Japani Kansai ja sen lähiseudut Matkakertomukset Matkavinkit

Naoshima – taidesaari Okayaman lähistöllä

lauantai, helmikuu 16, 2019

Yaoi Kusaman punamusta valtava kurpitsa

Naoshima (直島) oli tavallinen kalastajasaari Japanin sisämerellä. Kunnes joku sai päähänsä, että täytetään saari maailmanluokan nykytaiteella.

”Pakko päästä sinne”, olin ajatellut jo pitkään.

Taideteemaista nähtävää löytyy myös naapurisaari Teshimalta ja Inujimalta, joihin taidekonsepti on levittäytynyt. Mondokin valitsi 2019 unelmalomaksi Japanin taidesaaret, eikä syyttä.

keski-japanin kartta, korostettuna Naoshima

Alkuperäinen ajatukseni oli imitoida Musla-blogin Mian matkaa yöpymällä Naoshimalla, mutta olin liian myöhään liikenteessä. Kuukautta ennen koko saari oli loppuunmyyty. Lähellä sijaitsi idyllinen pikkukaupunki Kurashiki, joten päädyin varaamaan sieltä hostellin. Päiväretkeni sijoittuivat Naoshimaan ja Himejiin.

Naoshima sijaitsee Kansain vieressä Kagawan prefektuurissa. Sinne matkustaa helpoiten shinkansen-junalla Okayaman kautta, jatkaen matkaa lähijunalla tai bussilla. Saarelle päästäkseen on vielä hypättävä noin puoli tuntia kestävään yhteysalukseen.

Heti saarelle päästyä vastassa oli yksi Yaoi Kusaman kurpitsateoksista ja rannassa näkyi muitakin veistoksia.

Naoshiman saarta kiertää harvakseltaan bussi ja osan saaresta kattaa Naoshiman museoita pyörittävän Bennessee Housen yhteysbussi. Yksi hyvä tapa liikkua saarella on vuokrata pyörä, joita löytyy niin tavallisena kuin sähköavusteisenakin.

Älä unohda ottaa mukaasi saaren esitettä, joka sisältää mm. kartan, bussiyhteydet ja museoiden tiedot.

> Naoshiman majoitusvaihtoehtoja voi tutkailla täällä. On mm. jurttia ja hotellihuoneita vuoren rinteellä merinäköaloin. Osasta huoneista pääsee iltaisin hipsimään Chichu Art Museumiin.

Lummepuutarha Naoshimassa Japanissa, puita ja lampi

Chichu Art Museum

Kuvittele museo, jossa ei ole tungosta, selfiekeppejä tai yhtäkään valokuvien napsijaa. Se johtuu siitä, että valokuvaus on syvästi kielletty ja museoon pääsee sisään vain tietty määrä ihmisiä kerrallaan, ennakkoon sovittuina kellonaikoina.

Museoon kuljetaan tietä pitkin, jonka varrelle on istutettu Monetin lummetöistä tuttu puutarha. Museon Tadao Andon suunnittelema arkkitehtuuri on hienoin, jonka olen koskaan kokenut. Esillä on Claude Monetin lumpeita, James Turrellin minimalistista tilaa hyödyntävää taidetta ja Walter De Marian veistoksia. Museovisiitin rytmi on ihan toinen, kun teoksia on rajattu määrä ja jokaista voi ihmetellä rauhassa.

Monetin lummehuoneeseen mennäkseen jalkaan on laitettava tohvelit, jotta herkkä marmorilattia ei vaurioituisi. Olen nähnyt lumpeista monia Pariisissa, mutta missään muualla nähtynä ne eivät ole muuttuneet eläviksi samalla lailla kuin Naoshimassa. Ihan kuin ne olisivat leijuneet avaruudessa, taiteilijan impressionistishöyryisinä haavekuvina.

Kävin ennen Chichu Art Museumia toisella puolella saarta Art House Projectissa, joka oli kokemuksena niin kiehtova, että se hieman himmensi Chichun loistoa. Mutta museo oli ehdottomasti kaiken ennakkosuitsutuksen arvoinen.

