Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ihan Kylie Jennerinä

Kuinka monesti olin yrittänyt avata tietokoneen ja alkaa kirjoittaa. Monesti. Lukemattomia kertoja. Halusin kertoa sinulle, mitä oli tapahtunut. Miksi ja minne katosin.

Olinko tarinani velkaa jollekin. Olinko tilivelvollinen asioista sosiaaliselle medialle. Asioista, mitä elämässäni oli tapahtunut.

Saatuani keskenmenon keskellä pahinta koronakriisiä keväällä 2020. Yritin, voi kuinka yritin palata takaisin blogiin. Yritin kirjoittaa asioista – kevyesti.

Vaikka pääni sisällä oli myrsky, joka ei ottanut laantuakseen. En vajonnut syviin syövereihin. En masentunut.

Halusin kaikota, halusin elää normaalia elämää. Halusin jatkaa elämääni. Sen teinkin. Karanteenin loputtua Uudessa-Seelannissa sain töitä ja voi luoja kuinka teinkään töitä.

Eikös se työ ole joskus kaikkein parasta lääkettä.Kevät 2020

Vihdoin se on ohi.

Katsoin sairaalan ulko-ovella kohti ruskeita silmiä. Ne näyttivät huolestuneilta.

Omani olivat täysin kuivat.

Voivatko kyyneleet loppua?

Sitä olin miettinyt tuntikausia sairaalassa. Muistan oman mummoni kerran sanoneen hänen kyyneleensä ovat loppuneet. Sillä hetkellä minusta tuntui samalta. Kyyneleeni olivat loppuneet. En tiedä, missä vaiheessa. Ehkä noin vuorokauden jälkeen.

Koko maailma kohisi koronasta. Karanteeneista, lentoliikenne oli hiljentynyt.

Minunkin maailmani oli hiljentynyt. Tuijottelin kauas tulevaisuuteen kysyen itseltäni. Miten tässä näin oli käynyt. Voi kunpa tietäisit, kuinka kovasti olisin halunnut pitää lapsen.

Minua ei enää kiinnostanut matkustaa. Matkakuume oli kadonnut, se oli menettänyt ihan merkityksensä. En jaksanut innostua enää yhdestäkään maisemasta tai vesiputouksesta. Ihan muut asiat saivat merkityksen elämässäni.

Minulta oli viety pieni salainen unelmani – pieni vauva. Ehkä minullakin joskus olisi oma pieni vauva.

Olin lähettänyt viestin läheisilleni sairaalasta. Niille jotka tiesivät.

Se oli pieni tuulenhenkäys. Käväsi elämässäni täysin yllättäen. Yllätti olemassa olollaan, yllätti poislähdöllään. Tänä aamuna jouduin sairaalaan kovien kipujen vuoksi. Pieni tuulenhenkäys lähti luotani.

….Syksy 2020

Ajelin kohti iltavuoroa.

Olin saapunut Suomeen elokuussa, viisumini oli loppunut Uudessa-Seelannissa eikä maailmantilanne enää antanut periksi matkustelulle. Eikä se minua haitannutkaan. Olin reissannut jo aivan tarpeeksi.

Oli ollut outoa palata Suomeen, pitää karanteeni. Tulla takaisin ja rakentaa elämää uudestaan uutena Hennana. Sata kokemusta rikkaampana.

Joskus mietin, kuinka paljon olin muuttunut matkallani. Oliko matka muuttanut minua. Ehkä. Vaikea sitä itse oli arvioida.

Tein töitä tarjoilijana – keikkaa. Olin tosi iloinen asiasta.

Etsin asuntoa.

Kovat olivat kriteerit. Halusin vihdoin kodin itselleni. Oman turvasataman, jossa on hyvä olla.  Jossa voin olla taas onnellinen.Maaliskuun neljäs päivä vuonna 2021

Istun olohuoneeni sohvalla ja kirjoitan tätä tekstiä sinulle. Viimeistä tekstiäni tähän blogiin. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä päivästä, kun lentokone lennätti minut kohti tuntematonta.

En tiennyt, mitä elämäni toisi tullessaan. Tiesin, että vanhassa elämässäni en voisi enää jatkaa samalla tavalla. Ikuiset terveyshuolet veivät pohjaa, muiden huolien ja tapahtumien ohella.

Niin minä lähdin.

Laskeuduin Bangkokiin ja elämäni siihen mennessä suurin seikkailuni olisi alkamassa.

Istun tässä sohvalla ja kumarrun katsomaan pieneen koppaan pientä nukkuvaa vauvaa. Hänellä on musta peikkotukka ja pitkät mustat ripset. Pieni poika täynnä temperamenttia.

Tätä temperamenttia ei ole kyllä äidiltä peritty.

