Kansai ja sen lähiseudut Matkakertomukset Matkavinkit Nara

Nara – pyhiä peuroja, temppeleitä ja puutarhoja

perjantai, helmikuu 22, 2019

naran peuraNara! Tuo Japanin yksi vanhoista pääkaupungeista sijaitsee alle tunnin lähijunamatkan päässä Kiotosta ja Osakasta.

Kintetsu-Naran asemalta pois astuttua paikka vaikuttaa ensin tyypilliseltä pieneltä japanilaiskaupungilta: on uusia rakennuksia ja katettu kauppakatu pikkuliikkeineen. Osa ravintoloista myy paikallista erikoisuutta: persimonin lehtiin kiedottua sushia (kaki-no-ha zushi), joka on uskomattoman mehukasta. Tuota yhtä Japanin lempiherkuistani voi onneksi bongailla Naran lisäksi myös isommilta juna-asemilta.

kartta jossa nara merkitty

Nara palveli vuosina 710–784 eli Nara-kaudella Japanin pääkaupunkina. Siinä maailmanajassa pääkaupunkia vaihdettiin mm. keisarin kuoltua tai temppelin vaikutusvallan kasvettua liikaa, joten Narasta se siirtyi Nagoakan kautta Kiotoon. (Siitä alkoi heian-kausi, jonka moni varmasti muistaa Mia Kankimäen ihanasta kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.)

Mitä lähemmäs Naran puisto tulee, nenä nappaa maalaismaisen tuoksun – onko se lehmänkakkaa? Ei sentään, mutta peuroista se kyllä on peräisin!

Moni Naran majoitusvaihtoehdoista sijaitsee puiston viereisellä Naramachi-alueella vanhoissa puutaloissa. Muun reissuni yövyin hostelleissa, mutta Narasta onnistuin löytämään 20€/yö hintaisen guest housen omalla tatamihuoneella. Paikka oli vaatimaton, mutta siisti. Vessat, suihkut ja kylpyhuone olivat yhteiskäytössä.

naran puisto kesällä ja peuroja

Nara Park & peurat

Monen matkaajan suurin syy Naraan päätymiselle on Nara Park. Suuri puisto on koti sadoille kesyyntyneelle pyhille peuroille (shika), jotka ovat asuneet puistossa jo tuhannen vuoden ajan. Shintolaisuudessa peurojen ajatellaan olevan jumalten sanansaattajia, joten ne saavat vaeltaa puistossa vapaina.

Naran shikojen kanssa saa pitää varansa: Youtube on täynnä videoita turisteja purevista ja sarvillaan tökkivistä peuroista. Peuroja saa ruokkia vain niille suunnatuilla herkuilla, kuten puistossa myytävillä shika sembei -kekseillä. Kannattaa muistaa, että hulluimmat ja keksinpersoimmat peurat majailevat keksikojujen läheisyydessä.

Itse erehdyin ja aloin ruokkimaan juuri kojujen vieressä olevia peuroja. Nopeammin kuin ehdin ajatella viisi yksilöä oli piirittänyt minut, tönien uhkaavasti sarvillaan. Ajattelematta lähdin pakenemaan niitä, mutta peurat seurasivat perässä. Yritin harhautusta heitellen keksejä itsestäni poispäin, mutta silti moni peuroista juoksi perässäni jopa puistonpenkin päälle asti, jossa kuvittelin olevani turvassa. Vasta kun luovutin näille omapäisille sarvipäille kaikki ostamani keksit, ne lopettivat seuraamiseni.

Fiksumpi siis sujauttaisi shika sembeit laukkuunsa ja antaisi niitä muualla puistossa asuville rauhallisemmille yksilöille!

peura narassa

Peurojen lisäksi Nara Park pitää sisällään Naran kansallismuseon, joka on ainoa Japanissa oleva buddhalaiseen taiteeseen keskittyvä museo.

Toki puistossa on myös lukuisia temppeleitä. Kuuluisin niistä on suuresta Buddha-patsaastaan tunnettu Todaiji. Sen viereinen puutarha samoilevine peuroineen on kaunis, kuten myös pääportin edustalta lähtevä vanhoin puutaloin reunustettu kauppakatu.