> Chichu Art Museumista lisää infoa täällä, liput 2,060 ¥. Lippu on voimassa vain tietylle valitulle ajankohdalle.

 

Tennessee Art House Project

Itselleni Naoshiman kiinnostavin paikka oli Tennessee Art House Project. Se oli rakennettu vanhan kalastajakylän taloihin. Lipun ostajalle lykättiin käteen kartta, jossa erilliset pienet taidetalot olivat. Ne löytyivät ympäri kauniiksi puunattua kylää, jonka kapeilla kaduilla kulki sekaisin paikallisia muoreja ja taiteen ystäviä. Kylästä löytyy myös pieni combini, jonka onigireillä sai työnnettyä nälän loitommaksi.

Työt itsessään ovat upeita. Jos et tahdo paljastuksia niiden sisällöstä, lopeta lukeminen tähän!

Pienen vuoren päältä puistosta löytyi Go’o Shrine – taideteokseksi muutettu vanha temppeli, jonka alta löytyi hautakammio. Kävijät päästettiin tutkimaan sitä yksitellen, taskulamppu kädessä. Pimeästä tunnelista valoon päin kulkiessa sai hieraista silmiään. Näky mallinsi täydellisesti kuoleman läheistä ”näin valon”-kokemusta. Olisin halunnut viipyä tunnelissa ikuisuuden vahvan hengellisen kokemuksen kourissa, mutta en kehdannut tehdä niin muiden jonottajien kustannuksella.

Toinen vaikuttavimmista kokemuksista oli Minamidera -talo, jonka sisällä oli James Turrelin teos. Täysin pimeään taloon kuljettiin oppaiden opastamana ja istuttiin pimeyteen odottamaan. Vähitellen silmät alkoivat nähdä ympärilleen, ihan kuin olisimme tuijottaneet valkokangasta. Mutta sen paikalla ei ollut mitään. Pelkkää tyhjyyttä ja kylmänä henkäyksenä leijuvaa savua. Se sai pohtimaan koko länsimaista elämäntapaamme, sitä miten mekin erinäisten ruutujen sijaan tuijotamme oikeasti tyhjyyteen.

> Kuuden talon multi-site ticket 1030¥, yhden talon sisältävä lippu 410¥. Lisää infoa täällä.

 

I love yu kylpylän ulkosivu

I love yu

I love yu on kaunis, taideteemainen sentoo yhteysaluslaiturin lähistöllä. Hyviä uutisia meille tatuoiduille – täällä ihon taideteokset nähdään taiteena nekin, joten sisälle pääsee! Sentoon nimi on sanaleikki, yu kun tarkoittaa japanilaista kylpylää.

Lippu ostetaan automaatista, pukuhuoneessa on repun mentävät lokerot tavaroiden säilyttämiseen. Ennen kylpyyn astumista on tärkeää peseytyä huolellisesti muovituoleilla istuen, talo tarjosi shampoot ja saippuat. Japanilaisesta kylpyläetiketistä voi lueskellä lisää esimerkiksi täällä.

Kuumassa kylvyssä rentoutuessaan voi tuijotella kattomaalauksia ja laattoja, joissa ui mustekaloja. Sentoon mielikuvituksellinen sisustus on Art House Projectiin Haisha-talon suunnitelleen Otake Shinron käsialaa.

> Sisäänpääsy 650¥, pyyhkeen voi vuokrata paikan päältä.

 

Yaoi Kusaman kurpitsa ja meri

Ulkotaideteokset

Ilman pääsylippuakin saarelta löytyy nähtävää. Niiden sijainnit löytyvät helpoiten saaren omasta esitteestä. Kuuluisin ja kuvatuin teos on uimarannan viereltä löytyvä Yaoi Kusaman pilkullinen kurpitsa.

Japanilaiseen tapaan kurpitsan edessä on jono. Sen ansiosta kaikki halukkaat saavat oman kurpitsa-selfiensä ilman tungettelijoita.

