Browsing Category

Muu höpinä

Kulttuurivinkit Pääkaupunkiseutu Tapahtumat

Nojatuolimatkoja Helsingistä: Rakkautta & Anarkiaa alkaa torstaina

tiistai, syyskuu 17, 2019
Kaupallinen yhteistyö: Rakkautta & Anarkiaa

Nojatuolimatkoja tarjolla! Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tarjoilee tänäkin vuonna syksyn parhaan kattauksen elokuvia ympäri maailman.

 

Kerran vuodessa olen ottanut töistä lomaa ja lähtenyt nojatuolimatkalle. Rakkautta ja Anarkiaa on nimittäin harvoja reissuja, joista nautin yhtä paljon kuin niistä oikeista kaukomatkoista. Mutta tämä trippi ei vaadi edes lentolippua (tai lisää hiilidioksidipäästöjä)!

Olen ollut R&A:ssa monena vuonna vapaaehtoisena. Palvellut festivaalivieraita infossa, jakanut julisteita, jännittänyt mikrofoniin puhumista Savoyssä ja ohjannut satoja lapsia Pulpettikino-näytökseen. Olen juossut alle kymmenessä minuutissa Kaisaniemestä Orioniin ehtiäkseni seuraavaan leffaan. Olen nähnyt huikeita vieraita Spike Leestä indie-elokuvien ohjaajiin ja kuunnellut kyselytilaisuuksia seuraavasta elokuvasta myöhästymisen uhalla. Olen tanssinut karonkassa pikkutunneille ja kikatellut kauhuelokuvassa kaverien kanssa salaa viiniä siemaillen. (Nykyään Bio Rexissä on onneksi anniskeluoikeudet, joten myöhäiselokuvan voi kruunata punkkulasillisella ihan sallitustikin.) 

Olen voinut pahoin katsoessani eturivistä käsivarakameralla kuvattua elokuvaa (Victoria). Ja välillä on torkahdeltukin – erityisesti skotlantilaisiin elokuviin, joiden murteesta en ole saanut selvää ilman tekstityksiä. Olen itkenyt hysteerisesti, nauranut vatsani kipeäksi ja kurkkinut liian pelottavaa leffaa puoliksi huivin taakse piiloutuen. Elänyt fiktiivisten tarinoiden kautta monta elämää muutaman festivaalipäivän aikana.

Tänä vuonna olen katsonut Aasia-aiheisia elokuvia ennakkoon, niistä lisää seuraavassa postauksessani.

Sitä ennen on luvassa kokeneen leffafestarikävijän tärpit, joilla saat elokuvafestivaaleista kaiken irti!

Selviytymisopas Rakkautta & Anarkiaan:

1. Ajoita päivät oikein. Jos velvollisuudet eivät paina, päivässä ehtii parhaimmillaan katsomaan neljästä viiteen elokuvaa. Oma mukavuusrajani menee neljässä, kunhan muistaa taktikoida. Neljää draamaa ei jaksa katsoa peräkkäin, useampi itkuleffa alkaa masentaa liikaa. Taktikoi genrejen välillä. Hyvä kaava voi kuulua esimerkiksi näin: draama, lempeä animaatio, trilleri, komedia.

2. Taklaa valinnanvaikeus. Festivaalitärppejä ovat kirjoittaneet mm. Kalle Kinnunen (jos vain näkisi maksumuurin taakse…) ja Episodi. Myöskään Avainelokuvat-kategorian elokuvilla harvoin joutuu pettymään. Jos aikaa on rajoitusti, kannattaa skipata monen sadan elokuvan mittainen ohjelmisto ja katsoa vain aikataulua. Sieltä voi tutkia valikoimaa vain esitysajankohdan mukaan.

Ja lähtökohtaisesti – festivaaleille valitaan harvoin umpihuonoja leffoja. Monet festivaalisuosikkini ovat löytyneet puolivahingossa kohta alkavaan leffaan päätymällä.

3. Hommaa sarjakortti. Yksittäiselle elokuvalipulle tulee hintaa 10€, mutta viiden, 11 tai 20 lipun sarjakortti laskee yksittäisen lipun hintaa n. kahdeksaan euroon. Tänä vuonna niiden rinnalla on myös ympäristölippu, joiden hinnasta lahjoitetaan Baltic Sea Action Groupille tai Luonnonperintösäätiölle.

4. Muista syödä. Elokuvafestari-pro pitää laukun pohjalla aina suklaata, vesipulloa ja pähkinöitä, joilla selviää pahimman nälän yli. Kannattaa laskea elokuvien välinen aika ja pohtia, millaiseen syömiseen jää aikaa. Monesti pelastus on löytynyt patongeista, kaupan salaattibaarista ja buffeteista, joissa syömään pääsee saman tien.

5. Jää kuuntelemaan se Q&A. Festivaalien uniikeinta antia ovat kohtaamiset elokuvien tekijöiden kanssa ja päästä kuulemaan heidän ajatuksiaan livenä. Tänä vuona vieraina on mm. Nick Caven työpari Warren Ellis, loput löytyvät täältä.

6. Muista oheisohjelmat. Keskustelutilaisuuksia, iltakemuja ja masterclasseja ammattilaisille. Tämän vuoden oheisohjelmaan voi tutustua täällä.

7. Nauti! Missä muualla ihmiset taputtavat tyhjälle valkokankaalle elokuvan loputtua? Tai jäävät leffan jälkeen puhisemaan Bio Rexin ulko-ovien taakse, kun eivät millään malta lopettaa tunnelmointia?

Paras aika vuodesta vuodesta alkaa ylihuomenna! Ja onneksi se jatkuu kymmenen päivää.

 

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Tätä blogia voit seurata Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu höpinä Vaihdossa Tokiossa

Paluupäiväkirja

sunnuntai, syyskuu 1, 2019

Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.

 

Päivä 1

Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.

Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.

 

Päivä 2

Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.

Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.

”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.

Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.

Päivä 3

Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.

Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.

Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.

Kyl tää tästä.

 

Päivä 4

Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.

Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.

Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.

 

Päivä 5

Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.

Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.

Kaikki tuntuu niin pieneltä.

 

Päivä 6

On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.

Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.

Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.

 

Päivä 7

Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.

Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.

Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.

 

Päivä 8

Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.

Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.

 

Päivä 9

Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.

Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)

 

Päivä 10

On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.

Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.

”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?

 

Päivä 11

Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.

Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.

 

Päivä 12

Valitan suomiarjesta siskolleni.

”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.

 

Päivä 13

Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.

Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.

 

Päivä 14

Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.

Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.

Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.

Palaan pian! <3

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu höpinä

Reissujuttujen en ole koskaan-haaste

perjantai, elokuu 16, 2019

Sain Cillamarialta haasteen kirjoittaa reissujen jutuista, jotka ovat jääneet kokematta. Tässä muutama tunnustus!

 

En ole koskaan lentänyt bisnesluokassa. Tekosyynä käytän sitä, että pelkäisin totuttavani itseni liian hyvään tasoon ja economyyn ahtautuminen alkaisi harmittaa. Todellisuudessa syy on aika paljon simppelimpi – eihän mulla sellaisiin ole varaa!

En ole koskaan käynyt muissa maanosissa kuin Euroopassa ja Aasiassa. Suurin osa matkailuhaaveistani kyllä suuntautuu noille main, mutta toivottavasti tulevaisuudessa pääsen laajentamaan maailmankuvaani! Haaveissa ainakin: Uusi-Seelanti, Australia, Meksiko, Kanada…

En ole koskaan kokenut lomaromanssia. On sitä joskus tullut Tinder-treffeillä käytyä, mutta en ole koskaan ihastunut.

En ole koskaan vuokrannut autoa ulkomailla. Kansainvälinen ajokortti puuttuu ja olen aika ujo kuski. Haluaisin kuitenkin rohkaistua, sillä moneen paikkaan pääsisi helpoiten autolla.

En ole koskaan vuokrannut muuten skootteriakaan. Ainoa Thaimaan saari, jolla niin meinasin muistaa tehdä, oli pelottavan vuoristoinen Koh Chang. Niinpä jänistin. Taiwanin reissullani olin ajatellut vuokraavani skootterin pienellä Green Islandilla, mutta lähtöpäivänä lautat oli peruttu lähistöllä riehuvan taifuunin takia. (Niinpä päädyin luonnonkauniiseen Hualieniin delfiinisafarille ja kansallispuistokierrokselle. Saattoi olla parempi B-suunnitelma, kuin se A!)

