, näyttää ainakin minusta, tylsältä ja puuduttavan yksitoikkoiselta. Ei ihme jos naamalihakset tuppaavat hymyjen osalta hieman surkastumaan. Murjotuslihakset naamassa, ovat saaneet voiton näiden leidien naamoissa.

Matkalla kylän juhliin.Tyttöjä ei taaskaan hymyilytä.Varmaan tietävät joutuvansa tiskaamaan tuplasti, ellei peräti triplasti.

Neljä yötä Kris ibassa, riitti mulle. Juttuseuran puute ja riutan läpikotaisin kaluneena, aloin  tylsistymään. Psykokoirien jatkuva räksytys oli tehnyt musta miltei hermoraunion. Oli aika jättää hyvästit tälle perheelle. Seuraava etappi olikin mulle entuudestaan tuttu mesta. Yenros homestay: paikka josta oikeastaan kaikki nykyinen hinku reissaamiseeni alkoi. Olin edellisenä päivänä sopinut Yenrosin omistajan, Melkyn kanssa tulostani. Melky on ollut facekamuni jo vuoden, mutta vasta nyt, tapaisin ukon ensimmäistä kertaa. Melky on about kolmikymmppinen sälli ja juuri valmistunut Manadon yliopistosta opettajaksi. Melky on myös Korasonin veli. Korason taas on nainen, joka kokkasi aikoinaan mulle kaikki sapuskat. Hyvin kokkasikin. Tuoreta kalaa oli pöydässä joka päivä. Nälkää en nähnyt silloin Yenrosissa koskaan.

Helmus ja taustalla Pulau Mansuar. Keula kohti Gamia.

Birieltä Gam saarelle, olisi n.tunnin venematka. Tiesin matkan maksavan minulle n.1,5 miljoonaa rupiaa. Bensa maksaa täällä triplat verattuna muuhun Indonesiaan. Jotenkin se ei vaan mahdu mun kaaliin. Olen lukenut ja kuullut täällä toimivista karteilleista ym. mafiatouhuista. Länkkäreiltä, joiden taskut pursuavat rahaa, ja jotka ovat tänne asti vaivautuneet, on helppo kusettaa sympatiaa näillä tarinoilla. Maassa jossa rakastettu ja kunnioitettu Jakartan kuvernööri, passitetaan vankilaan jumalanpilkasta, luulisi myös löytyvän keinot myös bensamafioosojen kukistamiseen. Minkäs tein, maksoin pyydetyn, joskin loppulaskua piti hieman korjata, pyöristää hintaa reilusti alaspäin. Helmusille oli lipsahtanut 2,4 miljoonan laskuvirhe laskimeensa. Ai ai sentään Helmus. Kyllä ne Papuan pojat vaan osaa.

Kun kaarsimme Yenrosin pihaan, en meinanut tunnistaa rantaa. Jokin täällä, oli nyt erillailla. Ruokala oli kadonnut rannasta. Tiesin että Melky on rakentanut kallioille uuden rakennuksen, mutta en osanut arvata, että vanha katos olisi purettu veke. Tuttuja naamoja tuli vastaan ja naiset kertoivat, että Melky on lähtenyt Waisaihin, ruokatarvikkeiden hakuun. Olin kuulemma paikan ainut asukki, wuhuu. Olipa kiva olla täällä taas.

Alkuhuumasta selvittyäni huomasin, että ennen niin autio horisontti, oli täynnä isoja liveaboard veneitä. Saarien edustat olivat kuin vene tai laivaparkkeja. Myös pienempiä paatteja sahasi edestakaisin kaiken aikaa. Mitä helvettiä täällä on oikein tapahtunut? Mielikuvissani saatoin jo nähdä McDonaldsin pirulliset kaaret jossain horisontin takana, kilpailemassa auringonsäteiden kanssa. Mielikuva vedettävästä banaaniveneestä sai mut hytisemään.

                            Papuan Turhapurot

Näkymä Yenrosin uudesta, hienosta ruokalasta.Tänne ei olisi liikuntarajoitteisilla mitään asiaa.

