Browsing Tag

kulttuurishokki

Muu höpinä Vaihdossa Tokiossa

Paluupäiväkirja

sunnuntai, syyskuu 1, 2019

Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.

 

Päivä 1

Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.

Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.

 

Päivä 2

Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.

Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.

”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.

Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.

Päivä 3

Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.

Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.

Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.

Kyl tää tästä.

 

Päivä 4

Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.

Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.

Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.

 

Päivä 5

Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.

Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.

Kaikki tuntuu niin pieneltä.

 

Päivä 6

On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.

Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.

Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.

 

Päivä 7

Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.

Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.

Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.

 

Päivä 8

Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.

Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.

 

Päivä 9

Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.

Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)

 

Päivä 10

On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.

Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.

”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?

 

Päivä 11

Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.

Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.

 

Päivä 12

Valitan suomiarjesta siskolleni.

”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.

 

Päivä 13

Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.

Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.

 

Päivä 14

Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.

Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.

Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.

Palaan pian! <3

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa

torstai, kesäkuu 27, 2019
Iida kulkee hautausmaalla ja katsoo taakseen

Kolme kuukautta takana, kaksi kuukautta jäljellä Japanissa. Sadekauden epävakaa sää jatkui, mielen päällä oli yhteiskunta- ja politiikkajuttuja.

 

Asiat ovat aivan mukavasti, elelen tavallista vaihto-opiskelijan arkea, jonka outoutta on enää vaikea muistaa. On kavereiden näkemisiä ja pieniä kaupunkiseikkailuja. Tokio tuntuu monesti kaikesta ärsytyksestä huolimatta välillä jopa kotimaisilta.

Kevätlukukauden viimeinen kurssi alkaa. Japanin lukukausilogiikka on ihan nurinkurinen: kevätlukukausi on huhtikuusta heinäkuuhun, syyslukukausi syyskuusta tammikuuhun. Viimeisellä kurssilla tehdään kuvituskokeiluja, tyyli ja tekniikka ovat vapaat. Torstait on varattu tieteelliselle piirtämiselle: ensimmäiselle tunnille opettaja käskee tuomaan mukanaan kasvin, jota piirtää ja tutkia. En tiedä nauraisinko, miten tästä voi saada opintopisteitä, vai huokailisinko ihastuksesta.

Sateenvarjomeri ja kolikkopuhelin. Ja kampuskissan ruoat! <3

 

Ärsyynnyn sateeseen, yskään ja märkiin kenkiini, joten ostan sateenkestävät kengät. Ne ovat kaupan halvimmat ja ensimmäisen sateisen koulupäivän jälkeen saavat uuden lempinimen – neljän rakon kengät. Päätän liimata rakkolaastarit vaarakohtiin ja kokeilla seuraavalla sateella itsepäisesti uudelleen.

Toisena sadepäivänä saan lisää rakkoja, mutta toivon, että kolmas kerta toden sanoo.

Deittisovellus OkCupid lähettää uuden notifikaation: spesifejä kysymyksiä tarjolla alueellesi Japani. Menisitkö jouluaattona treffeille? (Hassu tapa, mutta tässä shintolais-buddhalaisessa maassa joulu on kaupallinen treffijuhla.) Käyttäisitkö työpaikalla shortseja? (Kiellettyä monessa paikassa.) Ottaisitko vastaan siirron, jos pomosi käskee? (Tällä hetkellä aiheuttanut kovasti kohua, sillä ihmisten siirrot ovat yleisiä, eivätkä ilmeisesti aina kovin perusteltuja.) Entä tuetko feministisiä liikkeitä? (Suomenkin medioissa on kirjoitettu täällä keskustelua herättäneestä korkokenkäkampanjasta. Japanissa kun on yleistä toimistopukukoodia vaatia naisia pukeutumaan työpaikoilla korkkareihin.)

 

japanilaista vaalimainontaa: mies vilkuttaa kovaäänisauton ikkunastaVaalimainontaa japanilaisittain. Olin juuri tottunut ihanan rauhallisiin katuihin ilman näitä kovaäänisautoja. Mutta sitten näin vaalimainostauluja pystyteltävän taas. 

 

Kuuntelen metroissa miten nuoret naisoletetut puhuvat metrossa avioliitto-ajatuksistaan. Heitä vanhemmat naururyppyiset taas juoruavat, ketkä ovat juuri menneet naimisiin. Mietin, etten tunne yhtään suomalaista, jonka small talk -repertuaariin aihe kuuluisi yhtä vahvasti, olipa ikä sitten mikä tahansa.

Nyanssien ylianalysointi on lisääntynyt. Mietimme vaihtarikaverini kanssa, onko mielenosoituksellista, että koulun vartija sanoo meille koulusta lähtiessämme ”sayoonara” – se kun viittaa hyvästeihin, joista ei nähdä enää koskaan. (Japanilaiset ovat monesti korjailleet, kun käytän vääriä fraaseja ihmisiä hyvästellessäni – tästä sayoonarasta sain noottia viime kesänä vapaaehtoistöissä Hiroshimassa. Esimerkiksi koulussa tunnin lopuksi käytettävä ”otsukaresamadesu”, kiitos päivän kovasta työstä, ei kuulemma sovi hyvästeiksi vapaaehtoisten pitämille japanintunneille. Jos joku osaa selittää aihetta vaikkapa kommenttiboksissa, arvostaisin kovasti!)

Olen huomaamattani muuttunut juuri sellaiseksi ärsyttäväksi ihmisiksi, joka olettaa, ettei kukaan ympärillä ymmärrä suomea. Löydän itseni kirjoittamasta aika henkilökohtaisia avautumisia sisältävää matkapäiväkirjaani lähijunassa kylki kyljessä muiden kanssa ja puhumassa ihmisistä, jotka ovat lähes vieressäni.

 

japanilaisia poliisejaPoliiseja vahtimassa kirsikankukkien katselijoiden liikkeitä keisarillisen palatsin edustalla maaliskuussa.

 

”Onko Suomen kouluissa kesäisin läksyjä”, tuutorini kysyy. Vastaan kieltävästi.

On kauhea klisee, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Mutta omassa elämässäni se on pitänyt harvinaisen paljon paikkansa. En ole missään muualla oppinut arvostamaan samalla lailla suomalaista yhteiskuntaa ja pohjois-Eurooppalaisia arvoja, kuin täällä Japanissa. Ihailen suomalaisia suuryrityksiä, jotka liputtavat iloisesti Priden puolesta (vaikkei se ole ongelmatonta, on vaikea nähdä saman tapahtuvan täällä Japanissa), ihmettelen uutisia naisvaltaisesta hallituksesta, muistelen vapaamuotoista työ- ja opiskeluelämää.

Olenko minäkin niitä ihmisiä, jonka mielestä oma maa on kuitenkin mansikka?

Toisaalta tykkään vähintään yhtä paljon vesimeloneista ja mustikoistakin.

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä

keskiviikko, kesäkuu 19, 2019
rankkasade lumpeenkukilla

Kolmen kuukauden rajapyykki Tokiossa on tullut täyteen. Tällä viikolla mietin kulttuurishokkijuttuja ja sopeutumista.

 

Japanin uutuudenviehätyksen viimeiset rippeet ovat alkaneet karista. Luulin, että sopeutumisprosessi uuteen maahan olisi suoraviivainen – ihastuksesta shokkivaiheen kautta sopeutumiseen. Mutta vaikka tavallaan olenkin sopeutunut, koti-ikävä on nostanut päätään uudella syvemmällä tasolla. Katselen kateellisena instakuvia mökkireissuista, festivaaleista ja Sodankylän elokuvajuhlilta.

Kaipaan Suomen kesää ja läheisiäni ja mietin, teinkö asiat väärin päin. Olisin paljon mieluummin karannut talveksi Suomesta ja nauttinut Suomen kesästä, rantasaunasta ja valoisista illoista. Kauhistelen jo valmiiksi pohjolan pitkää talvea ja harmittelen, etten pääse näkemään lumista Japania.

Listaan asioita, joita ei tule ikävä Japanista:

– Asuntolan lappuseinää, jossa pitää kääntää nimilapun eri värinen puoli esiin sen mukaan, onko paikalla vai ei. En meinaa millään muistaa, että pitäisi raportoida menemisistään jollekulle.

– Stressiä siitä, ehtiikö kotiintuloajaksi kotiin. Harvoin haluan riekkua kaupungilla yömyöhään, mutta tieto siitä, etten voi tulla kotiin silloin kuin tykkään, ärsyttää jo periaatteesta.

– Asuntolanaapureitani, joiden kanssa jaamme keittiön ja vessan. Erityisesti veden lorottelu turhanpäiten saa minut raivon partaalle. Koska asuntolassa käy siivoaja, montaa asukasta ei siivoaminen kiinnosta – keittiössä voi biojäteroskat heitellä ympäri pesuallasta ja suihkun seinät täyteen hiusväriä. Vessan seinät näyttävät siltä, ettei niitä ole koskaan siivottu, enkä tahdo tietää mistä niiden ruskeat tahrat ovat peräisin. Mikäköhän siinäkin on, että muiden sotkut ällöttävät paljon enemmän kuin omansa?

– Asuntolan paperiseiniä. Ikävöin hitaita aamuja viikonloppuaamuja kotikotona, jolloin voi siivota musiikkia kaiuttimista kuunnellen ja laulaa mukana. Asuntolassa kaikki kuuluu seinien läpi, enkä kehtaa hoilottaa kotona, vaikka mieli tekisikin. Harmittaa, ettei kotona voi olla oma itsensä.

– Kouluruokalaa. Vaikka joka päivä on tarjolla kuutisen erilaista ruokaa, viime viikkoina on ollut todennäköisempää, että jokaikinen vaihtoehto sisältää lihaa, kuin että yhdestä löytyisi kasvista tai kalaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää syödä lisukesalaatteja tai kitsune udon -keittoa, joka on hyvää, mutta alkaa tulla korvista ulos. Kaipaan Unicafea ja työpaikkaruokalaa, josta saa joka päivä edes jotain kasvisruokaa. Yritän luvata itselleni marmattaa niistä syksyllä vähemmän.

– Sosiaalisen kanssakäynnin kiemuroita japanilaisten kanssa, sitä miten mitään ei voi sanoa suoraan. Ikävä sitä, miten vapaamuotoisesti Suomessa voi kommunikoida jopa pomojen, opettajien ja vanhojen ihmisten seurassa!

– Pieniä sydänten särkymisiä joka kerta kun näen kaltoin kohdeltuja eläimiä, olipa kyseessä sitten lemmikkieläinkaupan pentuhäkit tai eläinteemakahvilat. Niitä löytyy Tokiosta kaikelle: minipossuille, siileille, pöllöille, käärmeille, chiba-koirille ja tietysti trendin aloittaneille kissoille.

– Sadepäivien rankkasadetta aamusta iltaan. Läpimärkiä kenkiä ja sukkia, jotka eivät kuiva koulupäivän aikana. Olisi fiksua ostaa kalossit tai muut vedenkestävät kengät, mutta olen liian jääräpäinen tehdäkseni sitä muutaman viikon takia. Suomessa on ihan hyvät kumisaappaat, olisinpa vain tajunnut ottaa ne tänne mukaani. (Siispä kiroilen märissä kengissä ja edellisviikon yskäkin alkaa uudelleen.)

– Aikaerosäätöä Suomeen yhteydenpidon kanssa. Kun läheiset pääsevät Suomessa töistä kotiin, Japanissa on jo myöhä.

– Omia nollasta sataan muuttuvia tunteitani. ”Sä oot koko ajan eri mieltä”, nauraa vaihtarikaverini, kun valehtelematta vartin sisään haukun ja hehkutan After Effectsiä. Japani herättää minussa samanlaisia joko tai -tuntemuksia. Osaisinpa arvostaa niitä positiivisempia enemmän täällä ollessani… mutta  valittaminen on hirveän paljon helpompaa suomalaiselle luonteelle.

 

Viikkokysymys: Onko sinun sopeutumisprosessisi ulkomaille ollut suoraviivainen?

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät

keskiviikko, toukokuu 8, 2019
auringonlasku Odaibassa

Rehellinen valituspostaus. Jos vaikka ärsyttää vähemmän, kun saa kaiken tämän pois systeemistä. First world problems -varoitus!

 

Reissuväsymys iskee. Japani ärsyttää.

Tuntuu, että iso osa päivistä kuluu metrossa istumiseen. Vaikka rakastankin Japanin metroja ja lähijunien ihanaa täsmällisyyttä, ärsyttää asua suurkaupungissa. On vaiva sopia tapaamisia, joille pitää olla jokin tarkka paikka – metroaseman nimi ei riitä, kun sisäänkäyntejä on lukuisia. Myös raha turhauttaa, kun joka ikisestä metromatkasta tietyllä linjalla pitää maksaa erikseen.

Tilaan kuukausijäsenyyden kaupunkipyöräsysteemiin. Mutta kun yritän ottaa pyörää käyttöön Shinjukussa, järjestelmä herjaa, että olet väärällä alueella. Oikea alue olisi tietysti 7 km päässä kotialueiltani, eikä pyörien lainailu muualta onnistu. Ärsyttää. Päätän selvittää asian kotikoneen ääressä.

Asiaa selviteltyäni huomaan, että aluetta ei voi vaihtaa, uutta tunnusta ei saa luotua ja asiakaspalvelulle ei ole yhteystietoja. ÄRSYTTÄÄ. Hylkään haaveet sähköavusteisella kaupunkipyörällä viilettämisestä ja irtisanon koko tilauksen.

Selvittelen, josko ostaisin käytetyn pyörän. Opin, että Japanissa ne pitää rekisteröitä ja mm. hankkia etu- ja takavalot. Homma kuulostaa työläältä ja kalliilta, joten – ärsyttää.

Ruoka ärsyttää

Kalliit vihannekset ärsyttävät. Ihmettelen miten japanilaiset voivat syödä niin terveellisesti, kun silmiin tunkee koko ajan friteerattuja kroketteja ja rasvaista ramenia. Tuntuu, että omat syömiseni täällä koostuvat hiilareista, liian vaaleasta leivästä, nuudeleista ja riisistä. Kaipaan ruokaisia salaatteja ja juurespatoja. Ärsyttää, etten osaa syödä täällä terveellisesti.

Yksi kotona kokatessa ärsyttävä juttu on löllö pehmeä tofu. Sitä käyttäessä kotiruokiin on hankala saada tekstuuria. Onneksi on pähkinät ja vihannekset, jotka voi yrittää jättää vähän al denteksi. Usein kuitenkin epäonnistun ja lopputulos on ärsyttävää mössöä.

(Toki se tofu on ihanaa japanilaistyyppisesti sellaisenaan soijakastikkeen ja inkiväärin kanssa. Ehkä pitäisi vain yrittää tehdä täällä japanilaisempaa kotiruokaa, eikä epäonnistuneita versioita sitä mitä Suomessa valmistan. Olen viikonloppuna menossa vegaaniselle kokkauskurssille, toivottavasti opin sieltä jotain uutta!)

Vaikka kala on täällä tosi hyvää, ärsyttää syödä sitä niin paljon. Käytän toki HappyCow’ta, mutta paikat ovat harvassa ja monesti tuplasti kalliimpia.

Ihmiset ja asuminen ärsyttää

Kielimuuri ärsyttää. On turhauttavaa, kun ei osaa ilmaista itseään eikä tule ymmärretyksi.

Ärsyttää ihmiset, jotka eivät ole skandinaavisen suorasukaisia. En voi koskaan tietää, tarkoittaako ”tehdään sitä ja tätä yhdessä!” aidosti sitä, että sanoja tahtoo meidän viettävän aikaa, vai onko se silkkaa small talkia.

Ghostaavat ihmiset ärsyttävät.

Ärsyttää, etteivät ihmiset moikkaa koulussa tai asuntolassa. Kiirehtivät vain ohi, eikä kukaan katso silmiin.

Sekin ärsyttää, että vaihto pienessä taidekoulussamme ei muistuta yhtään vaihto-opiskelua muualla. Ei ole yhdessä asioita koulun jälkeen tekevää vaihtariporukkaa, ei ole järjestettyä ohjelmaa vaihtareille, ei ole paikallisia opiskelijoita, jotka tahtoisivat tutustua meihin. On vain kaksi suomalaista tyttökoulun käytävillä, joissa japanilaiset katsovat vähän ohi.

(Okei, on meille yksi järjestetty retki, mutta minä fiksusti varasin Hakonen viikonloppureissun siihen päälle. Ärsyttää oma tällainen sekoilu!) 

