REILI19: Kolme kaupunkia kahdessa päivässä – Wienistä Venetsiaan

PÄIVÄT 10 ja 11
Budapest – Wien – Venetsia – Bologna

Siis oikeastaan neljä kaupunkia, koska aamulla lähdin Budapestista ja seuraavana iltana tallailin Bolognassa vierailtuani Wienissä ja Vene tsiassa. Eli jos Budapestissä ehdin jopa pitää sadetta ja haahuilla kauppakeskuksessa, seuraavaksi vuorossa oli ihan sitä totisinta reilaamista yöjunineen päivineen. Muutenkin reissuni saavutti Budapestistä lähtiessäni taitekohdan; suuntasin pienempiin kohteisiin ja meininki kävi hektisemmäksi, mutta oooh, I love it! Se tuntuu reilaamiselta!

Budapestistä ei tosiaan ollut Keletin kautta asiaa minnekään, ja paras vaihtoehto Wieniin pääsemiseksi oli kävellä Nuygatille ja vaihtaa junaa Bratislavassa. Vaihto pidensi matkustusaikaa ja söi harmillisesti mun vähäisiä tunteja Wienissä. Perillä heitinkin melkein kiireellä rinkan säilytysboksiin ja itseni metroon. Ajoin raatihuoneelle ja olisin todella kaivannut ensitilassa karttaa.

En ollut valmistautunut Wieniin nimeksikään etukäteen, nähtävyyksistä olin ärsyttävän kuutamolla, muistin katedraalin ja Mozartin ja se raatihuone vaikutti metrokartalla tärkeältä. Etsinkin pian sen kaipaamani kartan ja turvauduin kiertämään siihen merkattuja pytinkejä. Wienin kaikkia merkittäviä rakennuksia tuntuivat pukevan rakennustelineet ja päiväkin oli niin kolea, ettei kaupunki oikein onnistunut antamaan parastaan. Puutarhoja ei kuitenkaan ole missään nimessä kehuttu turhaan. Löysin muun muassa todellisen ruusulajikekokoelman, joista suurin osa sattui olemaan kukassakin. Katedraalissa oli täälläkin hieno mosaiikkikuvioinenkatto ja ulkoa rakennus oli ylipäätään näyttävä, sisältä lähinnä tavanomainen. Puoli päivää Wienissä ei tietenkään riittänyt mihinkään ja joskus täytyy palata katsastamaan pahasti hampaankoloon jäänyt Schönbrunnin linna.

Tämän takia ne rakennukset on toisinaan paketissa, mutta turistia ärsyttää

Illansuussa rantauduin kierrokseltani takaisin rautatieasemalle ja hamstrasin marketista muovikassillisen eväitä, joista söin ainakin puolet yöjunan lähtöä odotellessa. Samaan lepovaunuun ei tullut Wienistä muita ja ylhäisessä yksinäisyydessäni vainoharhaisena lukitsin kaiken mahdollisen, piilottelin muistikortit pastillirasioihin ja pankkikortit purkkapusseihin. Vaunu täyttyi pari asemaa myöhemmin, jopa seitsemän hengen kokonaisvahvuuteen. Yritin mahtua tavaroineni keskipunkalleni. Lippuja varatessani ÖBB:n virkailija tosiaan kysyi, minkä sängyn haluan: alhaalta, ylhäältä vai keskeltä. En ollut siihen mennessä tullut asian suhteen päätökseen, että onko parempi olla vakaalla alapedillä lattian lähellä vai yläpedillä varkaiden (koska niitähän on kaikki yöjunat pullollaan) ulottumattomissa. Vastasin sitten hämmennyksissäni, että keskipunkan otan, mitä tietenkin kirosin jo heti sanottuani sen silloin puhelimessa. Vinkvink siis sinulle, joka et ole koskaan matkustanut couchettessa: keskisänky on maailman epäkätevin!

