Muu höpinä Vaihdossa Tokiossa

Paluupäiväkirja

sunnuntai, syyskuu 1, 2019

Kun saavuin Japanista Suomeen, käänteinen kulttuurishokki iski. Satunnaista avautumispäiväkirjaa ensimmäiseltä kahdelta viikolta Suomessa.

 

Päivä 1

Kone nousee ilmaan Tokion Hanedan kentältä. Tarvitaan vain yksi puolikas ”en halua lähteä”-ajatus, kun kyyneleet alkavat valua valtoimenaan. Ihan kuin ne olisivat koko ajan odottaneet valmiina, että otan niitä estävän tulpan irti. Olen kiitollinen, että naapuripenkin ranskalainen nuokkuu (lentokenttäharrastukseni on vakoilla muiden kansalaisuuksia passin kansista), kun itse nyyhkytän hysteerisesti Tokio Skytreen siluettia tuijottaen. Se näkyy hämmentävän pitkään koneen tehdessä U-käännöksen kohti Pekingiä.

Tukholmassa ihmettelen, miten kahvilasta löytyy vegaanisämpylöitä ja kaikki ovat niin pitkiä ja vaaleita. Joku pyytää passintarkastusjonossa ohitteluaan anteeksi ruotsiksi, vastaan japaniksi ”ei se mitään”. On uskomaton nautinto tökätä puhelin pistorasiaan ilman adapteria, mutta tunnen silti itseni ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Soitan siskolleni, itken lisää Japani-ikävääni. Helsinki-Vantaalla odottavaa äitiä halatessa silmiin kihoavat kuitenkin onnenkyyneleet.

 

Päivä 2

Vaikka nukun lähes kellon ympäri, tuntuu kuin olisin unessa edelleen. Puissa on pihlajanmarjoja. Vaikka lämpötila on yli kahdenkymmenen ja suomalaiset liikkuvat kaduilla lyhythihaisissa, palelen ja tarvitsen takin.

Käyn läpi posteja, laskuja, meilejä ja tehtävälistoja täynnä epätoivoista raivoa ja väsymystä. Niin moni hehkuttaa arjen ihanuutta, mutta kahden vuoden opintovapaan ja Japanin elämän jälkeen ajatus arjesta sattuu.

”Kyllä se helpottaa, kyllä sä totut”, kaikki hokevat.

Tiedän kyllä, että totun. Mutta en sitä, haluanko tottua.

Päivä 3

Kaduilla on tupakantumppeja ja lasinsiruja. En meinaa uskoa silmiäni, kun ihmiset ovat levittäytyneet 30 metrin säteelle bussipysäkistä odottamaan, jotta voivat jättää toisiinsa metrin turvavälin. Pelkään koko ajan että saan paniikkikohtauksen, vaikka en ole saanut yhtäkään sitten teini-iän. On niin outoa, että ihmiset puhuvat suomea – vaikka on rauhallista, tuntuu, että ärsykkeitä on lähes liikaa.

Turun tuomiokirkon kello lyö kaksi kertaa varttia vaille viisi, mietin Japanissa viideltä soivia goji no chaimu-melodioita. Tuijotan variksia ja mietin, miten rumia ne ovat Japanin ylpeisiin mustiin korppeihin verrattuna.

Mutta sitten vietämme hauskan illan Hügge-ravintolassa ja hihkun hurjastellessamme sähköpotkulaudoilla.

Kyl tää tästä.

 

Päivä 4

Kannamme ystävien kanssa muuttolaatikoita kotiini. Tuntuu hullulta ja hullun ihanalta nähdä heidät pitkästä aikaa, mutta osa minusta on edelleen unessa.

Vaikka olen asunut kodissani jo vuosia, se tuntuu vieraalta. Tavarat ovat levänneet varastossa viime vuoden Japanin vapaaehtoistyöseikkailuista lähtien. Reissujen välillä asunto oli vesivahinkoremontissa, asuin milloin missäkin varastolta välillä tavaroita hakien.

Olin odottanut kotiinpaluuta. Kuvitellut sitä onnen tunnetta mitä tuttujen seinien ja tavaroiden keskellä tuntisin. Mutta pieni yksiö ei ole koskaan tuntunut niin suurelta ja vieraalta.

 

Päivä 5

Ihmettelen Helsingin joukkoliikenteen vyöhykkeitä. Yritän refleksinomaisesti leimata korttia koneeseen matkan jälkeen, ihan kuin olisin edelleen Japanissa.

Tuijotan Etolaa ja metron näyttöjen uutisia – kissa jahtasi näädän pesukoneeseen.

Kaikki tuntuu niin pieneltä.

 

Päivä 6

On paljon kaverimenoja, hauskoja jälleennäkemisiä ja pitkiä keskusteluja.

Kotona seinät ja muuttolaatikot tuntuvat kaatuvan päälle, yksiö tuntuu kolkolta ja sänkyni valtavalta.

Tuntuu, että kaduilla on liian vähän ihmisiä. Hätkähtelen edelleen kuullessani suomenkielisiä keskusteluja.

 

Päivä 7

Ensimmäinen päivä yksin ilman menoja, eli muuttolaatikoiden purkua. Puuha tuntuu loputtomalta, huomaan etten viihdy enää kotonani.

Toisaalta on myös positiivisia hämmennyksiä. Puhelimen data on oikeasti rajoittamatonta. Kaupasta saa lempi-elintarvikkeita, muuttolaatikoista löytyy mainio kuivamaustevalikoimani. Spotifystä löytyy kaipaamani levy, jota aluerajoitukset estivät kuuntelemasta Japanissa.

Tunnen huonoa omaatuntoa, että olisi tuhat reissujuttua kirjoitettavana tänne blogiin, ja kuvaa postattavaksi instaan. Mutta on pakko ottaa pientä lomaa itselleni, tasata henkeä.

 

Päivä 8

Laitan päähäni Taiwanista ostetut uudet silmälasit, vie hetki totutella uusiin vahvuuksiin. Olen tyytyväinen löytöön – Suomesta ostetut lasini ovat aina maksaneet monta sataa, näistä pulitin 100€ siniseltä valolta suojaavine linsseineen. Ei huono, etenkin kun aikuistenkin lasien sangoista löytyy pieni huomaamaton LINE Friends-hahmo. Juuri tällaisia pieniä söpöjä juttuja rakastan Aasiassa niin paljon.

Sovin lisää kaverimenoja, jotta en joutuisi viettämään enempää aikaa vieraalta tuntuvassa kodissa.

 

Päivä 9

Opintovapaani loppuu, työt alkavat. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon itselle käänteentekeviä asioita kahteen vuoteen on mahtunut, ja miten samalta työ silti edelleen tuntuu.

Olen myös saanut tililleni viikon palkan – nauran sen ollessa suurempi, kuin mikään mitä olen opintovapaalla tienannut. (Näin ei olisi, jos olisin jaksanut odottaa pari vuotta enemmän ja saanut palkkaan sidottua aikuiskoulutustukea. Niinpä olen kituutellut pari vuotta säästöilläni, opintorahalla ja -lainalla.)

 

Päivä 10

On lamaannuttavaa tajuta, miten vähän vapaa-aikaa toimistotyöviikon jälkeen jää. Ärsyttää valittaa, sillä tällä lailla aikuisten ihmisten kai nyt vaan kuuluu elää.

Mietin, miksi olen ulkomailla niin paljon onnellisempi kuin Suomessa. Ehkä se liittyy yliajattelevaan luonteeseeni – Suomessa murehtimisaikaa jää enemmän, ulkomailla menee enemmän aikaa perusasioiden kanssa tappelemiseen.

”Tiesitkö, että sä ajattelet aika paljon”, sanoo ystäväni varovasti. Nauran. Koska niinpä. Miten aivot saa pois päältä?

 

Päivä 11

Ihan järjetön ikävä Japaniin. Ostan melkein turhautumispäissäni tarjouslennot Osakaan, mutta järki käskee odottamaan edes seuraavaa kuukausipalkkaa. Tai miettimään, koska olisi realistista matkustaa.

Jossain kohtaa Japani-juttujen kertominen alkaa hetken jopa ärsyttää. Haluaisin niin paljon olla elämässä niitä hetkiä, enkä muistella niitä jälkikäteen.

 

Päivä 12

Valitan suomiarjesta siskolleni.

”En jaksa itsekään kuunnella itseäni”, lopulta sanon vähän nolona monologini lopuksi. Purskahdamme räkänauruun.

 

Päivä 13

Kirjoitan tätä postausta ja mietin, miten masentuneelta mahdan kuulostaa. Mutta en halua siloitella asioita.

Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena. Minäkin olen muuttunut. En vain ole vielä ihan varma, millaiseksi.

 

Päivä 14

Kadotamme siskoni auton avaimet näitä tämän postauksen kuvia ottaessamme. Paniikin ja säädön jälkeen avaimet onneksi löytyvät alueen Facebook-ryhmästä, lenkkeilijä on poiminut ne mukaansa.

Pohdin tulevaa. Syksylle tahtoisin varata lähireissun tai pari – mielessä pyörivät Pietari ja Tallinna. Keväällä tahtoisin karata ulkomaille pidemmäksi aikaa, jonnekin kauas ja eksoottiseen paikkaan. Asiat ovat auki, mutta sen ainakin tiedän, että tarvitsen matkoja ollakseni onnellinen.

Syksyllä blogiinkin on luvassa uusia kuvioita. Viimeistelyä vaille valmiita Tokion kaupunginosaoppaita, sivureissupostauksia Tokiosta, Kanazawan vinkit ja kaikki seikkailuni Taiwanissa.

Palaan pian! <3

 

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä. Seuraa matkojani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

You Might Also Like

20 Comments

  • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, syyskuu 1, 2019 at 15:43

    Kiva oli kuulla susta 🙂 On kyllä varmasti ollu rankkaa toi kotiutuminen. Ymmärrän hyvin, miks oma kotikin tuntuu vieraalta, ja etenkin tuo töihin palaaminen. Oot kokenu niin paljon viime kuukausina, että on varmaan ihan normaalia että ajatukset on sekaisin.

    Mä olen kipeenä, mutta suunnittelen silti pienimuotoista bussireissua Eurooppaan joko ens tai seuraavalla viikolla. Saa nähä mihin tää olo kehittyy. Pietarin matka olis myös kiva toteuttaa tässä loppuvuodesta. Ilmeisesti se viisumivapaus ei koskekaan junamatkustajia, joten kattelin jo jotain bussejakin, mitkä olis vielä edullisempia. Vähän tympäsee olla Suomessa ja kotona toimettomana. Onneks ne opiskelut alkaa lokakuussa, mutta pitää varmaan mennä kirjastoon opiskelee, niin tulee ees poistuttua kotoa 🙂

    Mutta tsemppiä sinne ja koetahan repiä puhtia töihin ja arkeen!

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:12

      Kiitos kommentista ja tsempeistä Cilla Maria <3

      Tuntuu, että tällä kolmannella viikolla pahin ahdistus on onneksi alkanut helpottaa. 🙂

      Kuulostaa ihanalta sun reissusuunnitelmat! Mäkin olen haaveillut Pietarista ja Euroopan bussireissuista. Ja tsemppiä sinne opintoihin ja syksyn selättämiseen! 🙂 Kirjastot on kivoja opiskelupaikkoja, itsekin oon hyödyntänyt niitä opintovapaan aikana paljon.

  • Reply Jenni | Boarding Time tiistai, syyskuu 3, 2019 at 15:15

    Ihanan rehellisesti jaat ajatuksiasi ja tuntemuksiasi. Ja varmasti todella vaatii aikaa sopeutua taas normiarkeen ja Suomi-elämään kaiken kokemasi jälkeen. Kuten itsekin sanoit, varmaan tilanne vaatii pientä lomaa itselle, hengen tasaamista ja ajatusten uudelleen järjestämistä.