Turhapurolla oli aikoinaan suuret unelmat isoista rahoista.Uunon virityksissä, oli välillä kyllä järkeäkin.

Päivät Yenrosissa sujuivat kuten aiemminkin. Snorklaten, lukien, musaa kuunnellen ja netissä roikkuen. Vuosi sitten, saarella oli täydellinen 4G yhteys, nyt joutui käyttämään 2G:tä. Olisiko tienoolla nyt niin paljon enemmän porukkaa, että kaista ei yksinkertaisesti enää riitä? Kolmantena iltana, perhe joka isännöi paikkaa viimeksi, tuli käymään. Perheen ilopilleri Hosea, oli nyt 11 vee, ja yhtä hauska vesseli kuin viimeksikin. Perheen kuopus, April oli venähtänyt pituutta ja menettänyt kaikki hampaansa hammaspeikoille. Suureksi harmikseni, perheen keskimmäistä Teraa, ei oltu kelpuutettu mukaan. Tera oli mun lellipentu perheen kakaroista. Tuon laihan ripakintun sitkeys, oli jotenkin sydäntäsärkevän hienoa seurattavaa.

Tässä kuvassa on pirullista symboliikkaa Yenrosin nykytilasta

Minun ja perheen jälleen näkemisen riemu, loppui jotenkin lyhyeen. Äijät alkoivat ryyppäämään kaljaa ja vodkaa. Lapset häipyivät jonnekkin leikkiensä syövereihin. Melky käänsi mulle bahasaa englanniksi ja kertoi että ukoilla oli nyt isoja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Entistä isommat ja hulppeammat homestayt olisivat näiden äijien tuleva kultakaivos. Voi luoja perkele, puuskahdin mielessäni. En ole mikään bisnesmies, mutta sen verran tajuan, että äijät ovat nyt kyllä pahasti hakoteillä. Laittaisivat nyt ensin tämän mestan perusasiat kuntoon. Esim. merikelpoisempi, turvallisempi vene. Kunnon portaat uuteen ruokalaan. Ruokalaan könyäminen oli suorastaan vaarallista puuhaa. Turvallisemmat ja toimivammat sähköasennukset. Toimivat suihkuasennuksetkin olisivat poikaa. Suihku tiputti vettä kuin eturauhasvaivainen vanha äijä. Tyytyväiset asiakkaat ovat mielestäni ne, jotka elannon tälle sakille tulevaisuudessa toisivat. Äkkirikastumisen toivo, tai epätoivo,  koukuttaa ja sumentaa pään, myös tässä maailmankolkassa. Surullisena painuin mökkiini murjottamaan ihmismielen typeryyttä.

Onko kirkkoon lähtijöitä? Ei vittu ole!

Hulppeat näkymät Dampier straitille ja tyhjäksi juotu viskileka.

 

 

Oli Sunnuntai ja kirkkopäivä. Viikon aikana sieluun kertyneet synnit, olisi hyvä saada takaraivosta pois häiritsemästä. Melkyllä oli ilmiselvästi krapula ja jäi seurakseni terassille makoilemaan. Muut lähtivät herraa palvomaan. Melky kertoi hakevansa jonkun pariskunnan Kriltä myöhemmin tänään iltapäivällä. Se siitä sitten, omasta rauhasta. Olin jotenkin tympääntynyt tähän kaikkeen. Tunsin itseni hakatuksi, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Olin täynnä kutiavia hyttysen puremia, kutiavia, puolimätiä haavoja, selkä oli romuna ja viimeinen niitti oli meduusan pisto kikkeliin. Nukkuminen oli ollut koko reissun todella surkeaa. Psykokoirat, ukkonen ja sateen rummutus oli pitänyt nukkumatin poissa mun patjoilta. Myös ruokapuoli oli mennyt täällä perseelleen. Yenrosin ennen niin maukkaat sapuskat, olivat nyt pelkkää apetta. Eipä aikaakaan, kun aloinkin tutkailemaan skyscannerista lentoja Sorongista Balille. Raja ampat sai tältä osin nyt riittää. Kiipesin korkealle kallioille 4G:n perässä maksamaan lentolippuani. Ei onnistunut. Aina kun pääsin maksusivulle, rupesi jokin tökkimään. Löysin tyhjäksi juodun viskipullon penkiltä. Eilinen tyhjä hylsy, makasi nyt kalliolla selällään. Melkylle taitaa maistua miestä väkevämpi vähän turhankin paljon, tuumailin.

