Browsing Tag

vapaaehtoistöissä Japanissa

Japani Proosaa Ruoka

Postikortteja Japanista: Kalmari

sunnuntai, tammikuu 13, 2019

Postikortteja Japanista -sarja kertoo vapaaehtoistyöntekijän arjesta mielenterveyskuntoutujien avohoitokodissa. Perustuu tositapahtumiin, tai sitten ei. Nimet muutettu.

Sinä aamuna kummatkin pomoni, Hiroshi-san ja Mai-san, hääräsivät keittiössä. Syy selittyi, kun kävelin lähemmäs – verkkopussissa oli ihmisen pään kokoinen, henkensä heittänyt kalmari. Veltot lonkerot lepäsivät sinkkialtaan pohjalla, kun Mai-san pesi ja puunasi imukuppeja. Pesun jälkeen kalmari kävi kiehuvan kuumassa kylvyssä, mutta vasta kun siltä alettiin irrottaa saksilla kasvoja, joissa oli samanlainen silmä, kuin käsivarteeni tatuoidulla mustekalalla, utelias tuijotukseni muuttui kauhuksi. Parilla napsauksella pää oli poissa, ja kohta lonkerot erikseen irrotettuna jääpalojen seassa leikkuulaudalla.

”Mitä siitä tehdään?” sain kysyttyä.

”Sashimia”, kuului vastaus, joka sai odottamaan lounasta kauhulla. (Samanlaista kauhua minussa aiheuttivat umeboshi, pikkelöidyt japanilaiset luumut, sekä natto, oksennuksen hajuinen soijapavuista fermentoimalla valmistettu niljakas lima, jossa oli pallomaisia sattumia.)

Näin päässäni pelkästään videoita mustekaloista elävinä, joissa ne suorittivat mitä erilaisimpia temppuja. Pääsivät ulos lasipurkista kantta päällään kierittämällä. Millä oikeudella jätän broilerit syömättä, jos kuitenkin ajattelin maistaa tuota viisasta eläintä?

Lounaan aika koitti nopeammin, kuin olisin toivonut.

”Itadakimasu”, toistimme kaikki kuorossa lounaspöydässä ja tartuimme puikkoihin. Mustekala oli tarjolla kulhoista pienimmässä, salaatinlehtien ja retikkaraasteen päällä. Koetin peittää raa’at palat liottamalla niitä soijakastikkeessa, mutta edes soijakastikkeen taika ei tehonnut tekstuuriin.

Joka puraisulla sitkeä kalmari laittoi vastaan. Kaikki sen koostumuksessa huusi, ettei se tahtonut tulla syödyksi. Pureskelin ja pureskelin, tuloksetta, ja lopulta nielaisin palan kokonaisena. Pidin kasvot peruslukemilla, kun kurkku yökkäsi vastaan, ja aloitin operaation alusta. Ja toisen kerran. Ja kolmannen kerran. Eikä se muuttunut pala palalta lainkaan helpommaksi.

Kalmarin viimeiseksi kostoksi hampaankoloon jäi niljakas palanen. Se ei suostunut lähtemään hammastikulla, mutta kun kiroilin päässäni etten enää ikinä söisi vapaaehtoisesti mustekalaa, se irtosi itsestään.

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki

lauantai, tammikuu 12, 2019

Kotikatu kuukauden ajan.

 

Leiriltä matkustin shinkansen-luotijunalla Hiroshimaan, jossa asuin ja työskentelin kuukauden mielenterveyskuntoutujien keskuksessa.

Arjen rytmi oli selkeä. Aamut levättiin, söimme yhdessä lounasta pitkän pöydän ääressä, iltapäivisin oli ohjelmaa zumbatunneista keramiikkaan. Viimeisenä oli vuorossa yhteissiivous, jossa jäin kaikkien jalkoihin. Siivoamistaidot saattoivat olla peräisin jo lapsuudesta, sillä Japanin kouluissa ei kuulemma ole siivoajia. Lapset hoitavat siivoamisen oppiakseen kunnioittamaan ympäristöään, mikä kertoo paljon japanilaisesta yhteiskunnasta.

