Kuoleman kentät-Phnom Penh

Hyvästelin Koh Rongin maanantaiaamuna. Istuin veneeseen ja katselin saarta, jolla olin viettänyt yli kaksi viikkoa. Tunsin, että oli aika jatkaa matkaa. Oikein odotin pääseväni taas tien päälle. Mitä seuraavaksi?

Satamassa otin bussin kohti Phnom Penhiä. Bussimatka kesti seitsemän tuntia. Tunnit eivät tuntuneet pitkiltä. Toisen kuukauden aikana minuun oli virrannut reppureissaajan verta. Olin kuin levoton tyttö Anssi Kelan biisistä.

Saavuin Phnom Penhiin. Kaupungin vilinä ja ihmiset saivat minut hengästymään. Taas tien ylittäminen oli ongelmana. Olin alkanut tottua saarielämään ehkä vähän liiankin hyvin.Otin dormin vain kahdeksi yöksi.

Tänään heräsin reippaana ja päätin pitää pitkästä aikaa turistipäivän, koska olen lähdössä huomenna kohti pohjoista. Edellisestä turistipäivästä oli jo aikaa. Se tapahtui Siem Reapin Angkor Watissa.

En ole kauheasti puhunut säästä. Sen verran pakko kommentoida, että huhtikuu on ollut erittäin kuuma. Ihan kuin olisi saunassa koko ajan. Varsinkin kaupungissa sen huomasi. Nostin aurinkorasvan takaisin 50. Auringossa sulaa.

Tavalliseen tapaani suuntasin aamupalalle markkinoille. Tästä kojusta ostin ruokani.

Kambodzan lähihistoria on verinen. Paikka, jossa halusin käydä, oli kuoleman kentät. Aamupalan jälkeen oli aika mennä keskustelemaan tuktukien hinnoista. En tiedä, kuinka monta keskustelua ja väittelyä hinnasta kävin. Kunnes löysin itselleni hyvän tuktukin.

Kun saavuin kuoleman kentille, niin sain kuulokkeet.

Kylteissä kehotettiin olemaan hiljaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, perhoset lensivät.  Silti korvani eivät olleet kuulleet pitkiin aikoihin sellaisista kauheuksista, mitä ihmiset voivat toisilleen tehdä. Kontrasti oli niin suuri. Se pysäytti. Ei tarvinnut kehottaa olemaan hiljaa. Ei voinut puhua. Kertoja oli yksi pelastuneista. Pääsi ihon alle.

Kun saavuin takaisin kaupunkiin kuoleman kentiltä, niin olin mietteliäs. Päähäni oli jäänyt yksi lause soimaan kaikkien muiden lisäksi. Panokset olivat kalliita. Isiä, äitejä, lapsia, vauvoja, siskoja, veljiä, enoja ja tätejä ei ammuttu, vaan oli muut keinot.

Naisten, lasten ja vauvojen hauta.

Hautapaikka 450 ihmiselle.

Ei kiinnostanut enää ottaa kuvia kaupungista. Käveleskelin ilman päämäärää ja mietin ihmiskuntaa. Voitaisiinko elää sovussa ja olla mukavia toisillemme? Päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, kotona. Kaikki kansat keskenään – elää rauhassa ilman sotia ja terrorismia.

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä veteraanit muistuttavat meitä nuorempia sukupolvia siitä. Meillä on aina ollut rauha. Voitaisiinko olla kiitollisia siitä?

Kotitehtävä. Lue Kambodzan historiasta.

Päivän kysymys. Kuinka kauan maalla menee toipua siitä, että ¼ osa kansasta teloitetaan? Kuinka kauan Suomella meni toipua sodista? Niin. Niistä ei ole täysin vieläkään toivuttu.

Phnom Penh 23.4.2019

Henna

Instagram: imchoosinghenna
Blogit.fi
Bloglovin

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Iida In Translation perjantai, huhtikuu 26, 2019 at 12:51

    Kuulostaapa todella järkyttävältä ja toisaalta tosi kiinnostavalta paikalta, jonne tahtoisin vielä joskus mennä. Kuulostaa myös hyvin toteutetulta audioguidelta!

    Pitää tutustua Kambodzan historiaan tarkemmin! Myös Indonesialla on aika kylmäävää historiaa – harva dokumentti on jättänyt yhtä hiljaiseksi, kun sen joukkosurmista kertonut Act of Killing.

    • Reply Henna sunnuntai, huhtikuu 28, 2019 at 12:49

      Audio on toteutettu hyvin! Menee ihon alle kaikessa kauheudessaan. Suosittelen käymään, jos kyseiseen kaupunkiin joskus menet.

      Minun taas pitää tutustua Indonesian historiaan. Maa on listallani, kun matkani etenee. Ehkä hetken odotan ennen kuin katson dokumenttia. Audio on vielä tuoreessa muistissa.

    Leave a Reply