Browsing Category

Tunnepuoli

Japani Kioto Kobe Tunnepuoli Vaihdossa Tokiossa

16. viikko Japanissa / seikkailun onnea ja reissukrapulaa

torstai, heinäkuu 18, 2019
portti Kioton Gionissa

Neljä kuukautta Japanissa takana – vain kuukausi edessä. Tällä viikolla hyödynsin arkivapaat ja koin ihanan reissun.

 

**  Kaupallinen yhteistyö: Arima Onsenin matka toteutettu yhteistyössä Goshoboh-ryokanin kanssa.

Jo lähimetroasema tuntuu rinkka selässä erilaiselta, kun tietää kohta hyppäävänsä Kiotoon vievään yöbussiin. Kihertelen itsekseni lempituntemukseni vallassa – alkavan seikkailun tunnun.

Opin nopeasti, ettei yöbussi ole mukavuudeltaan juuri lähijunaa parempi. Ikkunat ja jopa kuljettajan koppi on peitetty paksuin pimennysverhoin, kapeilla penkeillä mahtuu oikaisemaan itsensä juuri ja juuri. Toisaalta jokaisessa penkissä on tarjolla pikkuruinen peitto ja kupu, jonka saa vedettyä unta etsivän päänsä eteen.

Nukun yhtä surkeasti kuin pitkillä lennoilla, mutta aamulla väsymys on silti kadonnut. Oi Kioto! Tuuppaan rinkkani aseman lokeroon ja otan bussin kohti Arashiyamaa. Tahdon bongata apinoiden suojelupuiston, jossa eläinten sijaan häkissä ovat ihmiset, ja puutarhoja, joihin en viime kesänä ehtinyt.

Väkijoukoista huolimatta Kioto on juuri yhtä ihana, kuin muistinkin. Nautin lämmöstä iholla. Kuulemma Tokiossa ei ole ollut yhtä vähäaurinkoista kesää sitten 90-luvun.

Illalla vaeltelen väsynein jaloin ympäri Gionia ja jokirantaa kasvot sydänsilmäemojina. Poikkean sivukujille, joiden lamput valmistautuvat Gion-matsuriin.

Eivätkä ne ihanat reissupäivät siihen lopu. Kiotosta jatkan onsenkylä Arimaan blogiyhteistyökuvioiden merkeissä, sitten kierrän Koben kaupunkia. Mutta kuin huomaamatta aika kuluu ja istun hiljaisessa baarissa yöbussia odottaen, edamame-pavut seuralaisenani.

En lainkaan tahtoisi lähteä, viime päivät ovat täynnä niin onnellisia välähdyksiä. Koben siluetti Nunobiki-yrttipuutarhasta vuoren rinteeltä käsin, Kioton hiljaiset kadut aamuviideltä. Ariman tunnelmallinen onsenkaupunki, jonka talojen väleissä kuumat lähteet höyryävät ilmaan. Upea ryokan ja erityisesti se parantava vesi, jossa sain kylpeä monta kertaa.

Mutta arki kutsuu, nousen kiltisti bussiini. Tahmaisten tuntien jälkeen Tokiossa vastassa on taas kerran kaatosadetta ja kastun jo tietä ylittäessäni. Sateenvarjo unohtui tietysti Kansaihin.

Lasken, että hukattu sateenvarjo on noin viides tällä reissulla – joko ne ovat vaihtuneet matkan varrella tai unohtuneet jonnekin. (Onneksi combinien halvimmat suuret varjot eivät maksa neljää euroa enempää.)

Seuraavat päivät poden reissukrapulaa, sellaista vahvaa väsymyksenä alkavaa, joka pidemmän päälle kasvaa levottomuudeksi. Moni asia tuntuu vaikuttavan siihen. Viimeisten kouluhommien valmiiksi kurominen, kaikki vaihdon lopun paperityöt, innokkaasti kahmitut free-työt ja ”pakko kokea kaikki nyt”-paniikki, joka johtuu lähestyvästä syksystä ja paluulennosta. Se on päivä päivältä lähempänä.

Yritän miettiä, mikä voisi helpottaa. Aloitan uuden bullet journalin, teen to do-listoja ja suunnitelmia. Kalvava tunne kuitenkin on, että kaipaisin jotain pidemmän tähtäimen odotettavaa. Tiedän yhden lääkkeen, joka auttaisi – lentoliput jonnekin kauas.

Mutta missä määrin se on eskapismin sijaan pakenemista?

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä
13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa
14. viikko Japanissa / arjen paloja ja äänikirjoja
15. viikko Japanissa / lopun alkua

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu höpinä Tunnepuoli

Ajatuksia pidemmistä matkoista ja vaihtoon lähdöstä (vielä 8 vk)

lauantai, helmikuu 2, 2019

Helsingin peittäneissä lumivalleissa tarpoessani olen ajatellut Japania melkein päivittäin. Lasken viikkoja vaihtoon lähtöön. Mietin kaikkia paikkoja minne tahtoisin mennä, mitä ensimmäisenä tahtoisin ostaa combinista evääksi, mistäköhän kaupunginosasta muodostuu suosikkini Tokiossa.

