All Posts By

Iida In Translation

Kulttuurivinkit Pääkaupunkiseutu Tapahtumat

Nojatuolimatkoja Helsingistä: Rakkautta & Anarkiaa alkaa torstaina

tiistai, syyskuu 17, 2019
Kaupallinen yhteistyö: Rakkautta & Anarkiaa

Nojatuolimatkoja tarjolla! Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tarjoilee tänäkin vuonna syksyn parhaan kattauksen elokuvia ympäri maailman.

 

Kerran vuodessa olen ottanut töistä lomaa ja lähtenyt nojatuolimatkalle. Rakkautta ja Anarkiaa on nimittäin harvoja reissuja, joista nautin yhtä paljon kuin niistä oikeista kaukomatkoista. Mutta tämä trippi ei vaadi edes lentolippua (tai lisää hiilidioksidipäästöjä)!

Olen ollut R&A:ssa monena vuonna vapaaehtoisena. Palvellut festivaalivieraita infossa, jakanut julisteita, jännittänyt mikrofoniin puhumista Savoyssä ja ohjannut satoja lapsia Pulpettikino-näytökseen. Olen juossut alle kymmenessä minuutissa Kaisaniemestä Orioniin ehtiäkseni seuraavaan leffaan. Olen nähnyt huikeita vieraita Spike Leestä indie-elokuvien ohjaajiin ja kuunnellut kyselytilaisuuksia seuraavasta elokuvasta myöhästymisen uhalla. Olen tanssinut karonkassa pikkutunneille ja kikatellut kauhuelokuvassa kaverien kanssa salaa viiniä siemaillen. (Nykyään Bio Rexissä on onneksi anniskeluoikeudet, joten myöhäiselokuvan voi kruunata punkkulasillisella ihan sallitustikin.) 

Olen voinut pahoin katsoessani eturivistä käsivarakameralla kuvattua elokuvaa (Victoria). Ja välillä on torkahdeltukin – erityisesti skotlantilaisiin elokuviin, joiden murteesta en ole saanut selvää ilman tekstityksiä. Olen itkenyt hysteerisesti, nauranut vatsani kipeäksi ja kurkkinut liian pelottavaa leffaa puoliksi huivin taakse piiloutuen. Elänyt fiktiivisten tarinoiden kautta monta elämää muutaman festivaalipäivän aikana.

Tänä vuonna olen katsonut Aasia-aiheisia elokuvia ennakkoon, niistä lisää seuraavassa postauksessani.

Sitä ennen on luvassa kokeneen leffafestarikävijän tärpit, joilla saat elokuvafestivaaleista kaiken irti!

Selviytymisopas Rakkautta & Anarkiaan:

1. Ajoita päivät oikein. Jos velvollisuudet eivät paina, päivässä ehtii parhaimmillaan katsomaan neljästä viiteen elokuvaa. Oma mukavuusrajani menee neljässä, kunhan muistaa taktikoida. Neljää draamaa ei jaksa katsoa peräkkäin, useampi itkuleffa alkaa masentaa liikaa. Taktikoi genrejen välillä. Hyvä kaava voi kuulua esimerkiksi näin: draama, lempeä animaatio, trilleri, komedia.

2. Taklaa valinnanvaikeus. Festivaalitärppejä ovat kirjoittaneet mm. Kalle Kinnunen (jos vain näkisi maksumuurin taakse…) ja Episodi. Myöskään Avainelokuvat-kategorian elokuvilla harvoin joutuu pettymään. Jos aikaa on rajoitusti, kannattaa skipata monen sadan elokuvan mittainen ohjelmisto ja katsoa vain aikataulua. Sieltä voi tutkia valikoimaa vain esitysajankohdan mukaan.

Ja lähtökohtaisesti – festivaaleille valitaan harvoin umpihuonoja leffoja. Monet festivaalisuosikkini ovat löytyneet puolivahingossa kohta alkavaan leffaan päätymällä.

