Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Japanin maaseutu

Japani Päiväretket Tokiosta

Päiväretket Tokiosta: Kamakura, pikku-Kioto meren rannalla

maanantai, maaliskuu 9, 2020
Kamakuran temppeleitä

Japanin vanha pääkaupunki Kamakura on loistava päiväretkikohde Tokiosta. Luvassa on temppelien tunnelmaa, luontoa ja meri-ilmaa.

 

Jos minä ja Japani olisimme parisuhteessa, Kamakura olisi se paikka, jossa tajusin kevyen ihastuksen syventyneen romanssiksi. Ensimmäisellä Japanin reissullani eksäni kanssa 2016 suurin osa ajasta oli kulunut Tokion ihmisvilinässä. Mutta sitten päätimme lähteä yhdeksi yöksi Kamakuraan. Oli junarata ja raitiovaunulinjat matalien talojen välissä. Vehreät vuoret, röyhkeät korpit ja meren huumaava tuoksu. Ja ennen kaikkea – kauniimpia temppeleitä, kuin tiesin edes olevan olemassa.

Seuraava visiitti Kamakuraan antoi odottaa itseään. Menimme sinne viime kesänä eräänä sadekauden vetisimmistä päivistä vaihtarikaverini kanssa hortensioita katsomaan. Sateesta huolimatta oli niin kaunista, etteivät litimärät kengät ja kesäkuuksi hyytävä 17°C lämpötilakaan haitanneet.

Osa tämän postauksen temppeliarvioista perustuu vuoden 2016 reissuun. Temppelit ovat kuitenkin sen verran muinaisia, että tuskin ne ovat neljässä vuodessa paljoa muuttuneet.

 

Mikä ihmeen Kamakura?

Länsi-Japanin Kiotoksi tituleerattu Kamakura sijaitsee noin 60 km Tokiosta etelään päin. Se vaikutti vuosina 1185–1333 Japanin pääkaupunkina. Tuona aikana buddhalaisuus nosti Japanissa päätään, joten kaupunkia ympäröivät vuorenrinteet ovat temppeleitä pullollaan. Toisessa suunnassa on meri, joka houkuttelee kesäisin Tokion ja Jokohaman väkeä puoleensa.

Kamakuraan pääsee JR:n lähijunalla Tokion Shinjukusta (980 ¥). Yksi suunta kestää noin tunnin.

> Kamakuran kaupungin nettisivut turisteille vinkkeineen. 

 

Koska mennä?

Kamakura lumoaa jopa vetisimmällä sadekaudella, joten koska vain! Kamakura on kaunis niin kirsikkapuiden kukkiessa, syksyn ruskassa kuin kesähelteilläkin ilotulitusfestivaalien aikaan.

Kamakura sijaitsee 56 metriä merenpinnan yläpuolella. Kylmintä on tammikuussa (keskimäärin n. 5°) ja kuuminta elokuussa (n. 28°). Maaliskuusta marraskuuhun lämpötila on keskimäärin 10° yläpuolella. Ilma saattaa Kamakurassa tuntua Tokiota kosteammalta.

Päiväretkeä suunnittelevan kannattaa muistaa, että suurin osa Kamakuran temppeleistä menee kiinni neljän ja viiden välillä. Suuntaa siis temppeleille ajoissa, jos tahdot nähdä päivän aikana mahdollisimman monta. Sekin on hyvä pitää mielessä, että Kamakura on suosittu viikonloppuretkikohde myös japanilaisille, joten viikko voi olla viikonloppua parempi aika vierailuun.

 

Buddhalaistemppelin rauhaa: Engaku-ji

Engaku-ji perustettiin vuonna 1282 paikaksi, jossa zen-munkit rukoilivat sotilaiden puolesta, jotka menettivät henkensä Japania puolustaessaan. Vaikutusvaltainen buddhalaistemppeli on erityisen suosittu syksyllä ruska-aikaan. Ihmeteltävää löytyy toki muinakin vuodenaikoina: keväällä luumunkukkia, magnolioita ja kirsikankukkia, kesällä hortensioita ja talvella japanintataria.

Temppelistä löytyy myös kansallisaarteeksi luokiteltu Kamakuran suurin kello, joka on peräisin vuodelta 1301.

> Osoite: 409 Yamanouchi, Kamakura, Kanagawa. / Lähin asema: Kita-Kamakura. / Sisäänpääsy aikuiselle 300 ¥.

 

 

Temppeli: Kenchō-ji

Kamakuran tärkein ja vanhin zen-temppeli Kenchō-ji on harvinaisen kaunis – ja se on myös Japanin vanhin vielä toiminnassa oleva zen-luostari. Temppeli on perustettu vuonna 1253.

Erityisen kaunis on temppelin päähalli puutarhoineen, sekä pienen kipuamisen päässä oleva näköalatasanne. Sieltä on huumaavat maisemat Tokionlahdelle ja kirkkaalla säällä Fuji-vuorikin saattaa näyttäytyä. Näköalatasanteelta lähtee myös monta patikointireittiä, jotka kestävät noin tunnin. Varo karhuja!

Jos sinulla on Kamakurassa aikaa vain yhteen temppeliin, Kenchō-ji on hyvä vaihtoehto.

> Osoite: 8 Yamanouchi, Kamakura, Kanagawa. / Sisäänpääsy 500 ¥.

 

Temppeli: Meigetsu-in

Puolen kilometrin päästä Kita-Kamakuran juna-asemalta löytyy temppeli, joka tunnetaan myös hortensiatemppelinä (ajisai dera). Sadekaudella temppeli on erityisen suosittu, sillä alueen 2500 hortensiaa rakastavat kosteaa säätä.

Oli metsämaisemia hortensioita vasten, vanhoja temppelirakennuksia ja kaunista bambumetsää. Vaikka satoi lähes vaakatasossa ja kengät olivat litimärät, paikan kauneuden edessä epämukavuus oli helppo unohtaa.

> Osoite: Yamanouchi 1-8-9, Kamakura, Kanagawa. / Sisäänpääsy 500 ¥.

 

buddhalaismunkkien kasvisruokaa Kamakurassa

Syö: Testaa shōjin ryoria

Iloisia uutisia kasvissyöjille – Kamakura on erinomainen paikka japanilaisen temppelikeittiön testaamiseen! Muita paikallisherkkuja ovat pikkuruiset valkoiset kalat riisikulhon päällä.

Lyhyen kävelymatkan päässä Meigetsu-inistä sijaitsee ravintola nimeltä Hachinoki. Tarkalleen ottaen saman nimisiä ravintoloita on kaksi – Michelin-tähdellä varusteltu kaiseki-ravintola, joka tarjoilee japanilaista haute cuisinea, sekä kasvisruokaa tarjoileva Hachinoki. Emme ensin meinanneet löytää tuota kasvisravintolaa, mutta kaiseki-ravintolan työntekijät ohjasivat meidät onneksi oikeaan suuntaan.

Kokemus ei ole halpa – ravintolan edullisimman ateriakokonaisuuden hinta oli noin 3800 ¥. Mutta makujen ilottelu on jokaisen jenin arvoinen. Oli ihania pieniä japanilaisia lisukeruokia, tofuja monella eri tavalla, pikkelöityjä vihanneksia, grillattua munakoisoa, misokeittoa mitä erikoisimpien sienten kera sekä riisiä herkullisen feikkilihan kanssa. Myös tee vaihtui kesken aterian kevyestä vihreästä vahvaan paahdettuun.

Oli ihana istua tatamilattiaisessa huoneessa ja katsella sademyrskyn pauhua puutarhassa. Jälkiruoaksi oli tarjolla vesimelonia, pikkuruisen vaahteranlehden kanssa. Japanilaisessa kulttuurissa hedelmiä arvostetaan, ja niinpä pieni hedelmä usein lopettaa fiinit, pitkät illalliset.

> Osoite: 350 Yamanouchi, Kamakura. / Nettisivut täällä. Noin viiden minuutin kävelymatka JR:n asemalta Kita-Kamakura.

 

Temppeli: Tsurugaoka Hachiman-gu

Kamakuran tärkein shintolaistemppeli kunnioittaa Hachimania, sodan jumalaa. Se on rakennettu alunperin vuonna 1063, nykyiset osat ovat peräisin vuodelta 1918.

Kaupungista päin temppelialueelle saavuttaessa vastaan tulee kaksi lampea. Oikean puoleisesta Minamoto-klaanin lammesta löytyy kolme saarta, vihollisklaani Tairan lammesta neljä saarta. Saarten määrän julkeus aukeaa vain japaniksi – neljää tarkoittava shi kun merkitsee japaniksi myös kuolemaa. Lammen takana on myös Kamakuran aarteita esittelevä National Treasure Museum.

Temppeli on myös kuuluisa yabusame-festivaaleistaan, jotka sisältävät jousiammuntaa hevosen selästä samuraipuvuissa. Se järjestetään vuosittain huhtikuun kolmantena sunnuntaina.

> Vajaan 15 minuutin kävelymatka Kamakuran JR-asemalta. / Osoite: 2-1-31 Yukinoshita, Kamakura. / Museon sisäänpääsy 300–600 ¥ riippuen näyttelystä.

 

Koe: Komachidori-kauppakatu

Kauppakadulta löytyy putiikkia ja herkkukauppaa jos jonkinlaista. On antiikkiliikettä, japanilaisiin furoshiki-kankaisiin erikoistuneita puoteja ja matkamuistomyymälöitä, joiden hintataso on ilahduttavasti Tokiota halvempi. Ruokapaikkoja ja herkkukauppoja löytyy moneen makuun.

Täydellinen viimeinen pysähdys ennen paluuta Tokioon!

 

Syö: Raimugi House Bakery

Kivenheiton päässä Kamachidori-kauppakadusta löytyy suomalainen kahvila, Raimugi House Bakery. Raimugi tarkoittaa japaniksi ruista. Kahvilasta löytyykin erilaisia ruisleipiä, rieskaa ja pullaa, jossa maistuu kunnolla kardemumma.

Visiitillämme kesäkuussa karjalanpiirakat olivat valitettavasti päässeet loppumaan. Kun marmatimme asiaa kaverini kanssa suomeksi, astui suomalainen leipuri keittiön puolelta myymälään. Hän kehotti varaamaan niitä Facebookin kautta, kun Kamakuran reissu on tiedossa.

> Raimugi House Bakeryn (ライ麦ハウスベーカリー) Facebook-sivut täällä. / Osoite: Komachi 2-8-23, Kamakura. 
 

Koe: Kamakuran raitiovaunu

Enoden Railway yhdistää Kamakuran ja Enoshiman saaren. Ratikka on nähtävyys jo itsessään. Kiskot puikkelehtivat läpi tiiviiden asuinalueiden, lähes talojen takapihoilla. Ja kohta toisella puolella humisee meri.

Hyppää ihmeessä kyytiin! Muistathan varoa, ettet hypi kiskoille idyllisiä ratikoita kuvatessasi.