En ole koskaan joutunut ulkomailla sairaalaan. Koputan puuta, ettei tarvitse jatkossakaan. Ainoa kerta ulkomaalaisella klinikalla oli täällä Japanissa, kun otin tehosterokotteen Japanin aivokuumetta vastaan. Se ei ole Japaniin reissaavalle välttämätön, mutta Taiwanissa tautia esiintyy enemmän.

En ole koskaan reissannut kaveriporukalla. Matkustan yleensä yksin, senhetkisten kumppanien tai perheenjäsenteni seurassa.

En ole koskaan ollut kännissä kaukomailla. (Ja nyt ei puhuta ruotsinlaivoista tai Tallinnasta…) Saatan ottaa yhden tai jopa olla seitinohuessa pikkusievässä, mutta tykkään jättää sen siihen. Alkoholin välttely on myös todella helppo tapa säästää reissubudjetista – puhumattakaan siitä, että nykyään krapuloista on tullut kauheita. Ja toisaalta taidan olla vähän neuroottinen: edes turvallisessa maassa kännääminen ei tunnu turvalliselta idealta, vaikka salarymanit kuinka nukkuvat humalaansa pois kaduilla.

En ole koskaan ollut aikuisena pakettimatkalla. Ajatus samalla kauhistuttaa (kaikki ne oman lapsuuteni kiljuvat Bamse-clubit…) ja toisaalta hieman kiehtookin. Ai että asuisin vain jossain ja joku hakisi minut aamulla retkille, eikä tarvitsisi itse selvittää, säätää ja kilpailuttaa! Ehkä pitää joskus testata, onko pakettimatkailu yhtä kalkkeutunutta kuin mielikuvissani. 

En ole koskaan sukeltanut. Sukellusvälineet ja happipullot aiheuttavat paniikkia ihmiselle, joka hädin tuskin uskaltaa hengittää snorkkelin läpi. Pysyn siis mielelläni pinnassa, kiitos! Snorklailu sen sijaan on ihanaa.

En ole koskaan interreilannut. Moni kaveri reilasi lukion jälkeisenä kesänä, mutta itse keksin reissuharrastukseni myöhempään. Ja sitten reili jotenkin vain jäi tekemättä, kun keksin kaukomatkailun. Mutta miksei sitä lähtisi vaikka jo ensi kesänä Eurooppaa kiertelemään?

 

Apua, tästähän tuli sellainen fiilis, että en ole vielä mitään ehtinyt tehdä! Mutta onneksi on koko elämä aikaa.

Haastan mukaan Boarding Timen Jennin ja Adventurista-blogin Annakaisan.

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Kioto Kobe Tunnepuoli Vaihdossa Tokiossa

16. viikko Japanissa / seikkailun onnea ja reissukrapulaa

torstai, heinäkuu 18, 2019
portti Kioton Gionissa

Neljä kuukautta Japanissa takana – vain kuukausi edessä. Tällä viikolla hyödynsin arkivapaat ja koin ihanan reissun.

 

**  Kaupallinen yhteistyö: Arima Onsenin matka toteutettu yhteistyössä Goshoboh-ryokanin kanssa.

Jo lähimetroasema tuntuu rinkka selässä erilaiselta, kun tietää kohta hyppäävänsä Kiotoon vievään yöbussiin. Kihertelen itsekseni lempituntemukseni vallassa – alkavan seikkailun tunnun.

Opin nopeasti, ettei yöbussi ole mukavuudeltaan juuri lähijunaa parempi. Ikkunat ja jopa kuljettajan koppi on peitetty paksuin pimennysverhoin, kapeilla penkeillä mahtuu oikaisemaan itsensä juuri ja juuri. Toisaalta jokaisessa penkissä on tarjolla pikkuruinen peitto ja kupu, jonka saa vedettyä unta etsivän päänsä eteen.

Nukun yhtä surkeasti kuin pitkillä lennoilla, mutta aamulla väsymys on silti kadonnut. Oi Kioto! Tuuppaan rinkkani aseman lokeroon ja otan bussin kohti Arashiyamaa. Tahdon bongata apinoiden suojelupuiston, jossa eläinten sijaan häkissä ovat ihmiset, ja puutarhoja, joihin en viime kesänä ehtinyt.