Asuin keskuksen ylimääräisessä huoneessa ja elin sen arjessa mukana. Välillä järjestin omia aktiviteetteja. Esittelin Suomea ja opetin tekemään suomalaista kalakeittoa, munavoita ja korvapuusteja. Autoin keskuksen markkinoinnissa. Päivitin Facebookia sen minkä kielitaidoltani kykenin (eli varsin vähän) ja kuvasin keskukselle markkinointivideon.

Aineet korvapuustien tekemiseen

Korvapuustitaikinan voi sekoittaa keittiöpuikoillakin.

Kuten olin pelännyt, kukaan keskuksessa ei juuri englantia puhunut. Istuin jatkuvasti tilanteissa, joiden keskustelusta ymmärsin korkeintaan avainsanat. Välillä se nauratti, välillä itketti. Kun en ymmärtänyt puhetta, kuuntelin ainakin japanilaisten tapaa kuunnella: lähes joka lauseen välein tulevia aizucheja: ”niinkö”, ”mmm”, ”jaa jaa”-ynähdyksiä. Niissä oli puhujasta riippuen monenlaisia sävyjä. (Välillä koetin napata niitä omaan puheeseeni. Useimmiten onnistuin valitsemaan väärät ja sain hassuja katseita – ilmeisesti nuori nainen ei puhu samalla tavalla kuin vanha nainen saati sitten nuori mies.) 

Opin sietämään tylsyyttä, kun en kehdannut kaivaa puhelinta esille heidän seurassaan. Vaikka kuntoutujat toki räpläsivät älypuhelimiaan suurimman osan ajasta.

Puutarhan satoa metalliämpärissä: papuja, daikon-retikkaa, paprikaa ja sipulia.

Hoidimme joka viikko keskuksen puutarhaa.

Palkitsevinta oli päästä turistimuurin ohi syvemmälle japanilaiseen yhteiskuntaan. Nähdä karaokebaarin humalahakuiset keski-ikäiset sedät, jotka lauloivat iskelmää kyynel silmäkulmassa. Joutua evakuoiduksi rankkasateiden alta temppeliin, jossa nunna opetti minua kokkaamaan ja tekemään kalligrafiaa. Tai setviä arkisia asioita – mitä tehdä, kun olet yksin keskuksessa kaikkien lähdettyä jo kotiin, ja yhtäkkiä olohuoneesta huutelee postimies paketin kanssa?

Onnistumisen hetkiä oli, kun ensimmäisen kerran pystyin kommentoimaan normaalitempoista keskustelua ja kun osasin selittää elekieli-Japani-englannilla Suomen yhteiskuntajärjestelmästä.

Mutta ehdottomasti parasta oli saada elää hetken ihan toisenlaista elämää, hyvine ja pahoine puolineen.

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri

perjantai, tammikuu 11, 2019

Vajaa vuosi sitten, eräänä kevätiltana, päädyin kirjoittamaan hakukoneeseen “vapaaehtoistyö ulkomailla”.  Ohjauduin Allianssin Nuorisovaihdon sivuille ja sieltä kansainväliseen hakukoneeseen, jossa oli projekteja ympäri maailman. Oli viikonlopun mittaisia leirejä ja projekteja, joissa asuttiin useita kuukausia ulkomailla. Oli siementen lajittelua kasvitieteellisessä puutarhassa, orpokodissa avustamista, festivaalien pystyttämistä ja maataloustöitä.

Katselin ensin Islantia, mutta koska olin opiskellut vuoden Japania, päädyin selaamaan siellä olevia projekteja. Valitsin muutaman suosikin lähinnä sijainnin perusteella, kirjoitin hakemuskirjeen, täytin lomakkeet ja maksoin osallistumismaksun.

Olin jo lähes unohtanut asian, kunnes hyväksymismeili saapui muutamaa viikkoa myöhemmin.

Maisema Japanin maaseudulla

Maatila aamuauringossa.

Päällimmäinen ajatukseni oli epäusko, vaikka olinkin haaveillut vapaaehtoistöistä ulkomailla jo pitkään. Miten käytännön järjestelyt? Entä jos kukaan ei puhu englantia? Entä jos työ on liian rankkaa?