    Mulla on usein ihan järkyttävä kotiinpaluuahdistus joltain pidemmältä reissulta palatessa, varsinkin jos ollaan oltu jossain trooppisessa ympäristössä ja palataan keskellä talvea Pohjolan harmauteen. Välillä tuntuu, että tekisi mieli kääntyä kannoillaan heti Hki-Vantaan lentoterminaalin ulko-ovella ja marssia transit- tiskille ostamaan menolippu ihan vaan jonnekin.
    Nykyään voin jo sanoa ainakin ajoittain kyllä arvostavanikin Suomea asuinpaikkana (varmasti eniten tähän vaikuttaa se, että mulla on lapsia ja Suomen koulujärjestelmä nyt vaan on oikeasti aika hyvä todella moneen muuhun maahan verrattuna), mutta meni kyllä vuosia kun ajattelin etten ikipäivänä jää ainakaan tänne asumaan. Mikään ei varmaan ole harmittanut yhtä paljon kuin se, että liki puolitoista vuotta Berliinissä asumisen jälkeen aikoinaan päätimme hetken mielijohteesta palata Suomeen. Pariisissa ja Lontoossa asumisessakin oli puolensa… 😀 Toisaalta aina voi tehdä vähän pidempiäkin irtiottoja ja olenkin sitä mieltä, että matkustaminen elämäntapana on järjestelykysymys. Varmasti monenlaiset seikkailut odottavat suakin tulevaisuudessa Iida!

    Sairaan hienot muuten ne uudet rillit, onko myös toimivat? Itse hankin kerran Thaimaasta silmälasit ja muuten kyllä kaikki oli ok, mutta vasemman silmän taittovirhettäni ei oltu linsseissä huomioitu. No, eihän niitä sitten voinut pitää kun huimasi niin paljon. Onneks ei olleet kalliit! 😀

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:15

      Kiitos Jenni ihanasta ja ihanan pitkästä kommentistasi! <3

      Mulla tulee Helsinki-Vantaalla lähes aina tuo sama hinku tehdä U-käännös 😀 Itsekin kyllä arvostan Suomea tosi monilta osin, mutta kylmyyttä ja pimeyttä on vaikea sietää. Toivottavasti tulevia seikkailuja olisi edessä! <3

      Rilleihin olen ollut tosi tyytyväinen! Taiwanin optikko oli onneksi hyvin englantia ymmärtävä ja vahvuudet tuntuivat menneen oikein. Ainoa ongelma oli, että rillien "tyynyt" olivat tosi kovaa materiaalia, mutta sain vinkin vaihdattaa ne optikolla pehmeämpiin. Homma kustansi 10€ ja nyt nää on ihan täydelliset!

  • Reply Emilia/Merkintöjä maailmasta tiistai, syyskuu 3, 2019 at 19:52

    Aito ja ihana kirjoitus Iida <3 Osaat niin hienosti välittää ajatuksia tänne ruudun toiselle puolelle.
    Itse suuntaan pian Keniaan ja mietin jo valmiiksi, mitäköhän paluu tulee olemaan sitten loppuvuodesta pimeimpään aikaan.
    Lämpimiä ajatuksia sinne, muista ottaa omaa aikaa 🙂 Seurailen sun tulevia juttuja!

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:16

      Kiitos kauniista kommentistasi Emilia, olen otettu! <3

      Ihanaa Kenian reissua, toivottavasti saat säilöttyä paljon valoa ja lämpöä talven varalle! 🙂

  • Reply Pirkko / Meriharakka keskiviikko, syyskuu 4, 2019 at 13:39

    Ehkä matkailu ympäri maailmaa tyyliin matka kerran kuussa, kotona matkojen välillä ainakin yhtä pitkään kuin matkalla, ei sittenkään ole hassumpi. Koti tuntuu joka kerta palatessa kodilta 🙂

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:17

      Tuo olisi unelmaelämää, jos vain työt ja kukkaro sallisivat 😀 Toivottavasti itsekin pääsen joskus elämään noin.

  • Reply Periaatteen Nainen perjantai, syyskuu 6, 2019 at 13:05

    Kiva paluupostaus 🙂 Muistan noita tunteita, toisaalta tuntuu että omat pitkät reissut Lattareissa eivät ehkä yllä kulttuurieroissa samaan kuin Suomen ja Japanin kontrastit.
    Rauhallista paluuta ja uusille matkasuunnitelmille peukkua 🙂

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:18

      Kiitos! 🙂 Mulle olisi kyllä varmasti Lattareiden suuntaan vielä isompaa kulttuurishokkia! Japani on tiedon tasolla itselle niin paljon tutumpi kohde.

  • Reply Elsa/Hakunamalife perjantai, syyskuu 6, 2019 at 14:07

    Ihanan rehellinen postaus! Muistan, että oli kyllä aika samanlaisia tuntemuksia oman Swazimaan vaihdon jälkeen😁 tsemppiä suomielämään totutteluun!

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:19

      Kiitos Elsa! <3 Uskon, että monella vaihdosta / muuten ulkomailla pidempään olleilla on samantyyppisiä fiiliksiä!

      Kyllä tää tästä vähitellen 🙂

  • Reply Suunnaton lauantai, syyskuu 7, 2019 at 14:34

    Oli ihana lukea näitä rehellisiä ajatuksia. Mietin samalla, miksei itselläni ole ollut samanlaisia kokemuksia vaihtovuodelta palatessani – kunnes päivän 13 kohdalla totesit sen: ”Moni sanoo, että vaihdon jälkeen on pahinta palata samoihin ympyröihin, kun on itse muuttunut niin paljon, mutta vanha arki on pysynyt samanlaisena.” Siinä se syy! Olen itse päässyt Suomeen palatessani hyppäämään uusiin ympyröihin ja saanut olla niistä innoissani. Se on varmasti pelastanut kotiinpaluuahdistukselta.
    Tsemppiä palautumiseen ja Suomeen totutteluun!

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:21

      Tosi hyvä, että oot saanut syvemmän paluushokin vältettyä! Tuo teoria kuulostaa munkin korviin tosi loogiselta syyltä. Pitää itsekin miettiä, miten saisi Suomen arjessa ne harmitusta aiheuttavat palaset järjesteltyä uudelleen kivempaan muotoon.

  • Reply Ansku BCN lauantai, syyskuu 7, 2019 at 18:53

    Tunnistan fiilikset ja toivotan voimia, palaaminen vanhoihin ympyröihin ei ole aina helppoa <3! Vuodenaikakaan ei ole nyt varmaankaan mikään paras Suomeen palaamiseen, kun päivät lyhenevät ja sataa vettä. Tsemppiä!

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:21

      Kiitos Ansku! <3 Onneksi tykkään alkusyksyn kuulaudesta, mutta lähestyvät pimeät kuukaudet pelottavat… pitää keksiä kivoja suunnitelmia niiden varalle 🙂

  • Reply Anna | TÄMÄ MATKA lauantai, syyskuu 7, 2019 at 19:48

    Usein oma koti tuntuu vieraalta ihan parin viikon matkankin jälkeen, saati sitten noin pitkän kun sulla. Nyt kun kaikki sun tavarat on vielä laatikoissa ym. on hyvä hetki karsia pois kaikki turha. Kauheeta kun en osaa mitenkään lohduttaa, vaan antaa vaan tällaisia käytännönläheisiä ja tylsiä vinkkejä :/

    • Reply Iida In Translation lauantai, syyskuu 7, 2019 at 20:22

      Toi on tosi totta, oon harrastanut hyvällä mielellä kon mari-hommia! 🙂 Hassua et nykyään tavaroista luopumisesta saa paljon isommat kiksit kuin niiden hankkimisesta.

      Ja kiitos tsempistä käytännön kautta, sekin on hyvä näkökulma! <3

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää sunnuntai, syyskuu 8, 2019 at 08:21

    Voin vain kuvitella tuon tunteen. Olimme Suomessa kaksi kuukautta ja kun palasin Kaliforniaan, niin meni hyvä tovi ennen kuin totuin arkeen. Tuntui ihan, että eihän tämä ole minun elämääni. Ja me oltiin poissa VAAN kaksi kuukautta. Tsemppiä kulttuurishokkiin! Ihanat muistot auttaa… ja uudet suunnitelmat!

    • Reply Iida In Translation sunnuntai, syyskuu 8, 2019 at 22:29

      Kiitos tsempeistä Paula! 💕 Niinpä, kulttuurishokin tunteet on helposti läsnä lyhyempienkin matkojen jälkeen. Uusien seikkailujen suunnittelu on onneksi piristänyt ☺️

    Leave a Reply