Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.
Päivä 1
Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.
Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.
Päivä 2
Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.
Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.
”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.
Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.
Päivä 3
Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.
Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.
Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.
Kyl tää tästä.
Päivä 4
Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.
Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.
Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.
Päivä 5
Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.
Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.
Kaikki tuntuu niin pieneltä.
Päivä 6
On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.
Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.
Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.
Päivä 7
Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.
Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.
Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.
Päivä 8
Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.
Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.
Päivä 9
Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.
Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)
Päivä 10
On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.
Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.
”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?
Päivä 11
Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.
Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.
Päivä 12
Valitan suomiarjesta siskolleni.
”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.
Päivä 13
Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.
Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.
Päivä 14
Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.
Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.
Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.
Palaan pian! <3
—
Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!
Japanilaista kasvisruokaa fiineimmillään – buddhalaismunkkien shōjin ryōria.
Tamagoyakia välipalaksi Tsukijin ulkotorilla.
Ravintolaversio kouluruokavakiostani kitsune udonista.
Japanilaisten kotiruokien klassikko – karii raisu eli curry-riisi.
Kampuksen eeppinen patsas. 
Sadekausi alkaa väistyä ja hellekesän kukat avautua.
