Suomen suurin matkablogiyhteisö

Pitkä vaellus ensikertalaisen silmin

Matkatessamme eilen joulun viettoon kohti Rukatunturia, en voinut olla muistelematta viime kesän retkeä, joka jää elämään muistoissani ja arvomaailmassani ajasta ikuisuuteen. Retki muistutti elävästi minua siitä, että mitkä asiat ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja mitkä asiat pitäisi ohjata päivittäisiä valintoja ruuhkavuosien kiivaimmassa ruuhkapiikissä.

Meillä on sisarusporukkamme ”Veli ja sen Siskot” kesken perinne tehdä joku yhteinen tempaus vuosittain. Toisinaan harrastamme kulttuuria, toisinaan urheilemme yhdessä, toisinaan vain olemme – tärkeintä on, että me olemme yhdessä ja vain ja ainoastaan me sisarukset. Muutama vuosi sitten lähdimme heinäkuisena päivänä liikkeelle teemalla ”sohvaperunasta puolimaratoonariksi”. Se tempaus kirvoitti meidät juoksua harrastamattomat sisarukset treenaamaan 10 kuukautta juoksua, jolla mahdollistimme Helsinki Half Maraton-tapahtumaan osallistumisen. HHM olikin meidän yhteinen etappimme siitä seuraavat kaksi kesää.  Kahden kerran jälkeen totesimme, että tarvitsisimme jotain vaihtelua yhteiseen tavoitteeseemme. Silloin esille nousi ehdotuksena jo yli kymmenen vuoden takainen haave, jota minä ja isosiskoni olimme pyöritelleet mielissämme: vaellus Karhunkierroksella. Nuorimmainen meistä siskoista sekä veljemme lämpenivät ajatuksellemme ja siitä lähti vuoden kestoinen valmistautuminen tulevaan tempaukseen.

Valmistautuminen ei alkanut toivotusti elokuussa. Tai alkoi, osalla meistä, mutta allekirjoittanut, joka oli ottanut liikunnallisesti isoja harppauksia omassa kuntoluokituksessaan puolimaratoonille valmistautuessa, ei oikein päässyt käyntiin. Aloitin uudessa työssä elokuun alussa, hyppäsin kokonaan uudelle toimialalle ja muutin ensimmäistä kertaa avioliittoni aikana mieheni kanssa yhteiseen kotiin, joka toi arkeeni työmatkat. Olimme asuneet etäsuhteessa noin kuusi vuotta ja työt olivat pitäneet meidät aiemmin arkiviikot toisistamme erossa. Yhteisen kodin ja paikkakunnan vaihdon hinta oli alle 10 minuutin työmatkan muuttuminen yli tunnin työmatkaksi suuntaansa. Lisäksi uuteen toimialaan tutustuminen verotti oman osansa arjesta. Tekosyitähän nämä kaikki on, mutta se liikkuminen jäi kokonaan, jonka seurauksena painoni alkoi nousemaan ja yleiskunto heikkenemään. En rehellisesti sanottuna löytänyt uuteen arkeeni toivotunlaista rytmiä. Kesällä tehdyn vaellukselle lähtö-päätöksen jälkeen heräsin joulun tienoilla siihen, että en käynyt juuri enää edes kävelylenkeillä. Tein pyhän lupauksen, että kunhan joulu on ohi, niin laitan tilanteen kuntoon! Menin joulumyynnin kiivaimpana sesonkina ostamaan itselleni vaelluskengät, jotta pääsen sisäänajamaan kenkiä heti, kun lumet alkavat sulamaan. Ja sitä ennen tavoitteenani oli aloittaa säännölliset kävely- ja hiihtolenkit. Kävely ei kuitenkaan maistunut pimeinä arki-iltoina ja suksetkin sain hankittua vasta maaliskuun viimeisellä viikolla.