> Nara Park on ilmainen. Pieni paketti peurakeksejä 150 ¥.

 

Todaiji-temppeli

Todaiji tarkoittaa suurta itäistä temppeliä, mitä Nara sijainniltaan toki onkin. Valtava rakennus yksityiskohtineen on upea jo itsessään. Se on kuulemma maailman suurin pelkästään puusta valmistettu rakennus.

Vuonna 752 rakennetun temppelin helmi on 15-metrinen pronssinen Buddha valaistuksen kokeneessa vairocana-muodossa. Sivualttareiden veistokset kuvaavat muita boddhisatvoja. Hienoja ja yksityiskohtaisia ovat nekin.

Yksi temppelin erikoisuuksista on rakennusta kannattelevassa puupilarissa oleva aukko, joka on kooltaan suuren Buddhan sieraimen kokoinen. Kuulemma reiän läpi ryömiminen varmistaa seuraavassa elämässä valaistukseen pääsemisen ja yrittäjiä riittikin jonoksi asti.

Temppelin pääportti Nandoimon on myös itsessään luokiteltu Unescon maailmanperintökohteeksi ja Japanin kansallisaarteeksi.

> Temppelin sisäänpääsy 500 ¥. Sisääntuloporttien jälkeen on vapaaehtoisia oppaita, jotka kertovat ilmaiseksi temppelin historiasta. Kannattaa jäädä kuuntelemaan! Temppeli on yksi Naran suurimmista nähtävyyksistä, joten kannattaa saapua heti avaamisen jälkeen tai hieman ennen sulkemisaikaa.

 

Isuien-puutarha

Heti kun astuin Isuien-puutarhan porttien sisäpuolelle, vastaan tuli kiireetön hiljaisuus ja rauha. Turistimassat tuntuivat jääneen Nara Parkin puolelle ja Todaijiin.

Isuien koostuu kahdesta osasta, joista toinen on peräisin 1670-luvulta, toinen 1800-luvun lopulta. Puutarhasuunnittelu edustaa ”lainattu maisema”-periaatetta, jossa puutarhan ulkopuoliset maisemat sulautuvat osaksi puutarhaa itseään. Isuienissa puutarhan osaksi tulevat läheiset vuoret: Wakakusa, Kasuga ja Mikasa.

Kiertelin puutarhaa hitaasti, katselin karppeja, siirryin lammen toiselle rannalle yksittäisistä kivistä koostuvaa siltaa pitkin. Oli ihanan kiireetöntä. Ihmettelin japaninvaahteroita, jotka olivat alkaneet punertua, vaikka oli vasta elokuun alku. Ehkä se johtui helteestä.

Lammen kierrettyäni huomasin perinteisen teehuoneen. Kuten monet japanilaisten temppelien ja puutarhojen helmet, paikka näytti ulospäin lähes autiolta. Sisään pääsi ovikelloa soittamalla. Kengät jätettiin ulos, tatamihuoneeseen pääsi ikkunalta näyttävästä lasiseinäisestä liukuovesta.

Olin tatamilattiaisessa teehuoneessa yksin, kunnes sisään johtavista paperisista liukuovista saapui kumarteleva tarjoilija. Teen sai valita joko perinteisen leivoksen tai makeisten kanssa.

Valitsemaani settiin kuului kulhollinen matchaa ja suuhun sulavia perinteisiä makeisia (o-kashi), jotka tarjoiltiin kauniisti syvien kumarrusten kera. Yritin nauttia teen teeseremonia-demonstraatiossa opittuja maneereita muistellen. Oli maagista istua yksin tuossa kauniissa huoneessa, hiljaiseen puutarhaan katsellen. Välillä muutama turisti kulki lasi-ikkunoiden ohi teehetkeäni ihmetellen.

”Tulkaa tänne vaan”, teki mieli sanoa.

Mutta en tahtonut rikkoa sitä ihanaa hiljaisuutta.

