Rakkauskirje Kiotolle

Kioto on kaupunki, josta en osaa kirjoittaa analyyttisiä matkavinkkejä. Tässä avoimen dramaattinen rakkauskirje yhdelle lempikaupungeistani Japanissa.

 

Voi Kioto,

Kun me kohtasimme ensimmäisen kerran, oli helteinen elokuun ilta. Olin varannut majoituksen Ryokan Hostel Gionista, tatamilattiaisesta kapsulihotellista. En osannut odottaa sen olevan yhdessä kauneimmista kortteleistasi. Katselin jokivartta puutalojen välissä, sydämeni alkoi hakata nopeammin.

Minä tahdoin heti tietää sinusta kaiken.

Sinä kesänä 2018 meillä oli monta pitkää ihanaa päivää yhdessä. Oli kuumuus vuorten välissä. Söi aamiaiseksi jäätelöä ja jäädytettyjä hedelmiä. Netissä kirjoitettiin ihmisten kuolleen helteeseen. Hikoilin kuin pieni porsas ja litkin ionisointijuomia.

Kioto, tahdoin nähdä sinut kauneimmillasi, ennen muita. Laitoin herätyskelloni soimaan ennen kuin kukaan muu täydessä makuusalissa oli vielä herännyt. Se kannatti. Temppelit olivat juuri auenneet, oli ihanan rauhallista. Vain kaskaat sirittivät ennen kuin niiden äänet peittyisivät ihmisten monikieliseen äänimassaan.

Ja ne kurjet. En ole nähnyt koskaan niin montaa hontelojalkaista japaninkurkea, kuin sinun jokivarsillasi.

Voi Kioto, sinä olet niin ylväs, kaunis ja turhamainen. Kaduiltasi löytyy enemmän epäkäytännöllisiä kimonovuokraamoja kuin paikkoja, joista asukkaasi saisivat arkisia asioita. Välillä minä mietin, oletko sinä kaupunki ollenkaan vai kaunis kulissi – historian ystävän huvipuisto.

Olen niin ihastunut sinuun, että siedän jopa sotkuista bussiverkostoasi. Se saa minut aina älähtämään raivosta päärautatieasemalla, koska en ikinä tajua mistä bussit lähtevät. Ensi kerralla lupaan vihdoin vuokrata sen pyörän.

Tältä kesältä yhteinen aikamme oli kovin lyhyt. Minä ahnehdin ja heräsin vieläkin aiemmin, samoilin Gionin kaduilla ennen aamukuutta. Muutama kaupanomistaja katsoi aavistuksen paheksuen, ihan kuin olisin rikkonut kaavan. ”Ei tänne vielä kuulu tulla.” Tähän aikaan ne kulmat ovat heidän.

Vaikka kaduillasi nykyään kuulee enemmän kiinaa kuin japania, pidän sinusta silti. Rakastan puutarhojesi pieniä sivupolkuja, hiekan ja kivien asetelmia. Herkullista ruokaa, itsetietoisia eläkeläisiä, koululaisia jotka heittelevät joessa kiviä veteen.

Välillä ehdin tuuduttautua rauhaasi niin, että parin korttelin päästä alkava turistikaaos tulee yllätyksenä. Ja pienenä loukkauksena. Osaavatko ne muut arvostaa sinua niin kuin minä? Pystytkö sinä ottamaan ne kaikki ihmiset vastaan? Kulutko jalkojen alla niin, että ne kaikki tyylikkäät asukkaasi muuttavat pois?

Minä toivon etteivät, ja metsästän aina seuraavaa rauhallista temppeliä ja puutarhaa.

Ja minä tulen taas takaisin, rakkaani, Kioto.

 

—

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!