Ikävä kyllä siihen lupaukseen, se liikkumaan lähteminen taas jäi. Kuukaudet menivät eteenpäin ja edes hyötyliikuntaa ei kertynyt, koska työmatkani taittui suoraan autokatoksesta parkkihalliin. Lisäksi keväällä jatkoin syksyn 2017 osittain tauolla olleita iltaopintojani ja illat olivat entistä tiukemmin kiinni. Ja silloin kun oli aikaa tehdä jotain koulun ja työn ulkopuolella, niin mielellään sitä painautui sinne sohvan nurkkaan, koska väsymys oli kaikesta kurinalaisesta kalenterinhallinnasta johtuen valtava. Juoksu oli jäänyt siis kokonaan 2017 HHM-tapahtuman jälkeen ja viimeinen juoksumerkintä Endomondossa näkyi kesäkuulta 2017.

Koko vuoden ”aktiiviharjoittelu” vaellusta varten.

Sisimmissäni luotin siihen, että kyllä minä jaksan. Olen koko ikäni, pois lukien käynnissä olevaa ajanjaksoa, liikkunut aktiivisesti ja olen liikkunut maalaisena lukemattomia aikoja erilaisissa maastoissa, sekä lisäpainon kanssa, että ilman. Jossain kohtaa huhtikuussa alkoi kuitenkin jo kauhistuttamaan. Olin jättänyt rinkan hankinnan keväälle, joka kaduttaa vieläkin hieman. Pakkasin huhtikuussa ensimmäistä kertaa rinkkani harjoituslenkkiä varten. Pakkasin rinkkaan kaikki mahdolliset kuiva-ainepaketit ja säilykkeet, joita löysin keittiön kaapista ja sain rinkan painoksi noin 15 kiloa. Menin ensimmäistä metsälenkkiä lähimetsässämme rinkka selässä ja pahaksi onnekseni se tuntui ihan lasten leikiltä! 15 kiloa selässä ei painanut juuri mitään ja askel tuntui kevyeltä, vaikka korkeuseroja oli toista sataa metriä metsämaastossa. Menin sellaisen parin tunnin lenkin ja matkaa kertyi lähes 15 kilometriä. Siinä kohtaa olin varma, että olin stressannut turhaan. Sillä jos tuo 15 kilometriä ei ollut mitään parissa tunnissa, niin miten se 82 kilometriä voisi olla lainkaan paha rasti viidessä vuorokaudessa? Siitä se sitten lähti – lopullinen alamäki. Kävin toukokuussa muutaman kerran rinkka selässä metsässä lenkillä ja pari kertaa taajama-alueellakin ja olin kohtuullisen varma omasta suoriutumisestani tällä perusteella.

Se oli virhe, suorastaan emämunaus.

Pakkasin rinkkani lopulliseen kokonaisuuteensa viikkoa ennen vaellukselle lähtemistä. Lopulta kaikkine tarpeistoineen, kokoontaitettavaa virveliä myöden, rinkkani painoksi tuli muhkeat 27 kiloa. Siinä vaiheessa hikikarpalot alkoivat virrata pitkin otsalohkoa. Ajatus: ”EN TULE IKINÄ SELVIYTYMÄÄN HENGISSÄ!” valtasi mielen kohtuullisen vahvasti. Mietin, että mitä voisin jättää pois, mutta en osannut karsia tavarapaljoudesta mitään! Nyt osaisin ja paljonkin – mutta tuskin sitä virveliä. Kaikki vinkkini oli kerätty netissä kirjoitettujen ”pitkien vaelluksien” tarvikelistoista ja voin sanoa, että tavaraa oli todella paljon ylimääräistä – aivan liikaa.

Yksi rinkka uupuu vielä. Kian perä selvisi tilavuustestistämme heittämällä!