Vietin Naoshimassa vain päivän verran, minkä vuoksi kierrokseni oli varsin nopea.  Seuraavalla kerralla tahtoisin tutustua muihin sen taideteemaisiin naapurisaariin.

Ja ennen kaikkea – ehdottomasti jäädä yöksi.

Japanin kulttuurista

Tiesitkö tätä Japanin kielestä?

perjantai, helmikuu 15, 2019

  • Japanilla ei ole sukukieliä. Kanji-kirjoitusmerkkinsä se on lainannut Kiinasta. Jokaiselle merkille on oma(t) merkityksensä ja sanomalehteä sujuvasti lukeakseen olisi osattava noin 2 200 merkkiä. Harvinaisimpia kanjeja eivät tunne kaikki japanilaisetkaan ja lohduttavaa on, että japanilaislapsilta vie vuosia oppia kunnolla lukemaan.
  • Kanjien rinnalla kulkee kana-järjestelmä, eli hiraganat ja katakanat, jotka kuvaavat erilaisia tavuja/äänteitä. Se johtuu siitä, että lainatut kanjit taipuivat huonosti japanin kirjoittamiseen, jossa sanan päävartaloon lisätään erilaisia taivutuspäätteitä.
  • Hiraganaa käytetään japanilaisperäisiin kielioppirakenteisiin kuten verbien päätteisiin, katakanalla taas kirjoitetaan lainasanat.
  • Japanin kielelle ominaisia ovat paikoitellen hupaisat englannin väännökset eli waisei-eigot: aisu-kuriimu (ice cream), koohii (coffee), basu (bus), bataa (butter). Kaikki nämä kirjoitetaan katakanoilla.
  • Hiraganaa ja katakanaa käytetään myös eri asioiden korostamiseen, kuten mangan äänitehosteisiin ja mainosten yksittäisiin sanoihin. Heian-kaudella naislähtöiseen kirjeviestintään kehitetty pyöreämuotoinen hiragana mielletään feminiinisemmäksi kuin kanjeista yksinkertaistettu graafisempi katakana. (Allaolevassa kuvassa mustekalan alla oleva kyltti on katakanaa, mustekalan viereisen punaisen kyltin pyöreämuotoiset kirjaimet hiraganaa.)

  • Japania kirjoitetaan ilman sanavälejä. Lauseita jäsentää pilkut ja pallomainen piste, maru.
  • Suomalaiseen suuhun japani istuu hyvin, sillä sitä lausutaan suhteellisen samalla tavalla kuin sitä kirjoitetaan. Moni japanilainen ihmettelikin lausumistaitojani (erityisesti muun kielitaidon puuttuessa) – konsonanttien kanssa lienee esimerkiksi englannin puhujille enemmän kipuiltavaa.
  • Aikamuotoja japanissa on montaa muuta kieltä vähemmän, mutta helpotuksesta ei vielä kannata huokaista: japanille ominaista ovat erilaiset kohteliaisuustasot.
  • Ihmisiin viitataan pronominien sijaan nimillä ja nimien perään lisätään erilaisia kunnioittavia pääteliitteitä. Sinä-sana anata koetaan epäkohteliaana (tai intiiminä, niin että se toimii rakastettujen hellittelynimenä) ja ihmisiin viitataan yleensä sukunimellä. Yleinen ”entä sinä” taipuu japaniksi ”sukunimi-san wa?”. Läheisimpiä voi tosin kutsua etunimelläkin.
  • Nimien kunnioitusliitteitä on erilaisia riippuen siitä mikä on puhujan suhde puhuteltavaan. Sama-pääte on kunnioittavin ja esimerkiksi palvelualan työntekijä saattaa kohdistaa sen sinuun. San-pääte toimii yleisesti kaikkiin. Pojista voi puhua kun-päätteellä ja tytöistä chan-päätteellä, mikäli he ovat sinua nuorempia. Välillä erityisesti chan toimii myös hellittelynimenä – moni kutsuu isoäitiään obaachaniksi.
  • Kunnioitusliite voi liittyä myös ammattiin tai yhteiskunnalliseen asemaan. Esimerkiksi opettajat, tutkijat ja buddhalaismunkit ovat sensei, vanhemmat kollegat ja ylemmän luokka-asteen opiskelijat sempai.

