Browsing Tag

vaihdossa Tokiossa

Muu höpinä Vaihdossa Tokiossa

Paluupäiväkirja

sunnuntai, syyskuu 1, 2019

Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.

 

Päivä 1

Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.

Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.

 

Päivä 2

Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.

Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.

”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.

Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.

Päivä 3

Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.

Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.

Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.

Kyl tää tästä.

 

Päivä 4

Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.

Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.

Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.

 

Päivä 5

Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.

Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.

Kaikki tuntuu niin pieneltä.

 

Päivä 6

On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.

Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.

Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.

 

Päivä 7

Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.

Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.

Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.

 

Päivä 8

Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.

Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.

 

Päivä 9

Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.

Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)

 

Päivä 10

On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.

Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.

”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?

 

Päivä 11

Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.

Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.

 

Päivä 12

Valitan suomiarjesta siskolleni.

”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.

 

Päivä 13

Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.

Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.

 

Päivä 14

Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.

Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.

Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.

Palaan pian! <3

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

17. viikko Japanissa / juurtumista ja irtipäästämistä

keskiviikko, heinäkuu 24, 2019

Neljä kuukautta takana – alle kuukausi edessä. Tällä viikolla pohdin ulkomailla omana itsenäni olemista ja kriiseilin 27-vuotissynttäreitäni.

 

Olen miettinyt sitä, miten hirveän lujaa olen yrittänyt sopeutua Japaniin. Opetellut Japanin historiaa ja shintolaisjumalien nimiä. Lukenut teeseremoniasta haltioituneena, uskaltamatta kuitenkaan mennä sellaiseen, koska pelkään kuitenkin tekeväni jotain väärin. Harjoitellut seizassa istumista vaikka sitä teeseremoniaa varten, johon en kuitenkaan tunnu koskaan menevän. Asuntolassa olen yrittänyt olla hiljaa, aiheuttamatta muille häiriötä, ja siivonnut välillä muidenkin jälkiä.

Mutta se kaikki on aiheuttanut vastareaktioksi kapinahengen.

Se saa kulkemaan paheksunnasta huolimatta kaupungilla tatuoidut kädet paljaana ja huudattamaan asuntolahuoneessa musiikkia läppärin surkeista kaiuttimista. Se saa ylikorostamaan lapsellisesti suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta japanintunnin pöydässä, jossa muut ovat Nepalista, Kiinasta ja Etelä-Koreasta. ”Meillä on ilmainen koulutus ja isyyslomat!”

Jälkeenpäin voi vain hävetä itseään, koska eihän sellainen lällättely vie yhtään mihinkään.

Kampuksen eeppinen patsas. 

Mutta onneksi sitten voi löytää (varmaan maailman viimeisenä ihmisenä) Auta Antti!-podcastin. Yleensä inhoan self helppiä, mutta ohjelma on viisas, hauska ja lohdullinen. Nauran makeasti häpeälle ja itselleni. ”Todennäköisesti ketään ei kuitenkaan kiinnosta” kuulostaa ehkä kyyniseltä neuvolta, mutta on juuri nyt sitä mitä eniten tarvitsen.

Mietin että tämäkin on yksi ulkomaille sopeutumisprosessin osa-alue: uskaltaa olla itsensä ulkomailla, mutta ettei toitota itsestään. Siihen prosessiin Japanin kaltaisessa maassa viisi kuukautta on liian lyhyt aika.

Niin, ja se aika. Se alkaa ihan totisesti loppua kesken.

Sadekausi alkaa väistyä ja hellekesän kukat avautua.

Koulu loppuu ilman sen kummempia seremonioita, viimeiset kuvitustyöt palautetaan Drive-kansioihin, ihmiset valuvat kesälomille. Asuntolan aulassa tytöt odottelevat matkalaukut pakattuina. Istun monta päivää läppärini ääressä, kirjoittaen ja freehommia tehden. Ja sitten kun on työskennellyt tarpeeksi monta päivää ”tässä on vielä kauheesti jäljellä”-stressin musertamana, häkeltyy kun huomaa ruksineensa lähes kaiken to do-listalla olevan.