                                                       God bless Americans

Amerikkalainen mulkku.

Olin kahvilla Yenrosin upealla ja hengenvaarallisella ruokakatoksella,  kun Melky kurvasi pihaan veneineen. Kirosin mielessäni. Olisin täällä vielä kolme kokonaista päivää ja nyt joutuisin jakamaan rauhani muiden kanssa. Minusta on tullut rasisti. En voi sille mitään. En voi sietää enää länkkäreitä. Useimmat heistä ovat kusipäitä. Viime kuukausina, vihani valkonaamoja kohtaan on kasvanut päässäni isommaksi kuin edes haluaisin. Syynä tähän on heidän käytöksensä ja asenteensa kanssa eläjiään kohtaan. Oletuksena ajattelen, että he kaikki ovat ovat Persuja kunnes toisin todistetaan. Join kahvini ja taas kerran, henkeni kaupalla, könysin itseni alas toivottamaan pariskunnan tervetulleiksi. Pariskunta olikin hieman varttuneenpaa väkeä. Harmaantunut ukko näytti tosi kovakuntoiselta ikäisekseen. Naisella oli kova ääni ja hän raakkui kuin varis. Voi luoja, ajattelin mielessäni. Esittäydyimme. He olivat Ray ja Mary, San Fransiscosta. Mary rikkoi jään kertaheitolla ja tyylikkäämmin kuin kukaan koskaan: Im so sorry about our current asshole President, hän sanoi ja minä rakastuin pariskuntaan oitis.

Ray ja Mary olivat jääneet aikaiselle eläkkeelle ja olivat hardcore reissaajia ja snorklaajia. Ray oli 67  ja Mary 63 vanhoja. He viettivät vedessä enemmän aikaa, kuin kukaan aikaisemmin näkemäni. Minä häivyin joka kerta vedestä ennen heitä. Mary oli alkoholisti, joten juttua riitti jaettavaksi siitäkin asiasta. Jaoin hyvin pitkälti saman elämän ja maailman katsomuksen heidän kanssaan. Myös huumorintaju oli samaa luokkaa. Trumppia haukuttiin joka juttutuokiolla. Ray putsasi haavani pari kertaa päivässä ja pikkutuhmaa vitsiä väännettiin siitäkin.

Yenrosin sympaattiset mutta surkeat kokit.

Vuoden päästä, Melkyn peukku ei sojota ylös.Se sojottaa alas.Asiakkaat ovat kadonneet ja kaapissa ei ole enää yhtään kaljaa.

Yhtenä aamuna, aamupala oli suorastaan järkyttävän surkea esitys. Vanhaa riisiä ja vielä vanhempaa kalaa, jonka päälle oli pirskoteltu ketsuppia. En todellakaan aikonut syödä moista paskaa. Kontatessani ruokalasta alas, jenkit tulivat vastaan. Kerroin aamupalan olleen suorastaan loukkaus meitä kohtaan. Maksoimme täällä olosta 450 000 rupiaa päivässä, ja meille tarjoillaan sian ruokaa. Onneksi mulla oli nuudeleita rinkka täys. Siinä nuudeleita popsiessani pariskunta tuli majalleni ja supattivat suupielistään, että heille riitti tämä pelleily. Myös edellis iltana, ruoka oli ollut surkeaa ja majan rappuskaidekkin oli levinniyt Rayn käden alta. Täällähän jumalauta saattaa kuolla nälkään, tai tappaa itsensä kun talot hajoavat alta. Yenros homestay ei selvästikkään piittaa asiakkaistaan paskan vertaa. Aikamme juonittuamme, päätin lähteä jenkkien mukaan Waigeolle, Yenkangkanes homestayihin. Yenrosin rappiota oli päästävä karkuun ja äkkiä. Valehtelimme Melkylle ummet ja lammet äkillisestä lähdöstämme. Minua kävi jätkää sääliksi koska jotenkin aavistelen, millä tiellä Melky nyt kompastelee ja mihin se tie pahimmillaan johtaa. Se tie on kivinen ja se on kova.