> Isuien-puutarha on lyhyen kävelymatkan päässä Nara Parkista ja Todaiji-temppelistä. Kintetsu-Naran JR-asemalta kävelymatkaa tulee vartin verran. Sisäänpääsy puutarhaan 900 ¥, muista opiskelija-alennukset. Matcha ja o-kashi muistaakseni 1500 ¥.

Päivä Narassa alkoi muuttua iltapäiväksi. Puiston puolella rakenneltiin jotakin, yksi kaduista oli täynnä kiinni olevia ruokakojuja. Pian syy selvisi: illalla puistossa järjestettäisiin matsuri eli japanilainen festivaali.

Mutta se on jo oman postauksensa paikka!

Jatka lukemista:

Hiroshiman parhaat nähtävyydet (itsevaltaisesti järjestettynä)

Päiväretki Ujiin – Byodoin-temppeli, teetä ja joki

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 1

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 2

 

Reissuvälineistö Yleinen

Harkinnassa: reissaajalle sopiva kamera

torstai, helmikuu 21, 2019

peiliselfie Singaporesssa

On yksi asia, joka on kuulemma bloggarin paras ystävä. Nimittäin kamera!

Viimeisillä reissuilla on tullut todettua, että hyvin palvellut Fujifilm X100-kamerani alkaa vedellä viimeisiään. Sen valovoima ei riitä sisätiloissa kuvaamiseen eikä oikein hämärämmälle säälle ulkonakaan, ellen käytä jalustaa. Kiinteä optiikka estää valovoimaisempaan objektiiviin siirtymisen. Eikä somen aikakaudella wifitön kamera oikein tunnu enää vaihtoehdolta.

Hankintahetkellä vanha Fujinikin oli suunta ylöspäin. Sen edeltäjä oli rippilahjarahoilla ostamani puhkikulutettu Pentaxin järjestelmäkamera, jota taidelukiolaisena raahasin paikasta toiseen kangaskassini pohjalla. Jäipä se kerran Lontoossa metron puomienkin väliin, mutta selvisi onneksi kolhuilla vastavalosuojassa.

Ilman blogia luopuisin varmaan kamerasta kokonaan. Muutaman vuoden ikäinen One Plus 5 -puhelimeni tuplalinsseineen riittää suhteellisen hyvin Instagram-käyttöön ja videoita se osaa vakauttaa vanhaa Fujiani enemmän.

Mutta olisihan se ihanaa elvyyttää vanhaa valokuvaharrastusta ja saada kauniita blogikuvia…

kuva reisistä kamera sylissä

Mitä kameraltani kaipaan?

– Pientä kokoa ja keveyttä. Peilillisten järjestelmäkameroiden raahaaminen on nähty.

– Järjeviä video-ominaisuuksia (HD-video, jonkin verran vakaajaa, paikka ulkoiselle mikrofonille). Videoiden teko kiehtoo minua ja reissutubettaminen on alkanut pyöriä mielessäni. Media-alalla häsäävänä graafikkona video-ominaisuudet olisivat fiksuja myös työmielessä.

– Vaihdettavaa optiikkaa. Muunneltavuus olisi hyvä, jotta eri tilanteisiin voi valita erilaisen linssin.

– Valovoimaisuutta. Voi liittyä ostettavaan linssiinkin, mutta olisi hyvä, että myös rungossa voisi nostaa ISO-arvoja ilman rajua kohinaa.

– Wifi-yhteyttä.

Kivaa, mutta ei pakollista: mahdollisuus time lapse-videoon. Videolaatu, joka sallisi hidastukset, jotka eivät ihan kauheasti satu silmiin.

Tällä taas ei ole yhtään väliä: kosketusnäyttö, kääntyvä näyttö.

 

Mietinnässä on ollut mm. Fujifilm X-sarjan päivitetyt versiot, Sonyn Alpha-sarja ja bloggarisuosikilta vaikuttava Olympuksen PEN. On hankalaa tasapainotella hinnan ja laadun kanssa – ihan heti en kameraa viitsisi päivittää, mutta kallis panostus arveluttaa. Siksipä en ole tehnyt päätöstä suuntaan enkä toiseen.