Asuntolan käytävillä partioivat uniformupukuiset vartijat ärsyttävät. Ja erityisesti vapauden puute – se se vasta ärsyttääkin. Tuntuu naurettavalta raportoida menemisistään, kun on jo lähes 10 vuotta asunut yksin.

Ärsyttää tämä koulutunneilla piirtäminen. Kaipaan oikeita töitä ja merkityksellisyyden tunnetta.

Ärsytän itse itseäni

Ärsyttää valittaa, koska olen kuitenkin tosi onnekas saadessani kokea tämän kaiken. Eniten oikeastaan ärsyttääkin se, että ärsyttää!

Se ei kuitenkaan poista sitä tunnetta, että välillä olen alkanut olla aika valmis palaamaan Suomeen. Uskon, että tilanne olisi toinen, jos taidekoulun sijaan olisin mielekkäissä töissä, ja asuntolan sijaan asuisin vähemmän holhoavassa ympäristössä. (Mutta sitten mulla taas olisi uudet asiat, jotka ärsyttäisivät…)

Mutta koska oma asenne ärsyttää paljon enemmän kuin nuo pienet valituksen aiheet, yritän palata perusasioiden ääreen. Mitä tykkään tehdä Suomessa?

Syödä hyvin. Kirjoittaa. Juoda kahvia. Katsoa sarjoja. Laulaa. Käydä uusissa paikoissa.

Otan asiat agendalle. Nautin karaokereissusta. Jännitän Game of Thronesin uusia jaksoja. Vien itseni illalliselle hitaasti ja yritän nauttia jokaisesta suupalasta erikseen. Palaan pänttäämään japanin kieltä, jotta oppisin edes tilkkasen jotain.

Käyn Yanesen-alueella, joka lumoaa minut täysin. YAnakasta, NEzusta ja SENdagista koostuva naapurusto on säästynyt maanjäristyksiltä ja sodilta, tuntuu ihan kuin olisin Kiotossa. Olen kaivannut Kiotoon, joten tämä helpottaa hetkellisesti.

Japanin fiilikset ovat edelleen ristiriitaiset, mutta ainakin pahin ärsytys on väistynyt.

Kuvissa ärsytyksen vastapainoksi auringonlaskua Odaibassa.

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut

Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää

Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia

Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa

Viides viikko Japanissa / on siis kevät

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Vaihdossa Tokiossa

Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia

keskiviikko, huhtikuu 17, 2019
Iida soittaa leikkipuhelimella harajukussa

Haloo haloo, kuuleeko Suomi? Taas on luvassa viikkokuulumisia vaihto-opiskelusta Tokiossa.

 

Tokion kevätsää ei osaa päättää, millainen haluaisi olla. On perättäisinä päivinä aurinkoista 20°c, hyytävää vesisadetta 3°c, kaiken mukanaan vievän vahvaa tuulta ja 15°c. Harkitsen ostaisinko pipon ja sormikkaat. Päätän itsepäisesti olla ostamatta, on tässä jo pari viikkoa sinnitelty ilman. Kai se kohta lämpenee…

Saan Shimakitazawassa vohvelikahvilassa eteeni haarukan ja veitsen, ensimmäistä kertaa Japanissa ollessani. Ne tuntuvat jo nyt niin isoilta ja kömpelöiltä! (Okei, inhoan silti niitä puisia kertakäyttöisia syömäpuikkoja. Pitäisi alkaa kuljettaa mukana omia syömäpuikkoja!)

kitsune udon-lounas

Metsästän viidensadan jenin lounaita, Shinjukun kellareista löytyy monta loistavaa. Hätkähdän, kun yhdessä niistä naapuripöytään sattuu kaksi vanhempaa bisnesnaista jakkupuvuissaan. Tajuan, etten ole nähnyt heidän lisäkseen yhtäkään valkokaulustöissä olevaa vanhempaa naista.