Väkijoukoista huolimatta Kioto on juuri yhtä ihana, kuin muistinkin. Nautin lämmöstä iholla. Kuulemma Tokiossa ei ole ollut yhtä vähäaurinkoista kesää sitten 90-luvun.

Illalla vaeltelen väsynein jaloin ympäri Gionia ja jokirantaa kasvot sydänsilmäemojina. Poikkean sivukujille, joiden lamput valmistautuvat Gion-matsuriin.

Eivätkä ne ihanat reissupäivät siihen lopu. Kiotosta jatkan onsenkylä Arimaan blogiyhteistyökuvioiden merkeissä, sitten kierrän Koben kaupunkia. Mutta kuin huomaamatta aika kuluu ja istun hiljaisessa baarissa yöbussia odottaen, edamame-pavut seuralaisenani.

En lainkaan tahtoisi lähteä, viime päivät ovat täynnä niin onnellisia välähdyksiä. Koben siluetti Nunobiki-yrttipuutarhasta vuoren rinteeltä käsin, Kioton hiljaiset kadut aamuviideltä. Ariman tunnelmallinen onsenkaupunki, jonka talojen väleissä kuumat lähteet höyryävät ilmaan. Upea ryokan ja erityisesti se parantava vesi, jossa sain kylpeä monta kertaa.

Mutta arki kutsuu, nousen kiltisti bussiini. Tahmaisten tuntien jälkeen Tokiossa vastassa on taas kerran kaatosadetta ja kastun jo tietä ylittäessäni. Sateenvarjo unohtui tietysti Kansaihin.

Lasken, että hukattu sateenvarjo on noin viides tällä reissulla – joko ne ovat vaihtuneet matkan varrella tai unohtuneet jonnekin. (Onneksi combinien halvimmat suuret varjot eivät maksa neljää euroa enempää.)

Seuraavat päivät poden reissukrapulaa, sellaista vahvaa väsymyksenä alkavaa, joka pidemmän päälle kasvaa levottomuudeksi. Moni asia tuntuu vaikuttavan siihen. Viimeisten kouluhommien valmiiksi kurominen, kaikki vaihdon lopun paperityöt, innokkaasti kahmitut free-työt ja ”pakko kokea kaikki nyt”-paniikki, joka johtuu lähestyvästä syksystä ja paluulennosta. Se on päivä päivältä lähempänä.

Yritän miettiä, mikä voisi helpottaa. Aloitan uuden bullet journalin, teen to do-listoja ja suunnitelmia. Kalvava tunne kuitenkin on, että kaipaisin jotain pidemmän tähtäimen odotettavaa. Tiedän yhden lääkkeen, joka auttaisi – lentoliput jonnekin kauas.

Mutta missä määrin se on eskapismin sijaan pakenemista?

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää
Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia
Neljäs viikko Japanissa / taidekouluarki alkaa
Viides viikko Japanissa / on siis kevät
Kuudes viikko Japanissa / asioita, jotka ärsyttävät
Seitsemäs viikko Japanissa / sopeutumista
Kahdeksas viikko Japanissa / mitä kuuluu oikeasti -haaste
Yhdeksäs viikko Japanissa / kuulumiset listoina ja videona!
Kymmenes viikko Japanissa / köhää ja kouluhommia
11. viikko Japanissa / sadekausi alkaa
12. viikko Japanissa / asioita, joita ei jää ikävä
13. viikko Japanissa / yhteiskuntapohdintaa
14. viikko Japanissa / arjen paloja ja äänikirjoja
15. viikko Japanissa / lopun alkua

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Haaveilu ja inspiraatio Matkavinkit Muu höpinä

Yksin matkustamisen hyvät ja huonot puolet

lauantai, maaliskuu 30, 2019
iida temppelin pihassa ja kirsikkapuu
Kannattaako soolomatka? Mitkä ovat yksin matkustamisen hyvät ja huonot puolet? Kolme eri pituista reissua koettuani, tässä muutama huomio.

