Browsing Tag

rajanylitys

Olipa kerran bussimatka

Herätyskello pärähtää soimaan torstaina 14. maaliskuuta klo 5.30. Heräämme yllättävän pirteinä ja vedämme pienet aamiaiset huiviin ennen kuin suuntaamme rinkkojen kanssa hotellin ala-aulaan, jossa kuski jo odotteleekin meitä. Ihan mahtavaa, kerrankin kuljetus bussiasemalle on aivan ajallaan! Reissua onkin lopulta edessä rapiat 24 tuntia Vietnamista Laosin puolelle ja siihen päälle vielä kuutisen piiiitkää tuntia epämääräistä haahuilua Laosin pääkaupungissa Vientianessa, ennen kuin pääsemme seuraavan kerran nukkumaan. Onneksi emme tienneet sitä vielä tuolloin. Tiesimme toki, että pitkä matka on edessä, mutta ajattelimme, että niistähän meillä on jo kokemusta…

Matkan alkaessa alkoi jo hymy hyytyä…

Kuski viilettää meidät ja muutaman muun matkustajan bussiasemalle, joka on enemmänkin vain pieni kuppila jalkapallokentän vieressä Da Nangin laitamilla. Kello lähentelee vasta seitsemää ja bussi on lähdössä kahdeksalta, joten suurin osa bussia odottavista matkustajista tilailee joka-aamuisen nuudeliannoksensa ja nautiskelee sitä hyvällä ruokahalulla. Tämän kun olisi jälleen muistanut: senhän takia meidät haetaan niin ajoissa, että paikalliset ehtivät aamiaiselle.

Kello lähentelee yhdeksää, eikä ilmoilla ole vieläkään mitään merkkiä siitä, että olisimme lähdössä kohti Laosia. Bussia ei näy eikä kuulu, ja moni odottelija siemailee jo kolmatta kahvikupillistaan. Me juostaan vuorotellen vessassa, ihan vain siitä ilosta että sellainen on vielä saatavilla ennen bussiin hyppäämistä. Lopulta lähempänä puolta kymmentä kuppilan eteen karauttaa kookas ja nätisti sanottuna ajan saatossa patinoitunut makuubussi. Menopeli on lastattu kattotelineitään myöten täyteen kaikkea mahdollista (ja mahdotonta) ja vaikuttaa siltä, että ajokki pysyy pystyssä ainoastaan tahdonvoimalla.

Bussiin meidän lisäksi hyppää ainoastaan paikallisia Laosiin menijöitä, joten olemme ainoat ”länkkärit” tässä bussissa. Kukaan ei puhu sanaakaan englantia, ja bussin henkilökunta käskee meitä koko matkan ajan vain huutamalla melko agressiivisesti ”jou jou”! Eli lähinnä silloin, kun he haluavat meidät ulos bussista, tai takaisin kyytiin. Bussin takaosa on lastattu aivan täyteen, ja laatikoita on lattiasta kattoon. Meidät sijoitetaan ihan matkustamon takaosaan pahvilaatikoiden keskelle ja paikalliset saavat ehkä hitusen turvallisemmat paikat bussin etuosasta, jos sellaisia kyseisessä ajoneuvossa ylipäätään on.

Matka alkaa ja jo puolen tunnin ajomatkan jälkeen Jesse toteaa tuolinsa olevan hajalla, eikä siinä saa kukaan yli 160 senttinen ihminen kunnollista istuma- eikä makuuasentoa. Bussi poukkoilee epävarmasti onneksi suhteellisen hyväkuntoisella tiellä ja mielessä käy ensimmäistä kertaa se, päästäänköhän me koskaan perille ilman, että bussi hajoaa tai kaatuu. Bussi pysähtelee vähän väliä, ja ottaa kyytiin joko uusia matkustajia tai lisää rahtia. Tajuamme hiljalleen, että tätä vauhtia emme olisi perillä meille luvatussa ajassa. Se ei Kaakkois-Aasiassa matkustaneelle ole mikään varsinainen yllätys. Mutta se on nyt ongelmista pienin, kun punnitsemme bussin mahdollisuuksia selvitä ylipäätään rajalle saakka tällä tavara- ja ihmismäärällä.

