Browsing Category

Tunnepuoli

Muu höpinä Tunnepuoli

Ajatuksia pidemmistä matkoista ja vaihtoon lähdöstä (vielä 8 vk)

lauantai, helmikuu 2, 2019

Helsingin peittäneissä lumivalleissa tarpoessani olen ajatellut Japania melkein päivittäin. Lasken viikkoja vaihtoon lähtöön. Mietin kaikkia paikkoja minne tahtoisin mennä, mitä ensimmäisenä tahtoisin ostaa combinista evääksi, mistäköhän kaupunginosasta muodostuu suosikkini Tokiossa.

Vapaaehtoistöihin Hiroshimaan lähtiessä yleistunnelma oli täysin toinen. ”Se on vaan kuukausi”, vakuuttelin itselleni kerran toisensa jälkeen. Sovelsin tuota ajatusta kaikkeen, olivatpa kyseessä pakkaamispulmat, kulttuurishokkia aiheuttavat asiat ja se, mitä henkisesti Suomeen jättää.

Tieto vapaaehtoistöihin pääsystä tapahtui muutaman kuukauden varoitusajalla. Käytännön asioiden rivakalta hoitamiselta ei jäänyt aikaa stressille. Omaan kotiin kesäasukas, check, tavaroiden muutto vinttikomeroon ja lapsuudenkotiin, postien siirto, käteisen nostaminen jeneiksi vaihtamista varten, vakuutukset, matkustusilmoitukset ja mitä näitä nyt on.

vesimelonisalaatti ja paistettua halloumia. Kuva henrietta soininen

Läksiäisetkin muistin pitää. Se oli ihana juhannusviikonloppu mökillä ystävieni kanssa. Oli savusaunaa, grillausta, kukkaseppeleiden askartelua ja perisuomalaisen kylmä juhannussää. Katson näitä kuvia aavistuksen haikeana – seuraavan kesäni elän jossain aivan muualla.

Pari päivää läksiäisistä lentokone oli jo heittänyt minut Japanin maaperälle, enkä ehtinyt ajatella mitään sen syvempää. Suurempi shokki alkoi vasta muutaman viikon Hiroshiman arjessa kiinni oltuani. Vaikka ihastusta oli paljon, oli paljon erinäista epämukavuutta ja hämmennystä.

”Se on vaan kuukausi”, hoin itselleni taas ja hymyilin. Kysyjille vastasin ”daijoobu desu”, kaikki hyvin, vaikka se ei aina ollut täysin rehellinen vastaus.

Kuukausi oli nopeasti ohi ja hengästyttävän täynnä kaikkea uutta. Lohduttava mantrani kuukauden pituudesta muuttui loppumisen haikeudeksi ja jälkiviisaudeksi – olisinpa tajunnut heti tehdä niin ja näin ja noin. Suomeen palattuani edessä oli uusi erilainen shokki. Puolitoista kuukautta Japanissa tuntuivat kaukaiselta unelta. Etenkin kun sen kaiken koki yksin, eikä voinut hokea kenellekään: ”muistatko silloin kun.”

Siksi olen ollut onnellinen ja kiitollinen tästä blogista – olen saanut elää noita itselle tärkeitä reissuhetkiä uudestaan.

kaksi tyttöä pyörii kesällä kukkaseppeleet päässä. kuva henrietta soininen

Tokion ja vaihdon osalta tuntuu, että jalkani ovat olleet lähtöasemissa jo kauan. Kotikouluni sisäinen vaihtohaku oli yli vuosi sitten joulukuussa, vaihtokoulun portfolion ja papereiden lähettämistä odottelin marraskuulle asti.

Vajaan puolen vuoden vaihto ei ole kauaa, mutta siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista. Eräs huolenaiheeni on yksi elämäni läheisimmistä ihmisistä, 93-vuotias mummini. Hän on aina ollut suurin reissuinspiraationi. Olen kuunnellut lapsena hänen tarinoitaan 80-luvun Egyptin ja Kiinan reissuista uudestaan ja uudestaan. Mummi on ollut se, joka on jaksanut kuunnella pisimmät selitykset matkoistani ja muiden empiessä hokenut kerran toisensa jälkeen: ”lähde vaan”.

Mutta aina mietin, mitä jos jotain sattuu, kun olen lähes 8 000 kilometrin päässä? Entä jos juuri tämä on se kerta, kun näen hänet viimeisen kerran? Mutta tietysti aina voi olla viimeinen kerta, ihan kenen kanssa ja ihan koska tahansa, eikä sitä saisi ajatella.

Mummini on saanut myös miettimään edesmennyttä pappaani, jonka jutut harvenivat muistisairauden edetessä. Oli kuitenkin yksi aihe, jota hän ei unohtanut – hänen matkansa Kiinaan ja Amerikkaan. Aina kun pakkaan laukkujani tai viimeistään lentokentällä mietin heitä kahta.

> Tämän postauksen kuvat on ottanut lahjakas ystäväni Henrietta Soininen, hänen Facebookinsa täällä. Instagram @henriettasoininen

 

Jatka lukemista:

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri – täällä

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki – täällä