Hyttikaverini pitivät mekkalaa ja juna piti mekkalaa. Nukuin ehkä vähän jossain välissä, aamupuolella paremmin, mutta alasängyissä majaillut kaksilapsinen perhe ryhtyi tietenkin aamupalalle jo ennen kuutta (MITÄ?). Yritin koomata viimeiseen asti ennen kuin toivottoman sähläyksen siivittämänä keräsin itseni ja tavarani niin, että sänkyni saatiin nostettua ja alasängyllä mahtui istumaan. ÖBB tarjosi aamupalan, mikä oli uusi juttu ja tuntui varsinaiselta luksukselta. Tunnelmaa saattoi kohottaa myös se tosiasia, että heräsin vihdoin Italiasta ja sopivasti aamukahvin ja pullasämpylöiden jälkeen juna saapui Venetsiaan. Niihin elämän kultaisiin hetkiin kuuluu ehdottomasti se, kun astuu Venezia Santa Lucian asemalta ulos ja löytää itsensä Canal Granden varresta.

Mikä Venetsiassa, tai Italiassa yleensäkin, ei ole kohdallaan, on rautatieasemien tavarasäilytys. Se maksaa kuin synti ja kun paikalle sattuu ”sopivaan” aikaan, tulee jonotettua monen viikon tarpeiksi. Nyt sain sentään odottamatta rinkkani Santa Lucian kiPointiin (jota katkeruudella jo etukäteen odotin).

Koska olin Venetsiassa jo kolmatta kertaa (hävettää melkein), pääsaaren turistipaljouden sijasta tein uuden aluevaltauksen ja  ajoin vaporetolla Muranon saarelle. Murano tunnetaan lasitehtaistaan, mutta on muutenkin näkemisenarvoinen, niin kuin jotakuinkin kaikki Venetsian laguunin alueella taitaa olla. Sieltä löytyi palanen hiljaista arkista paikallisidylliä, niiden turistien kuluttamien kanavanrantakatujen lisäksi tietenkin. Parhaani mukaan yritin pysyä skarppina sen suhteen, mikä on yksityistä ja mikä julkista katseltavaa. Pelkäsin päätyväni jonkun kotipihaan.

Alkuperäinen suunnitelmani oli käydä ihastelemassa Buranon talojen väriloistoa, mutta luovuin haaveestani kohdatessani sen ihmismassan, joka Muranossa jonotti Buranon vaporettoon. Alkoi melkein ällöttää (kuulostaa vähän tekopyhältä, mutta ihan totta). Jossain menee raja, jonka jälkeen turistimassaa on yksinkertaisesti liikaa, että siihen pystyisi ilakoiden yhtymään.

Ajelin sitten vain pitkän kaavan mukaan takaisin pääsaarelle ja tutkiskelin sivukatuja. Olisin halunnut viimein käydä San Marcon kirkossa, koska aiemmilla visiiteillä kukaan matkaseurueestani ei ole halunnut sinne jonottaa, mutta alkoi jo tulla kiire junaan. Bolognan hostelliin piti ehtiä ennen seiskaa.

Tähän liittyen voin antaa elämää suuremman reilivinkin: viimeiseen asti, välttäkää aikaisin loppuvia check innejä sekä hostelleja, jotka haluaa tietää saapumisajankohdan. Aikataulut on aina hankalia!

Valitsemastani hostlasta olin kaiken lisäksi lukenut feedbackiä, että vieraat olivat joutuneet etsimään toisen yöpaikan, kun jostain itsestä riippumattomasta syystä myöhästyivät siitä kello seitsemästä. En tiedä, pitikö mokoma vielä tänä vuonna paikkaansa, mutta tuli perseen alla huomasin palaavani puolijuoksua asemalle, kaikessa siinä ihmisvilinässä, kantaen vielä pizza slicea, joka pahimpaan nälkään oli pakko ostaa kaiken härdellin keskelle.

Ehdin lopulta kaavailemaani junaan (kiPointissa ei ollut onneksi jonoa!) ja sen ansiosta sain Bolognassa rauhassa tallailla hostellille. Kaikeksi riemuksi omistaja tarjosi majoittumista kahdeksan hengen sekadormin sijaan neljän hengen naisdormissa, samaan hintaan – yes please! Jutskailin lyhyesti saksalaisen huonekamun kanssa ja lähdin sitten metsästämään karttaa ja ruokaa ja haistelemaan tunnelmaa. Ja jestas, Bologna! Sen tunnelmaa ei tarvinnut kuin nuuhkaista ja olin ihan myyty!

Previous Post

No Comments

Leave a Reply