 

+ Näet enemmän

Ensimmäisellä soolomatkallani Singaporeen opin, että yksin matkustaessaan ehtii nähdä paljon enemmän kuin seurassa. Jo ensimmäisenä päivänäni ehdin kierrellä China Townia, käydä shoppailukatu Orchad Roadilla (ostamassa Uniqlosta hellehousut, sillä reiteni olivat hiertyneet ilkeästi yhteen hameessa helteessä) ja lähteä vielä Marina Bay Sandsin alueelle ja Gardens by the Bay-puistoon. Aikaa ei kulu neuvottelemiseen ja ruokapaikoiksi valitsee helposti ravintoloiden sijaan katuruokapaikkoja (ainakin hawkersien täyttämässä Singaporessa, jossa ravintolat ovat myös hinnoissaan).

Yksin asioista myös selviää nopeammin. En osaa jäädä notkumaan ravintolapöytiin yksikseni, mitä varmasti tekisin, jos olisi juttuseuraa.

 

+ Olet vapaa kompromisseista

Voit matkustaa juuri silloin kun haluat ja juuri sinne minne haluat. Herätä juuri niin aikaisin kuin tahdot, syödä juuri sitä mitä tahdot. Jäädä hotellilakanoihin jos tahdot tai kävellä jalkasi rikki aamusta iltaan nähtävyyksiä kiertämällä.

Olen yksin matkustaessani oppinut kuuntelemaan (ja hyväksymään!) temperementtiani. Välillä reissurytmini on niin överi, ettei siihen sulautuvaa seuralaista ole vielä löytynyt, ja välillä taas väsähdän täysin ja laiskottelen huolella.

 

+ Opit itsestäsi

Olen oppinut, että jaksan kierrellä uutta kaupunkia yksin korkeintaan viiden päivän verran. Sitten alan kaivata järjestettyä ohjelmaa, kahvittelua puolituttujen kanssa tai mitä tahansa, jossa pääsee juttelemaan muille ihmisille.

Olen myös oppinut, että väärällä aikavyöhykkeellä on helpompi huijata olevansa aamuvirkku, kunhan ei opeta kehoaan heräämään yhtä myöhään kuin Suomessa.

Ja niin kliseistä kuin se onkin, kaukaa on helpompi nähdä lähelle. Yksin matkustaessa on aikaa pohdiskelulle. Olen oppinut arvostamaan Suomen arjessa tärkeitä juttuja ja koen samalla arvojeni kirkastuneen.

Iida kukkapuskassa

– Sinulta puuttuu kuvaaja

Tämä kohta nyt on puolivitsillä, mutta puhelimeni on täynnä ylläolevan kaltaisia räpsyjä, joissa poseeraan ties minkä turhan objektin vieressä. Öäähh, minäkin haluan täydellisiä Instagram-kuvia! (Näitä kun kehtaa tunkea korkeintaan Instan storyyn.)

Rauhallisissa paikoissa kehtaan askarrella ajastimien kanssa, mutta kyllä se tyhjään poseeraaminen silloinkin vähän hävettää. Vai pitäisikö sittenkin niiden Instagram-poikaystävien puoliskojen hävetä, eikä minun..?

 

+ Yksin ei ole yksin

Siellä missä on wifi, siellä on myös kaikki ystävät ja perheenjäsenet.

Minulle ulkomailla yksin olo on jopa lähentänyt välejä perheenjäseniin Suomessa. Ja kuinka harvoin sitä tulee Suomessa soiteltua sanoen: ”äiti, arvaa mitä mä näin tänään?” 

(No joo, tulee sitä välillä, mutta yksin reissatessa teen sitä paljon enemmän!)

 

+ Helpompi jutella muille

Omat soolomatkani ovat sijoittuneet sellaisiin maihin, joissa usein tunnutaan pitävän etäisyyttä muihin ihmisiin. Yksin matkustaessa on saanut helposti juttuseuraa muista sooloreissaajista, ainakin silloin kun itse kehtaa avata suunsa.

