Ha Giangin Loop – välähdyksiä matkalta

Kolme yötä.
Neljä päivää.
Neljä vuodenaikaa.
Satoja kilometrejä.
Tunteja moottoripyörän selässä.
Vuoristoa.
Vihreää.
Mutkaisia teitä.
Henkeäsalpaavia maisemia.
Ajatuksia.

Loop= yleensä päiviä kestävä kiertoajelu skootterilla tai moottoripyörällä kaupunkeja ympäröivässä maastossa.

Tiedät sen tunteen, kun on ollut reissun päällä ja kotimatkalla alkaa olla ikävä omaa sänkyä. Neljäntenä päivänä kyseinen ajatus vilahti mielessäni. Voi kunpa pääsisin nukkumaan ensi yöksi omaan sänkyyn!Laitoin suojuksia kyynärtaipeisiini ja polviini. Kypäräni oli vaaleanpunainen. Ulkona satoi vettä ja kipaisin avojaloin hostellini vieressä olevaan kioskiin Google Translaten kanssa ostamaan sadetakkia. Sidoin muovipussit suojaamaan lenkkareitani.

Tästä se alkaisi.

Matkaa varten oli pakattu mukaan tuulipuku, fleece, kevyttoppatakki, kalsarit, villasukat, panta, huivi, sortsit, t-paita. Tämä suomalainen oli valmis säähän kuin säähän.

Muistan vieläkin elävästi kaatosateen, kun nauroin sydämeni pohjasta entisen kotikaupunkini kaduilla. Tunsin eläväni. Seuraavana päivänä ostin menolippuni maailmalle. Siltä minusta taas tuntui, kun sade piiskasi kasvojani ajaessamme kohti vuoria.Usvavaippaa nousi vuorista peittäen näkyvyyttä. Luotin ajajaani. Hänen kanssaan viettäisimme seuraavat päivät. Pystyin rentoutumaan. En olisi ikinä itse lähtenyt ajamaan mutkikkaita ja liukkaita vuoristoteitä, joten ostin niin sanotun pakettimatkan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki hoidettiin puolestani. Majoitukset, ruuat, ajaja. Ai että oli helppoa!

Sade lakkasi. Vastaan tuli vuohia. Tilanne muistutti Lapin teiden porotokkia. Tie oli kapea. Kaksi nuorta pukkia uhitteli keskenään. Ajaja tööttäsi. Vuohia paimensi pieni tyttö värikkäissä vaatteissa keskellä vuoria.

Eikö tytön pitäisi olla koulussa? Ai niin! Ajajani oli kertonut, että mountain people eivät käy koulua. Vuorilla asuvat. Hänkään ei tiennyt, minkä vuoksi lapset eivät mene kouluun. Päivien aikana näin lapsia töissä, kantamassa maissia, paimentamassa lehmiä ja vuohia. Yksin seisomassa tien vierellä. Silti ajatus palasi mieleeni. Eikö heidän kuuluisi leikkiä ja käydä koulua?Muistan, kuinka New Yorkissa pidin päätäni takakenossa ja tuijotin. Kun astuu juna-asemalta metropoliin, niin vaistomaisesti nostaa katseensa kohti pilvenpiirtäjiä, vaikka ei aikoisi. Nyt tuntui samalta. En kyllästynyt katselemaan jylhiä vuoria. Ne olivat raikkaan vihreitä sekoitettuna tummanharmaaseen graniittikiveen.

Ihan kuin olisin Liisa Ihmemaassa.

Aurinko lämmitti selkääni. Kuinka monta erisävyistä vihreää on olemassa? Maisema näytti aivan erilaiselta. Ei ollut usvaa. Vuorten ääriviivat olivat tarkat. Kuuntelin lintujen laulua. Viime aikoina lintujen laulua olen kuullut vain Instagramin tarinoissa.

Suomen luonnossa laulua kuulee tähän aikaan koko ajan. Kuukausien aikana sirkat ovat sirkuttaneet ja sammakot kurnuttaneet korvissani. Gekot ovat tulleet tutuiksi. Olin kaivannut lintujen laulua.