Pysähdymme hieman pidemmäksi aikaa eräälle huoltoasemalle, jossa kattotelineisiin kiinnitetään lisää tavaraa ja meillä on aikaa kipaista toiletissa. Sitä, kuinka kauan pysähdys kestää emme saa tietää, koska kukaan ei halua edes yrittää keskustella asiasta kanssamme vaan välttelevät meitä kuin ruttoa. Ilmeisesti kielimuuri on sen verran massiivinen, ettei kukaan halua edes antaa sille mahdollisuutta, että kysyisimme jotain englanniksi.

Matka jatkuu ja jatkuu, ja kun bussin meno alkaa tuntua omituisen epävakaalta kurkkaan ohjaamoon. Enää en ihmettele epävakaata meininkiä. Kuskimmehan siellä polttaa röökiä ketjussa, juo kahvia, plärää kännykkää ja ajaa täyteen lastattua bussia – kaikkea tuota samaan aikaan. Melkoista multitaskingia! Onneksi alamme hiljalleen lähestyä Lao Baon rajanylityspaikkaa. Sitä ennen bussiin kuitenkin hyppää noin parin minuutin välein lisää jengiä: kaupustelijoita, rahanvaihtajia, laosilaisten sim-korttien myyjiä jne.

Vihdoin olemme lähes rajalla ja pysähdymme huoltoasemalla. Hermot alkavat olla jo aika koetuksella epämääräisen matkanteon, nälän ja väsymyksen takia. Koska kukaan ei taaskaan puhu tai ymmärrä englantia, meille huudetaan ”jou jou” ja osoitetaan bussin ulko-ovea. Hyppäämme pois kyydistä ja kuski osoittelee rajan suuntaan. Sitten hän starttaa bussin muut matkustajat kyydissään ja jatkaa matkaa rajalle. Lievän hämmennyksen ja hiipivän raivon vallassa tallustamme paahtavassa helteessä kohti rajanylityspaikkaa.

Vihdoin päästyämme passintarkastukseen meitä kumpaakin tiiraillaan noin puolisen tuntia samalla, kun passin sivuja selataan viidettätoista kertaa. Samaan aikaan paikalliset ja bussikuski yrittävät kiilata ohi jonossa, mutta tällä kertaa pysyvät kyynärpäätaktiikan takia takanamme. Jo Intiassa opittua: jos et pidä puoliasi, et pääse ikinä yhtään minnekään. Lopulta kuitenkin saamme passeihin leimat ja viisumit Laosiin, joten hyppäämme bussiin sen enempää keneltäkään kyselemättä.

Viihtyisä parkkipaikkaravintolan takapiha

Rajaepisodin jälkeen kurvaamme lähimmälle autiolle parkkipaikalle, jonka vieressä on ravintola. Koko muu jengi menee syömään, mutta meille ei tälläkään kertaa ole luvassa palvelua, sen enempää kuin ruokaakaan. Kaiken tämän keskellä alkaa avioliittokin joutua koetukselle katsoessamme muiden syövän rauhassa noin tunnin ajan päivällistä. Tässä vaiheessa alkaa päällimmäinen ajatus olla se, että lentäen olisit ollut jo perillä. Luontoakin olisi luultavasti säästynyt, sillä kyseessä olevaa todellista eko-bussiahan ei toki koko tuona matka-aikana sammutettu kertaakaan.

Rajalta matkaa jatketaan pähkinöiden, veden ja salmiakin voimalla. Onneksi tuli käytyä vessassa ennen kuin matka jatkuu. Seuraava vessatauko onkin nimittäin keskellä yötä jossain pilkkopimeässä jorpakossa, jossa näkemättä juuri mitään voi koittaa sihdata tarpeitaan pusikkoon siinä onnistumatta, kun kuski tuijottaa noin metrin päässä ja odottaa milloin päästään jatkamaan matkaa.

Epämääräisten torkahtelujen, väsymyksen aiheuttamien pelkotilojen ja aivan jumissa olevien lihasten siivittämänä saavumme vihdoin ja viimein perille Vientianeen perjantaina 15. maaliskuuta klo 4.30. Muut matkustajat käytännössä tullaan henkilökohtaisesti herättelemään, mutta meille huudetaan jälleen ”jou jou” ja työnnetään ulos bussista. Pääasia kuitenkin on, että olemme ehjinä perillä ja saamme asemalta tuk tukin, jolla pääsemme kaupungin keskustaan. Ystävällinen kuski vie meidät onneksi ihan lähelle majapaikkaamme, jonka kuitenkin omien vajavaisten kartanlukutaitojemme takia löydämme vasta puolen tunnin etsiskelyn jälkeen. Saamme jättää rinkat respaan, mutta huone olisi valmiina kuulemma noin kuuden tunnin päästä. Eipä siinä sen kummempia, päätämme tämän infon jälkeen suunnata tekemään jonkin sortin suunnitelmaa läheiseen leikkipuistoon, jossa pääsemme hetkeksi rauhoittumaan ja odottamaan aamiaispaikkojen avautumista.

Kuluu noin viitisen minuuttia siitä, kun olemme istahtaneet alas, ja yhtäkkiä meidän kummaltakin puolelta lähestyy maastopukuiset nuoret miehet, jotka esittäytyvät poliiseiksi. Näköhavaintojen mukaan olimme kuulemma juuri poltelleet pilveä, ja sehän on Laosissa rikos pahimmasta päästä. Olemme kumpikin väsymyksestä niin turtana, ettemme edes ensin ymmärrä mistä meitä syytetään. Mehän olimme vain istuneet puupenkillä ja koittaneet kasailla itseämme veden voimalla. Kun kaksikko alkaa olla jota kuinkin hyökkäävä ja toinen heistä käy käsiksi reppuumme, alkaa huumori loppua. Tajuamme pian, ettei kyseessä ole edes oikeat poliisit vaan huijarit. Alamme ottaa heistä kuvia, huudamme ja uhkaamme poliisilla, jolloin kundit menevät vaikeaksi ja luikkivat takavasemmalle.

Onneksi pian pääsemme aamiaiselle keräämään voimia. Ruokailun jälkeen aikaa on kuitenkin vielä tapettavana, joten suuntaamme läheiseen puistoon. Joskohan siellä saisimme istua hetken aivan rauhassa. Löydämme mukavan nurmialueen ja käymme puun alle varjoon lepäämään. Hetken päästä vierestä kuuluu epämääräinen ääni. Aivan kuin jotain olisi mätkähtänyt puusta maahan. Ehdimme vilkaista sivulle ja huomaamme, että kookas vihreä käärme luikertelee läheltämme tiputtuaan puusta.

Lopulta kaksi erittäin ryytynyttä reissaajaa pääsee painamaan päät mitä mukavimpiin tyynyihin, eikä nukkuminen ole tuntunut KOSKAAN niin luksukselle! Onneksi Laos on tarjonnut meille tämän siirtymän jälkeen lähes pelkästään positiivisia kokemuksia, kuten aiemmillakin Laosin vierailuillamme. Kannatti siis tehdä tuokin reissu, vaikka hetkittäin koville ottikin.

Ja mitä me tästä kaikesta sitten opimme? Emme luultavasti yhtään mitään. Pitkiä siirtymiä on varmasti vielä rutkasti edessä ja koitamme tehdä niitä mahdollisimman paljon maanteitse, vesiteitä pitkin tai junalla. Olemme ylittäneet maarajoja monet kerrat hieman kevyemminkin, joten tällainen tapahtumasarja on yleensä harvinaisempi. Mutta onpahan taas mitä muistella kiikkustuolissa…