Lähdön aika kuitenkin koitti ja sisaruskaartimme kanssa lähdimme matkaan kohti Rukatunturia kesäkuisena sunnuntaiaamuna Lahdesta. Meillä oli edessä noin kahdeksan tunnin ajomatka, yhteensä yli 700 kilometriä. Matka meni hyvin ja kyllä me siitä selvisimme. Olimme kaikkien taukojemme ja kuskin vaihtojemme jälkeen hyvissä ajoin illan suussa mökissä, joka oli vuokrattuna koko viikoksi käyttöömme. Tarkoituksemme oli selvitä vaellukselta perjantaihin mennessä takaisin mökille, mutta pidimme option, että mikäli täysin floppaamme, niin myös paluu lauantaina on mahdollinen. Mökki oli meidän hätävaramme myös sen osalta, että jos me jostain syystä joudummekin luovuttamaan ennen aikojamme, niin voisimme palata mökille ja jatkaa siellä lomamme loppuun. Tämä oli meille kaikille ensimmäinen pitkä vaellus – ikinä.

Sunnuntai-iltana maaliviivaa tarkistamassa. Vielä hymyilytti.

Hyvin nukutun yön jälkeen paikallinen taksi haki meidän neljän hengen seurueen maanantaiaamuna yhdeksän aikaan Kelokaltion kylästä ihan Rukatunturin kupeesta. Tunteet olivat jännityksen, suorastaan jopa pelon sekaiset, mutta samalla odottavat. Säätiedotus näytti aamulla, että koko tulevan päivän tulisi vettä – se ei ainakaan osaltaan helpottanut tunnelmien tasaantumista. Taksi vei meidät Hautajärven aloituspisteeseen. Hautajärven aloituspisteen kautta Karhunkierros on mahdollisuus vaeltaa kokonaisuutena, joka kattaa sen täydet 82 kilometriä.

Hautajärven luontokeskuksella.

Lähtömme jälkeen voin kertoa, että jokainen tunti, toisinaan myös minuutti oli selviytymistä, jota en vaihtaisi elämässäni mihinkään. Allekirjoittaneen itsevarmuus omasta selviytymisestä kaatui omaan niskaani, jo ensimmäisten tuntien aikana. Olin koko vaelluksen ajan porukan heikoin lenkki. Olin se, jota jokainen sisaruksistani kannatteli vuorollaan, jopa hermojensa äärirajoilla. Milloin ottaen tavaroitani kantoon, milloin laittaessa ruokaa minun nukkuessa, milloin olemalla läsnä ja lähellä. Olen kokenut monenlaisia koettelemuksia elämässäni, kuten jokainen on ja minun on pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa ikinä en olisi selvinnyt omin avuin, en edes järkeilemällä. Istuessani kannon nokassa, jalkojen toimimatta, voimien ollessa ihan totaalisen loppunut, puhelimen akun ollessa 0 % varauksella, en olisi kovin pitkälle selviytynyt yksin omin avuin. Ja kaikki oli oman tyhmyyteni syytä. Se oli oikeasti kova pala ihmiselle, joka ei ole tottunut häviämään, eikä olemaan edes heikko, saati porukan heikoin.

Reitillä meni monia seurueita, jotka luovuttivat kesken kaiken, mutta meidän onneksemme, kun meidän seurueestamme yksi väsyi, niin aina oli joku, jonka energia kantoi seuraavalle pysähdykselle. Me emme luovuttaneet – sisarukseni eivät luovuttaneet. Ensimmäisten päivien aikana minulta hukkui koko vuoden liikkumattomuuden vuoksi tulleet kilot, kuin tuhkatuuleen. Huolimatta siitä, että söin kaloreita päivittäin yli oman kulutukseni. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä kroppani kaipasi paljon enemmän.

Keskiviikko oli käänteentekevä päivä. Kroppani oli vihdoin ymmärtänyt, ettei se saa samassa suhteessa energiaa, kuin mitä se oli tottunut saamaan ja näin ollen kroppani iski säästöliekin päälle. Tämän seurauksena kaikki, mitä suustani laitoin keskiviikosta eteenpäin, kertyivät kroppaani, elimistöni varastoiden ne vararavinnoksi. Lopputuloksena väljät ja jo ensimmäisten päivien jälkeen jalasta tippuneet vaellushousut liimaantuivat reisiini loppumatkaksi. Olin niin nestepöhön vallassa, että ulkopuolisen olisi ollut vaikea uskoa, että olen juuri mennyt 82 kilometrin vaelluksen 27 kilon rinkka selässäni. Muistutin ulkoisesti enemmänkin, viikon ryyppyputkella ollutta lomalaista.