3. Hommaa sarjakortti. Yksittäiselle elokuvalipulle tulee hintaa 10€, mutta viiden, 11 tai 20 lipun sarjakortti laskee yksittäisen lipun hintaa n. kahdeksaan euroon. Tänä vuonna niiden rinnalla on myös ympäristölippu, joiden hinnasta lahjoitetaan Baltic Sea Action Groupille tai Luonnonperintösäätiölle.

4. Muista syödä. Elokuvafestari-pro pitää laukun pohjalla aina suklaata, vesipulloa ja pähkinöitä, joilla selviää pahimman nälän yli. Kannattaa laskea elokuvien välinen aika ja pohtia, millaiseen syömiseen jää aikaa. Monesti pelastus on löytynyt patongeista, kaupan salaattibaarista ja buffeteista, joissa syömään pääsee saman tien.

5. Jää kuuntelemaan se Q&A. Festivaalien uniikeinta antia ovat kohtaamiset elokuvien tekijöiden kanssa ja päästä kuulemaan heidän ajatuksiaan livenä. Tänä vuona vieraina on mm. Nick Caven työpari Warren Ellis, loput löytyvät täältä.

6. Muista oheisohjelmat. Keskustelutilaisuuksia, iltakemuja ja masterclasseja ammattilaisille. Tämän vuoden oheisohjelmaan voi tutustua täällä.

7. Nauti! Missä muualla ihmiset taputtavat tyhjälle valkokankaalle elokuvan loputtua? Tai jäävät leffan jälkeen puhisemaan Bio Rexin ulko-ovien taakse, kun eivät millään malta lopettaa tunnelmointia?

Paras aika vuodesta vuodesta alkaa ylihuomenna! Ja onneksi se jatkuu kymmenen päivää.

 

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Tätä blogia voit seurata Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Kasvisruoka Tokio

6 × vegaaniramenravintola Tokiossa

tiistai, syyskuu 10, 2019
T's Tan Tan ramenkeitto

Kasvissyöjänä Japanissa voi olla joskus haastavaa, mutta ilman ramenia ei tarvitse jäädä. Tässä postauksessa esittelyssä vaihtokuukausieni aikana syömäni ramenit!

 

Ennen vaihtoon lähtöä minulla oli missio: syödä mahdollisimman paljon ramenia. Moni oli naureskellut minulle, löytäisinkö mitään ilman lihaa.

Löysinpä paljonkin! Apunani oli google-sensei ja Happy Cow, joka on muutenkin kasvisruokaa halajavan paras reissukumppani.

Mikään virallinen ramentesti tämä postaus ei ole. Tilailin ravintoloissa eri versioita mieleni mukaan ja ramentyyppejä on monta erilaista. Yleisimmät ovat tonkotsu (keitetyistä sian luista), shōyu (ruskea soijapohjainen liemi, useimmiten kanaa), shio (suolaliemi, jonka maun lähteet vaihtelevat kanasta mereneläviin ja vihanneksiin), miso (Hokkaidolta levinnyt misotahnainen liemi) ja karee (curryn makuinen). Monet testaamani vegeversiot soveltavat näitä klassikkoja, mutta poikkeuksiakin matkalta löytyi.

 

Ketjuravintola Afuri

Ensimmäisellä Tokion viikollani ihailin Naka-Meguron kirsikankukkia ja näin lähistöllä Afurin. Paikka kuvailee vegerameniaan mahtipontisesti: ”tuomme esiin kasvisten umamisimmat puolet”. Lopputulos on raikas ja kasvipitoinen, on yrttejä, retiisiä ja salaattia. Mutta ehkä vähän turhankin kevyt, jos minulta kysytään, ja ramenliemi testaamistani vetisin.

Kesken syömisen havahduin katselevani salaattikeittoni takaa vähän kateellisena, miten kokit grillasivat tiskin takana possunfileitä. Vaikka ulkona kiemurrellut jono ei taida selittyä vegeversiolla, Afuri on kuitenkin ihan maittava B-suunnitelma, sillä ketjun ravintoloita löytyy ympäri Tokion.

