Japani Vaihdossa Tokiossa

Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia

keskiviikko, huhtikuu 17, 2019
Iida soittaa leikkipuhelimella harajukussa

Haloo haloo, kuuleeko Suomi? Taas on luvassa viikkokuulumisia vaihto-opiskelusta Tokiossa.

 

Tokion kevätsää ei osaa päättää, millainen haluaisi olla. On perättäisinä päivinä aurinkoista 20°c, hyytävää vesisadetta 3°c, kaiken mukanaan vievän vahvaa tuulta ja 15°c. Harkitsen ostaisinko pipon ja sormikkaat. Päätän itsepäisesti olla ostamatta, on tässä jo pari viikkoa sinnitelty ilman. Kai se kohta lämpenee…

Saan Shimakitazawassa vohvelikahvilassa eteeni haarukan ja veitsen, ensimmäistä kertaa Japanissa ollessani. Ne tuntuvat jo nyt niin isoilta ja kömpelöiltä! (Okei, inhoan silti niitä puisia kertakäyttöisia syömäpuikkoja. Pitäisi alkaa kuljettaa mukana omia syömäpuikkoja!)

kitsune udon-lounas

Metsästän viidensadan jenin lounaita, Shinjukun kellareista löytyy monta loistavaa. Hätkähdän, kun yhdessä niistä naapuripöytään sattuu kaksi vanhempaa bisnesnaista jakkupuvuissaan. Tajuan, etten ole nähnyt heidän lisäkseen yhtäkään valkokaulustöissä olevaa vanhempaa naista.

Kun katsoo tarpeeksi monta kertaa, miten ihmiset jättävät kahvilassa lompakkonsa ja puhelimensa pöytään vessareissun ajaksi, unohtaa välillä itsekin reppunsa pöytään. Vaikka siellä on kamera, henkilökortti ja käteiset. (En enää edes viitsi yrittää käyttää täällä korttia, koska lähes jokaisella yritykselläni myyjät ovat olleet enemmän tai vähemmän kauhuissaan.) Tätä tapaa en olisi kyllä Japanista halunnut omaksua!

Välillä kun kuljen pilvenpiirtäjien keskellä Shinjukussa, jalkojani alkaa heikottaa. Kaikki on niin suurta. Tunnen oloni Liisaksi Ihmemaassa juuri kun kutistusjuoma alkaa vaikuttaa.

Mutta sitten tulen takaisin hiljaiseen omaan naapurustooni ja huokaan helpotuksesta.

shinjukun värivaloja illalla

Näen elämäni ensimmäistä kertaa Fuji-vuoren Metropolitan Government Buildingin ikkunasta. Liikutun, hymyilen idioottina ja tuijotan tuijottamistani. Fuji-san on vain haalea heijastus kaukana toisten vuorten takana, mutta silti se näyttää niin kauniilta ja unenomaiselta. Kuin kraaterilta kuun pinnalla.

Nostan automaateista maksimimääriä kerran toisensa jälkeen, jotta voin maksaa koko vaihtoaikani asuntolavuokrat kerralla, kuten sopimus käskee. Raha-asiat ahdistavat. Ihan toisella tavalla, kun summat kulkevat seteleinä, eivätkä vain numeroina muovikorttia käytellessä.

Rahahuolet heijastuvat uniini – näen uudenlaisia toistuvia painajaisia. Olen yhtäkkiä jonkun panikointi-päähänpiston seurauksena ostanut äkkilennon Suomeen, vaikka tiedän, että seuraavana päivänä olisi sovittuja menoja Japanissa. Noissa unissa olen aina Suomessa ja mietin, miksi hitossa tuhlasin turhiin lentolippuihin ja ehdinkö ajoissa takaisin Tokioon.

Iida ja iso pyöreä maskotti

Mietin, onko täällä ollut jo monta pientä maanjäristystä, jota en vain ole huomannut. Suomalaisena en osaa kiinnittää asiaan huomiota. Toisaalta mikromaanjäristykset saattaisivat selittää välillä oudosti iskevää huimausta.

Käyn ensimmäistä kertaa vaihtoyliopistomme kampuksella. Yllätyn positiivisesti siitä, miten rentoja professorit ovat, vaikkakin vain yksi heistä näyttää puhuvan englantia. Teemme kurssivalinnat: animointia, kuvittamista ja sarjakuvaa. En harkitse taiteilijan uraa, joten kurssit hieman naurattavat, mutta päätän yrittää nauttia piirustelusta nyt kun kerran voin.

Opin, että päänsäryt tuntuvat tuplasti pahemmalta maassa, jossa joka asialle on kuulutus.

purikura-automaatissa piirtämässä kuviin

Sisko kysyy ”mitä sulle oikeasti kuuluu” ja sepä vasta on vaarallinen kysymys. Japanin ensimmäinen itku tulee, eikä se meinaa loppua millään. Siihen kulminoituvat kaikki ulkopuolisuuden tunteet, yksinäisyydet ja hämmennykset, sellainen epämääräinen massa joka koostuu miljoonasta pienestä yksityiskohdasta. Kielimuurista, vieraudesta ja perusasioiden hankaluudesta. Näissä hetkissä olen kiitollinen siitä, että olen vaihdossa vain elokuuhun asti. (Enemmän olen kyllä harmitellut, miksen suoraan hakenut vuodeksi! Pelkään jo nyt sitä, että aika loppuu kesken.)

Japani saa tuntemaan oloni mummomaiseksi. Valittelen päänsärkyjäni, en jaksa mennä iltaisin baareihin tai karaokeen, oma sänky houkuttaa liikaa. Tajuan muuttuneeni kukkahattutädiksi, kun seuraan äärimmäisen järkyttyneenä miten turistipariskunta halailee koko metromatkan, nainen miehen peppua koko ajan kasuaalisti hipelöiden. Mitä japanilaisetkin mahtavat ajatella?!?

Koulu vihdoin alkaa. Mutta se on jo ihan oma tarinansa.

 

Aiempien viikkojen kuulumiset:

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut

Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!

You Might Also Like

14 Comments

  • Reply Pirkko / Meriharakka keskiviikko, huhtikuu 17, 2019 at 21:29

    Japanilainen ruoka taitaa jakaa ihmisiä – toiset rakastavat sitä, toiset, kuten minä, suhtaudun siihen vähintäänkin ennakkoluuloisesti. Joitakin vuosia sitten olimme jonkin aikaa Japanissa ja okonomiyaki oli yksi niitä ruokia, jotka olivat minunkin mieleeni kun en ole yhtään vaikka sushin ystävä.

    • Reply Iida In Translation torstai, huhtikuu 18, 2019 at 03:46

      Se todellakin jakaa! 🙂 Itsekään en ekalla reissulla niin tykännyt siitä (kaikki oudot pikkelsit yms), mutta kummasti tää on muutaman reissun myötä kääntynyt siihen, että rakastan lähes kaikkea mitä eteeni saan. Ja Suomessa ollessani kaipaan Japanista eniten sitä suurta ruokien kirjoa!

      Okonomiyaki on kyllä munkin lemppareitani <3

  • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning keskiviikko, huhtikuu 17, 2019 at 22:13

    Kuulostaa osittain mun ”kulttuurishokilta” kun lähdin yksin Keski-Amerikkaan reppureissaamaan. Alkuviikkojen aikana äiti kysyi puhelimessa tuon saman kysymyksen ja se avas mun itkuhanat. Itkeä vollotin ravintolan pöydässä maailman epätasa-arvoa, yksinäisyyttä, sitä etten ymmärrä mitä ihmiset ympärillä puhuu, miten en jaksa tehdä mitään jne. Lopulta se olo hälveni ja pystyin nauttimaan reissusta. Ainoastaan Panamasta en tykännyt, osittain noiden pilvenpiirtäjien takia 😀 Mutta aika menee uskomattoman nopeesti ja etenkin oleskelun loppuvaiheissa se suorastaan kiitää. Tsemppiä sulle sinne maapallon toiselle puolle 🙂

    • Reply Iida In Translation torstai, huhtikuu 18, 2019 at 03:48

      Kiitos Cilla Maria! <3 Samaistun tosi paljon tuohon sun tarinaan, kiitos kun jaoit! Kyllä mäkin uskon, että tää tästä alkaa helpottaa 🙂 Ja aika todellakin menee pelottavan nopeasti täällä. Kohta sitä on jo Suomessa ja haaveilee seuraavista seikkailuista!

      • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning torstai, huhtikuu 18, 2019 at 16:03

        Kyllä se siitä 🙂 Olin ite käyny pari kertaa aiemmin Meksikossa ja mulla on varmaan samantyylinen tuo kaipuu Keski- ja Etelä-Amerikkaan, mitä sulla Japaniin. Oli kuitenkin ihan eri asia lähteä reissaamaan pidemmäks aikaa kuin sille nopealle visiitille mitä olin aiemmin tehny. Jouduin tokan viikon jälkeen Belizessä sairaalaan ja siellä itkeskelin kans, kun liittymä ei toiminu enkä voinu soittaa kellekään Suomeen. Jossain vaiheessa tuon jälkeen tuli olo et haluan takas Suomeen, mut oon tosi tyytyväinen että olin loppuun asti. Nyt tosiaan suunnittelen jo uutta reissua 😀

        Ja jännä tuo unihomma. Näin ennen reissua monta kertaa unta, että olin jo matkalla mut tajusin lentokoneessa että olin unohtanu kaikki matkatavarat kotiin ja mulla oli vaan tyyliin joku yöpaita päällä 😀 Matkalla ollessa näin myös unta, et olin palannu Suomeen ja harmittelin siinä unessa et miks lähin, kun mun piti mennä vielä jollekin intiaanipyramideille.

        • Reply Iida In Translation lauantai, huhtikuu 20, 2019 at 04:56

          Oi vitsi, kuulostaa kyllä tosi rankalta tollaset sairaalaan joutumiset! <3 Erityisesti, jos ei voi soittaa kenellekään 🙁 Upeasti oot selvinnyt tuollaisistakin kokemuksista!! Saa nähdä tuleeko itsellekin tuollaisia äärikokemuksia vielä vastaan omilla reissuillani.

          Unet on kyllä hassuja! 😀 Jos mulla liittyy uniin lentäminen, en ikinä pääse koneeseen asti, vaan aina tulee jotain esteitä matkaan.

  • Reply Lotta / Lanttimatkat torstai, huhtikuu 18, 2019 at 04:31

    Tuon väsymyksen tunteen tunnistan. Kun olin kielikoulussa Kiotossa ja asuin isäntäperheessä, enkä vielä ymmärtänyt kaikkea ympärilläni, olin päivän päätteeksi ihan poikki. Puhumattakaan työharjoittelujaksosta ryokanissa.

    En tiedä, onko sulla sitä fiilistä, mutta myös se, että koko ajan pitäisi tehdä jotakin, on väsyttävää. ”Mä olen viimein Japanissa! Nyt on PAKKO nähdä ja kokea!” Sitä ei heti tajua, että täällä elää kuitenkin arkea, eikä ole lyhyellä matkalla. Sen ymmärtämisessä mulla meni. Nykyään osaan viettää päivän halutessani sängynpohjalla, vaikka olenkin Japanissa.

    Muista siis ottaa niitä löhöilypäiviäkin! 😊

    • Reply Iida In Translation torstai, huhtikuu 18, 2019 at 15:55

      Kiitos perspektiivistä Lotta!! <3 Todellakin on tosi vahvasti tuota fiilistä, että pakko kokea kaikkimullehetinyt. Mutta toisaalta parempi fiilis on tullut juuri siitä, että on muistanut levätä ja jäädä välillä loikoilemaan, jos siltä tuntuu. Arki on todellakin ihan eri asia, kuin lomareissu, vaikka arki on täällä niin erilaista että se melkein lomalta tuntuukin 😀

      Ja joka tapauksessa asioita jää näkemättä, asui täällä sitten 5kk, vuoden tai kymmenen vuotta! 😀

  • Reply Teija / Lähdetään Taas torstai, huhtikuu 18, 2019 at 14:06

    Ihan varmasti kaikki uusi ympärillä väsyttää alkuun, mutta se on ihan normaalia. Kyllä sinä siihen rytmiin vielä pääset käsiksi, ja karaokeen 🙂

    • Reply Iida In Translation torstai, huhtikuu 18, 2019 at 15:56

      Kiitos Teija 🙂 Joo, alku on varmasti kivuliainta vaihetta! Enköhän mä sinne karaokeenkin vielä ehdi! 😀

  • Reply Anu /Matkataan Mutkitellen torstai, huhtikuu 18, 2019 at 20:06

    Ihanasti kirjoitettu, Tästä palaa niin omat vaihtoajat mieleen. Aivan sama mikä maa tai missä iässä, mutta samat vellovat ajatukset kulkevat päässä. Pelottavaa ja väsyttävää mutta ihanan avartavaa samalla. Mitä kaikkea sitä tässä vaiheessa osaakaan ihmetellä, joita muutaman viikon päästä ei edes huomaa. Nopeasti sitä vain huomaamattaa kotiutuu. Ihanat kurssivalinnat sinulla. 🙂

    • Reply Iida In Translation lauantai, huhtikuu 20, 2019 at 04:46

      Kiitos kommentistasi Anu! <3 Hauska kuulla, jos herätti nostalgiaa! Tuo on kyllä tosi totta, kokemukset uudessa kulttuurissa taitavat olla aika universaaleja. 🙂 Kyllä pahimmat shokkifiilikset alkavat jo helpottaa, kun on päässyt kiinni kouluarkeen ja saanut ratkaistua akuuteimmat arjen pulmat. Ja kiitos! 😀

  • Reply Emilia/Merkintöjä maailmasta perjantai, huhtikuu 19, 2019 at 12:26

    Hauskan näköisiä ruokapaikkoja ja mielenkiintoisia kursseja edessä! Hienosti puet ajatuksiasi sanoiksi. 🙂 Mun Japani-tietämys on hyvin vähäistä, niin kiva seurata sun vaihtoa sieltä ja eteen tulevia seikkailuja. Toivottavasti sielläkin sää lämpenee pian!

    • Reply Iida In Translation lauantai, huhtikuu 20, 2019 at 04:50

      Kiitos Emilia! <3 Mahtavaa kuulla, jos fiilikset välittyivät! 🙂 Tervetuloa vain seurailemaan! <3

    Leave a Reply