Vapaaehtoistöihin Hiroshimaan lähtiessä yleistunnelma oli täysin toinen. ”Se on vaan kuukausi”, vakuuttelin itselleni kerran toisensa jälkeen. Sovelsin tuota ajatusta kaikkeen, olivatpa kyseessä pakkaamispulmat, kulttuurishokkia aiheuttavat asiat ja se, mitä henkisesti Suomeen jättää.

Tieto vapaaehtoistöihin pääsystä tapahtui muutaman kuukauden varoitusajalla. Käytännön asioiden rivakalta hoitamiselta ei jäänyt aikaa stressille. Omaan kotiin kesäasukas, check, tavaroiden muutto vinttikomeroon ja lapsuudenkotiin, postien siirto, käteisen nostaminen jeneiksi vaihtamista varten, vakuutukset, matkustusilmoitukset ja mitä näitä nyt on.

vesimelonisalaatti ja paistettua halloumia. Kuva henrietta soininen

Läksiäisetkin muistin pitää. Se oli ihana juhannusviikonloppu mökillä ystävieni kanssa. Oli savusaunaa, grillausta, kukkaseppeleiden askartelua ja perisuomalaisen kylmä juhannussää. Katson näitä kuvia aavistuksen haikeana – seuraavan kesäni elän jossain aivan muualla.

Pari päivää läksiäisistä lentokone oli jo heittänyt minut Japanin maaperälle, enkä ehtinyt ajatella mitään sen syvempää. Suurempi shokki alkoi vasta muutaman viikon Hiroshiman arjessa kiinni oltuani. Vaikka ihastusta oli paljon, oli paljon erinäista epämukavuutta ja hämmennystä.

”Se on vaan kuukausi”, hoin itselleni taas ja hymyilin. Kysyjille vastasin ”daijoobu desu”, kaikki hyvin, vaikka se ei aina ollut täysin rehellinen vastaus.

Kuukausi oli nopeasti ohi ja hengästyttävän täynnä kaikkea uutta. Lohduttava mantrani kuukauden pituudesta muuttui loppumisen haikeudeksi ja jälkiviisaudeksi – olisinpa tajunnut heti tehdä niin ja näin ja noin. Suomeen palattuani edessä oli uusi erilainen shokki. Puolitoista kuukautta Japanissa tuntuivat kaukaiselta unelta. Etenkin kun sen kaiken koki yksin, eikä voinut hokea kenellekään: ”muistatko silloin kun.”

Siksi olen ollut onnellinen ja kiitollinen tästä blogista – olen saanut elää noita itselle tärkeitä reissuhetkiä uudestaan.

kaksi tyttöä pyörii kesällä kukkaseppeleet päässä. kuva henrietta soininen

Tokion ja vaihdon osalta tuntuu, että jalkani ovat olleet lähtöasemissa jo kauan. Kotikouluni sisäinen vaihtohaku oli yli vuosi sitten joulukuussa, vaihtokoulun portfolion ja papereiden lähettämistä odottelin marraskuulle asti.

Vajaan puolen vuoden vaihto ei ole kauaa, mutta siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista. Eräs huolenaiheeni on yksi elämäni läheisimmistä ihmisistä, 93-vuotias mummini. Hän on aina ollut suurin reissuinspiraationi. Olen kuunnellut lapsena hänen tarinoitaan 80-luvun Egyptin ja Kiinan reissuista uudestaan ja uudestaan. Mummi on ollut se, joka on jaksanut kuunnella pisimmät selitykset matkoistani ja muiden empiessä hokenut kerran toisensa jälkeen: ”lähde vaan”.

Mutta aina mietin, mitä jos jotain sattuu, kun olen lähes 8 000 kilometrin päässä? Entä jos juuri tämä on se kerta, kun näen hänet viimeisen kerran? Mutta tietysti aina voi olla viimeinen kerta, ihan kenen kanssa ja ihan koska tahansa, eikä sitä saisi ajatella.

Mummini on saanut myös miettimään edesmennyttä pappaani, jonka jutut harvenivat muistisairauden edetessä. Oli kuitenkin yksi aihe, jota hän ei unohtanut – hänen matkansa Kiinaan ja Amerikkaan. Aina kun pakkaan laukkujani tai viimeistään lentokentällä mietin heitä kahta.

> Tämän postauksen kuvat on ottanut lahjakas ystäväni Henrietta Soininen, hänen Facebookinsa täällä. Instagram @henriettasoininen

 

Jatka lukemista:

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri – täällä

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki – täällä