> Toimipaikat Tokiossa mm. Harajukussa, Ebisussa, Shibuyassa, Naka-Megurossa, Shinjukussa ja Ikebukurossa. Nettisivut täällä.

 

Asakusa: Toryanse

Asakusan nähtävyyksien viereltä löytyvä Toryanse tarjoilee monenlaista ramen-variaatioita. Heidän vegeversionsa ei ole pätkääkään terveellinen – juuri niin sen pitää ollakin!

Veggy Shia ramenin (740¥) maku on niin paksu, että epäilin tulleeni huijatuksi kanaliemellä. Paikka on kuitenkin HappyCowssa ja vegaanirameneille on oma sivu ruokalistassa, joten tuskin sentään kuitenkaan. Rikkaasta liemestä huolimatta kokonaisuus on pidemmän päälle hieman raskas – muutama kasvis ei olisi ollut pahitteeksi.

> Osoite: 1-20-9 Asakusa, Taito City, Tokyo. Toryanse HappyCowssa.

 

Shimokitazawa: Chabuton

Kirppisshoppailusuosikkikaupunginosani Shimokitazawan aseman vierestä löytyy Chabuton. Listalta löytyy yksi vegaaninen ramen (770¥) sekä kasvis-gyozoja. ”Tällaista Afuri varmaan yritti tehdä”, mietin maistaessani ramenin herkullisen pippurista lientä.

Ihanan rapeat lootuksenjuuret nostavat annoksen hyvään kategoriaan, mutta en ymmärrä miksi keittoon on laitettu avocadoa. Palaan kuitenkin Chabutonin ramenin äärelle toiseenkin kertaan.

> Osoite: 2-10-10 Kitazawa, Setagaya, Tokyo. Sisarravintola Kiotossa, HappyCow täällä.

 

Tōkyo: T’s Tan Tan

Jos T’s Tan Tan olisi sijainnut yhtään lähempänä asuntolaani, en mahtuisi enää vaatteisiini. Seesaminen golden miso -ramen (kuva postauksen pääkuvana) saattaa nimittäin olla  parasta, mitä olen Tokiosta löytänyt. Liemi on taivaallisen runsasta. Lihan vihanneksilla korvaamisen sijaan paikka käyttää omia soijasta tehtyjä korvikkeitaan. Kasviksia voisi olla enemmänkin, mutta niitä saa tilattua erillisenä päällysteenä lisähintaan.

Paikka myy myös erilaisia japanilaisia arkiruokaklassikkoruokia soijapohjaisina versioina, kuten maipo-tofua ja kiinalaisia dumplingseja. Kumpikaan niistä ei valitettavasti ylittänyt ”ihan ok”-tasoa, mutta ramen itsessään on niin iso ja hyvä, ettei muuta kaipaisikaan!

> Osoite: 1F JR Tokyo Station, Marunouchi 1-9-1, Chiyoda, Tokyo. T’s Tan Tan HappyCowssa.

Tōkyo: Soranoiro Nippon

Tokion päärautatieaseman Ramen Streetiltä löytyvässä Soranoiro Nipponissa ruokarajoitteet on huomioitu hyvin – listalta löytyy gluteenitonta ja vegaanista ramenia. Lounasaikaan ulos on kertynyt jonoa (osta ennen jonoon astumista ruokatiketti automaatista), joka onneksi etenee suhteellisen nopeasti.

Tilaamani tomaattinen annos ruskeilla riisinuudeleilla oli kokeilevin ramen, mitä olen Japanista saanut. Maku oli ihanan kermainen ja täyteläinen, mutta silti raikas runsaan vihannesmäärän ansiosta. Löytyi ihanan rapeaksi paistettua lootuksenjuurta, bataattia, pinaattia, rucolaa ja salaattia. Chilikastike puraisi välillä lempeästi, yllärinä annoksessa oli pestomaista yrttitahnaa.

Harmitti, että löysin Soranoiro Nipponin vasta toiseksiviimeisenä päivänäni Japanissa – olisinpa ehtinyt testata listalta muutakin!

> Osoite: 1-9-1 Maranouchi, Ramen Street, Chiyoda, Tokyo. Arvioita mm. TripAdvisorissa.

 

+ Shinjuku: Halal Ramen Ouka

Viimeisen Japani-viikkoni ajan yritin epätoivoisesti päästä Halal Ramen Oukaan, jota on monessa paikassa tituleerattu Tokion parhaimmaksi vegaanirameniksi. Mutta onnistuin aina menemään suljetun oven taakse.

Mene sinä ja kerro, oliko Tokion paras! (Ja minä lisään seuraavan Tokion reissun pakkolistalle.)

> Osoite: 1-11-7 Shinjuku, Tokyo. Arvioita paikasta mm. täällä.

 

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Tätä blogia voit seurata Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Japani Kanazawa

Shirakawa-go, kuvankaunis kylä Japanin alpeilla

lauantai, syyskuu 7, 2019

Shirakawa-gon kylä Japanin alpeilla on kuuluisa historiallisista maataloistaan. UNESCOn maailmanperintölistaltakin löytyvä paikka sopii hyvin päiväretkeksi Takayamasta tai Kanazawasta käsin.

 

Bussin ikkunasta näkyy harvenevia lähiöitä, joiden taustalla nousevat vuoret. Tunnelit lisääntyvät. Jokaisen välissä maisema muuttuu yhä huumaavammaksi. On syviä laaksoja, järviä ja sankkaa metsää.

Olen matkalla Kanazawasta Shirakawa-gon alppikylään. (Matka sujuu näppärästi Kanazawasta Takayamaan kulkevalla bussilla, joka pysähtyy kylässä – aikatauluja voi tarkastella täältä. Lippu kannattaa ostaa ajoissa, sillä samana päivänä aamun bussit olivat jo loppuunmyytyjä. Pääsin vasta niistä viimeiseen, joka vei kylään vasta puoliltapäivin.) 

 

Upeat kuvat olivat saaneet haaveilemaan kylästä jo pitkään. Lopulta bussi kaartaakin laaksoon vuorten väliin, kylä on rakentunut joen varteen. Ensin kuuluisista ruokokattoisista taloista ei näy vilaustakaan, mutta sitten oikea suunta löytyy ja kuvankaunis kylä ylittää kaikki odotukseni. Matalan maan asukille taustalla siintävät vuoret ovat aina yhtä maaginen näky.

Shirakawago on kuuluisa gasshōzukuri-tyylisistä maalaistaloistaan. Nimitys tulee katon harjanteesta, joka näyttää hieman rukoilevilta käsiltä. Kattorakenteet ovat vahvat, jotta ne kantaisivat talven lumimassat. Nyt nimittäin ollaan Japanin alpeilla.

Taloista vanhimmat ovat 250-vuotiaita. Ne eivät kuitenkaan ole olleet täällä aina – taloja on siirretty ympäri aluetta suojeltavaksi Shirakawagon ja läheisen Gokayaman kyliin. Näistä kahdesta Gokayama on koskemattomampi ja vähemmän turistinen, mutta myös hankalammin saavutettava. Niinpä omatoimimatkani kohteeksi valikoitui Shirakawago.

Maalaistaloista osa on auki museoituina, osa kauppoina, ravintoloina ja majataloina. Japanilaisten keskuudessa kylä on erityisen kuuluisa talvikohteena, jolloin maisema on peittynyt paksun lumivaipan alle.

Ulkona 35°c helle saa hikoilemaan, aurinko grillaa ihoa. Näköalapaikalle nousee minibussi 200 jenin hintaan (n. 1,6 €). Tässä helteessä olen ylpeästi laiska ja hyppään kyytiin mielelläni.