Vahvistuva tunne kuitenkin oli: hitto, miksipä ei? Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä mikään sitonut minua Suomeen. Olin opintovapaalla. Parempaakaan hetkeä ei ollut tiedossa. Siispä järjestelin asiat Suomessa, varasin lennot, hankin Japanin aivokuumerokotteen ja aloin laskea päiviä lähtöön.

Juhannuksen jälkeisenä tiistaina lensin Kansain Itamiin ja asuin muutaman päivän Osakassa totutellen uuteen aikavyöhykkeeseen ja Japanin kesän helteeseen (kostea +35°C). Varsinaiset vapaaehtoistyöt alkoivat viikonloppuna Japanin vapaaehtoistyöorganisaatio NICEn järjestämällä orientaatioleirillä Naran prefektuurissa.

Kohtaamispaikka oli kaukainen lähijuna-asema, jolta oli edessä vielä tunnin minibussimatka maatilalle, jolla leiri pidettiin. Asemalla kohtasin muut leiriläiset. Heistä suurin osa oli Japanista ulkomaille lähteviä vapaaehtoisia, muutamat taas Japaniin vapaaehtoiseksi tulevia ulkomaalaisia. Olin 26-vuotiaana leiriläisistä vanhin, mutta se ei haitannut porukkaan sulautumista ollenkaan.

Ihailin maisemia minibussimatkalla. Asutus harveni ja riisipellot lisääntyivät. Kun näin riisipelloissa ruokaa etsiviä kurkia ensi kertaa, koin yhden elämäni vahvimmista liikuttumisista.

Kaikki oli kuin puupiirroksesta.

Perinteinen japanilainen talo ja rinkkoja.

Vanha japanilainen talo, jossa majoituimme.

Minibussimatkan ja helteessä patikoinnin jälkeen pääsimme viimein perille. Majoituksemme oli vanha japanilainen talo futonlattioineen ja riisipaperiovineen, ilman kuumaa vettä tai jääkaappia. Viikonlopun ohjelmassa oli vuorotellen työtä ja keskusteluja tulevista vapaaehtoistyöpaikoistamme.

Hoidimme talon edessä olevaa riisipeltoa (sen kaikki työvaiheet tehtiin käsin ja lopullinen riisi päätyi luomusakeksi) huiluttelemalla vettä riisintaimien ympärillä, jotta ne kasvaisivat paremmin. Työ oli asennon puolesta rankkaa kaltaiselleni sohvaperunalle, sillä vettä oli melkein polveen saakka. Oli oltava tarkkana mihin astui, ettei astunut vääriin riveihin ja tallonut riisintaimia.

Luonto antoi kuitenkin koko ajan uutta ihmeteltävää. Oli sudenkorentoja lemmenpuuhissa ja mutavellissä asuvia pieniä äyriäisiä.

Kokkasimme yhdessä vuoroissa ja istuimme iltaa erilaisia paikallisia herkkuja napostellen. Välillä joku huusi meidät kaikki katsomaan ulkona olevia kiiltomatoja ja välillä leikittiin erikoisia seuraleikkejä.

Yöllä oli vaikeaa saada unta vanhan talon tatamilla, sammakot ja sirkat huusivat niin lujaa ohuiden seinien takana.

Seuraavana päivänä istutin riisiä, tiputin hattuni riisipeltoon ja poltin ranteeni. Riisipellon vesi oli huomaamattani huuhtonut aurinkorasvani pois.

Seuraavana päivänä kutsuivat myös pidempiaikaiset vapaaehtoistyöt ja matka kohti Hiroshimaa.

Japanilainen lähijuna-asema

Lähijunailua kerrakseen.

+ Purkuleiri

Nämä viikonlopun mittaiset orientaatioleirit toimivat myös pidempien vapaaehtoistöiden purkuleireinä. Oma purkuleirini oli teefarmilla Kioton lähellä. Sillä kertaa majoituimme japanilaisessa koulussa.

Teepellon työ oli merkittävästi riisipeltohommia elegantimpaa – nypimme teepensaista kuolleita lehtiä irti yksi kerrallaan. Työssä piti olla todella hellävarainen, jotta arvokkaat teepensaat eivät kärsineet toimenpiteestä.

Tauoilla joimme kylmää vihreää teetä. Eväänä oli herkullisia jäädytettyjä mandariineja, makeampia kuin yhdetkään Suomessa maistamani.