  • Itsestä ei koskaan käytetä kunnioitusliitettä. Yksi yleisimmistä aloittelijan virheistä onkin esitellä itsensä san-päätteen kanssa. (Koska kuulet koko ajan muiden käyttävän sitä sinusta.)
  • Japanin opiskelu aloitetaan yleensä peruskohteliaasta tyylistä, mutta sen rinnalla on erittäin kohtelias ja virallinen keigo, tuttujen keskinäinen epävirallisempi puhekieli sekä töykeä alatyyli. Kohteliaisuustasot vaikuttavat verbien taipumiseen ja jopa vaihtavat sanoja kokonaan toisiksi.
  • Japanilaislapset toki oppivat ensin kotona puhutun, epävirallisen puhekielen.
  • Sanat vaihtuvat myös kunnioittavasti sen mukaan kuka puhuu kenestä. Minulle oma äitini on haha, mutta muille äitini on okaasan.
  • Japanin kielen kohteliaistasojen käyttö ei usein ole symmetrista. Alempiarvoinen, esimerkiksi nuorempi, puhuu kohteliaampaa kieltä kuin häntä vanhempi keskustelukumppani. Samanikäiset tai läheiset ihmiset toki yleensä viestivät samantasoisesti.

  • Sanotaan, että japani jakautuu naisten ja miesten kieleen. Osittain se pitää paikkansa, mutta jaon voisi vetää myös suorasukaiseen kieleen ja pehmeään kieleen. Kielenkäyttövalinnat ovat myös tapa ilmentää omaa persoonaa – söpöstelevä tyttö käyttää eri tyyliä kuin poikatyttö. (Tämä tosin ehkä kannattaa jättää natiivien haltuun – väärinymmärryksien mahdollisuudet ovat korkealla.)
  • Ei:n epämääräisyys ja kiertely. ”No se on vähän…” on yleinen tapa sanoa ei. Hiroshiman arjessa moni tutuistani tuntui käyttävän kiertelyyn vaikea-adjektiivia monen negatiivisemman adjektiivin sijasta.
  • Numeroilla on ihan oma logiikkansa. On Kiinasta lainatut numerot ja japanilaisperäiset numerot. Asioiden laskemiselle on japanissa erilaisia tapoja, kun eri numeron perään laitettava laskusana vaihtuu laskettavan asian mukaan. Esimerkiksi nin laskee ihmisiä, dai mekaanisia esineitä, koneita ja kulkuvälineitä, satsu vihkojen tapaisia nidottuja esineitä, hiki pieniä eläimiä ja wa lintuja ja jäniksiä.
  • Japanissa on myös omat murteensa ja yleiskieli on ilmeisesti yleistetty Tokion alueen murteesta. Oma kielitaitoni ei vielä riittänyt murteiden tarkempaan ihmettelyyn mutta sanojen vaihtumisen huomasi – Hiroshimassa esimerkiksi chiisai (pieni) muuttui muotoon chikkai.

Postauksen kuvat ovat satunnaisräpsyjä Osakasta viime kesältä.

Japani Yleinen

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 2

keskiviikko, helmikuu 13, 2019

Ravintolan pöytä täynnä likaisia astioita

Ruokaa.

Ostatpa mitä tahansa, on todennäköistä että se on parempaa ja tuoreempaa kuin Suomessa. Olipa kyseessä sitten vain keitetty riisi, pitkän kaavan illallinen lukuisine kippoineen tai juna-asemien persikanlehtiin käärityt uskomattoman mehukkaat sushit – nam!

 

Japanilaisten tapaa kuunnella.

Ei ole olemassa kohteliaampaa kuuntelutapaa, kuin ilmaista kymmenen sekunnin välein kuuntelevansa. Se voi olla innokas nyökkäys, ”hai” – kyllä tai sanallistettu reaktio: ”soo desu ka” – ai niinkö.

Välillä reaktiot olivat hassujakin. Monella kuuntelua ilmaisee sarja outoja ynähdyksiä, jotka kuulostavat länsimaisiin korviin siltä, että niiden luontevampi paikka olisi makuuhuoneessa.

 

Automaatti, jossa on animehahmojen figuureita

Automaatteja.

Ärsyttävät kymmenen jenin kolikot, joita ei kehtaa kassalla kaivella, voi vaihtaa rauhassa automaatin välityksellä kylmään vihreään teehen. Puhumattakaan pelihallien avaimenperä/figuuri/krääsä-maateista, joissa kone arpoo käyttäjälle yhden pallon muutamasta eri vaihtoehdoista.

Kuinka monta kertaa samaa automaattia kehtaa pelata uudelleen, jotta varmasti saisi toivomansa figuurin…?

 

Luotijunia.

Ne näyttävät sympaattisilta, futuristisilta ankeriailta. Maisemat vilisevät ohi, liike on niin tasaista että ikkunan muovitasolla voisi saada kolikon pysymään pystyssä. Jinglet soivat jokaisen aseman kohdalla ja konduktööreillä on hienot uniformut. Eväitä ei kannata unohtaa, koska täällä niiden nauttiminen on sallittua.

Puhumattakaan ihan käsittämättömästä jalkatilasta, jossa voi laittaa eteensä ylipakatun rinkan ja jalat mahtuvat silti kyytiin.

Jos ei olisi kukkarosta kiinni (ja se muuten on, koska yksi suunta Osakasta Hiroshimaan kustansi noin 10 000 jeniä), en muulla tavalla matkustaisikaan.

 

Temppelin seinämaalaus, jossa on lohikäärme

 

Yksityiskohtia.

Yhteensointuvista mutta erilaisista pikkukipoista tarjoiltavia ateriakokonaisuuksia, joissa jokainen ruokalaji on aseteltu esille tiettyyn kulmaan. Tuulessa heiluvia riisipaperilamppuja, joihin kirjoitettuja kanjeja en ymmärrä. Tarkasti aseteltuja koristeellisia hiussolkia pitkissä hiuksissa. Kimonoon kuuluvan obi-vyön kerroksia. Silkkisen haorin kaunista vuorikangasta. Lähiössä jalkakäytävän vieressä kukkia istutuksia ei-kenenkään maalla.

 

Itsestäänselvyyksien ei-itsestäänselvyyttä.

Vitsi kuuluu, että vanha shintolainen loitsu helteen karkoitukseen on hokea kymmenen sekunnin välein: ”atsui desu”, on kuuma. Kun lämpömittari kohosi kolmenkymmenen asteen puoleenväliin, vitsi heräsi eloon.

Ruokapöydässä itsestäänselvyyden hokeminen toistui joka ruokalajin kohdalla – ”oishii desu!”, herkullista. Mutta ruokapöydässä, lempipaikassani, koin myös oivalluksen – yhdessä kokemuksen jakaminen ja sen ääneen sanominen sai ruoan oikeastaan maistumaan vieläkin herkullisemmalta.

Ehkä helteen epämukavuuden tunnustaminen sai helteen oikeasti tuntumaan siedettävämmältä, kun kärsimys jaettiin yhdessä.

 

Kuulutuksia.

Asemien kohteliaan huolehtivat kuulutukset muistuttivat pitämään tavarat mukana. Ja jo lentokentällä kovaäänisistä kuului ”tadaima”, tervetuloa kotiin.

Sitä ei ehkä oltu kohdistettu minulle, mutta se puhutteli silti.

 

> Japanissa rakastamieni asioiden osa 1 täällä.

Japani Japanin kulttuurista Yleinen

Japanilaista kulttuuria: goshuinchō-kirja ja temppelileimat

tiistai, helmikuu 12, 2019

Yksi lempiasioistani Japanissa on aina ollut lukuisat temppelit ja pyhäköt. Ensimmäisellä japaninkurssillamme joku esitteli omaa goshuinchō –leimakirjaansa, johon hän oli kerännyt leimoja Kioton matkaltaan. ”Mullekin tuollainen!” ajattelin heti.

Suurimmalla osalla japanilaisista temppeleistä on omat leimansa (goshuin). Ne yhdistetään käsin tehtyyn kalligrafiaan, josta käy ilmi paikan tiedot ja käyntipäivät.

Leimoja kerätään niille erikseen suunniteltuun kirjaan, joka aukeaa aasialaistyylisesti haitariksi. Leimakirjoja myydään temppeleissä ja ainakin Kiotossa monissa matkamuistopuodeissa. On kuitenkin varmempaa hankkia kirjansa temppelistä, sillä matkamuistopuotien kirjat eivät välttämättä ole standardikokoisia ja osa temppeleistä voi kieltäytyä ottamasta niitä vastaan.

Ennen temppelikirjaharrastuksen aloittamista on päätettävä, kerääkö buddhalaistemppelien (o-tera) leimat eri kirjaan kuin shintolaispyhäköiden (jinja). Itse kerään ne samaan. Japanissa nuo tuntuvat menevän hieman sekaisin muutenkin – shintolaispyhäköiden sisältä kun yleensä löytyy myös buddhalaistemppeli. (Ja ilmeisesti myös japanilaisten elämässä, niin ainakin vapaaehtoistöiden pomoni kertoi.)

vaaleanpunainen temppelileimakirja ja viuhka

Temppelileimojen hankkiminen

Temppelileimoja tekevät kojut löytyvät useimmiten uloskäynnin läheltä, sieltä missä myydään amuletteja ja uskonnollista kirjallisuutta. Tuntomerkkinä on tiski, jonka toisella puolella on temppelityöntekijöitä kalligrafiavälineistö valmiina. Joskus läheltä löytyy kyltti, välillä jopa englanniksi ”temple stamps”.

Isommissa temppeleissä leimat ja myyntituotteet ovat erikseen. Ja vaikka olisit missä päin temppeliä tahansa, leimakirjaa työntekijälle vilauttamalla sinut todennäköisesti ohjataan oikealle tiskille.

Kun tiski on löytynyt, ensin on maksun aika. Ojennat kirjasi leimantekijälle ja saat vastineeksi vuoronumeron. Leiman valmistaminen ja kuivuminen vie yleensä viitisen minuuttia, jonka jälkeen voit hakea kirjasi vuoronumeroa vastaan samalta tiskiltä tai tiskin toisesta päästä.

temppelikirja auki levitettynä

Temppelileimojen historia

Ainakin buddhalaiskulttuuria esittelevien oppaiden mukaan leimojen ”keräileminen” on hieman epäkunnioittavaa. Alun perin kyseessä on ollut pyhiinvaeltajien suosima harrastus. Leimoja hankittiin paikoista, joissa käytiin myös rukoilemassa.

Temppelikirjojen huhutaan juontavan juurensa edo-kaudelta, jolloin kaupungista toiseen liikkuminen oli erittäin rajautettua. Pyhiinvaeltajille nämä goshincho-kirjat toimivat tärkeänä dokumenttina matkustusoikeutta vastaan. Toinen teoria on, että temppelille lahjoituksen tehneet saivat leiman kirjaansa, ikäänkuin kuitiksi.

Nykyään temppelileimakojujen edessä olevassa jonossa vaikuttaa olevan ihan muita kuin pyhiinvaeltajia. Harrastuksen on löytänyt moni länsimaalainen, ja rukoilustaan huolimatta moni japanilainenkin tuntuu kiertävän kuuluisat temppelit nopeasti, leimoja kirjaansa keräten.

Kulttuurillista omimista tai ei, goshincho-kirja on ainutlaatuinen muisto Japanin matkalta. Ja yksi iso hyvä puoli sillä on – se tuo pieniä rahavirtoja temppelille.

> Leimakirjat maksavat n. 1000–2000 ¥, yksittäinen leima temppelistä riippuen 200–500 ¥.

Jatka lukemista:

Päiväretki Ujiin: Byodoin-temppeli, teetä ja joki – täällä

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki – täällä