Se turpoaminen ei ottanut laantuakseen ja loppujen lopuksi maanantaina työterveys diagnosoi tilani olevan ylikunto, sillä kroppani ei ollut valmis noin kovaan rasitukseen. Nestepöhön myötä minulta irtosi varpaankynsiä ja ihoni kiristi päälläni. Mutta ne olivat pientä siihen nähden, että kaikkine kipuineni ja ahdistavine tunteineni pääsin perille ja takaisin mökillemme. Kaikki se selviytyminen oli sisarusteni ansiota.

 

 

 

 

 

 

 

 

Lopussa on helppo hymyillä! Kuva napattu Valtavaaralta, tässä kohtaa oli edessä enää Rukatunturin nousu ja sen jälkeen oli odottamassa kylmä Jaffa mökin jääkaapissa.

En vaihtaisi hetkeäkään viime kesän viikosta, jonka vietimme hyvin alkeellisissa oloissa kansallispuistomaisemissa. Huolimatta siitä, että pinna oli vähällä kiristyä itseni lisäksi myös sisaruksilla kanssani. Jokainen hetki ja kokemus siellä metsän keskellä todisti minulle taas kerran sen, jonka olen aina tiennyt: Mikäli muu maailma häviää ympäriltäni ja miten elämä ikinä minua kohteleekaan, niin minulla on sisarukseni!

Kirjoitan mielelläni lisää vinkkejä teille Karhunkierrokselta, mutta sitä odotellessa… jos et muuta pistä korvan taakse, suunnitellessasi ensi kesäksi elämäsi ensimmäistä pitkää vaellusta, niin pistä seuraavat:

TOP 3 – jos et muuta huolehdi ennen vaellustasi, niin huolehdi näistä!

  1. Treenaa! Et ehkä luovuta kesken retkeäsi, mutta et myöskään fyysisesti nauti reisusta täysillä, mikäli menet hapoilla kaiket päivät heräämisestäsi lähtien.
  2. Pakkaa järkevästi! Et todellakaan tarvitse kaikkea sitä turhaa roinaa mukaasi sinne metsään. Jos olet 5 päivää vaelluksella, niin tarvitset kasvojenhoitopyyhkeitä ainoastaan niille päiville. Jos haluat peseytyä, eikä se ole mahdollista puroissa, lammissa tai jokien virroissa, niin et tarvitse 50 saniteettiliinan pakettia mukaasi – riittää että otat pari liinaa päivää kohden. Sinun pitää huomioida, että kannat lähes kaiken mukanasi koko vaelluksen ajan ja näin ollen rinkkasi ei kevene loppuvaellusta kohti. Ainoa paino, joka häviää, on ruokien paino. Mutta muuten kannat kaiken mukanasi, mitä sinne metsään vietkin. Siellä ei ole roskiksia sinun sotkujasi varten.
  3. Syö riittävästi ja aloita liikuntaan suhteutettu kaloreihin totuttelu jo ennen vaellusta! Jos kroppasi on saanut ennen vaellusta lähes saman kalorimäärän, kuin vaelluksella (koska karkit, roskaruoka, ja mitä näitä nyt on…) niin ei se runsas kalorimäärä ole riittävästi siellä vaelluksella. Sillä kroppasi odottaa puolta enemmän.

 

Ps. Ensi vuodelle on maltillisempia tavoitteita, mutta vuoden 2020 tavoitteenamme on yhteinen tunturivaellus, mutta sitä vasten jokainen – myös minä – treenaa ihan uudella asenteella. 😉

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply