Browsing Tag

Unescon maailmanperintökohteet

Japani Kanazawa

Shirakawa-go, kuvankaunis kylä Japanin alpeilla

lauantai, syyskuu 7, 2019

Shirakawa-gon kylä Japanin alpeilla on kuuluisa historiallisista maataloistaan. UNESCOn maailmanperintölistaltakin löytyvä paikka sopii hyvin päiväretkeksi Takayamasta tai Kanazawasta käsin.

 

Bussin ikkunasta näkyy harvenevia lähiöitä, joiden taustalla nousevat vuoret. Tunnelit lisääntyvät. Jokaisen välissä maisema muuttuu yhä huumaavammaksi. On syviä laaksoja, järviä ja sankkaa metsää.

Olen matkalla Kanazawasta Shirakawa-gon alppikylään. (Matka sujuu näppärästi Kanazawasta Takayamaan kulkevalla bussilla, joka pysähtyy kylässä – aikatauluja voi tarkastella täältä. Lippu kannattaa ostaa ajoissa, sillä samana päivänä aamun bussit olivat jo loppuunmyytyjä. Pääsin vasta niistä viimeiseen, joka vei kylään vasta puoliltapäivin.) 

 

Upeat kuvat olivat saaneet haaveilemaan kylästä jo pitkään. Lopulta bussi kaartaakin laaksoon vuorten väliin, kylä on rakentunut joen varteen. Ensin kuuluisista ruokokattoisista taloista ei näy vilaustakaan, mutta sitten oikea suunta löytyy ja kuvankaunis kylä ylittää kaikki odotukseni. Matalan maan asukille taustalla siintävät vuoret ovat aina yhtä maaginen näky.

Shirakawago on kuuluisa gasshōzukuri-tyylisistä maalaistaloistaan. Nimitys tulee katon harjanteesta, joka näyttää hieman rukoilevilta käsiltä. Kattorakenteet ovat vahvat, jotta ne kantaisivat talven lumimassat. Nyt nimittäin ollaan Japanin alpeilla.

Taloista vanhimmat ovat 250-vuotiaita. Ne eivät kuitenkaan ole olleet täällä aina – taloja on siirretty ympäri aluetta suojeltavaksi Shirakawagon ja läheisen Gokayaman kyliin. Näistä kahdesta Gokayama on koskemattomampi ja vähemmän turistinen, mutta myös hankalammin saavutettava. Niinpä omatoimimatkani kohteeksi valikoitui Shirakawago.

Maalaistaloista osa on auki museoituina, osa kauppoina, ravintoloina ja majataloina. Japanilaisten keskuudessa kylä on erityisen kuuluisa talvikohteena, jolloin maisema on peittynyt paksun lumivaipan alle.

Ulkona 35°c helle saa hikoilemaan, aurinko grillaa ihoa. Näköalapaikalle nousee minibussi 200 jenin hintaan (n. 1,6 €). Tässä helteessä olen ylpeästi laiska ja hyppään kyytiin mielelläni.

Vasta ylhäällä hahmotan kylän pienuuden. Pikkuisia mökkejä riisipeltotilkkujen välissä. Se kaikki olisi todella idyllistä, ellei maisemapaikasta joutuisi taistelemaan. Kaikki tuntuvat haluavan paikalle selfietikkuineen.

Matka alas vuorenrinnettä sujuu kuin laulellen, bussin skipanneet turistit kipuavat ylöspäin raskaammin askelein. Liotan käsiäni ihanan viileässä vuoripuron vedessä, jota tihkuu jyrkästä seinämästä tielle. Heinäkattoiset talot istuvat maisemaan kuin olisivat olleet siellä aina.

 

Japanin alppien kauneutta.

Pyykit paljastavat, että joku asuukin täällä. Vai onkohan se vain majatalon lakanapyykkiä…? 

Täältä on turha etsiä juoma-automaattia – janojuomia myydään vuorilta tulevassa vedessä viilennettynä.

Monen talon yläkerroksissa on esillä maatalouselämäntapaan liittyviä esineitä. Huomaa äärimmäisen japanilainen tohveliasetelma!

Hurjia välineitä ehkä riisin puimiseen? 

 

Kuljen talosta toiseen rivakkaan tahtiin – koska pääsin kylään vasta viimeisellä bussilla, minulla on vain muutama tunti tutustumisaikaa. Suurimpaan osaan maataloista on 300 ¥ sisäänpääsymaksu. Niistä suosituimmat ovat ryhmäturistien valloittamia, vähemmän kuuluisissa taas saa kierrellä lähes yksin.

Muistelen Suomessa näkemiäni maataloustavaroita. Vertaan niitä japanilaisiin kangaspuihin ja koneisiin, joiden käyttötarkoitusta en ymmärrä.

 

Kuten monissa Japanin temppeleissä ja linnoissa, tässäkään rakennustyylissä nauloja ei käytetä. Hienojen puuliitosten sijaan maalaistaloissa puut on tuettu toisiinsa vahvoilla köysillä. 

 

Talojen rakenne on lähes samanlainen. Ensimmäisestä kerroksesta löytyy keittiö ja perheen tatamilattiaiset asuinhuoneet. Savupiippua ei ole. Yläkerrosten katot on rakennettu ilmaviksi, jotta savu pääsisi leijailemaan niiden lävitse.

Rakennuksissa on huomioitu kosteus ja kuumuus – kylmyydeltä suojautuminen sen sijaan on ollut toissijaista.

Ullakkotasoja on perinteisesti kolme. Vain kahta alinta kerrosta käytetään asumiseen, yläkerrokset on varattu silkkiperhosen toukkien kasvattamiseen.

Silkkiperhosen toukkia esillä eräässä taloista.

Jopa kylän Myozenji-temppeli mukailee talojen tyyliä.

Kylän toiselle puolelle vie riippusilta.

 

Heinäkuisena arkipäivänä kylä on kiinalaisten ryhmämatkailijoiden kansoittama. Rauhaa löytyy onneksi nopeasti poikkeamalla reitiltä – ja erityisesti joen toiselta puolelta löytyvästä ulkoilmamuseosta. Sieltä löytyy hieno talokeskittymä, eikä paikalla tunnu olevan ristin sielua.