Ajamme korkeammalle kohti Kiinan rajaa – 2000 metriä merenpinnasta. Sumu tihenee. Olin edellisenä iltana kuullut monen kertovan, kuinka tämä on toinen tai kolmas kerta, kun ajavat Aasiassa moottoripyörää. En voinut käsittää, kuinka he selvisivät siitä sumusta ja mutkikkaasta tiestä. Kyllä he tunnustivat, että ajaminen on ollut stressaavaa. Yksi kävi jo tikkaamassa kättäkin, kun oli kaatunut.

Jalkani kävi Kiinassa.Pidin tytön kädestä kiinni. Pienestä kylmästä kädestä. Toivoin sen rauhoittavan häntä.

Viisi minuuttia aiemmin vuorilla asuva tyttö oli ajanut moottoripyörällään onnettomuuden. Ilmeisesti hänen keskittymisensä oli herpaantunut.

Pyörä oli kaatunut ja nuori tyttö lentänyt vuoren seinämään. Kaksi reppureissaajaa olivat nähneet tilanteen. Me tulimme perässä. Tytön kasvot olivat ihan veressä. Hän yritti nousta seisomaan ja kaatui päin asfalttia täristen. Yksi reppureissaaja huusi ”soittakaa poliisit tai ambulanssi”.  Paikalliset oppaamme sanoivat vuorilla asuvat eivät mene lääkäriin.

Katsoin, kuinka tytön perhe haki hänet pois. Nuori tyttö pää painuksissa tuettuna istui moottoripyörän kyytiin.

Mietimme huonekaverini kanssa vielä ennen nukkumaanmenoa, mitenköhän nuori tyttö voi. 
Kävelimme pilvien päällä.

En tiedä, kuinka kauan olin jo istunut moottoripyörän takana. Kaikki näytti niin aavemaiselta. Ihan kuin ajaisimme kummituslinnan läpi. Edessäni piirtyy kuva neljästä puunrungosta. Ne ovat kuolleet. En näe juuria. Vain usvaa ja mustat puunrungot.Olimme viimeisessä majoituksessa. Istuin muiden reppureissaajien kanssa, kun ajajani tuli Google Translaten kanssa luokseni. Hän näytti videota ja kuvia puhelimestaan kirjoittaen, että vuorilla on tapahtunut onnettomuus. Kivi oli tipahtanut ajajan päälle. Ajajan kyydissä oli ollut turisti. Onnettomuuspaikalla oli valtavasti ihmisiä.En tiedä, kuinka kauan olin istunut. Minä ja vuoret. Ajantaju katosi. Tuuli. Sanoin varmaan sadannen kerran. Kaikki on niin vihreää.

Ajajani huikkaa. Lähdemme ajamaan kohti kaupunkia kilometrien ja maisemien vaihtuessa.

Tiedätkö, näitä neljää päivää on vaikea ikuistaa kameraan tai tekstiin. Se oli jotain niin vaikuttavaa niin erilaista. Tunnelma, majesteettisina kohoavat vuoret, värit, ilmasto. Mutkan jälkeen maisema.

Vaistomaisesti alan hymyillä.

Hymyilin sateen läpi, auringon säteiden keskellä, usvan kastellessa kasvoni, tuulen tuivertaessa, pilvien kohdatessa vuoren seinämän sekä lintujen laulua kuunnellessa.

Voi olla, että ihastukseni vuoria kohtaan muuttui rakkaudeksi. Lähtisinkö kiipeämään vuorille? Kuten Himalajalle. En. Tuijottelisinko vuoria tuntikausia? Kyllä.

Saavuimme neljän päivän jälkeen takaisin. Myös hostellin sänky ajoi ihan hyvin asiansa. Ehkä minullakin jossain vaiheessa on taas oma sänky.

Kotitehtävä. Aja varovasti.
Päivän kysymys. Missä vaiheessa ihastus muuttuu rakkaudeksi?

Onnea kaikille valmistuneille! Erityisesti omalle kummitytölleni! <3

Ha Giang 2.6.2019

Henna

Seuraa matkaani.
Instagram: imchoosinghenna
Blogit.fi & Bloglovin

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply