Ikävä on tunne siinä missä onnikin

On lauantai-ilta. Kello on 21:17. Istun nurkassani ja juon vettä. Olen yksin.

Edessäni istuu vanhempi vietnamilainen nainen. Luulen, että hän on joko majapaikkaa pyörittävän miehen tai naisen äiti – perheen mummo. Ihana nainen. Katson häntä, ja hän hymyilee. Hymyilen takaisin.

Vastaan pikkusiskoni Instagram-tarinaan. Selitän siihen kaihoisasta fiiliksestäni. Se oli ollut valloillaan koko päivän. Se lisääntyi nähtyäni ruoka-annoksen. Siis pelkän ruoka-annoksen.

Juttelen ystäväni kanssa WhatsAppissa. Hän on menossa viettämään lauantai-iltaa. Keskustelu hyppii sujuvasti asiasta toiseen. Sivussa käydään läpi asua. Ehdotan rantavaatteita – huivia.

Majapaikkani ravintolassa pöydät ovat täynnä. Syömässä on remuava kaveriporukka. Katsovat jalkapalloa. Voin kuvitella, että meteli Suomessa on ollut vielä äänekkäämpää jääkiekon MM-kisojen aikaan. Saati finaalissa, mitkä desibelit silloin onkaan ollut. Toisessa nurkassa on pariskunta. Perhe ruokailee taustalla. Perheen pienellä pojalla on iltavilli.

Ympärilläni on paljon elämää.En ole ikävöinyt Suomea oikeastaan ollenkaan. Viimeksi tällä viikolla kerroin parillekin ystävälleni, että ei ole ikävä.

Silti se hiipi jostain.

Ikävä.Tuli ikävä hetkiä.

Lauantai-iltaa ystävien kanssa.
Lauantaisaunaa. Mieti, kun pääsisi savusaunaan yöttömässä yössä.
Terassikelitkin on.
Kävelylenkkejä läheisten kanssa.
Spontaaneja teehetkiä.
Hepulinauruja.

Perhettä. Ystäviä. Jopa läheisteni koiria.

Suomessakin vietin monet lauantai-illat yksin. Silti se oli erilaista. Silloin tiesin, että on mahdollista kävellä vaikka seuraavana päivänä ystävien aamupalapöytään. Ihan vahingossa. <3

Nyt se ei ole mahdollista. Enkä tiedä, milloin se tapahtuu seuraavan kerran.Kun on yksin matkalla, niin on yksin matkalla.

On päivittäin jonkunlaista small talkia muiden reissaajien kanssa. Välillä syvällisempiäkin keskusteluja. Voisi joka päivä lähteäkin jonnekin – pitää itsensä kiireisenä.

Silti se on jotenkin eri asia. Tuntuu erilaiselta.Siskoni jatkoi. Hän kertoi joutuneensa syömään annoksensa sisällä, koska ulkona tuli kaatamalla vettä. Nauroin nurkassani.

Tätä tunnetta tarkoitin. Sitä yhteyttä.
Olisihan se ollut hassua, jos ikävää ei olisi tullut ollenkaan.
Ikävä on tunne siinä missä onnikin.

Kirjoitus on valmis klo 22:06.

Menen nukkumaan dormiini verhojen taakse.

Kotitehtävä. Halaa rakkaitasi. Jos asut yksin, niin soita perheellesi tai jollekin ystävällesi keneen et ole hetkeen pitänyt yhteyttä.

Päivän kysymys. Mitäs aiot tehdä tänään?

Heräsin sunnuntaina ja söin aamupalaksi pannukakkuja.
Ikävä oli jo helpottanut. Oliko ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tulee ikävä? Tuskin.

Tänään piti julkaista aivan eri kirjoitus.
Jääköön se tiistaille.

Vietnam Cat Ba 9.6.2019

Henna

Seuraa matkaani.
Instagram: imchoosinghenna
Blogit.fi & Bloglovin

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, kesäkuu 9, 2019 at 12:02

    Voin samaistua tunteeseen. Mullakaan ei varsinaisesti ollut ikävä Suomeen, kun reppureissasin yksin Keski-Amerikassa. Silti niitä ohikiitäviä hetkiä alkoi tulla aina aika ajoin. Esimerkiksi juuri silloin, kun oli jo valmiiksi haikea olo ja käveli yksin ostarille pienessä guatemalalaisessa kaupungissa. Osti pirtelön ja istui yksin juomaan sitä tyhjään kahvioon. Katseli ulos järvelle, missä aurinko alkoi laskemaan. Ikävä iski joskus myös niinä hetkinä, kun katsoi muita matkaajia, jotka pariskuntana kulkivat käsi kädessä tai ystäväporukalla suunnittelivat seuraavan päivän retkeä. Pahin ikävä ja yksinäisyyden tunne ravisteli, kun makasi yksin sairaalasa Belizessä eikä puhelimessa toiminut sim-kortti tai netti. Kukaan Suomessa ei tiennyt sairaalassaolostani.
    Mutta kaipa se olisi epänormaalia tai outoa, jos koko ajan olisi pelkästään hyvä olla tai ei tuntisi minkäänlaista kaihoa kotimaata ja läheisiä kohtaan. Onneksi sentään useammissa paikoissa puhelimet ja nettiyhteys toimii, niin voi turruttaa sen pahimman ikävän kärjen pois 🙂
    Hyvää alkavaa uutta viikkoa sinne!

    • Reply Henna sunnuntai, kesäkuu 9, 2019 at 17:58

      Kiitos Cilla Maria kommentistasi! 🙂 Kävinkin aamusta lukemassa pohdintasi matkailun uskomuksista. Kyllä, nyökyttelin itsekseni. 🙂

      Samaistun niin paljon kokemuksiisi.Haikeaan oloon ja silloin pienikin juttu tekee olosta isomman. Kyllä kaveriporukat ja pariskunnat! Eilenkin se ikävä hiipi puseroon, kun niin monet asiat ympärillä muistuttivat elämästä Suomessa ja vaikka minä olen täällä, niin elämä jatkuu Suomessa. Minä vain jään niistä hetkistä tavallaan paitsi. Vaikea selittää, mutta ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan.

      Oi sairaalareissu kuulostaa kyllä juuri siltä hetkeltä, kun ikävä on suurimmillaan. Toivottavasti sait hyvää hoitoa ja apua. Silti sairaalaan ei haluaisi jalallakaan astua matkallaan. Itselläni on myös kokemuksia yksin ulkomailla sairastamisesta ja silloin haluaisi olla Harry Potter ja teleportata itsensä kotiin.

      Onneksi tosiaan nykyään on nämä elektroniset laitteet. Ne nimenomaan helpottavat sitä ikävää ja yhteydenpitoa. Ja niin ikävän kärjestä tulee tylppä. 😀

      Samoin! 🙂 Toivottavasti viikostasi tulee kiva! 🙂

    Leave a Reply