Vasta ylhäällä hahmotan kylän pienuuden. Pikkuisia mökkejä riisipeltotilkkujen välissä. Se kaikki olisi todella idyllistä, ellei maisemapaikasta joutuisi taistelemaan. Kaikki tuntuvat haluavan paikalle selfietikkuineen.

Matka alas vuorenrinnettä sujuu kuin laulellen, bussin skipanneet turistit kipuavat ylöspäin raskaammin askelein. Liotan käsiäni ihanan viileässä vuoripuron vedessä, jota tihkuu jyrkästä seinämästä tielle. Heinäkattoiset talot istuvat maisemaan kuin olisivat olleet siellä aina.

 

Japanin alppien kauneutta.

Pyykit paljastavat, että joku asuukin täällä. Vai onkohan se vain majatalon lakanapyykkiä…? 

Täältä on turha etsiä juoma-automaattia – janojuomia myydään vuorilta tulevassa vedessä viilennettynä.

Monen talon yläkerroksissa on esillä maatalouselämäntapaan liittyviä esineitä. Huomaa äärimmäisen japanilainen tohveliasetelma!

Hurjia välineitä ehkä riisin puimiseen? 

 

Kuljen talosta toiseen rivakkaan tahtiin – koska pääsin kylään vasta viimeisellä bussilla, minulla on vain muutama tunti tutustumisaikaa. Suurimpaan osaan maataloista on 300 ¥ sisäänpääsymaksu. Niistä suosituimmat ovat ryhmäturistien valloittamia, vähemmän kuuluisissa taas saa kierrellä lähes yksin.

Muistelen Suomessa näkemiäni maataloustavaroita. Vertaan niitä japanilaisiin kangaspuihin ja koneisiin, joiden käyttötarkoitusta en ymmärrä.

 

Kuten monissa Japanin temppeleissä ja linnoissa, tässäkään rakennustyylissä nauloja ei käytetä. Hienojen puuliitosten sijaan maalaistaloissa puut on tuettu toisiinsa vahvoilla köysillä. 

 

Talojen rakenne on lähes samanlainen. Ensimmäisestä kerroksesta löytyy keittiö ja perheen tatamilattiaiset asuinhuoneet. Savupiippua ei ole. Yläkerrosten katot on rakennettu ilmaviksi, jotta savu pääsisi leijailemaan niiden lävitse.

Rakennuksissa on huomioitu kosteus ja kuumuus – kylmyydeltä suojautuminen sen sijaan on ollut toissijaista.

Ullakkotasoja on perinteisesti kolme. Vain kahta alinta kerrosta käytetään asumiseen, yläkerrokset on varattu silkkiperhosen toukkien kasvattamiseen.

Silkkiperhosen toukkia esillä eräässä taloista.

Jopa kylän Myozenji-temppeli mukailee talojen tyyliä.

Kylän toiselle puolelle vie riippusilta.

 

Heinäkuisena arkipäivänä kylä on kiinalaisten ryhmämatkailijoiden kansoittama. Rauhaa löytyy onneksi nopeasti poikkeamalla reitiltä – ja erityisesti joen toiselta puolelta löytyvästä ulkoilmamuseosta. Sieltä löytyy hieno talokeskittymä, eikä paikalla tunnu olevan ristin sielua.

 

Ulkoilmamuseo, joka oli ehkä 600 ¥ sisäänpääsymaksun vuoksi lähes autio.

Museon alueella on kuitenkin valtavasti taloja, joihin pääsee sisälle. Jos nyt tulisin Skirakawa-goon, katsoisin vain yhden kylän ruuhkaisemmista taloista ja tulisin tänne!

Vaikka pelkäsin ajan loppuvan kesken, kolmessa tunnissa kylä on kierretty. Ehdin välissä jäätelöllekin. Viimeiseksi museoiduksi taloksi valitsen kylän suurimman ja kuuluisimman talon, joka kuului Wadan suvulle. Vauraus näkyy, löytyypä sieltä pikkuinen puutarhakin.