Mutta se sinnikkyys, mitä hänessä on jo näin pienenä.

Se on selkeästi äidiltä perittyä. <3Loppuun.

Tämä oli minun tarinani.

Kaksi vuotta täynnä uusia ihmisiä, uusia maita, uusia ajatuksia.  On ollut kuoppia ja nousemisia – myös matkallani. Elämää – tuntikausia naurettuja nauruja, itkettyjä kyyneleitä.

Elämäni vuodet.

Vuodet, jotka toivat elämääni uuden elämänvaiheen. Kuinka voikaan olla kiitollinen. Onko joka päivä täynnä vaaleanpunaista hattaraa – ei ole. Mutta silti sydämessä on rauha siitä, että vihdoin on oikealla tiellä. Sillä tiellä, millä haluan olla.

Tiellä, jolla on hyvä ja turvallinen kulkea.

Yhdessä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Siitähän ei taas kukaan tiedä. Vain tällä hetkellä on merkitystä.

Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä siellä ruudun toisella puolella, jotka seurasivat matkaani.

Kotitehtävä. Katso aina kohti valoon.
Päivän kysymys. Pitäisikö jatkaa bloggaamista?

Suomi 4.3

Henna

Päiväkirjamerkintä 5.5.2020 – Haethan angiinaankin antibiootin

Eikä ihan mahtavaa! Huudahdin silmät säihkyen.

Entinen työkaverini sai puhelun – odotetun. Hän lähtisi lauantaina töihin siivoamaan keittiötä.

Pieni toivonkipinä syttyi sisälleni. Ehkä vihdoinkin alkaisi tulla työpaikkoja auki ja pääsisin itsekin taas hommiin. Ehkä tämä oli se pieni positiivinen merkki tulevasta.

Koska jos jotain olin oppinut, niin elämää ei voinut suunnitella. Elämällä on tapana tapahtua.

Maaliskuun alussa olin lähtenyt suhteellisen suunnittelematta reissuun. Olin ajatellut reissata pari kuukautta. Toukokuussa tarkoituksenani oli aloittaa työt Queenstownissa.

Talven tullessa siellä olisi ollut turistikausi parhaimmillaan. Ja huhut kertoivat, että jokainen ravintola haki koko ajan uusia työntekijöitä.

Olinko Queenstownissa?

En ollut.

Olin edelleen Aucklandissa. Kahden kuukauden reissuni typistyi alle kuukauteen. Uudet kokemukset vaihtuivat yhden kaupungin päiväkävelyihin – Whangarei.

Queenstown taas kerran Aucklandiin. Kaupunkiin, jonne en alun perinkään ollut suunnitellut jääväni maahan saapuessani.

Jossain vaiheessa elämääni olinkin oppinut lentämään tuulen mukana. Olin jättänyt suuremmat suunnitelmat pois elämästäni ja päättänyt vaan luottaa tulevaan.

Päättänyt luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Päättänyt kuunnella äitini viisaita sanoja – kyllä kaikki oman paikkansa löytävät.

Olinkin joskus miettinyt, minkälaista elämäni olisi tällä hetkellä, jos en olisi ostanut menolippuani.

Kertaakaan en ole katunut päätöstäni lähtemisestä. En edes tämän koronahässäkän keskellä työttömänä karanteenissa toisella puolella maailmaa.

Tämä on ollut elämäni paras päätös. Kaikista ylä- ja alamäistä huolimatta.

Kun nyt ollaan päästy elämän parhaimpien päätösten listaukseen, niin et välttämättä arvaisi elämäni toisiksi parasta päätöstä.

Tattadaaa! No sehän oli. Kuuletko rumpujen pärinää?

Terapia.

Muistan vieläkin sen päivän, kun kävelin sisälle lääkärikeskukseen. Vastaanotossa ilmoitin tarvitsevani ajan lääkärille. Osaan olla tosi piinaava, kun sille päälle satun.

Sainkin ajan tunnin päähän. Ja siitä tapaamisesta kävelin terapialähetteen kanssa ulos. Oli siinä pientä onneakin mukana.

Tunsin olevani aivan tukossa. En jaksanut jotenkin tuntea mitään. En iloa, en surua, en mitään. Kyllä vedin hymyn huulilleni, mutta en tuntenut sitä tunnetta.

Liian paljon oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa – eikä puhuta niistä positiivisista yllätyksistä. Terveyskin oli sakannut jo vuosikausia – huolella.

Halusin tilaa sisälleni. Joten fiksasin itselleni reseptin. Se resepti kantoi nimeä psykoterapia. Ensimmäisellä kerralla tehtiin psykoterapiasopimus, johon kirjoitettiin terapian tavoitteita.

Yksi tavoite oli elämän hehkun palaaminen.

Miksi kirjoitan tästä?