> Raitiovaunun nettisivut täällä.

 

Koe: Meri

Kesäisin Kamakura on kuuluisa myös rantaelämästään ja kuulemma monet tokiolaisnuoret suuntaavat sinne juhlimaan. Surffikulttuuriakin löytyy.

Virallinen rantakausi on heinäkuusta elokuuhun. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä on yksi Tokiota lähimmistä uimapaikoista, joten rauhaa on turha odottaa. Suhtautuminen tatuointeihin on saattaa olla tarkkaa, joten kuvat kannattanee pitää vaatteiden alla piilossa.

> Lisää infoa Kamakuran kaupungin sivuilla täällä ja täällä postaukseni siitä, miten japanilaiset suhtautuvat tatuointeihin.

 

Temppeli: Kotoku-in ja buddha-patsas

Kamakuran tunnusmerkkinä on taivasalla istuva Buddha, joka on seissyt samalla paikalla vuodesta 1512 lähtien. Alunperin sen ympärillä oli temppeli, jonka taifuunit ja maanjäristykset ovat tuhonneet. Vankka 11,4 metriä korkea pronssipatsas kuitenkin kesti sen kaiken.

Naran valtavaan Buddhaan verrattuna patsas on kuitenkin vaatimaton ja TripAdvisorissa monien haukkuma. Varsin pienellä 20 jenin lisämaksulla patsaan sisään pääsee kurkistamaan. Se kannattaa maksaa – on hauskaa katsoa millaisista osista pronssipatsas on veistetty.

Kotoku-in sijaitsee pienen bussimatkan tai raitiovaunuajelun päässä Kamakuran asemalta. Omasta mielestäni vierailu on kuitenkin sen arvoinen, sillä naapurustosta löytyy lisää kiehtovaa nähtävää temppeleiden ystävälle.

> Raitiovaunupysäkki: Hase. / Osoite: 4 -2-28 Hase, Kamakura / Temppelin nettisivut

 

Temppeli: Hase-dera

Viiden minuutin kävelymatkan päässä Naran kuuluisasta Buddhasta on yksi Kamakuran kauneimmista temppeleistä: Hase-dera. Se on nousee rinteeseen ja pitää sisällään sieviä lampia karppeineen ja paljon kaunista puutarhaa.

Välitasanteella on patsaita Jizō-boddhisattvasta, jonka ajatellaan olevan lasten suojelija. Sadat patsaat ovat kuulemma pystyttäneet vanhemmat, jotka ovat kokeneet keskenmenon, kätkytkuoleman tai abortin. Jizō nimittäin kuulemma erityissuojelee lapsia, jotka ovat kuolleet ennen vanhempiaan.

Hase-deran helmenä on yhdeksänmetrinen puusta veistetty patsas, joka esittää Kannonia, myötätunnon jumalatarta. Se on kuulemma veistetty samasta puusta, kuin Naran Hasedera-temppelin Kannon-patsas.

Alueelta löytyy kuulemma myös luolia, joiden sisällä on kauneuden ja vaurauden jumalan Bentenin patsaita. Temppeli on myös kuuluisa hortensioistaan, ja sadekaudella erityisen suosittu.

> Raitiovaunupysäkki: Hase / Osoite: 3-11-2 Hase, Kamakura.

 

+ Tekemistä: Patikointipolut

Kamakurasta löytyy paljon patikoitavaa reippailusta pitävälle. Tällä hetkellä muutamat reitit ovat osittain suljettuina taifuunin aiheuttamien vaurioiden takia, joten tarkista polkujen tilanne allaolevan linkin takaa.

> Japan Guiden tietoa reiteistä täällä.
 

+ Minne seuraavaksi?

Tähän postaukseen on mahtunut vain murto-osa Kamakuran temppelitarjonnasta. Seuraavilla reissuillani tahdon kokea esimerkiksi Tokei-jin.  1200-luvulta 1800-luvulle asti sotilaiden naiset, jotka tahtoivat avioeroa, saattoivat paeta Tōkei-jiin ja kolmen temppelissä vietetyn vuoden jälkeen ero astui voimaan. Aikamoista!

Kamakuran vierestä löytyy myös yksi lempipaikoistani Tokion lähistöllä – Enoshiman temppelisaari. Jos aikaa on, jää ihmeessä Kamakuraan yöksi ja jatka matkaa kohti Enoshimaa.

 

 

Lisää sivuretkiä Tokiosta ja muita tarinoita:

Japanin kulttuurista: katsaus Japanin uskontoihin

Pala Suomea tunnin päästä Tokiosta / Muumin Valley Park ja Metsä

Kawagoe – Edo-kauden historian havinaa Saitamassa

Viikonloppu Hakonessa osa 1 / selviytymisopas

Viikonloppu Hakonessa osa 2 / aktiviteetit

Rakas matkapäiväkirja: Viikonloppureissu Tokiosta Nikkoon

Nikkon Tōshōgū – ehkä koko Japanin hienoin temppeli!

Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Kanazawa

Shirakawa-go, kuvankaunis kylä Japanin alpeilla

lauantai, syyskuu 7, 2019

Shirakawa-gon kylä Japanin alpeilla on kuuluisa historiallisista maataloistaan. UNESCOn maailmanperintölistaltakin löytyvä paikka sopii hyvin päiväretkeksi Takayamasta tai Kanazawasta käsin.

 

Bussin ikkunasta näkyy harvenevia lähiöitä, joiden taustalla nousevat vuoret. Tunnelit lisääntyvät. Jokaisen välissä maisema muuttuu yhä huumaavammaksi. On syviä laaksoja, järviä ja sankkaa metsää.

Olen matkalla Kanazawasta Shirakawa-gon alppikylään. (Matka sujuu näppärästi Kanazawasta Takayamaan kulkevalla bussilla, joka pysähtyy kylässä – aikatauluja voi tarkastella täältä. Lippu kannattaa ostaa ajoissa, sillä samana päivänä aamun bussit olivat jo loppuunmyytyjä. Pääsin vasta niistä viimeiseen, joka vei kylään vasta puoliltapäivin.) 

 

Upeat kuvat olivat saaneet haaveilemaan kylästä jo pitkään. Lopulta bussi kaartaakin laaksoon vuorten väliin, kylä on rakentunut joen varteen. Ensin kuuluisista ruokokattoisista taloista ei näy vilaustakaan, mutta sitten oikea suunta löytyy ja kuvankaunis kylä ylittää kaikki odotukseni. Matalan maan asukille taustalla siintävät vuoret ovat aina yhtä maaginen näky.

Shirakawago on kuuluisa gasshōzukuri-tyylisistä maalaistaloistaan. Nimitys tulee katon harjanteesta, joka näyttää hieman rukoilevilta käsiltä. Kattorakenteet ovat vahvat, jotta ne kantaisivat talven lumimassat. Nyt nimittäin ollaan Japanin alpeilla.

Taloista vanhimmat ovat 250-vuotiaita. Ne eivät kuitenkaan ole olleet täällä aina – taloja on siirretty ympäri aluetta suojeltavaksi Shirakawagon ja läheisen Gokayaman kyliin. Näistä kahdesta Gokayama on koskemattomampi ja vähemmän turistinen, mutta myös hankalammin saavutettava. Niinpä omatoimimatkani kohteeksi valikoitui Shirakawago.

Maalaistaloista osa on auki museoituina, osa kauppoina, ravintoloina ja majataloina. Japanilaisten keskuudessa kylä on erityisen kuuluisa talvikohteena, jolloin maisema on peittynyt paksun lumivaipan alle.

Ulkona 35°c helle saa hikoilemaan, aurinko grillaa ihoa. Näköalapaikalle nousee minibussi 200 jenin hintaan (n. 1,6 €). Tässä helteessä olen ylpeästi laiska ja hyppään kyytiin mielelläni.

Vasta ylhäällä hahmotan kylän pienuuden. Pikkuisia mökkejä riisipeltotilkkujen välissä. Se kaikki olisi todella idyllistä, ellei maisemapaikasta joutuisi taistelemaan. Kaikki tuntuvat haluavan paikalle selfietikkuineen.

Matka alas vuorenrinnettä sujuu kuin laulellen, bussin skipanneet turistit kipuavat ylöspäin raskaammin askelein. Liotan käsiäni ihanan viileässä vuoripuron vedessä, jota tihkuu jyrkästä seinämästä tielle. Heinäkattoiset talot istuvat maisemaan kuin olisivat olleet siellä aina.

 

Japanin alppien kauneutta.

Pyykit paljastavat, että joku asuukin täällä. Vai onkohan se vain majatalon lakanapyykkiä…? 

Täältä on turha etsiä juoma-automaattia – janojuomia myydään vuorilta tulevassa vedessä viilennettynä.

Monen talon yläkerroksissa on esillä maatalouselämäntapaan liittyviä esineitä. Huomaa äärimmäisen japanilainen tohveliasetelma!

Hurjia välineitä ehkä riisin puimiseen? 

 

Kuljen talosta toiseen rivakkaan tahtiin – koska pääsin kylään vasta viimeisellä bussilla, minulla on vain muutama tunti tutustumisaikaa. Suurimpaan osaan maataloista on 300 ¥ sisäänpääsymaksu. Niistä suosituimmat ovat ryhmäturistien valloittamia, vähemmän kuuluisissa taas saa kierrellä lähes yksin.

Muistelen Suomessa näkemiäni maataloustavaroita. Vertaan niitä japanilaisiin kangaspuihin ja koneisiin, joiden käyttötarkoitusta en ymmärrä.

 

Kuten monissa Japanin temppeleissä ja linnoissa, tässäkään rakennustyylissä nauloja ei käytetä. Hienojen puuliitosten sijaan maalaistaloissa puut on tuettu toisiinsa vahvoilla köysillä. 

 

Talojen rakenne on lähes samanlainen. Ensimmäisestä kerroksesta löytyy keittiö ja perheen tatamilattiaiset asuinhuoneet. Savupiippua ei ole. Yläkerrosten katot on rakennettu ilmaviksi, jotta savu pääsisi leijailemaan niiden lävitse.

Rakennuksissa on huomioitu kosteus ja kuumuus – kylmyydeltä suojautuminen sen sijaan on ollut toissijaista.

Ullakkotasoja on perinteisesti kolme. Vain kahta alinta kerrosta käytetään asumiseen, yläkerrokset on varattu silkkiperhosen toukkien kasvattamiseen.

Silkkiperhosen toukkia esillä eräässä taloista.

Jopa kylän Myozenji-temppeli mukailee talojen tyyliä.

Kylän toiselle puolelle vie riippusilta.

 

Heinäkuisena arkipäivänä kylä on kiinalaisten ryhmämatkailijoiden kansoittama. Rauhaa löytyy onneksi nopeasti poikkeamalla reitiltä – ja erityisesti joen toiselta puolelta löytyvästä ulkoilmamuseosta. Sieltä löytyy hieno talokeskittymä, eikä paikalla tunnu olevan ristin sielua.

 

Ulkoilmamuseo, joka oli ehkä 600 ¥ sisäänpääsymaksun vuoksi lähes autio.

Museon alueella on kuitenkin valtavasti taloja, joihin pääsee sisälle. Jos nyt tulisin Skirakawa-goon, katsoisin vain yhden kylän ruuhkaisemmista taloista ja tulisin tänne!

Vaikka pelkäsin ajan loppuvan kesken, kolmessa tunnissa kylä on kierretty. Ehdin välissä jäätelöllekin. Viimeiseksi museoiduksi taloksi valitsen kylän suurimman ja kuuluisimman talon, joka kuului Wadan suvulle. Vauraus näkyy, löytyypä sieltä pikkuinen puutarhakin.

Kun kello alkoi lähestyä neljää ja paluubussiani, ryhmäbussit turisteineen ovat jo ajaneet tiehensä. Shirakawa-go taitaa olla hiljaisena kauneimmillaan. Olisi ollut ihana jäädä johonkin kylän majapaikoista: tarjolla olisi ollut esimerkiksi minshoku-maalaistalomajoitus onseneineen.

Ehkä ensi kerralla tutustun Gokayamaan ja yövyn jossain näistä ihanista taloista!

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Seuraa tätä blogia Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä tai Bloglovinissa!

Japani Päiväretket Tokiosta

Rakas matkapäiväkirja: Viikonloppureissu Tokiosta Nikkoon

tiistai, heinäkuu 23, 2019
Nikkon kuuluisa punainen silta

Matkapäiväkirjamuodossa kesäkuun lopun viikonloppureissu Tokiosta Nikkoon. Luvassa lukuisia temppeleitä, hieman buddhalaista viisautta ja paljon sadetta.

 

Perjantai

Auringonlasku näkyy junan ikkunasta vain kapeana kaistaleena sadepilvien välistä.

Juna kulkee kauemmas Tokion asutuksesta, kohti veden alla olevia riisipeltoja, jotka heijastavat harmaata taivasta. Sade loppuu ja alkaa, loppuu ja alkaa. Maisema hämärtyy.

Olen matkalla Nikkoon – temppelikylään vuorten syliin, sadan kilometrin päähän Tokiosta. Pääsin lähtemään vasta koulun loputtua neljältä (vaihtariarjen tylsiä puolia) ja olin seurannut Google mapsin reittiohjeita orjallisesti. En ollut hoksannut, että Nikkoon meneviä junia kulkee vain kerran tunnissa, ja tietysti lipputiskille saapuessani kuulin haluamani junan olevan jo täysin loppuunmyyty. Privaattiloosseja kuitenkin löytyi (ja junan lähtöön oli viisi minuuttia enkä ehtinyt miettimään B-suunnitelmaa), joten maksoin 1500 ¥ ekstraa omasta neljän hengen vaunuosastostani.

Huvitun omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni, katselen maisemia ja popsin laukun pohjalta löytyneen vohvelin.

Miten sinne pääsee?
> Nikkoon ajaa kätevimmin Tobu -linja Asakusasta, suora Limited Express -juna n. 2700-2800 ¥, kesto 2 h. Vaihdoilla kulkemalla pääsee halvemmalla, mutta matka-aika pitenee. Muita liikkumistapoja voi tutkailla täältä, mikä kannattaa ainakin jos taskussasi on JR Pass.

 

Pääteasemalla Tobu-Nikkossa on pimeää ja hiirenhiljaista, sade on onneksi tauonnut. Ravintolat ja kaupat ovat kiinni, en näe edes SevenElevenin tai FamilyMart -combinin kylttiä. Kiitän onneani, että majapaikkaani on kävelymatka juna-asemalta – jos ei olisi, ainoa kulkumuoto olisi taksi.

Parin kilometrin taivalluksen jälkeen saavun koko reissuhistoriani kämyisimpään hostelliin, pimeään paikkaan joka löyhkää homeelta. En ole ihan varma menikö kalsean suihkuhuoneen ovi edes lukkoon, kun pesen pois Tokion tomut, olosuhteista hieman ahdistuneena.

Kun aamiaisella vielä löydän lisukesalaatista pitkän mustan hiuksen, ihmettelen mistä ihmeestä paikan hyvät arviot ovat peräisin.

Missä majoittua?
> Jos menisin Nikkoon uudestaan, majoittuisin mahdollisimman lähelle Tobu-Nikkon asemaa. Tai valitsisin kalliimman majoituksen, johon sisältyisi nouto asemalta.

 

 

Lauantai

Seuraavana aamuna temppelit kutsuvat – hostelliltani sinne pääsee kätevimmin patikoimalla puolisen tuntia. Maailmanperintökohteet löytyvät onneksi kivenheiton päästä toisistaan.

Aamu on kaunis, on ihanaa nähdä maisemat vihdoin päivänvalossa. Sataa hieman, mutta onneksi niin hennosti, että on vaikea sanoa onko se pikemminkin vain voimakasta sumua.

Säätiedotus lupaili aluksi Nikkoon 25°c, mutta todellisuus on niukin naukin 20°c. Olen kiitollinen, että tajusin pakata pitkälahkeiset housut ja villatakin mukaani. Naureskelen pieneen reppuuni optimistisesti pakkaamilleni shortseille.

Kun saavun paikalle aamuyhdeksältä, ensimmäiset massat ovat jo vallanneet Tōshōgūn temppelin. Temppelirakennukset ovat toinen toistaan upeampia, en tiennyt että tällaisia edes on olemassa Japanissa. (Lue täältä postaukseni Tōshōgūnista.)

Tōshōgū
> Temppelin sisäänpääsy aikuiselta 1300 ¥ / Osoite: 2301 Sannai, Nikko, Tochigi. / Temppeliin on noin puolen tunnin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Seuraava temppeli on naapurista löytyvä Nikko Futarasan-jinja. Harmikseni huomaan, että sen päähalli on remontissa.

Alueella kiinnostavinta on erilaiset shintolaiset luonnonkohteet pyhäkköinä. On valtava puunrunko, jonka sisälle mahtuisi ryömimään, hallitsemattoman näköinen kivikasa ja peliltä tuntuva hyvän onnen määrittelijä. Siinä on tikkuja, joihin heität köydestä tehtyä rengasta. Mikäli saat kolmesta renkaasta yhden osumaan keppeihin, hyvää onnea on tiedossa.

Olen surkea pallopeleissä, joten huonoa tuuria on tietysti luvassa.

Nikko Futarasan-jinja on omistettu kolmelle Nikon pyhälle vuorelle. Se on myös kuuluisa lähteestään, jonka vedellä pitäisi olla parantavia ominaisuuksia.

Vuosittain muutamat alueen sake-panimot tulevat paikalle vedenhakureissulle, ja lahjoittavat kiitokseksi tynnyreitä temppelille.

Nikko Futarasan-jinja
> Temppelin sisäänpääsy aikuiselta 200 ¥ / Osoite: Nakajima 2944, Nikko, Tochigi / Temppeliin on noin puolen tunnin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Pyhälle temppelialueelle johtavaa Shinkyo-siltaa katselen vain etäältä. (Se muuten oikeastaan kuuluu osaksi Futarasan-jinjaa.) Maisema näyttää kauniilta vastarannalta käsin, kun punainen silta piirtyy hämmentävän sinisen veden ylle.

Alkaa olla jo nälkä, joten kiirehdin eteenpäin.

Shinkyo-silta
> Sillalle pääsee kävelemään 300 ¥ pääsymaksua vastaan. / Osoite: 上鉢石町, Tochigi, Nikko  / Temppeliin on noin 20 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Lounastan Megurissa, ehkäpä kauppakadun kauneimmassa ravintolassa, joka tarjoilee pelkkää vegaaniruokaa. On tatamilattiat ja täydellisesti yhteensopivat keramiikkakulhot.

Tilaan yubaa, tofun ”ihoa”, joka on Nikkon erikoisuus. Se muodostuu soijamaitoa pavuista valmistettaessa sivutuotteena maidon pinnalle. Yuban alta löytyy riisiä ja japanilaista shiso-yrttiä, jota Japanin basilikaksikin tituleerataan. Päällä on eleganttia marmeladia ja purevan vahvaa wasabia.

Lisukkeina on pikkelöityä retikkaa, sienipohjaista misokeittoa ja salaattia. Paahdettu vihreä tee täydentää kokonaisuuden ja poistun ravintolasta hymy huulillani.

Meguri
> Lounaat 1400–1700 ¥. Kannattaa tulla ajoissa, koska kun ruoka loppuu, se loppuu. / Osoite: 909 Nakahatsuishimachi, Tochigi, Nikko  / Noin 20 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka.

 

Sade yltyy, jalkoja säästääkseni siirryn takaisin maailmanperintöalueelle bussilla. Katselen Rinno-ji -temppelin zen-meditaatiohallia, jota pääsee tutkimaan ilmaiseksi.

Illalla myöhemmin opin, että samassa paikassa järjestetään myös zazen-meditaatiota – paikan voi varata edellisenä päivänä Tobu-Nikkon turisti-infosta 1000 ¥ hintaan. Minimiosallistujamäärä oli kuitenkin kaksi, eikä kukaan ollut ilmoittautunut sunnuntain tunneille. Ehkä joskus toiste pääsen kokeilemaan perinteistä japanilaista buddhalaista meditointia!

 

Seuraavaksi vuorossa on Taiyū-byō -temppeli, jonne on haudattu Ieyasun pojanpoika Iemitsu (1604–51). Arkkitehtuuri oli samankaltaista kuin päivän aloittaneessa Tōshōgūnissa, mutta ruuhkat olivat vähäisemmät.

Kalsea tihkusade yltyy ja alkaa vähtiellen mennä luihin ja ytimiin asti. ”Sadekausi Japanissa on sellaista ihanaa lämmintä sadetta!” muistelen monen minulle sanoneen. Kesänä 2019 se ei ole pitänyt paikkaansa – ei Tokiossa, eikä ainakaan täällä Nikkossa.

Kipuan kaikki portaat päähallille, jonka katossa on 140 maalattua lohikäärmettä kantamassa rukouksia taivaisiin ja takaisin. Munkki kutsuu kaikki vierailijat istumaan alas ja pitää esittelynsä japaniksi, koukeroista kohteliasta keigoa puhuen. Tahdon olla esimerkillinen turisti, joten istun seizassa, kivuliaasti jalkojeni päällä istuen. (Rakas päiväkirja: Muista harjoitella seizaa kotona, älä vasta virallisissa tilanteissa.)

Sivurakennuksessa kuulemma asui shogunaatin palvelija. Ajan henkeen kuului, että shogunaatin kuluttua heidän palvelijansa tekivät rituaali-itsemurhan perässä. Tämä palvelija elikin loppuelämänsä kuin shogunaatti ei olisi koskaan kuollutkaan, tarjoillen tälle ruokia päivästä toiseen.

Häiriintynyttä vai ihailtavaa, mietin.

Taiyū-byō
> 550 ¥, yhteislippu Sanbutsu-dō-temppelin kanssa 900 ¥. / Osoite: 2307 Sannai, Nikko, Tochigi  / Temppeliin on noin 30–40 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Ostin Rinno-ji -temppelin päähallin Sanbutsu-dōn lipun yhteislippuna jo edellisestä temppelistä, joten päädyn sinne vähän puolivahingossa. Tämäkin temppeli on valitettavasti remontissa, mutta sisäosista pääsee onneksi nauttimaan lähes häiriöttä. (Remontti on kuulemma kestänyt vuosikymmenen ja sen olisi pitänyt loppua keväällä, mutta huput olivat edelleen paikoillaan.)

Sanbutsu-dō on kuulemma Nikkon maailmanperintöalueen suurin rakennus ja mittakaavan ymmärtää, kun näkee valtavat patsaat sen sisällä. Kullatut buddhat esittävät myötätunnon ja armon jumalaa Senjūa, hevosenpäistä Batōa ja Amida Nyoraita. Kuulemma japanilaiset tulevatkin tänne rukoilemaan maailmanrauhaa.

Rinno-ji
> Pelkkä Sanbutsu-dō 400 ¥, yhteislippu Taiyū-byō-temppelin kanssa 900 ¥. Puutarha ja temppeliaarteita sisältävä huone 300 ¥. / Osoite:2300 Sannai, Nikko, Tochigi  / Temppeli on Tōshōgūnin naapurissa. Noin 30–40 minuutin kävelymatka Tobu-Nikkon asemalta tai lyhyt bussimatka (310 ¥ suunta, päiväpassi maksaa 500 ¥).

 

Jaloissani alkaa tuntua, kun olen seissyt koko päivän jaloillani, ja kiusannut niitä vielä seizassa istuen.

Istahdan matchalle Hongu Cafeeseen. Makea anmitsu-annokseni sisältää makeutettua punapaputahnaa, hedelmiä, jäätelöä ja jännittäviä tahmeita kuution muotoisia mocheja. Tuore kirsikka kruunaa annoksen kuin, ööö, kirsikka anmitsun päällä?

Vaikka kahvila sijaitsee vain muutaman metrin päässä autotiestä ja maailmanperintöalueiden polusta, terassilla on hiljaista. Katselen sateen rapinaa ulkona, vieressä on pienelle pyhäkölle johtava torii-portti.

Jalkani ovat niin loppu, ettei edessä taida olla muuta kuin pitkä taivallus takaisin hostellille. Päätän kulkea osan matkasta bussilla, iltapalaksi poimin eväsrasian Tobu-Nikkon asemalta.

Hongu Cafe
> Matcha ja jälkiruoka 1200 ¥ . / Osoite: 2384 Sannai, Nikko, Tochigi.

 

Sunnuntai

Herään sateen rapinaan – tai pikemminkin siihen, kuin joku kaataisi ämpäreittäin vettä talon päälle. Käännän kylkeä ja nukun makeasti vielä vähän pidempään. Edes 11-tuntiset yöunet eivät karkottaneet kaikkia väsymyksen rippeitä.

Lopulta jaksan nousta. Syön aamupalaa laiskasti, eikä sen seasta tänään onneksi löydy hiuksia. Ilahdun, kun joku on pyöräyttänyt kahvin ja toastin kaveriksi banaanismoothien.

Rankkasade ulkona ei ole hellittänyt lainkaan, pohdin mitä tekisin. Tahtoisin nähdä kuuluisan vesiputouksen, mutta olisin sinne päästyäni sateenvarjosta huolimatta varmasti läpimärkä, enkä tiedä saisinko sateen takia fiksuja kuvia. Etsin netistä lähellä olevia tatuoinnit hyväksyviä onseneita, mutta niiden sijainnit ovat vaikeakulkuisia, ja avautuvat vasta iltapäivän puolella. Ja aina on se mahdollisuus, että tulen silti käännytetyksi ovelta.

Aulassa lappaa outoa porukkaa, mietin etten nyt hostellillekaan tahdo jäädä. Niinpä pakkaan reppuni ja lähden asemalle, sitä kautta bussit kun kulkisivat kuitenkin muuallekin.

Kastun muutamassa minuutissa juuri niin paljon, kuin pelkäsinkin. Pian koivet ovat nilkkoihin asti litimärät ja alkaa tulla kylmä.

Istahdan penkille aseman eteen ja katselen, miten ryokanien henkilökunta hakee uudet vierailijat luokseen. Vuorten yllä leijailee epätodellisen kauniita sumupilviä. Joka päivä sama rutiini toistuu, uudet turistit sisään, vanhat turistit junalla takaisin Tokioon.

Väsyttää edelleen, mutta onnellisella tavalla, ja teen harvinaisen ratkaisun – päätän olla lähtemättä yhtään mihinkään. Ostan asemalta junalipun (tällä kertaa saan normaalin istumapaikan) ja uuden bentoon.

Katselen ikkunan vaihtuvia maisemia hajamielisesti ja mietin, että joskus on myös ihan okei todeta, ettei tänään jaksa ja pysty. Luen reissukirjaani (kaverilta lainattu Haruki Murakamin Kafka rannalla) ja syön evääni, kun nälkä iskee.

Mietin, että on hyvä just näin. Ehtii ne vesiputoukset ja järvet nähdä seuraavallakin kerralla!