Kun katsoo tarpeeksi monta kertaa, miten ihmiset jättävät kahvilassa lompakkonsa ja puhelimensa pöytään vessareissun ajaksi, unohtaa välillä itsekin reppunsa pöytään. Vaikka siellä on kamera, henkilökortti ja käteiset. (En enää edes viitsi yrittää käyttää täällä korttia, koska lähes jokaisella yritykselläni myyjät ovat olleet enemmän tai vähemmän kauhuissaan.) Tätä tapaa en olisi kyllä Japanista halunnut omaksua!

Välillä kun kuljen pilvenpiirtäjien keskellä Shinjukussa, jalkojani alkaa heikottaa. Kaikki on niin suurta. Tunnen oloni Liisaksi Ihmemaassa juuri kun kutistusjuoma alkaa vaikuttaa.

Mutta sitten tulen takaisin hiljaiseen omaan naapurustooni ja huokaan helpotuksesta.

shinjukun värivaloja illalla

Näen elämäni ensimmäistä kertaa Fuji-vuoren Metropolitan Government Buildingin ikkunasta. Liikutun, hymyilen idioottina ja tuijotan tuijottamistani. Fuji-san on vain haalea heijastus kaukana toisten vuorten takana, mutta silti se näyttää niin kauniilta ja unenomaiselta. Kuin kraaterilta kuun pinnalla.

Nostan automaateista maksimimääriä kerran toisensa jälkeen, jotta voin maksaa koko vaihtoaikani asuntolavuokrat kerralla, kuten sopimus käskee. Raha-asiat ahdistavat. Ihan toisella tavalla, kun summat kulkevat seteleinä, eivätkä vain numeroina muovikorttia käytellessä.

Rahahuolet heijastuvat uniini – näen uudenlaisia toistuvia painajaisia. Olen yhtäkkiä jonkun panikointi-päähänpiston seurauksena ostanut äkkilennon Suomeen, vaikka tiedän, että seuraavana päivänä olisi sovittuja menoja Japanissa. Noissa unissa olen aina Suomessa ja mietin, miksi hitossa tuhlasin turhiin lentolippuihin ja ehdinkö ajoissa takaisin Tokioon.

Iida ja iso pyöreä maskotti

Mietin, onko täällä ollut jo monta pientä maanjäristystä, jota en vain ole huomannut. Suomalaisena en osaa kiinnittää asiaan huomiota. Toisaalta mikromaanjäristykset saattaisivat selittää välillä oudosti iskevää huimausta.

Käyn ensimmäistä kertaa vaihtoyliopistomme kampuksella. Yllätyn positiivisesti siitä, miten rentoja professorit ovat, vaikkakin vain yksi heistä näyttää puhuvan englantia. Teemme kurssivalinnat: animointia, kuvittamista ja sarjakuvaa. En harkitse taiteilijan uraa, joten kurssit hieman naurattavat, mutta päätän yrittää nauttia piirustelusta nyt kun kerran voin.

Opin, että päänsäryt tuntuvat tuplasti pahemmalta maassa, jossa joka asialle on kuulutus.

purikura-automaatissa piirtämässä kuviin

Sisko kysyy ”mitä sulle oikeasti kuuluu” ja sepä vasta on vaarallinen kysymys. Japanin ensimmäinen itku tulee, eikä se meinaa loppua millään. Siihen kulminoituvat kaikki ulkopuolisuuden tunteet, yksinäisyydet ja hämmennykset, sellainen epämääräinen massa joka koostuu miljoonasta pienestä yksityiskohdasta. Kielimuurista, vieraudesta ja perusasioiden hankaluudesta. Näissä hetkissä olen kiitollinen siitä, että olen vaihdossa vain elokuuhun asti. (Enemmän olen kyllä harmitellut, miksen suoraan hakenut vuodeksi! Pelkään jo nyt sitä, että aika loppuu kesken.)

Japani saa tuntemaan oloni mummomaiseksi. Valittelen päänsärkyjäni, en jaksa mennä iltaisin baareihin tai karaokeen, oma sänky houkuttaa liikaa. Tajuan muuttuneeni kukkahattutädiksi, kun seuraan äärimmäisen järkyttyneenä miten turistipariskunta halailee koko metromatkan, nainen miehen peppua koko ajan kasuaalisti hipelöiden. Mitä japanilaisetkin mahtavat ajatella?!?

Koulu vihdoin alkaa. Mutta se on jo ihan oma tarinansa.

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut

Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!