Kun kello alkoi lähestyä neljää ja paluubussiani, ryhmäbussit turisteineen ovat jo ajaneet tiehensä. Shirakawa-go taitaa olla hiljaisena kauneimmillaan. Olisi ollut ihana jäädä johonkin kylän majapaikoista: tarjolla olisi ollut esimerkiksi minshoku-maalaistalomajoitus onseneineen.

Ehkä ensi kerralla tutustun Gokayamaan ja yövyn jossain näistä ihanista taloista!

Seuraa matkojani Instagramin storyistä ja profiilin highlighteista: @iidaeli. Seuraa tätä blogia Facebookissa Iida in Translation, blogit.fi:ssä tai Bloglovinissa!

Muu höpinä Vaihdossa Tokiossa

Paluupäiväkirja

sunnuntai, syyskuu 1, 2019

Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.

 

Päivä 1

Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.

Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.

 

Päivä 2

Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.

Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.

”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.

Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.

Päivä 3

Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.

Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.

Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.

Kyl tää tästä.

 

Päivä 4

Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.

Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.

Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.

 

Päivä 5

Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.

Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.

Kaikki tuntuu niin pieneltä.

 

Päivä 6

On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.

Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.

Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.

 

Päivä 7

Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.

Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.

Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.

 

Päivä 8

Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.

Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.

 

Päivä 9

Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.

Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)

 

Päivä 10

On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.

Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.

”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?

 

Päivä 11

Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.

Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.

 

Päivä 12

Valitan suomiarjesta siskolleni.

”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.

 

Päivä 13

Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.

Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.

 

Päivä 14

Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.

Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.

Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.

Palaan pian! <3

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu Aasia Taiwan

Ensitunnelmia Taiwanista

tiistai, elokuu 20, 2019

Terveisiä Taiwanista! Tässä ensifiiliksiä vehreästä ja ystävällisestä saarivaltiosta, jossa sain elokuun alussa viettää kymmenen päivää.

 

Ensimmäiseksi huomaan kaikki ne tuoksut. Suitsuke, viemäri. Pahanhajuiset kiinalaiset sienet yrttikaupan edessä olevissa laareissa. Pistävä ruoan haju, hieman kuin erikoisesta juustosta – ehkä se on sitä kuuluisaa stinky tofua.

Ja mikä tuoksujen kirjo onkaan luvassa night markettien puolella! Tarjolla olevista ruoista puhumattakaan, kuten vaikkapa ”isompi sisäelin pienemmän sisäelimen sisällä”.

Skootterit pörräävät joka puolella. Liikenne tuntuu niin kaoottiselta, että vasta toisena reissupäivänä tajuan sen olevan oikeanpuoleinen – mieleni on vielä vasemmanpuoleisessa Japanissa. Aluksi arastelen kadun ylittämistä ja liikenteen sekaan menemistä, mutta jo parissa päivässä kaaos alkaa tuntua kotoisalta.

En ole nähnyt missään elämäni aikana näin vähän länsimaalaisia ihmisiä. Ehkä siksi, koska kaikkialla sanotaan, ettei Taiwaniin kannata matkustaa elokuussa? On hellettä ja taifuuneja.

On niin uskomattoman kuumaa ja hikistä. Sää-app kertoo, että 32°c lämpötila tuntuu oikeasti neljältäkymmeneltä. Onneksi on kylmät puolen litran teet, joista yksikään ei maksa yli kahta euroa. Välillä juomakojujen listat ovat pelkästään kiinaksi, joten osoitan summanmutikassa jotain. Saan kylmää jasmiiniteetä, yrttiteetä ja mitä herkullisimpia puristettuja hedelmämehuja.

Ihmettelen, miten matalalla laskeutuvat lentokoneet lentävät Taipein yllä.

Taipei tuntuu hassulta yhdistelmältä kaikkea. On herttaisen kulahtaneita asuinkortteleita, joiden naapurista saattaa löytyä kiiltävä pilvenpiirtäjä tai Mikkellerin hipsterioluthuone. On kiinalaisia lamppuja ja pieniä korttelipyhäkköjä, halpoja ravintoloita muovituoleineen. Kaduilla on puikkelehdittava jalkakäytävää ja tien reunaa vuorotellen, jotta ei törmäisi pysäköityihin skoottereihin.