Melky heitti meidät puolen tunnin päässä sijaitsevalle Yenkangkanesille. Halattiin hy

Reissun päätepysäkki, Yenkangkanes homestay

västiksi. Yenkanganes oli täysverinen homestay. Perhe asui siellä, oli siellä vieraita tai ei. Paikka oli jotenkin symppaatisesti rempsallaan ja vinksinvonksin. Se oli varmaan aika tyypillinen Papualainen peruskoti. Tajusin yhtäkkiä, että perkele tuossahan on tie! Tie jossa on asfalttia! Tie aina Waisain satamaan asti! Täällä toimi myös 4G. Painuin oitis varaamaan lennon pois täältä. Kun se oli tehty, pyysin perhettä varaamaan mulle taksin huomisaamuksi. Bali, Nusat Lembongnan ja Penida, here i come.

                        Loppusanat

Tämä reissu ei mennyt likimainkaan niinkuin olisin toivonut. Eipä silti, en voi myöskään valittaa mistään. Raja Ampat on edelleen aivan järjettömän upea paikka. Näin palmu ja keltatöyhtö kakadut. Sain taas snorklata maailman hienoimmissa vesissä. Koin paljon kaikkea hienoa, mutta päällim

Possu lepäilee Saporkren kylän tuntumassa.

mäisenä tunteena oli pettymys tämän kertaiseen. Oliko mun odotukset tälle reissulle olleet liian korkeat? Onko musta tullut liian nirso? Olenko kenties muuttunut vuoden aikana liian herkkänahkaiseksi? Vai oisko se niin, että se Raja Ampatin ensi puraisu oli se taianomaisin? Ääh en tiedä, puistofilosofia ei ole koskaan tuonut mulle vastauksia mihinkään. Mun mielikuvissani, Raja Ampat on kuitenkin aina se paikka, jossa mun mieli lepää. Se on kuin ensirakkaus. Ei sitä unohda koskaan.

 

Vikana iltana, Saporkrenin likat tulivat pitämään sadetta kämppämme lattian alle.

 

Tältä näyttää se maisema, jossa asuu täydellinen rauha.

 

Waisain sademetsää.

 

 

J.M  17.1.2018 Sanur, Bali

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Pygmivalas sunnuntai, helmikuu 11, 2018 at 17:28

    No huh huh. Kiitos raportista. Tässä vaivaisista roposista säästellään reissua Raja Ampatiin ensi vuodelle ja Yenros on ollut listalla, koska arviot siitä on olleet hyviä. Jos meininki on tuo nyt, tuskin päädytään Melkin nurkille. Kännisiä maailmanvalloittajia näkee kotinurkillakin. Pitänee suunnata mahdollisimman kauas Dampier Straitin kulmilta, jos haluaa olla rauhassa..

  • Reply Paket tour murah Belitung sunnuntai, huhtikuu 14, 2019 at 07:17

    saya senang sekali bisa membaca tulisan yang sangat bermanfaat ini, Bulan Agustus nanti saya akan berkunjung ke Raja Ampat.
    Dan sekarang saya mendapatkan referensi yang bagus dari sini.
    Saya ucapkan terimakasih

    • Reply mäkelä tiistai, huhtikuu 16, 2019 at 03:22

      Makasih. To be honest, i wonder how useful my story actually was for you? Raja Ampat is true paradise on earth, but with saddened heart, i saw the first signs of vanishing paradise. ( greed of local people, increased boat traffic etc.)

    Leave a Reply