Ja sitten se iskee, ihan kamala haikeus. Kaikki on kesken, enkä ole vielä lainkaan valmis lähtemään. On tuhat paikkaa, joihin en vielä ehtinyt. Juuri löydetyt uudet kaverit, joiden kanssa tehdyistä suunnitelmista puoliakaan ei ole ehtinyt toteuttaa.

On vihdoin arki, joka tuntuu kotoisalta.

Tietysti tätä omaa ”mitä ihmettä mä tahdon tehdä elämälläni”-kriisiä syventää syntymäpäiväni. 27. Tahdon skipata sen tarkoituksella, mutta sovin näkeväni sinä iltana japanilaiskaveriani. Mainitsen synttärit sivulauseessa. Kaverini lähes suuttuu, mutta alkaa heti suunnitella seuraavaa tapaamistamme. ”Tarviiko sun kakun olla vegaaninen”, hän kysyy, enkä minä meinaa millään kestää noin ihanaa käytöstä.

Pari päivää myöhemmin näen viimeistä kertaa aivan yhtä ihanaa kielituutoriani. Hän taas on leiponut minulle synttärikakuksi vohveleita. Itkettää, mutta sellaisella onnellisella ja kiitollisella tavalla.

Mietin sitä miten jo viime kesän kuusiviikkoisen Japanin seikkailun jälkeen kärvistelin kuukausia käänteisen kulttuurishokin kanssa.

En halua edes kuvitella, missä mittakaavoissa ensi syksynä mennään.

Aloituskuvan potretin minusta nappasi Lanttimatkojen Lotta.

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä
13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa
14. viikko Japanissa / arjen paloja ja äänikirjoja
15. viikko Japanissa / lopun alkua
16. viikko Japanissa / seikkailun onnea ja reissukrapulaa

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

15. viikko Japanissa / lopun alkua

torstai, heinäkuu 11, 2019
japanilaisia koristeita asuntolahuoneessa

Lähes neljä kuukautta Japanissa takana – puolitoista edessä. Tämän viikon tunnelmissa kuulonymmärrysharjoituksia ja lopun alkua.

 

Kun pari päivää on kulkenut vain kodin ja koulun väliä, Shinjukun pilvenpiirtäjät jaksavat edelleenkin saada leukani hieman loksahtamaan. Ihmismassan seassa katua ylittäessäni suupielet alkavat nykiä ylöspäin, virne tulee kuin vahingossa. Saan ihan tosissani asua Tokiossa vielä hetken verran!

Kielitaidon kanssa tosin välillä tuntuu, kuin olisin jo luovuttanut. Heitän suoraan tutuilta tulleet viestit käännösohjelmaan, vaikka tuntemattomia kanji-merkkejä olisi vain muutama, ja sisältö voisi olla pääteltävissä. Yritän lopettaa moisen laiskuuden ja lukea asioita, olipa kyseessä sitten metron seinien mainokset tai Instagramin kommentit. Ja päätän yrittää kuunnella enemmän muiden keskusteluja – sehän olisi kuin ilmaista kuullunymmärrysharjoittelua.

Niinpä kuulen koulukurssilla viereisen pöytäryhmän keskustelevan kaksi päivää putkeen avioliitoista. Olen häkeltynyt.

Toisaalta, vaikka kielitaidon paraneminen tuntuu kangertelulta, havahdun vapaaehtoisten pitämällä japaninkurssilla. Kaikki opetus on japaniksi ja vieraat sanat opetetaan japaniksi selittämällä. Vaikka opettaja joutuu välillä jankuttamaan ja unohtelen jatkuvasti jo oppimaani, tajuan kielitaitoni kulkeneen pitkän matkan.

Eräs kurssin opettaja-obaasaneista selittää siivouskäytännöistä puhuessaan nukkuvansa aviomiehensä kanssa eri huoneissa. Sillä lailla ohimennen sivulauseessa, että asia on aivan arkinen. Hämmennyn, jälleen kerran.

Huomaan, että asuntolan huone on muuttunut huomaamattani pesämäiseksi. Suurin tavaroista on peräisin aulan ”ota tästä”-pöydältä, osa on mukaan tarttuneita matkamuistoja tai lahjoja. Tajuan rakentelevani harakkamaisesti esineistä pieniä asetelmia ympäri huonettani. Tuntuu kotoisalta. Ihminen on lopulta aika sopeutuvainen olento.

Kiertelen tanabata-juhlaan liittyviä festivaaleja ja ihmettelen, miten kuuma viime heinäkuussa Hiroshimassa ja Osakassa oli. Tämän vuoden sadekauteen on sisältynyt yllättävän paljon päiviä, jolloin on saanut turvautua kevättakkiin.

Tanabatan koristeet katoavat katukuvasta ja asuntolan aulasta päivässä. Mietin, heitettiinkö kaikkien toiveet sisältävät laput roskikseen. Ovatko ne nyt jossain lajittelukeskuksen uumenissa? Ajatus tuntuu vähän brutaalilta.

Koulua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Koska reissaan viimeiseksi viikonlopuksi pois Tokiosta Kobeen ja Kiotoon, viimeisten kuvitustöiden kanssa alkaa tulla kiire.

Tuntuu hassulta, mutta samalla helpottavalta tietää, että kolmen viikon päästä pääsen pois asuntolan seinien sisältä. Hei hei vartijoille, lupalapuille ja kotiintuloajalle! Ei tule ikävä.

Teen viimeisiä suunnitelmia ja listaan paikkoja, joissa tahdon vielä käydä. Tiedän, etten millään ehdi enää niistä jokaiseen. Se aiheuttaa vähän kaikki äkkiä mulle heti nyt -paniikkia, mutta yritän hyväksyä tosiasiat.

Ostan vihdoin Japan Bus Passin, eikä jenkkituttuni meinaa uskoa ostaneeni edestakaiset yöbussit Tokiosta Kobeen ja Tokiosta Kanazawaan noin 120 € hintaan. Monesti pelkkä yksi suunta Tokiosta Kobeen päin maksaa 50 €. Hyrisen tyytyväisyydestä, mutta oma viime tingassa olemiseni hävettää myös vähän. Ensimmäiseen reissuun lähtö kun on jo tänä iltana.

Kioto ja Kobe odottavat!

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä
13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa
14. viikko Japanissa / arjen paloja ja äänikirjoja

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

14. viikko Japanissa / arjen paloja ja äänikirjoja

keskiviikko, heinäkuu 3, 2019
sumuinen tie Nikkossa

Kolme ja puoli kuukautta takana, puolitoista kuukautta edessä. Klassiset viikkokuulumiset vaihtari-arjesta, olkaa hyvät!

 

Käyn ihanissa paikoissa.

Koulupäivä perutaan yllättäen, joten teen päiväretken Yokohamaan. Keksin, että sinne pääsee Shinjuku Sanchomen asemalta yhdellä suoralla metrolinjalla. Kiertelen kaunista Sankeien-puutarhaa, syön illallista valtavassa Chinatownissa. Retki on niin vaivaton ja Yokohamaan jää vielä niin paljon nähtävää, että sinne on ehdittävä uudestaan ennen paluuta Suomeen!

Matkustan parin tunnin junamatkan viikonlopuksi Nikkoon, joka on tunnettu temppeleistään. Tokion kuumankosteus vaihtuu kalseaksi sateeksi, mutta upeita historiallisia kohteita tuijotellessani unohdan märät kengät ja kylmyyden. Lisäraporttia reissusta tulossa pian!

Kielituutorini vie minut BookOff-antikvariaattiin, jossa on ihanan halvat hinnat. Ostan monta lasten kuvakirjaa harjoitusmateriaaliksi – kanji-merkkien lukutaitoni kun on japanilaisen ekaluokkalaisen tasolla.

Syön hyvää ruokaa.

Olen oppinut ottamaan miso-tahnan osaksi arkikokkailujani, ja se nostaa kokeiluni uudelle tasolle. Arkiruokasuosikkini on curryjen lisäksi soijasuikaleet, jotka paistetaan sipulin kanssa ja maustetaan vaaleanruskealla misolla, soijakastikkeella, inkiväärillä ja riisiviinietikalla. Helppoa ja hyvää!

Uskaltaudun vihdoin ostamaan bentoo-bokseja, yuba-tofustaan tunnetussa Nikkossa kun on helppo löytää lihattomia vaihtoehtoja. Miten olen voinut elää näin monta vuotta ilman noita söpöjä ja maukkaita eväslaatikoita!?

Ostan eväitä kouluun Kitchen Origin -myymälästä. Se on vähän kuin Suomen hypermarkettien valmisruokatiskit, joissa rasioista maksetaan painon mukaan. Ostan pulleita onigiri-riisipalloja, jotka ovat yhä lämpimiä, sekä rasiallisen salaatteja ja tofumuhennoksia. Kauppa sijaitsee kätevästi matkan varrella, kun kiirehdin kaupungintalolla järjestettäviltä japanintunneilta koululle.

Elelen arkea.

Sadekausi jatkuu, ropina nukuttaa. Kehoni tahtoisi nukkua 11-tuntisia yöunia ja jäädä iltaisin kotiin Netflixin ääreen. Sallin Netflix-illan, kun blogi- ja free-hommat ovat tarpeeksi hyvässä paketissa.

Koulussa on joka päivä kuvituskurssia. Opettajat pysähtyvät kohdalleni vähän säälivästi – räpellän ensimmäistä kertaa elämässäni piirtopöydällä suoraan Photoshoppiin, muut ovat selkeästi harjoitelleet vuosia. Alan tosissani odottaa koulun loppumista!

Saan parhaan etukäteisen synttäripaketin, jonka olisin voinut toivoa – äiti lähettää Suomesta helteeseen soveltuvia vaatteitani. Paketista löytyy viileä viskoosihame ja löysä silkkipaita.

Luen ja kuuntelen kirjoja.

Olen huono lukemaan fyysisiä kirjoja, ellen tunne olevani jotenkin lomalla. Pitkänmatkan junissa ja hostellin sängyn hämärässä se onnistuu. Nikkon reissulla Haruki Murakamin Kafka rannalla etenee vihdoin ja vaikuttaa lempi-Murakamiltani tähän asti.

Koulukurssit ovat täynnä piirtämistä, enkä jaksa keskittyä ilman podcasteja tai äänikirjoja. Aktivoin StoryTelin (ja huijaan VPN:llä olevani Suomessa, jotta se toimisi…) ja kuuntelen kirjan toisensa perään. Ensin draamaa Sisko Savilahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -muodossa, sitten aivot narikkaan murhamysteerein uusimman Lars Keplerin parissa.

Nyt kuuntelen Emma Kantasen Pekingin pelimaailmaan ja lesbopiireihin sijoittuvaa Nimi jolla kutsutaan öisin. Se on niin hyvä, etten osaa päättää säästelisinkö vai ahmisinko sen mahdollisimman nopeasti.

Vaihdon loppu alkaa häämöttää.

Äiti hätyyttää paluulennon päivämääristä ja siitä minä päivänä muutan tavarani varastosta takaisin kotiini. Voi äidit!

Sovin opintovapaalta paluupäivän ja tuntimäärän, jolla koulu ja työ pitäisi saada toimimaan käsi kädessä. Jännittää jo etukäteen, miltä arkeen paluu tuntuu Japanissa vietetyn ajan jälkeen.

Paluu tuntuu olevan käsinkosketeltavan lähellä, vaikka siihen on vielä reilusti yli kuukausi. Yritän rauhoitella itseäni. Aika on pidempi, kuin mitä sain kokea viime kesän seikkailuillani. Ja siihenkin reiluun kuukauteen ehti mahtua vaikka kuinka paljon.

Vielä on nähtävää ja koettavaa! <3

 

Kuvat Yokohaman Sankeien-puutarhasta ja Nikkon reissulta.

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä
13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa

torstai, kesäkuu 27, 2019
Iida kulkee hautausmaalla ja katsoo taakseen

Kolme kuukautta takana, kaksi kuukautta jäljellä Japanissa. Sadekauden epävakaa sää jatkui, mielen päällä oli yhteiskunta- ja politiikkajuttuja.

 

Asiat ovat aivan mukavasti, elelen tavallista vaihto-opiskelijan arkea, jonka outoutta on enää vaikea muistaa. On kavereiden näkemisiä ja pieniä kaupunkiseikkailuja. Tokio tuntuu monesti kaikesta ärsytyksestä huolimatta välillä jopa kotimaisilta.

Kevätlukukauden viimeinen kurssi alkaa. Japanin lukukausilogiikka on ihan nurinkurinen: kevätlukukausi on huhtikuusta heinäkuuhun, syyslukukausi syyskuusta tammikuuhun. Viimeisellä kurssilla tehdään kuvituskokeiluja, tyyli ja tekniikka ovat vapaat. Torstait on varattu tieteelliselle piirtämiselle: ensimmäiselle tunnille opettaja käskee tuomaan mukanaan kasvin, jota piirtää ja tutkia. En tiedä nauraisinko, miten tästä voi saada opintopisteitä, vai huokailisinko ihastuksesta.

Sateenvarjomeri ja kolikkopuhelin. Ja kampuskissan ruoat! <3

 

Ärsyynnyn sateeseen, yskään ja märkiin kenkiini, joten ostan sateenkestävät kengät. Ne ovat kaupan halvimmat ja ensimmäisen sateisen koulupäivän jälkeen saavat uuden lempinimen – neljän rakon kengät. Päätän liimata rakkolaastarit vaarakohtiin ja kokeilla seuraavalla sateella itsepäisesti uudelleen.

Toisena sadepäivänä saan lisää rakkoja, mutta toivon, että kolmas kerta toden sanoo.

Deittisovellus OkCupid lähettää uuden notifikaation: spesifejä kysymyksiä tarjolla alueellesi Japani. Menisitkö jouluaattona treffeille? (Hassu tapa, mutta tässä shintolais-buddhalaisessa maassa joulu on kaupallinen treffijuhla.) Käyttäisitkö työpaikalla shortseja? (Kiellettyä monessa paikassa.) Ottaisitko vastaan siirron, jos pomosi käskee? (Tällä hetkellä aiheuttanut kovasti kohua, sillä ihmisten siirrot ovat yleisiä, eivätkä ilmeisesti aina kovin perusteltuja.) Entä tuetko feministisiä liikkeitä? (Suomenkin medioissa on kirjoitettu täällä keskustelua herättäneestä korkokenkäkampanjasta. Japanissa kun on yleistä toimistopukukoodia vaatia naisia pukeutumaan työpaikoilla korkkareihin.)

 

japanilaista vaalimainontaa: mies vilkuttaa kovaäänisauton ikkunastaVaalimainontaa japanilaisittain. Olin juuri tottunut ihanan rauhallisiin katuihin ilman näitä kovaäänisautoja. Mutta sitten näin vaalimainostauluja pystyteltävän taas. 

 

Kuuntelen metroissa miten nuoret naisoletetut puhuvat metrossa avioliitto-ajatuksistaan. Heitä vanhemmat naururyppyiset taas juoruavat, ketkä ovat juuri menneet naimisiin. Mietin, etten tunne yhtään suomalaista, jonka small talk -repertuaariin aihe kuuluisi yhtä vahvasti, olipa ikä sitten mikä tahansa.

Nyanssien ylianalysointi on lisääntynyt. Mietimme vaihtarikaverini kanssa, onko mielenosoituksellista, että koulun vartija sanoo meille koulusta lähtiessämme ”sayoonara” – se kun viittaa hyvästeihin, joista ei nähdä enää koskaan. (Japanilaiset ovat monesti korjailleet, kun käytän vääriä fraaseja ihmisiä hyvästellessäni – tästä sayoonarasta sain noottia viime kesänä vapaaehtoistöissä Hiroshimassa. Esimerkiksi koulussa tunnin lopuksi käytettävä ”otsukaresamadesu”, kiitos päivän kovasta työstä, ei kuulemma sovi hyvästeiksi vapaaehtoisten pitämille japanintunneille. Jos joku osaa selittää aihetta vaikkapa kommenttiboksissa, arvostaisin kovasti!)

Olen huomaamattani muuttunut juuri sellaiseksi ärsyttäväksi ihmisiksi, joka olettaa, ettei kukaan ympärillä ymmärrä suomea. Löydän itseni kirjoittamasta aika henkilökohtaisia avautumisia sisältävää matkapäiväkirjaani lähijunassa kylki kyljessä muiden kanssa ja puhumassa ihmisistä, jotka ovat lähes vieressäni.

 

japanilaisia poliisejaPoliiseja vahtimassa kirsikankukkien katselijoiden liikkeitä keisarillisen palatsin edustalla maaliskuussa.

 

”Onko Suomen kouluissa kesäisin läksyjä”, tuutorini kysyy. Vastaan kieltävästi.

On kauhea klisee, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Mutta omassa elämässäni se on pitänyt harvinaisen paljon paikkansa. En ole missään muualla oppinut arvostamaan samalla lailla suomalaista yhteiskuntaa ja pohjois-Eurooppalaisia arvoja, kuin täällä Japanissa. Ihailen suomalaisia suuryrityksiä, jotka liputtavat iloisesti Priden puolesta (vaikkei se ole ongelmatonta, on vaikea nähdä saman tapahtuvan täällä Japanissa), ihmettelen uutisia naisvaltaisesta hallituksesta, muistelen vapaamuotoista työ- ja opiskeluelämää.

Olenko minäkin niitä ihmisiä, jonka mielestä oma maa on kuitenkin mansikka?

Toisaalta tykkään vähintään yhtä paljon vesimeloneista ja mustikoistakin.

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä

keskiviikko, kesäkuu 19, 2019
rankkasade lumpeenkukilla

Kolmen kuukauden rajapyykki Tokiossa on tullut täyteen. Tällä viikolla mietin kulttuurishokkijuttuja ja sopeutumista.

 

Japanin uutuudenviehätyksen viimeiset rippeet ovat alkaneet karista. Luulin, että sopeutumisprosessi uuteen maahan olisi suoraviivainen – ihastuksesta shokkivaiheen kautta sopeutumiseen. Mutta vaikka tavallaan olenkin sopeutunut, koti-ikävä on nostanut päätään uudella syvemmällä tasolla. Katselen kateellisena instakuvia mökkireissuista, festivaaleista ja Sodankylän elokuvajuhlilta.

Kaipaan Suomen kesää ja läheisiäni ja mietin, teinkö asiat väärin päin. Olisin paljon mieluummin karannut talveksi Suomesta ja nauttinut Suomen kesästä, rantasaunasta ja valoisista illoista. Kauhistelen jo valmiiksi pohjolan pitkää talvea ja harmittelen, etten pääse näkemään lumista Japania.

Listaan asioita, joita ei tule ikävä Japanista:

– Asuntolan lappuseinää, jossa pitää kääntää nimilapun eri värinen puoli esiin sen mukaan, onko paikalla vai ei. En meinaa millään muistaa, että pitäisi raportoida menemisistään jollekulle.