Näen ensimmäistä kertaa Aasiaan saapumisen jälkeen raskaana olevan työnaisen. (Havainto kylmää vähän – siis Japanin osalta.) Mietin, etten myös ole koskaan nähnyt Japanissa kenenkään kuivaavan alusvaatepyykkiään muiden nähden. Täällä niin tehdään reteästi kadulla. Jotenkin ilahdun moisesta välittömyydestä.

Sekoilen uuden valuutan kanssa, uuden metron kanssa, uuden kielen kanssa. Ihmiset puhuvat joko tosi hyvää englantia, tai eivät sanaakaan. Väärinymmärrykset jatkuvat silti erityisesti ruokakioskeilla, taidan kahdesti syödä vahingossa kanaa. Pyydän hostellin respaa kirjoittamaan lapun mandariinikiinaksi asioista, joita en halua syödä. Loppureissu sujuu ruoan osalta sujuvammin.

Sim-kortin data on halpaa, hostelleihin kuuluu kiva ilmainen aamiainen. Opin, että lounaasta voi maksaa alle 3€ mutta fiini kahvilakahvi saattaa maksaa 6€.

Mietin korealaiskaverini lausahdusta Japanista: ”ihmiset ovat kohteliaampia, mutta vähemmän ystävällisiä”. Taiwanilaiset törttöilevät jonoissa ja osa asiakaspalvelijoista on lähes ilkeitä, mutta toisaalta kohtaan sellaista ystävällisyyttä, jota en ole Japanissa tässä määrin kohdannut. Kaksi ihmistä neuvoo pyytämättä tietä ja vahtii minut oikeaan bussiin, toinen taas ostaa minulle junalipun automaatista harhaillessani asemalla eksyneen näköisenä. (Harmi vain, että harhailin hitaiden TRA-junien lippuautomaatilla, enkä HSR-luotijunien lähellä, joilla olisin halua kulkea. Niinpä matkustin Taiwanin päästä päähän tuplasti hitaammin, mutta ainakin ehdin ihailla maisemia.) 

Kun juna puksuttaa läpi maaseudun ja lähiöiden, ihmettelen miten monipuolista ja villiä arkkitehtuuria korkeissa kerrostaloissa näkee. (Japanilaiset kerrostalot näyttävät välillä siltä, että ne ovat saman suunnittelijan piirtämiä.) Junassa on pehmeät penkit menosuuntaan, kärrymyyntiä ja kyykkyvessat. Ainoa ongelma on, että vaunut on rakennettu ennen virtapistokeiden yleistymistä. Niinpä olen offline ja keskityn lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Näen niin paljon tatuoituja ihmisiä, että vaihdan lyhythihaisiin. Yhtään ketään ei kiinnosta.

Taiwanin toiseksi suurimmassa kaupungissa Kaohsiungissa näen vielä vähemmän länsimaalaisia kuin Taipeissa. Nautin nähtävyyksistä ja ilmapiiristä, kunnes kuulen taifuunin lähestyvän.

Se pistääkin loppureissuni suunnitelmat uusiksi, mutta se on jo toinen tarina.

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

Muu höpinä

Reissujuttujen en ole koskaan-haaste

perjantai, elokuu 16, 2019

Sain Cillamarialta haasteen kirjoittaa reissujen jutuista, jotka ovat jääneet kokematta. Tässä muutama tunnustus!

 

En ole koskaan lentänyt bisnesluokassa. Tekosyynä käytän sitä, että pelkäisin totuttavani itseni liian hyvään tasoon ja economyyn ahtautuminen alkaisi harmittaa. Todellisuudessa syy on aika paljon simppelimpi – eihän mulla sellaisiin ole varaa!

En ole koskaan käynyt muissa maanosissa kuin Euroopassa ja Aasiassa. Suurin osa matkailuhaaveistani kyllä suuntautuu noille main, mutta toivottavasti tulevaisuudessa pääsen laajentamaan maailmankuvaani! Haaveissa ainakin: Uusi-Seelanti, Australia, Meksiko, Kanada…

En ole koskaan kokenut lomaromanssia. On sitä joskus tullut Tinder-treffeillä käytyä, mutta en ole koskaan ihastunut.

En ole koskaan vuokrannut autoa ulkomailla. Kansainvälinen ajokortti puuttuu ja olen aika ujo kuski. Haluaisin kuitenkin rohkaistua, sillä moneen paikkaan pääsisi helpoiten autolla.

En ole koskaan vuokrannut muuten skootteriakaan. Ainoa Thaimaan saari, jolla niin meinasin muistaa tehdä, oli pelottavan vuoristoinen Koh Chang. Niinpä jänistin. Taiwanin reissullani olin ajatellut vuokraavani skootterin pienellä Green Islandilla, mutta lähtöpäivänä lautat oli peruttu lähistöllä riehuvan taifuunin takia. (Niinpä päädyin luonnonkauniiseen Hualieniin delfiinisafarille ja kansallispuistokierrokselle. Saattoi olla parempi B-suunnitelma, kuin se A!)

En ole koskaan joutunut ulkomailla sairaalaan. Koputan puuta, ettei tarvitse jatkossakaan. Ainoa kerta ulkomaalaisella klinikalla oli täällä Japanissa, kun otin tehosterokotteen Japanin aivokuumetta vastaan. Se ei ole Japaniin reissaavalle välttämätön, mutta Taiwanissa tautia esiintyy enemmän.

En ole koskaan reissannut kaveriporukalla. Matkustan yleensä yksin, senhetkisten kumppanien tai perheenjäsenteni seurassa.

En ole koskaan ollut kännissä kaukomailla. (Ja nyt ei puhuta ruotsinlaivoista tai Tallinnasta…) Saatan ottaa yhden tai jopa olla seitinohuessa pikkusievässä, mutta tykkään jättää sen siihen. Alkoholin välttely on myös todella helppo tapa säästää reissubudjetista – puhumattakaan siitä, että nykyään krapuloista on tullut kauheita. Ja toisaalta taidan olla vähän neuroottinen: edes turvallisessa maassa kännääminen ei tunnu turvalliselta idealta, vaikka salarymanit kuinka nukkuvat humalaansa pois kaduilla.

En ole koskaan ollut aikuisena pakettimatkalla. Ajatus samalla kauhistuttaa (kaikki ne oman lapsuuteni kiljuvat Bamse-clubit…) ja toisaalta hieman kiehtookin. Ai että asuisin vain jossain ja joku hakisi minut aamulla retkille, eikä tarvitsisi itse selvittää, säätää ja kilpailuttaa! Ehkä pitää joskus testata, onko pakettimatkailu yhtä kalkkeutunutta kuin mielikuvissani. 

En ole koskaan sukeltanut. Sukellusvälineet ja happipullot aiheuttavat paniikkia ihmiselle, joka hädin tuskin uskaltaa hengittää snorkkelin läpi. Pysyn siis mielelläni pinnassa, kiitos! Snorklailu sen sijaan on ihanaa.

En ole koskaan interreilannut. Moni kaveri reilasi lukion jälkeisenä kesänä, mutta itse keksin reissuharrastukseni myöhempään. Ja sitten reili jotenkin vain jäi tekemättä, kun keksin kaukomatkailun. Mutta miksei sitä lähtisi vaikka jo ensi kesänä Eurooppaa kiertelemään?

 

Apua, tästähän tuli sellainen fiilis, että en ole vielä mitään ehtinyt tehdä! Mutta onneksi on koko elämä aikaa.

Haastan mukaan Boarding Timen Jennin ja Adventurista-blogin Annakaisan.

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!