 

Ulkoilmamuseo, joka oli ehkä 600 ¥ sisäänpääsymaksun vuoksi lähes autio.

Museon alueella on kuitenkin valtavasti taloja, joihin pääsee sisälle. Jos nyt tulisin Skirakawa-goon, katsoisin vain yhden kylän ruuhkaisemmista taloista ja tulisin tänne!

Vaikka pelkäsin ajan loppuvan kesken, kolmessa tunnissa kylä on kierretty. Ehdin välissä jäätelöllekin. Viimeiseksi museoiduksi taloksi valitsen kylän suurimman ja kuuluisimman talon, joka kuului Wadan suvulle. Vauraus näkyy, löytyypä sieltä pikkuinen puutarhakin.

Kun kello alkoi lähestyä neljää ja paluubussiani, ryhmäbussit turisteineen ovat jo ajaneet tiehensä. Shirakawa-go taitaa olla hiljaisena kauneimmillaan. Olisi ollut ihana jäädä johonkin kylän majapaikoista: tarjolla olisi ollut esimerkiksi minshoku-maalaistalomajoitus onseneineen.

Ehkä ensi kerralla tutustun Gokayamaan ja yövyn jossain näistä ihanista taloista!

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Seuraa tätä blogia Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä tai Bloglovinissa!

Japani Päiväretket Tokiosta

Rakas matkapäiväkirja: Viikonloppureissu Tokiosta Nikkoon

tiistai, heinäkuu 23, 2019
Nikkon kuuluisa punainen silta

Matkapäiväkirjamuodossa kesäkuun lopun viikonloppureissu Tokiosta Nikkoon. Luvassa lukuisia temppeleitä, hieman buddhalaista viisautta ja paljon sadetta.

 

Perjantai

Auringonlasku näkyy junan ikkunasta vain kapeana kaistaleena sadepilvien välistä.

Juna kulkee kauemmas Tokion asutuksesta, kohti veden alla olevia riisipeltoja, jotka heijastavat harmaata taivasta. Sade loppuu ja alkaa, loppuu ja alkaa. Maisema hämärtyy.

Olen matkalla Nikkoon – temppelikylään vuorten syliin, sadan kilometrin päähän Tokiosta. Pääsin lähtemään vasta koulun loputtua neljältä (vaihtariarjen tylsiä puolia) ja olin seurannut Google mapsin reittiohjeita orjallisesti. En ollut hoksannut, että Nikkoon meneviä junia kulkee vain kerran tunnissa, ja tietysti lipputiskille saapuessani kuulin haluamani junan olevan jo täysin loppuunmyyty. Privaattiloosseja kuitenkin löytyi (ja junan lähtöön oli viisi minuuttia enkä ehtinyt miettimään B-suunnitelmaa), joten maksoin 1500 ¥ ekstraa omasta neljän hengen vaunuosastostani.

Huvitun omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, katselen maisemia ja popsin laukun pohjalta löytyneen vohvelin.

Miten sinne pääsee?
> Nikkoon ajaa kätevimmin Tobu -linja Asakusasta, suora Limited Express -juna n. 2700-2800 ¥, kesto 2 h. Vaihdoilla kulkemalla pääsee halvemmalla, mutta matka-aika pitenee. Muita liikkumistapoja voi tutkailla täältä, mikä kannattaa ainakin jos taskussasi on JR Pass.

 

Pääteasemalla Tobu-Nikkossa on pimeää ja hiirenhiljaista, sade on onneksi tauonnut. Ravintolat ja kaupat ovat kiinni, en näe edes SevenElevenin tai FamilyMart -combinin kylttiä. Kiitän onneani, että majapaikkaani on kävelymatka juna-asemalta – jos ei olisi, ainoa kulkumuoto olisi taksi.

Parin kilometrin taivalluksen jälkeen saavun koko reissuhistoriani kämyisimpään hostelliin, pimeään paikkaan joka löyhkää homeelta. En ole ihan varma menikö kalsean suihkuhuoneen ovi edes lukkoon, kun pesen pois Tokion tomut, olosuhteista hieman ahdistuneena.

Kun aamiaisella vielä löydän lisukesalaatista pitkän mustan hiuksen, ihmettelen mistä ihmeestä paikan hyvät arviot ovat peräisin.

Missä majoittua?
> Jos menisin Nikkoon uudestaan, majoittuisin mahdollisimman lähelle Tobu-Nikkon asemaa. Tai valitsisin kalliimman majoituksen, johon sisältyisi nouto asemalta.

 

 

Lauantai

Seuraavana aamuna temppelit kutsuvat – hostelliltani sinne pääsee kätevimmin patikoimalla puolisen tuntia. Maailmanperintökohteet löytyvät onneksi kivenheiton päästä toisistaan.

Aamu on kaunis, on ihanaa nähdä maisemat vihdoin päivänvalossa. Sataa hieman, mutta onneksi niin hennosti, että on vaikea sanoa onko se pikemminkin vain voimakasta sumua.

Säätiedotus lupaili aluksi Nikkoon 25°c, mutta todellisuus on niukin naukin 20°c. Olen kiitollinen, että tajusin pakata pitkälahkeiset housut ja villatakin mukaani. Naureskelen pieneen reppuuni optimistisesti pakkaamilleni shortseille.

Kun saavun paikalle aamuyhdeksältä, ensimmäiset massat ovat jo vallanneet Tōshōgūn temppelin. Temppelirakennukset ovat toinen toistaan upeampia, en tiennyt että tällaisia edes on olemassa Japanissa. (Lue täältä postaukseni Tōshōgūnista.)

Tōshōgū
> Temppelin sisäänpääsy aikuiselta 1300 ¥ / Osoite: 2301 Sannai, Nikko, Tochigi. / Temppeliin on noin puolen tunnin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Seuraava temppeli on naapurista löytyvä Nikko Futarasan-jinja. Harmikseni huomaan, että sen päähalli on remontissa.

Alueella kiinnostavinta on erilaiset shintolaiset luonnonkohteet pyhäkköinä. On valtava puunrunko, jonka sisälle mahtuisi ryömimään, hallitsemattoman näköinen kivikasa ja peliltä tuntuva hyvän onnen määrittelijä. Siinä on tikkuja, joihin heität köydestä tehtyä rengasta. Mikäli saat kolmesta renkaasta yhden osumaan keppeihin, hyvää onnea on tiedossa.

Olen surkea pallopeleissä, joten huonoa tuuria on tietysti luvassa.

Nikko Futarasan-jinja on omistettu kolmelle Nikon pyhälle vuorelle. Se on myös kuuluisa lähteestään, jonka vedellä pitäisi olla parantavia ominaisuuksia.

Vuosittain muutamat alueen sake-panimot tulevat paikalle vedenhakureissulle, ja lahjoittavat kiitokseksi tynnyreitä temppelille.

Nikko Futarasan-jinja
> Temppelin sisäänpääsy aikuiselta 200 ¥ / Osoite: Nakajima 2944, Nikko, Tochigi / Temppeliin on noin puolen tunnin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Pyhälle temppelialueelle johtavaa Shinkyo-siltaa katselen vain etäältä. (Se muuten oikeastaan kuuluu osaksi Futarasan-jinjaa.) Maisema näyttää kauniilta vastarannalta käsin, kun punainen silta piirtyy hämmentävän sinisen veden ylle.

Alkaa olla jo nälkä, joten kiirehdin eteenpäin.

Shinkyo-silta
> Sillalle pääsee kävelemään 300 ¥ pääsymaksua vastaan. / Osoite: 上鉢石町, Tochigi, Nikko  / Temppeliin on noin 20 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Lounastan Megurissa, ehkäpä kauppakadun kauneimmassa ravintolassa, joka tarjoilee pelkkää vegaaniruokaa. On tatamilattiat ja täydellisesti yhteensopivat keramiikkakulhot.

Tilaan yubaa, tofun ”ihoa”, joka on Nikkon erikoisuus. Se muodostuu soijamaitoa pavuista valmistettaessa sivutuotteena maidon pinnalle. Yuban alta löytyy riisiä ja japanilaista shiso-yrttiä, jota Japanin basilikaksikin tituleerataan. Päällä on eleganttia marmeladia ja purevan vahvaa wasabia.

Lisukkeina on pikkelöityä retikkaa, sienipohjaista misokeittoa ja salaattia. Paahdettu vihreä tee täydentää kokonaisuuden ja poistun ravintolasta hymy huulillani.

Meguri
> Lounaat 1400–1700 ¥. Kannattaa tulla ajoissa, koska kun ruoka loppuu, se loppuu. / Osoite: 909 Nakahatsuishimachi, Tochigi, Nikko  / Noin 20 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Sade yltyy, jalkoja säästääkseni siirryn takaisin maailmanperintöalueelle bussilla. Katselen Rinno-ji -temppelin zen-meditaatiohallia, jota pääsee tutkimaan ilmaiseksi.

Illalla myöhemmin opin, että samassa paikassa järjestetään myös zazen-meditaatiota – paikan voi varata edellisenä päivänä Tobu-Nikkon turisti-infosta 1000 ¥ hintaan. Minimiosallistujamäärä oli kuitenkin kaksi, eikä kukaan ollut ilmoittautunut sunnuntain tunneille. Ehkä joskus toiste pääsen kokeilemaan perinteistä japanilaista buddhalaista meditointia!

 

Seuraavaksi vuorossa on Taiyū-byō -temppeli, jonne on haudattu Ieyasun pojanpoika Iemitsu (1604–51). Arkkitehtuuri oli samankaltaista kuin päivän aloittaneessa Tōshōgūnissa, mutta ruuhkat olivat vähäisemmät.

Kalsea tihkusade yltyy ja alkaa vähtiellen mennä luihin ja ytimiin asti. ”Sadekausi Japanissa on sellaista ihanaa lämmintä sadetta!” muistelen monen minulle sanoneen. Kesänä 2019 se ei ole pitänyt paikkaansa – ei Tokiossa, eikä ainakaan täällä Nikkossa.

Kipuan kaikki portaat päähallille, jonka katossa on 140 maalattua lohikäärmettä kantamassa rukouksia taivaisiin ja takaisin. Munkki kutsuu kaikki vierailijat istumaan alas ja pitää esittelynsä japaniksi, koukeroista kohteliasta keigoa puhuen. Tahdon olla esimerkillinen turisti, joten istun seizassa, kivuliaasti jalkojeni päällä istuen. (Rakas päiväkirja: Muista harjoitella seizaa kotona, älä vasta virallisissa tilanteissa.)

Sivurakennuksessa kuulemma asui shogunaatin palvelija. Ajan henkeen kuului, että shogunaatin kuluttua heidän palvelijansa tekivät rituaali-itsemurhan perässä. Tämä palvelija elikin loppuelämänsä kuin shogunaatti ei olisi koskaan kuollutkaan, tarjoillen tälle ruokia päivästä toiseen.

Häiriintynyttä vai ihailtavaa, mietin.

Taiyū-byō
> 550 ¥, yhteislippu Sanbutsu-dō-temppelin kanssa 900 ¥. / Osoite: 2307 Sannai, Nikko, Tochigi  / Temppeliin on noin 30–40 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Ostin Rinno-ji -temppelin päähallin Sanbutsu-dōn lipun yhteislippuna jo edellisestä temppelistä, joten päädyn sinne vähän puolivahingossa. Tämäkin temppeli on valitettavasti remontissa, mutta sisäosista pääsee onneksi nauttimaan lähes häiriöttä. (Remontti on kuulemma kestänyt vuosikymmenen ja sen olisi pitänyt loppua keväällä, mutta huput olivat edelleen paikoillaan.)

Sanbutsu-dō on kuulemma Nikkon maailmanperintöalueen suurin rakennus ja mittakaavan ymmärtää, kun näkee valtavat patsaat sen sisällä. Kullatut buddhat esittävät myötätunnon ja armon jumalaa Senjūa, hevosenpäistä Batōa ja Amida Nyoraita. Kuulemma japanilaiset tulevatkin tänne rukoilemaan maailmanrauhaa.

Rinno-ji
> Pelkkä Sanbutsu-dō 400 ¥, yhteislippu Taiyū-byō-temppelin kanssa 900 ¥. Puutarha ja temppeliaarteita sisältävä huone 300 ¥. / Osoite:2300 Sannai, Nikko, Tochigi  / Temppeli on Tōshōgūnin naapurissa. Noin 30–40 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Jaloissani alkaa tuntua, kun olen seissyt koko päivän jaloillani, ja kiusannut niitä vielä seizassa istuen.

Istahdan matchalle Hongu Cafeeseen. Makea anmitsu-annokseni sisältää makeutettua punapaputahnaa, hedelmiä, jäätelöä ja jännittäviä tahmeita kuution muotoisia mocheja. Tuore kirsikka kruunaa annoksen kuin, ööö, kirsikka anmitsun päällä?

Vaikka kahvila sijaitsee vain muutaman metrin päässä autotiestä ja maailmanperintöalueiden polusta, terassilla on hiljaista. Katselen sateen rapinaa ulkona, vieressä on pienelle pyhäkölle johtava torii-portti.

Jalkani ovat niin loppu, ettei edessä taida olla muuta kuin pitkä taivallus takaisin hostellille. Päätän kulkea osan matkasta bussilla, iltapalaksi poimin eväsrasian Tobu-Nikkon asemalta.

Hongu Cafe
> Matcha ja jälkiruoka 1200 ¥ . / Osoite: 2384 Sannai, Nikko, Tochigi.

 

Sunnuntai

Herään sateen rapinaan – tai pikemminkin siihen, kuin joku kaataisi ämpäreittäin vettä talon päälle. Käännän kylkeä ja nukun makeasti vielä vähän pidempään. Edes 11-tuntiset yöunet eivät karkottaneet kaikkia väsymyksen rippeitä.

Lopulta jaksan nousta. Syön aamupalaa laiskasti, eikä sen seasta tänään onneksi löydy hiuksia. Ilahdun, kun joku on pyöräyttänyt kahvin ja toastin kaveriksi banaanismoothien.

Rankkasade ulkona ei ole hellittänyt lainkaan, pohdin mitä tekisin. Tahtoisin nähdä kuuluisan vesiputouksen, mutta olisin sinne päästyäni sateenvarjosta huolimatta varmasti läpimärkä, enkä tiedä saisinko sateen takia fiksuja kuvia. Etsin netistä lähellä olevia tatuoinnit hyväksyviä onseneita, mutta niiden sijainnit ovat vaikeakulkuisia, ja avautuvat vasta iltapäivän puolella. Ja aina on se mahdollisuus, että tulen silti käännytetyksi ovelta.

Aulassa lappaa outoa porukkaa, mietin etten nyt hostellillekaan tahdo jäädä. Niinpä pakkaan reppuni ja lähden asemalle, sitä kautta bussit kun kulkisivat kuitenkin muuallekin.

Kastun muutamassa minuutissa juuri niin paljon, kuin pelkäsinkin. Pian koivet ovat nilkkoihin asti litimärät ja alkaa tulla kylmä.

Istahdan penkille aseman eteen ja katselen, miten ryokanien henkilökunta hakee uudet vierailijat luokseen. Vuorten yllä leijailee epätodellisen kauniita sumupilviä. Joka päivä sama rutiini toistuu, uudet turistit sisään, vanhat turistit junalla takaisin Tokioon.

Väsyttää edelleen, mutta onnellisella tavalla, ja teen harvinaisen ratkaisun – päätän olla lähtemättä yhtään mihinkään. Ostan asemalta junalipun (tällä kertaa saan normaalin istumapaikan) ja uuden bentoon.

Katselen ikkunan vaihtuvia maisemia hajamielisesti ja mietin, että joskus on myös ihan okei todeta, ettei tänään jaksa ja pysty. Luen reissukirjaani (kaverilta lainattu Haruki Murakamin Kafka rannalla) ja syön evääni, kun nälkä iskee.

Mietin, että on hyvä just näin. Ehtii ne vesiputoukset ja järvet nähdä seuraavallakin kerralla!

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Päiväretket Tokiosta

Nikkon Tōshōgū – ehkä koko Japanin hienoin temppeli!

maanantai, heinäkuu 15, 2019
Toshogu-temppelin rakennuksia

Nikkon maailmanperintöalueen helmi on Tōshōgū -shintolaistemppeli. Se saattaa myös olla koko Japanin kaunein paikka.

 

Parin tunnin junamatkan ja 150 kilometrin päässä Tokiosta sijaitseva Nikko on loistava sivuretki temppelien ja luonnon ystävälle. Erityisen kuuluisa Nikko on temppelialueestaan, jossa moni paikka on päässyt Unescon maailmanperintökohteiden listalle.

Lähes 400-vuotias shintolaistemppeli Tōshōgū on Nikon tärkein temppeli. Sen pyhimyksenä on Tokugawa Iesu, joka aloitti 200 vuotta kestäneen Edo-kauden (1630–1868). Tällöin Japani eli varsin sulkeutuneena ulkomaailmalta. Toisaalta tilaa oli monien perinteisten kulttuurimuotojen synnylle, kuten puupiirrostaiteelle ja kabukille. (Postaukseni täällä kabukista ja Edo-kauden oiran-kurtisaaneista.)

Japanissa shintolaispyhäköillä saattaakin olla pyhimyksenään joskus oikeasti elänyt ihminen. Esimerkiksi Tokion suositussa Meiji Jingu -temppelissä pyhimyksenä on Meiji-keisari. (Postaukseni Meiji Jingusta täällä.)

Temppelin ensimmäinen portti, Ichidorii, on rakennettu Kyushulta tuodusta graniitista 1600-luvulla. Välimatka Japanin eteläisimmän pääsaaren Kyushun ja Nikkon välillä on yli tuhat kilometriä, eikä 400 vuotta sitten tainnut olla rekkaliikennettä.

Viisikerroksinen pagoda on rekonstruktio vuodelta 1819, alkuperäisen tuhosi tulipalo.

Ensimmäiseltä isäpihalta löytyy kolme pyhää varastohuonetta, hevostalli, sekä upeita lamppuja. Mietin aina näitä perinteisiä lamppuja nähdessäni palaakohan niissä koskaan valoja?

 

Nikkon temppeleiden väriloisto saa hillittyihin japanilaistemppeleihin tottuneen hieraisemaan silmiään. Täällä rakennukset loistavat kullattuina ja yksityiskohtaisina. Kontrasti sammaleen peittämiin kivilamppuihin on suuri – ja lumoava.

Lumousta ei yhtään hälvennä hiljaa tihkuva vesisade, joka kietoo rakennukset sumuun.

Nikko on kuuluisa temppelin ”hear no evil, speak no evil, see no evil”-apinapatsaasta. Kyseessä on ilmeisesti buddhalainen filosofia, jossa pyritään keskittymään olennaiseen sulkemalla häiriötekijät pois. Länsimainen tulkinta apinoiden merkityksestä taas viittaa ikävämpään asioiden läpi sormien katsomiseen. 

Koristeellinen Yomeimen-portti johdattaa ylemmille temppelialueille. Se on valittu Japanin kansallisaarteeksi maan tärkeimpänä ja kauneimpana porttina. 

Portista löytyy kuulemma 500 erilaista patsasta. Sen entisöintiremontti on loppunut 2017, joten kaikki on tip top.

Kyseinen portti kuulemma tunnetaan myös auringonlaskun porttina, sillä katsoja voisi tuijottaa sitä päivän verran kyllästymättä. Ymmärrän täysin!

 

Lauantaiaamuna temppelialueella on yllättävän rauhallista. On autolla tulleita japanilaisturisteja, monta bussilastillista alakoululaisia värikkäät tunnistehuivit reppuihin sidottuina ja muutama paikalle eksynyt länkkäri.

Temppeli käy läpi tällä hetkellä remontteja, joiden arvioidaan kestävän vuoteen 2024 asti. Temppelirakennuksia on kuitenkin sen verran paljon, että kävijöille jää silti valtavan paljon nähtävää. Nyt remontin alla on osa päähallista.

Sisäpihan rakennuksin ovista pääsee näkemään myös kannettavia omikoshi -pyhäkköjä. Niitä kannetaan pyhäkön festivaalilla 17-18 toukokuuta. Ohjelmassa on myös perinteistä yabusame-jousiammuntaa hevosten selässä.

Temppelin tapahtumakalenteriin pääsee kurkistamaan täällä.

 

Parinsadan portaan jälkeen vastassa on Togukawa Iesun masoleumi. 

Kipuamisen lomassa on kiva katsella alas jääviä koristeellisia kattoja.

Togukawa Iesun Masoleumi. Kuulemma hänen maalliset jäännökset löytyvät sen alta, eikä kivipaatta ole sen jälkeen kertaakaan avattu.

Lahjoitettuja saketynnyreitä, kuten monissa shintolaistemppelissä.

Virallinen kimonoihin pukeutunut seurue oli päässyt suljettujen ovien taakse päähalliin rukoilemaan. Keitäköhän he mahtoivat olla?

Lisää portin koristuksia. Harrastaakohan tämä herra juuri sitä yubusame-jousiammuntaa?

Viimeinen kuva siitä portista, lupaan! Itse ainakin olisin voinut jäädä tuijottamaan sen yksityiskohtia aamusta iltaan…

 

Yksi temppelin kiehtovimmista paikoista on samalla ainoa alue, jossa ei saa kuvata. Upean koristeellisen Honji-dō -hallin kattoon on nimittäin maalattu valtava lohikäärme.

Munkki kalauttaa huoneessa kahta tikkua yhteen eri kohdissa niin, että temppelivieraan korvissa alkaa soida. Mutta kun tikkuja kalauttaa yhteen juuri lohikäärmeen alla, kalahdukseen liittyy pieni lisä-ääni, jota ei kuulu muussa osassa huonetta. Ihan kuin lohikäärme karjuisi tikkujen mukana – ehkäpä pyytäen lopettamaan jatkuvan meluamisen.

Osa koululaisista tuli halliin kenkiään kantaen. Syy selittyi, kun näin monien laittavan kenkänsä niille varatulle alustalle erään patsaan edessä ja rukoilevan. Mitäköhän heidän toiveensa käsittelivät?

 

Toshogun ema-laatat ovat yhdet kauneimmista ja niitä löytyi monia erilaisia myynnistä temppelin eri osista. 

Täysin autio näin kuuluisa temppeli ei tietenkään ole, mutta Kioton tungoksen kokeneena odotin paljon pahempaa ruuhkaa. Toisaalta liikuin sadekaudella. Kirsikankukkien ja ruskan aikaan ruuhkat todennäköisesti ovat aivan toisenlaiset, Nikko kun tunnetaan erityisesti kauniista syksyn väreistään.

Temppelin vierestä löytyy myös museo, jossa voi tutustua temppelin taideaarteisiin 800 ¥ lisämaksusta.

> Temppelin sisäänpääsy aikuiselta 1300 ¥ / Osoite: 2301 Sannai, Nikko, Tochigi. / Temppeliin on noin puolen tunnin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Lisää sivuretkiä Tokiosta:

Viikonloppu Hakonessa osa 1 / selviytymisopas

Viikonloppu Hakonessa osa 2 / aktiviteetit

Kawagoe – Edo-kauden historian havinaa Saitamassa

Pala Suomea tunnin päästä Tokiosta / Muumin Valley Park ja Metsä

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Hiroshima Japani

Päiväretki Miyajimaan – pyhä saari Hiroshiman lähellä

lauantai, maaliskuu 16, 2019

Japanin matkaoppaita on vaikeaa selata törmäämättä erääseen ikoniseen näkyyn: merestä nouseviin punaisiin torii-portteihin.

Yksi kuuluisimmista porteista sijaitsee Hiroshiman lähellä Miyajiman saarella. Se onkin rankattu kolmen parhaan japanilaisen maiseman joukkoon.

Miyajima on yksi Japanin pyhimmistä saarista, jolla ei uskomusten mukaan saisi syntyä eikä kuolla.  Saari itsessään on suuri ja suurimmalta osin metsän peitossa, mutta nähtävyydet ovat keskittyneet pienelle alueelle helposti kierrettäviksi.

Miyajimassa riittää nähtävää päiväretkikohteenakin, mutta kokemusta täydentää saarella yöpyminen. Turistilauttojen poistuttua saari nimittäin hiljenee. Auringon laskiessa kuuluisien temppelien lumo korostuu entisestään. Puhumattakaan niiden iltavalaistuksesta ja Naran lailla vapaana vaeltavista peuroista.

Vaikka saari nykyään tunnetaan Miyajimana eli temppelisaarena, se on vain saaren lempinimi. Oikea nimi on Itsukushima, saaren kuuluisimman pyhäkön mukaan.

Matka Miyajimalle

Miyajimaan pääsee helpoiten Hiroshiman kautta, joko JR:n Sanyo Linella Hiroshiman asemalta Miyajimaguchin asemalle (25 min, 410 ¥). Raitiovaunulla myös pääsee Hiroshiman keskustasta (260 ¥), mutta yhteys on hitaampi.

Miyajimaguchin asemalta on lyhyt kävely lauttalaiturille, jonka yhteysaluksilla pääsee saareen kymmenessä minuutissa (180 ¥).

Kolmas ja helpoin vaihtoehto on ottaa suora vene Miyajimaan Hiroshiman Peace Memorial Parkista. Veneiden matka kestää 45 minuuttia ja menopaluu kustantaa noin 3600 ¥.

 

miyajiman peura

Miyajiman peurat

Ensimmäinen asia, jonka satamasta poistuttua näin, olivat peurat. Naran puiston tapaan, Miyajimassakin shika-japaninpeuroja on vuosisatojen ajan pidetty pyhinä eläiminä. Ne ovat kesyyntyneet elämään temppelialueilla ihmisten rinnalla.

Naraan verrattuna Miyajiman peurat vaikuttivat huomattavasti kesymmiltä ja vähemmän keksinpersoilta. Ihmisiin kyllästyttyään peurat saattoivat vaeltaa metsään. Onnettomuuksista on raportoitu täälläkin, joten söpöjen peuransilmien räpytyksestä huolimatta kannattaa pitää varaansa.

 

itsukushima-temppelin yksityiskohtia

Itsukushima-pyhäkkö, toisen temppelin pagoda ja punavalkoisia rakenteita

Itsukushima-pyhäkkö

Miyajiman suurin nähtävyys on UNESCOn maailmanperintökohteisiin lukeutuva Itsukushiman pyhäkkö. Sen on vuonna 1168 rakennuttanut Taira no Kiymori, joka oli erityisen vaikutusvaltainen Heian-kauden sotalordi.

Itsukushiman pyhäkkö on rakennettu kokonaan meren päälle. Laskuveden aikaan vesi paljastaa temppelin rakenteet ja kauempana meressä seisovalle torii-portille pääsee kävelemään. Mutainen merenpohja tuoksuu jännittävältä.

Ethän muuten älä ole idiootti ja matki turisteja, jotka laittavat kolikkoja torii-portin halkeamiin hyvän onnen toivossa. Se nimittäin vaurioittaa vanhaa porttia entisestään.

> Itsukushiman sisäänpääsy 300 ¥ / 500 ¥ yhdistelmälipulla kansallisaarteita sisältävään halliin.

 

Misen-vuori

Kiersin Miyajimaa kiireisen japanilaistuttuni kanssa, joten Miyajima-päivän pituus jäi vähän lyhyeksi.

”Et kai halua tuonne ylös”, hän kyseli Misen-vuorelle johtavan polun kohdalla. Tietysti olisin halunnut, mutta päättelin ettei tuttavani halunnut, joten kieltäydyin itsekin.

Misen-vuori on kuitenkin yksi Miyajiman päänähtävyyksistä. Sille voi joko kiivetä (reitistä riippuen n. 3 km, 90–200 min) tai kulkea köysiradan lasivaunulla (1000 ¥/suunta).

Vuoren päällä on erilaisia hengellisiä paikkoja, 360:n asteen näköalatasanne ja tietysti upeat maisemat Japanin sisämerelle.

 

Kakigori-jäätelöannos ja kuva ryokanista, missä on tohveleita sisäpihan edessä

Kakigoria perinnemiljöössä

Jos yöpyminen ei ole budjetista kiinni, valitse kohteeksi Miyajiman paras ryokan Iwaso. Vaatimattomammille matkaajille riittää pysähtyminen Iwasoa vastapäätä olevaan kakigori-kahvilaan!

Kakigori japanilaisten vastine jäätelölle. Monesti sen tilatessaan saa jäähilettä, jonka kanssa tarjoillaan erilaisia makusiirappeja. Fiinimmissä versioissa on mukana kondensoitua maitoa ja aidompia makuaineita. Jostain syystä kakigori tuntuu viilentävän jäätelöä enemmän – ihan kuin olisi nielaissut jäätä. Ja pienen hetken ajan Japanin kesän helle ei tunnu laisinkaan kuumalta.

Miyajiman kakigori-kahvilan nimi on Tamayoshi (玉善), enkä olisi osannut mennä sinne ilman japanilaistuttuani oppaana. En tiedä laisinkaan onko tuo paikka auki muuten kuin kesäkaudella.

Tamayoshi on rakennettu kauniiseen vanhaan puutaloon, listoilta löytyy mitä erilaisimmin tavoin maustettuja jäähileannoksia. Annokset ovat äärimmäisen herkullisia – ja aivan valtavia! Kuvassa oleva lusikka on lähes tavallisen lusikan kokoinen.

Yritin metsästää kakigoria muualta koko loppureissuni ajan Kansaita kiertäessäni, mutta en löytänyt mistään yhtä hyvää.

> Kakigori-kahvila kartalla täällä. Jäähileherkut muistaakseni 800–1000 ¥.

 

 

temppelin pieni buddha-patsaita, joiden päässä on hatut

Buddhalaistemppeli Daishoin

Daisho-in (大聖院) on yksi shingon-buddhalaisuuden tärkeimmistä temppeleistä. Suuri se on myös kooltaan: temppelialue jatkuu Misen-vuoren huipulle asti. Huipulla olevat ihailtavissa olevat rakennukset ovatkin siis osa Daishoiniä.

Japanissa joka ikiselle paikalle on tarjolla esite, mutta täällä Daishoinissä se todella kannattaa ottaa ja lukea. Nähtävää on nimittäin paljon.

Sisäänkäynnin lähellä vasemmalta alkaa polku, jossa on sadoittain pieniä Buddhaa edustavia rakan-patsaita. Niistä jokainen on käsin veistetty. Seuraavaksi vastaan tulee valtava kellotapuli. Toisin kuin monissa muissa temppeleissä, täällä sitä saa myös kokeilla soittaa!

Aukion laidalla sijaitsee suuri temppelihalli. Jätä kengät niille varattuun lokerikkoon, astu sisemmälle ja tähyile portaita, jotka menevät alaspäin. Temppelihallin pilkkopimeässä alakerrassa on nimittäin esillä buddhalaista taidetta, joka hehkuu kullattuna. Edetä täytyy käsikopelolla, mutta reitti on onneksi helppo.

> Auki 8–17. Temppeli on ilmainen.

 

miyajiman pikkukatu ja kyltti

Miyajiman pikkukadut

Miyajimalta löytyy paljon kauniita pikkukatuja. Niistä yksi on lauttasataman läheinen Machiya-dori, jonka varrelta löytyy monta ravintolaa, ryokania ja käsityöaarteita myyvää pikkuputiikkia.

Ruokatarjonnassa on ainakin okonomiyakia ja Miyajiman herkkua: grillattuja ostereita. Täällä ruokailemisen sijaan japanilaistuttuni tosin vei meidät Daisho-in -temppeliin johtavalla tiellä sijaitsevaan ihanaan sobaravintolaan. Sen hillitty ulkomuoto olemattomine kyltteineen ei olisi saanut minua uskaltautumaan sisään. Onneksi en ollut matkassa yksin!

 

Miyajiman vaahteranlehden muotoinen leivos kädessä ja toinen kuva, jossa kädessä miyajiman jättikokoinen riisikauha jossa on kanjeja

Miyajiman tuliaiset

Miyajiman perinteinen tuliainen (o-miyage) on momiji-manju -leivokset. Noita vaahteranlehden mallisia tattari-riisikakkuja myydään lähinnä Hiroshiman ja Miyajiman alueella. Täytevaihtoehtoja on lukuisia – anko-paputahnasta suklaaseen ja matchaan.

Toinen Miyajiman kuuluisista tuliaisista on riisikauha. Niistä jättiläismäisin löytyy vitriinistä Omotesando-ostoskadulta, mutta hieman pienempiä riisikauhoja (o-shakushi) voi ostaa kotiin saaren erilaisista matkamuistomyymälöistä. Muiden onnenamulettien tapaan riisikauhoja voi ostaa erilaisiin toiveisiin: rakkauteen, opiskelumenekseen, hyvään onneen ja bisnesmahdollisuuksiin.

Miyajiman riisikauhaperinne on peräisin muutaman vuosisadan takaa Kansei-kaudelta, jolloin sotilaita lähetettiin taisteluihin Hiroshiman Ujinan sataman kautta. Sotilaat kirjoittivat nimensä riisikauhoihin ja omistivat ne Itsukushiman temppelille. Kun sotilaat tulivat takaisin taisteluista, he pitivät riisikauhat muistona. Nykyään tuo ”onnen kauha” on suosittu onnenkalu.

Oma onnenkauhani toivoo yleistä onnellisuutta.

 

Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Sinua voisi kiinnostaa:

Hiroshiman parhaat nähtävyydet (itsevaltaisesti järjestettynä)

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki

Nara – pyhiä peuroja, temppeleitä ja puutarhoja

Päiväretki Osakasta Ujiin – Byodoin-temppeli, teetä ja joki

Matkavinkit Päiväretket Kansain alueelta

Päiväretki Osakasta Ujiin – Byodoin-temppeli, teetä ja joki

keskiviikko, tammikuu 30, 2019

Punainen silta ja joki Ujissa

Oli viimeinen päiväni Japanissa viime kesän yhdistetyllä vapaaehtoistyö- ja Kansain kiertoreissulla. Tahdoin nähdä vielä jotain erityistä ja kyselin päiväretki Osakasta -vinkkejä Jodelin Japani-kanavalta.

”Mene Ujiin!”, joku vinkkasi. Mikä hiton Uji? En ollut koskaan kuullutkaan.

Aika moni muu kuitenkin on. Uji on vajaan parinsadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Kioton kyljessä. Se on tunnettu teeviljelmistään, Unescon maailmanperintökohteisiin luetuista temppeleistään ja yhteyksistään japanilaiseen kirjallisuusklassikko Genjin tarinaan.

Kartta keski-japanista, korostettuna Uji

Lähdin Ujiin Osakasta aamuvarhaisella. Viimeisen päivän sooloreissuväsymys alkoi valitettavasti puskea päälle. Unohdin kahdesti jäädä lähijunasta oikealla pysäkillä ja vihdoin oikean aseman löydyttyä, lähdin ajamaan bussilla väärään suuntaan.

Ujiin päästyäni kello oli jo paljon ja nälkä kirkuva. Niin kirkuva, että skippasin teetä mausteena käyttävät ravintolat ja päädyin ahmimaan kahvilan kehnohkoa pizzaa. Verensokerin tasaannuttua olin valmis temppelikierrokseen.

Koristeellinen punavalkoinen Byodoin-temppeli ja lampi

Byodoin-temppeli rakennettiin 900-luvulla alunperin Fujiwara-klaanin lomapaikaksi. Sen päähallia kutsutaan Feeniks-halliksi katon harjanteen feenikspatsaiden takia. (Halli löytyy muuten myös japanilaisesta kymmenen jenin kolikosta.)

Päähallia voi ihailla lammen vastarannalta tai jonottaa pääsyä sen sisään. Saapuessani Ujiin myöhässä odotusaika olisi ollut useamman tunnin, joten tyydyin kauempaa katseluun.

Temppelihallin oikeat aarteet löytyvät maan alle rakennetusta museotilasta. Alkuperäiset patsaat olivat hienoja ja seinämaalausten sisältö oli mallinnettu hyvin 1:1 kokoisilla valokuvasuurennuksilla.

Maisema Ujista: taloja ja joki

Ujissa ihaninta oli kuitenkin mielestäni joki. Sen kivisessä pohjassa koikkelehti kurkia, kaunista punaista siltaa oli helppo siirtyä vastarannalle.

Toisella rannalla olisi ollut lisää temppeleitä, mutta viimeinen päivä Japanissa puolentoista kuukauden reissulla söi keskittymistäni. Mietin Suomeen palaamista. Riisuin sukat ja liotin joessa väsyneitä varpaitani. Katselin yukataan pukeutuneita japanilaispariskuntia lomapäivänsä vietossa.

Kiertelin vastarannan pikkukatua ja päädyin teekauppaan kylmälle teelle.

punainen silta ja Japanin luontoa

Ostin Suomeen vietäväksi kakkua ja mietin kaikkea mitä rakastankaan Japanissa. Tunsin kuitenkin rauhaa, olin varma että tulisin takaisin sekä Ujiin että Japaniin ylipäätään.

Japani-ikävän kyyneleet iskivät vasta seuraavana päivänä, ilmaan nousevassa lentokoneessa.

sininen teekuppi ja paketti ujista ostettua kakkua vihreä-keltaisessa paketissa jossa lukee hiraganalla kasuteira

Ujista kahta vuorokautta myöhemmin istuin sukulaisten kahvipöydässä. Ujin matchakakkua availlessani osa minusta oli edelleen Japanissa.

> Ujiin pääsee helpoiten Kiotosta JR Nara Linea pitkin. Yksi suunta maksaa 240 jeniä ja kestää nopealla junalla 20 min, hitaammalla 30 min. Osakasta seikkailu Ujiin kestää noin tunnin. Byodoin-temppelin sisäänpääsy 600 jeniä, feenikshalliin pääsyyn erillinen 300 jenin lippu (+ odotus).

Japani Matkavinkit Päiväretket Kansain alueelta

Päiväretki Himejiin – Himejin linna ja Kokoen-puutarha

maanantai, tammikuu 28, 2019

Viime kesän vapaaehtoistöiden jälkeen kiertelin kaksi viikkoa yksin Kansaita. JR:n Kansai Wide Pass helpotti kulkemisiani. Sen avulla pääsi kulkemaan lähijunissa ilmaiseksi sekä shinkansenilla Osakasta Okayamaan asti. Tuohon välille sattui sopivasti Himejin kaupunki.

Jo ensimmäinen näky asemalta ulos astuessa oli syy, miksi ylipäätään lähdin Himejiin – pääkadun päässä hohti kaunis valkoinen linna.

Himejin linna on yksi Japanin tunnetuimmista feudaaliajan linnoista. Se on määritelty kansallisaarteeksi ja Unescon maailmanperintökohteeksi. Linnaa on remontoitu huolella moneen otteeseen, viimeksi vuonna 2015.

Himejin linnan rakentaminen on aloitettu vuonna 1333, mutta se on purettu kahteen otteeseen. Nykyinen rakennus on peräisin 1600-luvulta. Linnan sijainti oli Kioton puolustajana oleellinen ja se on rakennettu strategisesti sotatilannetta ajatellen, mutta kunnollista hyökkäystä se ei ole onneksi joutunut kokemaan.

Moni Japanin linnoista on myöhemmin remontoitu museoksi (mm. Osakan linna, Hiroshiman linna), mutta Himejin sisäosat on pyritty säilyttämään mahdollisimman alkuperäisenä. Se tekee Himejin linnasta ehdottomasti päiväretken arvoisen.

Himejin linnan muuria

Himejin linnan sisäosia

Linna pitää sisällään kuusi kerrosta, kellarin ja lukuisia lisärakennuksia. Sisäosien vanhoilla puulattioilla sipsutellaan ulkokengät muovipussissa.

Mieli loikki vuosisatojen taakse miettimään feudaaliruhtinaita ja sitä miten puulinnan hiljaisuudessa mietittiin vihollisten liikkeitä. Miten kylmä niissä huoneissa talvella mahtoi olla?

Oma vierailuni sen sijaan sijoittui tuskanhikiseen kesähelteeseen. Valkoinen linna kukkulan päällä tuntui imevän kaiken lämmön itseensä, sisätilojen lämpötila oli kaukana kivilinnojen viileydestä.

Maisemia Himejin linnan ylimmästä kerroksesta

Japanilainen linnanrakennusperinne eroaa rajusti eurooppalaisesta – erityisesti koossa (yllättävän pieni) ja kerrosten määrässä (todella paljon). Suurin osa kerrosten väleistä kuljettiin puuportaita, jotka kaltevuudeltaan olivat enemmän tikkaiden luokkaa.

Korkeanpaikankammoinen (minä) joutui välillä hengähtämään kerrosten välillä ennen kuin uskalsi kiivetä ylemmäksi.

Mutta onneksi ylimmän kerroksen näkymät olivat kipuamisen arvoiset.

Pyöräilevä Himejin maskotti, joka on vaalea pallo jolla on linna päässä

Muuten: Japanissa lähes joka paikalle on maskottinsa. Himejillä se oli tietysti pallero, joka oli laittanut kaupungin symbolin, linnan, päähänsä.

kokoen-puutarha

Himejin linnaan myydään yhteislippuja naapurissa olevan Kokoen-puutarhan kanssa naurettavan pienellä lisämaksulla (n. 30cnt). Kokoen koostuu yhdeksästä erityyppisestä osasta, suurin osa edo-kauden perinteen mukaisesti rakennettuna.

Kokoen oli kaunis, mutta Kioton ja Naran puutarhojen jälkeen se ei enää säväyttänyt niin paljon, kuin olisi voinut. (Myös superhelteellä saattoi olla osuutta asiaan. UV-säteilyltä blokkaavasta sateenvarjosta huolimatta en kerta kaikkiaan jaksanut kierrellä ulkona.)

Puutarhan ravintolassa söin lempiruokaani Japanin kesässä – kylmää sobanuudelia. Sitä kastetaan vieressä tarjottavaan soijapitoiseen kastikkeeseen, johon voi kaataa kevätsipulia oman maunsa mukaan. Monesti soban kanssa tarjoillaan myös wasabia.

Soban perinteinen seuralainen on tempura. Se saa lisämakua suolasta, joka on usein maustettu esimerkiksi matchalla.

Himejin linna

> Osakasta pääsee Himejiin puolessa tunnissa shinkansen-junalla, lähijunilla matka kestää tunnin. Himejin linnan sisäänpääsy 1000¥, yhdessä Kokoen-puutarhan kanssa 1040¥. Aukioloajat 9:00–17:00 (klo 18:00 asti huhtikuun lopusta elokuun loppuun), viimeinen sisäänpääsy tuntia ennen sulkemisaikaa.