Hostellien yleiset tilat ovat parhaita paikkoja sosialisointiin. Nyrkkisääntönä toimii, että mitä pienempi paikka, sitä helpommin ihmisiin tulee tutustuttua. Paras hostellimeininki oli viime kesänä pikkukaupunki Kurashikissa, jossa oli niin vähän ihmisiä, että kaikki juttelivat kaikkien kanssa.

iida punaisten torii-porttien alla

+ Kohtaamiset

Viimeisenä Osakan iltanani päädyin pienenpieneen kalaravintolaan. Se oli käytännössä vain yksi baaritiski, jonka toisella puolella kokki valmisti annokset. Juttelimme niitä näitä, omasta reissustani ja siitä miten Jay Z oli käynyt asiakkaana tuossa samassa paikassa. Meinasin vuodattaa pari kyyneltä ravintolan suussasulavan herkullisen sashimin vuoksi.

Sitten ravintolan ovi avautui ja sisään tupsahti viisi pukumiestä, jotka mahtuivat juuri ja juuri tuon saman tiskin ääreen. Yksin reissaava nainen oli heille ihmetys, mutta ei pätkääkään ahdistelevassa hengessä. Juttelimme kotimaistamme, vaahtosimme animesta, maistelimme annoksia ristiin.

Tuollaisissa hetkissä sitä miettii, että vaikka kuinka erilaista elämää elettäisiin, ihmisissä on usein enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Niinkuin vaikka rakkaus hyvään sashimiin.

 

+ Opit tyyneyttä ja kantamaan vastuuta

Ajelet väärällä metrolla väärään suuntaan, korjaat suunnan ja jäät pois väärällä pysäkillä. Nälkäkin alkaa kalvaa. On mielenkiintoista tunnistaa itsessään se ärsytys, joka saa välillä mököttämään matkaseuralaiselleen, ja kantaa se itse.

Yksin reissaaminen onkin opettanut todella paljon omien virheiden sietämisestä. Vaikka se saattaa välillä tarkoittaa, että matka Osakasta ihanaan Ujiin muuttuisi tunnin matkasta kolmeen tuntiin, koska jäät neljästi väärällä pysäkillä ja Google maps unohtaa laskea väliasemilla pysähtymiset matka-aikaan.

Maailman mittakaavassa aika pieni munaus kuitenkin.

iida ja matkalaukku

+ Opit paremmaksi päätösten tekijäksi

Opit jämäkkyyttä, kun kaikki pitää tehdä ihan ite. Yksikin reissupäivä pitää sisällään valtavasti erilaisia päätöksiä: missä ja mitä söisi, mitä tekisi, minne menisi… Vaikka porukassa reissaaminen vaatii välillä tylsiä kompromisseja, välillä haluaisi lomailla päätöksenteosta ja myötäillä muita.

Nimimerkillä: edelleen vähän väsyneenä Tokiossa, enkä meinaa keksiä tekemistä.

 

– Toisaalta välillä yksin on tosi yksin

Jos ollaan rehellisiä, välillä yksin matkustaminen tuntuu hiljaisuusretriitiltä.

Englannin kielessä on osuvasti eroteltu positiivinen yksinolo solitude ja negatiivinen loneliness. Yksin reissaaminen pitää sisällään molempia – enemmän ensimmäistä, mutta myös sitä jälkimmäistä. Haikeus iskee välillä, kun kaveriporukat ovat nauraen menossa alkuillan menoihinsa, vanha pariskunta nojailee toisiinsa kirsikankukkia katsellessaan tai ystävykset parantavat maailmaa kahvikupin yli. Tai sitten se iskee somessa, kun katsot Suomen ihmisiäsi, joiden luona et ole.

Silloin helpottaa WhatsApp-olkapää, mutta sitäkin enemmän kylmä realismi. ”Itsehän sä tänne halusit. Ja kohta olet taas Suomessa ja tahdot taas lähteä jonnekin!”

 

+ Saatat myös voimaantua

Kun sohvaperuna raahaa ylipakattua rinkkaa ympäri Kansaita, mikä aiheuttaa hikeä, hiertymiä ja turhautumisraivoa, voi samalla myös myhäillä itsekseen.

Pärjään hienosti yksin!