– Stressiä siitä, ehtiikö kotiintuloajaksi kotiin. Harvoin haluan riekkua kaupungilla yömyöhään, mutta tieto siitä, etten voi tulla kotiin silloin kuin tykkään, ärsyttää jo periaatteesta.

– Asuntolanaapureitani, joiden kanssa jaamme keittiön ja vessan. Erityisesti veden lorottelu turhanpäiten saa minut raivon partaalle. Koska asuntolassa käy siivoaja, montaa asukasta ei siivoaminen kiinnosta – keittiössä voi biojäteroskat heitellä ympäri pesuallasta ja suihkun seinät täyteen hiusväriä. Vessan seinät näyttävät siltä, ettei niitä ole koskaan siivottu, enkä tahdo tietää mistä niiden ruskeat tahrat ovat peräisin. Mikäköhän siinäkin on, että muiden sotkut ällöttävät paljon enemmän kuin omansa?

– Asuntolan paperiseiniä. Ikävöin hitaita aamuja viikonloppuaamuja kotikotona, jolloin voi siivota musiikkia kaiuttimista kuunnellen ja laulaa mukana. Asuntolassa kaikki kuuluu seinien läpi, enkä kehtaa hoilottaa kotona, vaikka mieli tekisikin. Harmittaa, ettei kotona voi olla oma itsensä.

– Kouluruokalaa. Vaikka joka päivä on tarjolla kuutisen erilaista ruokaa, viime viikkoina on ollut todennäköisempää, että jokaikinen vaihtoehto sisältää lihaa, kuin että yhdestä löytyisi kasvista tai kalaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää syödä lisukesalaatteja tai kitsune udon -keittoa, joka on hyvää, mutta alkaa tulla korvista ulos. Kaipaan Unicafea ja työpaikkaruokalaa, josta saa joka päivä edes jotain kasvisruokaa. Yritän luvata itselleni marmattaa niistä syksyllä vähemmän.

– Sosiaalisen kanssakäynnin kiemuroita japanilaisten kanssa, sitä miten mitään ei voi sanoa suoraan. Ikävä sitä, miten vapaamuotoisesti Suomessa voi kommunikoida jopa pomojen, opettajien ja vanhojen ihmisten seurassa!

– Pieniä sydänten särkymisiä joka kerta kun näen kaltoin kohdeltuja eläimiä, olipa kyseessä sitten lemmikkieläinkaupan pentuhäkit tai eläinteemakahvilat. Niitä löytyy Tokiosta kaikelle: minipossuille, siileille, pöllöille, käärmeille, chiba-koirille ja tietysti trendin aloittaneille kissoille.

– Sadepäivien rankkasadetta aamusta iltaan. Läpimärkiä kenkiä ja sukkia, jotka eivät kuiva koulupäivän aikana. Olisi fiksua ostaa kalossit tai muut vedenkestävät kengät, mutta olen liian jääräpäinen tehdäkseni sitä muutaman viikon takia. Suomessa on ihan hyvät kumisaappaat, olisinpa vain tajunnut ottaa ne tänne mukaani. (Siispä kiroilen märissä kengissä ja edellisviikon yskäkin alkaa uudelleen.)

– Aikaerosäätöä Suomeen yhteydenpidon kanssa. Kun läheiset pääsevät Suomessa töistä kotiin, Japanissa on jo myöhä.

– Omia nollasta sataan muuttuvia tunteitani. ”Sä oot koko ajan eri mieltä”, nauraa vaihtarikaverini, kun valehtelematta vartin sisään haukun ja hehkutan After Effectsiä. Japani herättää minussa samanlaisia joko tai -tuntemuksia. Osaisinpa arvostaa niitä positiivisempia enemmän täällä ollessani… mutta  valittaminen on hirveän paljon helpompaa suomalaiselle luonteelle.

 

Viikkokysymys: Onko sinun sopeutumisprosessisi ulkomaille ollut suoraviivainen?

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!