Haluan särkeä sitä myyttiä, mikä ihmisillä on terapiaa kohtaan. Varsinkin itselleen sopivan ja hyvän terapeutin kanssa saa ihmeitä aikaan.  Toisaalta sinun itsesikin pitää olla motivoitunut.

Puolen vuoden matka oli pitkä ja raskas. Joskus olin niin vihainen, että räjähdin heti kynnyksen yli päästyäni. Mikäs siinä. Siitähän terapeutille maksetaan.

Terapeutti oli kuin ystäväni, jolle maksettiin siitä, että hän kuunteli kaikki vaahtoamiseni ja paasaamiseni. Terkkuja vaan entiselle terapeutilleni.

Kun ihmisellä on jotain fyysistä ongelmaa, niin sitähän yritetään parantaa, esimerkkinä angiina. Siihen haetaan se antibiootti. Henkinen puoli on niin arka aihe ihmisille. En ymmärrä, miksi.

Minä ainakin olen paljon tasapainoisempi, onnellisempi ja ehjempi ihminen nykyään. Palauduin Hennaksi. Olin hetken joku toinen.

Onneksi tämä myytti on rikkoutumassa ja näistä asioista puhutaan avoimemmin. Ei ole häpeä se.

Arvaa palasiko elämän hehku. Palasi. Palattiin lähtöruutuun. Siitä ruudusta matka on jatkunut ja nykyään en voi lakata hymyilemästä.

Kotitehtävä. Muista välistä kysäistä, tarvitseeko joku läheisesi apua. Suomalaisen kun on sitä tunnetusti vaikea pyytää.
Päivän kysymys. Lennätkö tuulen mukana?

Jos tämähetkinen epävarmuus tuo lisähuolta huolien pannukakkuusi.

Puhu ystävillesi, perheellesi, psykologille, terapeutille.

Aina ei tarvitse selvitä yksin. On ihan ok pyytää ja hakea apua.

Auckland 5.5.2020

Henna

Tekniikan ihmelapsi matkustaa

Muistuta huomenna.

Sujuvasti tänäänkin siirsin tietokoneeni päivitystä hamaan huomiseen(ko). En tiedä, kuinka pitkään olen jo tehnyt sitä. Pitkään.

Muistan, kun ostin nykyisen tietokoneeni helmikuussa vuonna 2013. En ollut koskaan ostanut mitään niin kallista. Taitaa nykypäivänäkin olla kallein kertaostokseni.

Edes korttini turvaraja ei kyennyt moiseen. Jouduinkin jättämään koneeni myyjän pöydän taakse talteen, palatakseni seuraavana päivänä hakemaan sen.

Taisin kipaista välissä pankkiin, koska eihän minulla siihen aikaan ollut edes älypuhelinta. Siitä päästäänkin seuraavaan aiheeseen.

Puhelimeen.

Tämänhetkinen puhelimeni. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen paikannut puhelintani jo pitkään teipillä. Melkein jokaista kulmaa. 🙂

Kamerakin on säpäleinä.

Olen tässä viime aikoina miettinyt uuden puhelimen ostoa. Toisaalta puhelimeni hoitaa tunnollisesti tehtäviään.

Tälläkin viikolla olen soitellut Suomeen ahkerasti. Jokaisen perheenjäsenen kanssa olen puhunut. Eilen puhuin kolme tuntia ystäväni kanssa. <3 Viestit toimivat. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Ne pari appia toimivat, mitä tarvitsenkin. Instagramkin mukamaste löytyy. Sinne asti ei ole sosiaalisen median intoa löytynyt viime aikoina. Pahoittelut siitä.

Joten niin kauan kuin rahallinen tilanteeni on yhtä kuin elän säästöilläni ilman työpaikkaa ja ilman seuraavaa suunnitelmaa, niin prioriteettilistan kärjessä ei puhelin roiku.

Puhelimeni säikäytti minut todenteolla eristyksen alussa. Meni ihan mustaksi koko näyttö. Google lauloi, mitä tehdä. Google pelasti shoppailulta – onneksi. Taas porskutetaan eteenpäin.

Lauantai-illan huumassa päästiin asukuviinkin. Tässä on eniten käytetty asu viimeisen viiden viikon ajalta.

Odota siirryn tuonne seinän viereen.

Pieni hetki. Könyän sinne!

Mummoni tekemät villasukat.<3 Minulla on edelleen kolmet villasukat mukanani.

Ei tästä poseerauksesta tule mitään. 😀 Vihdoin pääsin kaikkien tavaroiden kanssa seinän viereen.

Pose!

Repesin. Ehkä hetki odotetaan blogin seuraavia asukuvia. 😀

Ostin aikanaan Macin.