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri

perjantai, tammikuu 11, 2019

Vajaa vuosi sitten, eräänä kevätiltana, päädyin kirjoittamaan hakukoneeseen “vapaaehtoistyö ulkomailla”.  Ohjauduin Allianssin Nuorisovaihdon sivuille ja sieltä kansainväliseen hakukoneeseen, jossa oli projekteja ympäri maailman. Oli viikonlopun mittaisia leirejä ja projekteja, joissa asuttiin useita kuukausia ulkomailla. Oli siementen lajittelua kasvitieteellisessä puutarhassa, orpokodissa avustamista, festivaalien pystyttämistä ja maataloustöitä.

Katselin ensin Islantia, mutta koska olin opiskellut vuoden Japania, päädyin selaamaan siellä olevia projekteja. Valitsin muutaman suosikin lähinnä sijainnin perusteella, kirjoitin hakemuskirjeen, täytin lomakkeet ja maksoin osallistumismaksun.

Olin jo lähes unohtanut asian, kunnes hyväksymismeili saapui muutamaa viikkoa myöhemmin.

Maisema Japanin maaseudulla

Maatila aamuauringossa.

Päällimmäinen ajatukseni oli epäusko, vaikka olinkin haaveillut vapaaehtoistöistä ulkomailla jo pitkään. Miten käytännön järjestelyt? Entä jos kukaan ei puhu englantia? Entä jos työ on liian rankkaa?

Vahvistuva tunne kuitenkin oli: hitto, miksipä ei? Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä mikään sitonut minua Suomeen. Olin opintovapaalla. Parempaakaan hetkeä ei ollut tiedossa. Siispä järjestelin asiat Suomessa, varasin lennot, hankin Japanin aivokuumerokotteen ja aloin laskea päiviä lähtöön.

Juhannuksen jälkeisenä tiistaina lensin Kansain Itamiin ja asuin muutaman päivän Osakassa totutellen uuteen aikavyöhykkeeseen ja Japanin kesän helteeseen (kostea +35°C). Varsinaiset vapaaehtoistyöt alkoivat viikonloppuna Japanin vapaaehtoistyöorganisaatio NICEn järjestämällä orientaatioleirillä Naran prefektuurissa.

Kohtaamispaikka oli kaukainen lähijuna-asema, jolta oli edessä vielä tunnin minibussimatka maatilalle, jolla leiri pidettiin. Asemalla kohtasin muut leiriläiset. Heistä suurin osa oli Japanista ulkomaille lähteviä vapaaehtoisia, muutamat taas Japaniin vapaaehtoiseksi tulevia ulkomaalaisia. Olin 26-vuotiaana leiriläisistä vanhin, mutta se ei haitannut porukkaan sulautumista ollenkaan.

Ihailin maisemia minibussimatkalla. Asutus harveni ja riisipellot lisääntyivät. Kun näin riisipelloissa ruokaa etsiviä kurkia ensi kertaa, koin yhden elämäni vahvimmista liikuttumisista.

Kaikki oli kuin puupiirroksesta.

Perinteinen japanilainen talo ja rinkkoja.

Vanha japanilainen talo, jossa majoituimme.

Minibussimatkan ja helteessä patikoinnin jälkeen pääsimme viimein perille. Majoituksemme oli vanha japanilainen talo futonlattioineen ja riisipaperiovineen, ilman kuumaa vettä tai jääkaappia. Viikonlopun ohjelmassa oli vuorotellen työtä ja keskusteluja tulevista vapaaehtoistyöpaikoistamme.

Hoidimme talon edessä olevaa riisipeltoa (sen kaikki työvaiheet tehtiin käsin ja lopullinen riisi päätyi luomusakeksi) huiluttelemalla vettä riisintaimien ympärillä, jotta ne kasvaisivat paremmin. Työ oli asennon puolesta rankkaa kaltaiselleni sohvaperunalle, sillä vettä oli melkein polveen saakka. Oli oltava tarkkana mihin astui, ettei astunut vääriin riveihin ja tallonut riisintaimia.

Luonto antoi kuitenkin koko ajan uutta ihmeteltävää. Oli sudenkorentoja lemmenpuuhissa ja mutavellissä asuvia pieniä äyriäisiä.

Kokkasimme yhdessä vuoroissa ja istuimme iltaa erilaisia paikallisia herkkuja napostellen. Välillä joku huusi meidät kaikki katsomaan ulkona olevia kiiltomatoja ja välillä leikittiin erikoisia seuraleikkejä.

Yöllä oli vaikeaa saada unta vanhan talon tatamilla, sammakot ja sirkat huusivat niin lujaa ohuiden seinien takana.

Seuraavana päivänä istutin riisiä, tiputin hattuni riisipeltoon ja poltin ranteeni. Riisipellon vesi oli huomaamattani huuhtonut aurinkorasvani pois.

Seuraavana päivänä kutsuivat myös pidempiaikaiset vapaaehtoistyöt ja matka kohti Hiroshimaa.

Japanilainen lähijuna-asema

Lähijunailua kerrakseen.

+ Purkuleiri

Nämä viikonlopun mittaiset orientaatioleirit toimivat myös pidempien vapaaehtoistöiden purkuleireinä. Oma purkuleirini oli teefarmilla Kioton lähellä. Sillä kertaa majoituimme japanilaisessa koulussa.

Teepellon työ oli merkittävästi riisipeltohommia elegantimpaa – nypimme teepensaista kuolleita lehtiä irti yksi kerrallaan. Työssä piti olla todella hellävarainen, jotta arvokkaat teepensaat eivät kärsineet toimenpiteestä.

Tauoilla joimme kylmää vihreää teetä. Eväänä oli herkullisia jäädytettyjä mandariineja, makeampia kuin yhdetkään Suomessa maistamani.