Siispä kysynkin:

Millä sinä kuvaat? Olisiko heittää kamerasuosituksia?

Fiktiota tai proosaa

Postikortteja Japanista: Kodinhoitoa

keskiviikko, helmikuu 20, 2019

Japanilainen kolikkopesula

Postikortteja Hiroshimasta -sarja kertoo vapaaehtoistyöntekijän arjesta mielenterveyskuntoutujien avohoitokodissa. Perustuu tositapahtumiin, tai sitten ei. Nimet muutettu. 

Kuvassa kiotolainen kolikkopesula. Liittyy löyhähkösti aiheeseen.

Iltapäivisin mielenterveyskuntoutujien keskuksen ohjelmassa oli erilaisia työpajoja ja pieniä talon töitä. Hoidettiin puutarhaa, käytiin keramiikkapajassa, zumbaopettaja tuli vetämään kevyen pilatestunnin, aromaterapeutti opetti tekemään pihan yrteistä saippuaa, hieman höperö täti (joka saattoi myös olla myös kuntoutuja) opetti tekemään perinteisiä lasinalusia. Minun johdollani tehtiin korvapuusteja, mutta kunnianhimoni ja kielitaitoni eivät riittäneet pomoni toivomiin valokuvaustyöpajoihin.

Iltapäivän ohjelman jälkeen oli vuorossa siivousta – ohjelmanumero, jossa tunsin aina jääväni japanilaisten jalkoihin.

Opin, että suomalaisen rätin, keittiöpyyhkeen ja kylpypyyhkeen lisäksi on olemassa liuta muita: siivouspyyhe, kuivauspyyhe, käsienkuivauspyyhe, helteessä ulkona niskaan heitettävä hienpyyhkimispyyhe sekä sellainen hellepyyhe, jonka sisälle laitettiin pakastimessa kylmennetty geelityyny, joka pitää niskan ihanan viileänä. Puhumattakaan tietysti kylpypyyhkeistä ja pienistä omista henkilökohtaisista pyyhkeistä, joita käytettiin lautasliinana, bussipysäkillä hikisen kaulan kuivaksi taputteluun ja julkisissa vessoissa, joista usein puuttui käsienkuivaukseen tarvittavat välineet.

Siivous kesti vartin, ja siinä ajassa keskus imuroitiin ja pöydät pyyhittiin moneen kertaan. Eteisen matalammalla sijaitseva betonilattiainen tila, genkan, lakaistiin puhtaaksi, samoin kuin ulko-oven edessä oleva kivetys. Kengät järjesteltiin nätteihin suoriin riveihin. Käyttämättömät tohvelit aseteltiin sisäkkäin.

Keittiö vaati oman huomionsa. Pöydät pyyhittiin useamman kerran peräkkäin, vaikka niiden päällä ei oltu varsinaisesti tehty mitään sotkevaa. Jokaisen kuntoutujan itse pesemät astiat kuivattiin koneellisesti ja toisen kerran käsin, jotta astiakaappiin ei pääsisi kosteutta. Ihmettelin tuplakuivauksen motiivia, kunnes näin sateisen viikon jälkeen keittiön tuolin kukkivan hometta. En halunnut astiakaapille samaa kohtaloa.

Astioiden asettelu oli myös oma taiteenlajinsa – samanlaiset astiat asuivat omissa pinoissaan tietyissä kohdissa astiakaappia. Opin, että eri keittiötarvikkeille on omat nimensä ja osan edessä on kunnioitusta merkitsevä ”o”-etuliite. ”O-nabe”, arvoisa kattila.

Pari viikkoa keskuksessa asuttuani kiitin mielessäni japaniksi mikroa karii raisun, japanilaisen curryn, lämmittämisestä.

Esineiden arvostaminen oli salakavalasti lipunut myös omaan gaijin-elämääni.

 

Jatka lukemista

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 1: Orientaatioleiri

Vapaaehtoistöissä Hiroshimassa / Osa 2: Arki

Postikortteja Japanista: Kalmari

Postikortteja Japanista: Tatuointi

Japani Kansai ja sen lähiseudut Matkakertomukset Matkavinkit

Naoshima – taidesaari Okayaman lähistöllä

lauantai, helmikuu 16, 2019

Yaoi Kusaman punamusta valtava kurpitsa

Naoshima (直島) oli tavallinen kalastajasaari Japanin sisämerellä. Kunnes joku sai päähänsä, että täytetään saari maailmanluokan nykytaiteella.

