Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ihan Kylie Jennerinä

Kuinka monesti olin yrittänyt avata tietokoneen ja alkaa kirjoittaa. Monesti. Lukemattomia kertoja. Halusin kertoa sinulle, mitä oli tapahtunut. Miksi ja minne katosin.

Olinko tarinani velkaa jollekin. Olinko tilivelvollinen asioista sosiaaliselle medialle. Asioista, mitä elämässäni oli tapahtunut.

Saatuani keskenmenon keskellä pahinta koronakriisiä keväällä 2020. Yritin, voi kuinka yritin palata takaisin blogiin. Yritin kirjoittaa asioista – kevyesti.

Vaikka pääni sisällä oli myrsky, joka ei ottanut laantuakseen. En vajonnut syviin syövereihin. En masentunut.

Halusin kaikota, halusin elää normaalia elämää. Halusin jatkaa elämääni. Sen teinkin. Karanteenin loputtua Uudessa-Seelannissa sain töitä ja voi luoja kuinka teinkään töitä.

Eikös se työ ole joskus kaikkein parasta lääkettä.Kevät 2020

Vihdoin se on ohi.

Katsoin sairaalan ulko-ovella kohti ruskeita silmiä. Ne näyttivät huolestuneilta.

Omani olivat täysin kuivat.

Voivatko kyyneleet loppua?

Sitä olin miettinyt tuntikausia sairaalassa. Muistan oman mummoni kerran sanoneen hänen kyyneleensä ovat loppuneet. Sillä hetkellä minusta tuntui samalta. Kyyneleeni olivat loppuneet. En tiedä, missä vaiheessa. Ehkä noin vuorokauden jälkeen.

Koko maailma kohisi koronasta. Karanteeneista, lentoliikenne oli hiljentynyt.

Minunkin maailmani oli hiljentynyt. Tuijottelin kauas tulevaisuuteen kysyen itseltäni. Miten tässä näin oli käynyt. Voi kunpa tietäisit, kuinka kovasti olisin halunnut pitää lapsen.

Minua ei enää kiinnostanut matkustaa. Matkakuume oli kadonnut, se oli menettänyt ihan merkityksensä. En jaksanut innostua enää yhdestäkään maisemasta tai vesiputouksesta. Ihan muut asiat saivat merkityksen elämässäni.

Minulta oli viety pieni salainen unelmani – pieni vauva. Ehkä minullakin joskus olisi oma pieni vauva.

Olin lähettänyt viestin läheisilleni sairaalasta. Niille jotka tiesivät.

Se oli pieni tuulenhenkäys. Käväsi elämässäni täysin yllättäen. Yllätti olemassa olollaan, yllätti poislähdöllään. Tänä aamuna jouduin sairaalaan kovien kipujen vuoksi. Pieni tuulenhenkäys lähti luotani.

….Syksy 2020

Ajelin kohti iltavuoroa.

Olin saapunut Suomeen elokuussa, viisumini oli loppunut Uudessa-Seelannissa eikä maailmantilanne enää antanut periksi matkustelulle. Eikä se minua haitannutkaan. Olin reissannut jo aivan tarpeeksi.

Oli ollut outoa palata Suomeen, pitää karanteeni. Tulla takaisin ja rakentaa elämää uudestaan uutena Hennana. Sata kokemusta rikkaampana.

Joskus mietin, kuinka paljon olin muuttunut matkallani. Oliko matka muuttanut minua. Ehkä. Vaikea sitä itse oli arvioida.

Tein töitä tarjoilijana – keikkaa. Olin tosi iloinen asiasta.

Etsin asuntoa.

Kovat olivat kriteerit. Halusin vihdoin kodin itselleni. Oman turvasataman, jossa on hyvä olla.  Jossa voin olla taas onnellinen.Maaliskuun neljäs päivä vuonna 2021

Istun olohuoneeni sohvalla ja kirjoitan tätä tekstiä sinulle. Viimeistä tekstiäni tähän blogiin. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä päivästä, kun lentokone lennätti minut kohti tuntematonta.

En tiennyt, mitä elämäni toisi tullessaan. Tiesin, että vanhassa elämässäni en voisi enää jatkaa samalla tavalla. Ikuiset terveyshuolet veivät pohjaa, muiden huolien ja tapahtumien ohella.

Niin minä lähdin.

Laskeuduin Bangkokiin ja elämäni siihen mennessä suurin seikkailuni olisi alkamassa.

Istun tässä sohvalla ja kumarrun katsomaan pieneen koppaan pientä nukkuvaa vauvaa. Hänellä on musta peikkotukka ja pitkät mustat ripset. Pieni poika täynnä temperamenttia.

Tätä temperamenttia ei ole kyllä äidiltä peritty.

Mutta se sinnikkyys, mitä hänessä on jo näin pienenä.

Se on selkeästi äidiltä perittyä. <3Loppuun.

Tämä oli minun tarinani.

Kaksi vuotta täynnä uusia ihmisiä, uusia maita, uusia ajatuksia.  On ollut kuoppia ja nousemisia – myös matkallani. Elämää – tuntikausia naurettuja nauruja, itkettyjä kyyneleitä.

Elämäni vuodet.

Vuodet, jotka toivat elämääni uuden elämänvaiheen. Kuinka voikaan olla kiitollinen. Onko joka päivä täynnä vaaleanpunaista hattaraa – ei ole. Mutta silti sydämessä on rauha siitä, että vihdoin on oikealla tiellä. Sillä tiellä, millä haluan olla.

Tiellä, jolla on hyvä ja turvallinen kulkea.

Yhdessä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Siitähän ei taas kukaan tiedä. Vain tällä hetkellä on merkitystä.

Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä siellä ruudun toisella puolella, jotka seurasivat matkaani.

Kotitehtävä. Katso aina kohti valoon.
Päivän kysymys. Pitäisikö jatkaa bloggaamista?

Suomi 4.3

Henna

Previous Post

3 Comments

  • Reply MamaBirdie torstai, 4 maaliskuun, 2021 at 16:39

    Tätä postausta on odotettu!! ❤️ Uusi sivu elämässä käännetty, matka jatkukoon toisenlaisin kujein. Ja voin kertoa, että ne onkin sellaisia kujeita joita ei etukäteen voi ennustaa 😉 Yhenlainen maailmanympärysmatka sekin!

    • Reply Henna / I'm choosing me sunnuntai, 14 maaliskuun, 2021 at 19:39

      Oli pitkä ”synnytys” tähän tekstiin. 😀

  • Reply Maija keskiviikko, 7 huhtikuun, 2021 at 20:48

    Kiitos, että kerroit kuinka matkasi päättyi ja et ollut tilivelvollinen, mutta ihanaa kun uskalsit avautua ja kertoa myös kipeistä asioista. Mutta aivan parasta oli lukea, että sinulla oli mailman paras tuliainen kotiin. Lapsi♥️. Mielettömän Paljon Onnea ja kaikkea hyvää uuteen elämäntilanteesi. Ja kysymykseen, pitäisikö jatkaa bloggaamista löydät vastauksen sisältäsi. Jos päätät jatkaa, olen varmasti mukana seuraamassa tekstiäsi. Kiitos, että jaoit meille elämästäsi suuria asioita💕

  • Leave a Reply