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä, tällä hetkellä seikkaillaan Tokiossa. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu höpinä

Viimeisten viikkojen tunnelmat

keskiviikko, maaliskuu 13, 2019
asetelma pöydällä: japanin matkaopas, pocky-karkkeja ja vaaleanpunaisia neilikoita

Aikaa lähtöön: 12 päivää

On koko ajan muuttuvia pakkauslistoja ja kutkuttavaa lähtemisen tunnetta.

On shikoshookain eli japanilaisen esittäytymispuheen harjoittelua. ”Hei, olen Iida Suomesta. Opiskelen digitaalista viestintää ja olen vaihdossa Tokiossa elokuuhun asti. Pidän kovasti japanilaisesta ruoasta, designista ja temppeleistä. Tahdon oppia japanin kieltä ja odotan innolla vaihto-opiskeluelämää.” Sanat alkavat juuttua kurkkuuni, kun kuvittelen eteeni tuijottavan japanilaisluokan, pahimmillaan koko koulun juhlasalin. Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka ovat sosiaalisia puhuessaan isossakin porukassa suunnittelematta, mutta unohtavat sanansa heti kun on kyse puheesta tai esitelmästä.

On Helsingin joka päivä muuttuva sää: pakkasta, loskaa, keväistä aurinkoa, loskaa, pakkasta. Millä vaatteilla pärjäisi parhaiten Tokion keväässä?

On halauksia ja hyvästelyjä. Onnellisuutta ja haikeutta. Sellaista epäselvyyttä, kun ei aivan tiedä johtuvatko silmäkulmiin tunkevat kyyneleet onnesta vai surusta. Puoli vuotta voi tuntua jollekin nopealta hetkeltä, mutta minulle se on pisin aika koskaan pois kotoa.

vaaleanpunaisia neilikkoja ja unimaski

On Instagramin sakura-hashtagien vakoilua. Ovatkohan ne viime vuoden kuvia, eivät kai ne kirsikankukat siellä vielä kuki? Jotkut pinkit kukat siellä kukkivat kuitenkin? Mutta eivät ne nyt kai kuukautta etuajassa, eivät, eiväthän…?

On tunnetta, että koko ajan on kiire jonnekin, mutta silti ei saa juuri mitään aikaiseksi. Haahuilen enkä malta keskittyä. Japaninläksyjen sijaan päädyn lueskelemaan Japanin Suomen suurlähettilään CV:tä, kommentoimaan muiden matkablogeja ja katsomaan puolet Eläinvideokerhon videoista.

On hoidettu tsiljoona pientä liikkuvaa asiaa. Soiteltu pankkiin ja luottokorttiyhtiöön. Kilpailutettu vahingossa suomalainen puhelinliittymä ja tilattu Hanedan kentälle japanilainen SIM-kortti epäilyttävän edulliseen hintaan.

On haaveiltu vaihdon aikana tehtävistä viikonloppureissuista. Hakone, Kanazawa ja Nikko ovat ainakin listallani. Kyushu, Japanin pääsaarista eteläisin, polttelee kuultuani JAL Japan Explorer -passista, jolla turistit voivat lentää Japanin sisällä kiinteään hintaan.

On pullottava passi, jonka sivuille on liimattu puolen vuoden opiskelijaviisumi.

asetelma, jossa on vaihtokoulun esite, passi ja japanin adapteri

On ihmetystä siitä, miten nopeasti viimeiset päivät Suomessa katoavat.

On ilmaisuvaikeuksia. ”Oon vähän stressaantunut”, sanon ystävälle ja alan heti ottaa sanojani takaisin. Stressi kuulostaa liian negatiiviselta sanavalinnalta. Onko positiiviselle stressille sanaa? Sille tunteelle, kun on onnellinen, mutta ihan hirvittävän levoton ja keskittymiskyvytön.

On viimeisiä pakkopulla-kouluhommia. Pahimmillaan taidan kirjoitella esseitä Tokiosta käsin. Onneksi Japanin koulujutut alkavat vasta huhtikuun puolella!

On myös upea uusi kamera, jonka ostamista aiemmin pähkäilin. Päädyin hintahirvittelyistäni huolimatta Sonyn A6400:n ja kiinteään 1.8/35 mm linssiin. Päivitystä aiheeseen myöhemmin!

On lähtemisen pelko ja samalla hirveä polte. Saisinpa jo olla koneessa!

Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!