Ostin sen sen vuoksi, että kaikki hoidetaan puolestasi. Sinulle kerrotaan, milloin pitää päivittää jotain. Olin kyllästynyt edellisen koneeni viruksen torjuntaan niin maan perinpohjaisesti.

Halusin helpon koneen. Jossa tarvitsee vain painaa päivitä. Kuinka vaikeaa siitäkin on vuosien aikana tullut?

Olen nimittäin saanut sekä tietokoneeni että puhelimeni jumiin vuosien aikana tämän päivitysongelman vuoksi. Kun ei vaan saa päivitettyä.

Lupaan tehdä sen huomenna.

En ole tekniikan ihmelapsi. En millään taulukolla mitattuna. 

Kotitehtävä. Älä jätä huomiseen sitä, minkä voit tehdä jo tänään.
Päivän kysymys. Juhlitko etä-vappua?

Auckland 2.5.2020

Henna

Askel kerrallaan avataan maata

Kadut vilisivät ihmisiä. Jokainen kantoi pientä nyssykkää käsipuolessaan. Noutoruokaa haettiin pilvin pimein.

Vihdoin tällä viikolla päästiin askel eteenpäin karanteenissa. Viiteen viikkoon en ollut käynyt kuin apteekissa ja kaupassa. Kaikki muut tahot ovat olleet kiinni.

Tiistaista alkaen ravintolat olivat saaneet luvan avata take away – puolen. Viinakaupat olivat myös auenneet, vaikka sillä tiedolla en tehnyt mitään. Näin mennään ainakin pari viikkoa.

Olimme jo pitkään entisen työkaverini kanssa miettineet tai paremminkin unelmoineet, mistä hakisimme ensimmäiseksi ruokaa.

Olisiko se mahdollisesti hampurilainen vai kenties pizza? Mahaanhan sitä alkaa sattua ajatuskin rasvaisesta juustosta, mutta pakko saada.

Koska elimme säästöillämme, niin olimmekin viimeiset viisi viikkoa syöneet tölkkiruokaa. Riisiä, makaronia ja nuudeleita tonnikalalla, jauhelihalla ja kanalla höysteenä pavut, kananmunat ja tomaattikastike.

Silti enimmäkseen riisiä.

Olimme menneet eristyksen alkaessa vähän sekaisin kaupassa ja ostaneet kymmenen kiloa riisiä. Toiset hamstraavat vessapaperia ja toiset riisiä. 😀

Aamupalaksi riisiä, lounaaksi riisiä, päivälliseksi riisiä. Kuulostiko ihan Kaakkois-Aasian reissultani, vaikka olihan minulla se pannukakkuaddiktiokin?

Näin jo pizzerian. Sisälle ei saanut mennä. He olivat teljenneet sisääntulon pöydällä. Huutelin pöydän takaa. Olisiko mahdollista ostaa pizzaa?

Ensimmäinen takaisku.

Mitä? Pitäisikö minun tehdä online-tilaus?

No en tietenkään pizzan himoissani ollut edes ajatellut asiaa. Vaikka ilman internetiä en itsekään pärjäisi. Kyllä kaikenlaiset appit ja online- jutut ärsyttävät.

Soitin työkaverilleni ja kerroin musertavan uutisen. Kenelläkään ei ollut kärsivällisyyttä alkaa tehdä ja odottaa online-tilausta. Mahakin murisi uhkaavasti.

Entäs hampurilainen?

Tiedätkö, kun joskus on vain saatava. Onhan tämä nyt turhaakin turhempi juttu. Mutta joskus, kun menee kauppaan, niin on pakko saada sitä tiettyä ruokaa.

Olet miettinyt sitä koko päivän. En varmasti ole ainoa. Sinullakin varmasti on ollut joskus sama tilanne.Noh tässä tilanne nyt oli sellainen.

Ei ollut hampurilaisia lähettyvillä. Toinen takaisku. Taas puhelin käteen.

Olisin tulossa tyhjin käsin takaisin. Kaikki totaali eristyksen jälkeiset unelmat sortuivat hetkessä. En oikeasti ole aivan näin dramaattinen.

Mites meksikolainen? Ajaisiko burrito saman asian? Katsoin asiakaspalvelijaa silmiin. Muuten kaikki mausteet ja höysteet, mutta ei kiitos riisiä.

Vaikka jäin ilman pizzaa ja hampurilaista, niin tyytyväisenä kävelin oman nyssykkäni kanssa takaisin.

Jälkkäriksi oli donitseja.

Pienen hetken tunsin eläväni ihan tavallista elämää. Se oli kaikkein paras tunne.

Kotitehtävä. Pidä sosiaalista etäisyyttä, lämpimällä sosiaalisen median yhteydellä.
Päivän kysymys. Mikä on sinun pakko-saada-ruoka?

Auckland 30.4.2020

Henna