”Pakko päästä sinne”, olin ajatellut jo pitkään.

Naoshiman taidesaaren lisäksi nähtävää löytyy myös naapurisaari Teshimalta ja Inujimalta, joihin taidekonsepti on levittäytynyt. Mondokin valitsi 2019 unelmalomaksi Japanin taidesaaret, eikä syyttä.

keski-japanin kartta, korostettuna Naoshima

Alkuperäinen ajatukseni oli imitoida Musla-blogin Mian matkaa yöpymällä Naoshimalla, mutta olin liian myöhään liikenteessä. Kuukautta ennen koko saari oli loppuunmyyty. Lähellä sijaitsi idyllinen pikkukaupunki Kurashiki, joten päädyin varaamaan sieltä hostellin. Päiväretkeni sijoittuivat Naoshimaan ja Himejiin.

Naoshima sijaitsee Kansain vieressä Kagawan prefektuurissa. Sinne matkustaa helpoiten shinkansen-junalla Okayaman kautta, jatkaen matkaa lähijunalla tai bussilla. Saarelle päästäkseen on vielä hypättävä noin puoli tuntia kestävään yhteysalukseen.

Heti saarelle päästyä vastassa oli yksi Yaoi Kusaman kurpitsateoksista ja rannassa näkyi muitakin veistoksia.

Naoshiman saarta kiertää harvakseltaan bussi ja osan saaresta kattaa Naoshiman museoita pyörittävän Bennessee Housen yhteysbussi. Yksi hyvä tapa liikkua saarella on vuokrata pyörä, joita löytyy niin tavallisena kuin sähköavusteisenakin.

Älä unohda ottaa mukaasi saaren esitettä, joka sisältää mm. kartan, bussiyhteydet ja museoiden tiedot.

> Naoshiman majoitusvaihtoehtoja voi tutkailla täällä. On mm. jurttia ja hotellihuoneita vuoren rinteellä merinäköaloin. Osasta huoneista pääsee iltaisin hipsimään Chichu Art Museumiin.

Lummepuutarha Naoshimassa Japanissa, puita ja lampi

Chichu Art Museum

Kuvittele museo, jossa ei ole tungosta, selfiekeppejä tai yhtäkään valokuvien napsijaa. Se johtuu siitä, että valokuvaus on syvästi kielletty ja museoon pääsee sisään vain tietty määrä ihmisiä kerrallaan, ennakkoon sovittuina kellonaikoina.

Museoon kuljetaan tietä pitkin, jonka varrelle on istutettu Monetin lummetöistä tuttu puutarha. Museon Tadao Andon suunnittelema arkkitehtuuri on hienoin, jonka olen koskaan kokenut. Esillä on Claude Monetin lumpeita, James Turrellin minimalistista tilaa hyödyntävää taidetta ja Walter De Marian veistoksia. Museovisiitin rytmi on ihan toinen, kun teoksia on rajattu määrä ja jokaista voi ihmetellä rauhassa.

Monetin lummehuoneeseen mennäkseen jalkaan on laitettava tohvelit, jotta herkkä marmorilattia ei vaurioituisi. Olen nähnyt lumpeista monia Pariisissa, mutta missään muualla nähtynä ne eivät ole muuttuneet eläviksi samalla lailla kuin Naoshimassa. Ihan kuin ne olisivat leijuneet avaruudessa, taiteilijan impressionistishöyryisinä haavekuvina.

Kävin ennen Chichu Art Museumia toisella puolella saarta Art House Projectissa, joka oli kokemuksena niin kiehtova, että se hieman himmensi Chichun loistoa. Mutta museo oli ehdottomasti kaiken ennakkosuitsutuksen arvoinen.

> Chichu Art Museumista lisää infoa täällä, liput 2,060 ¥. Lippu on voimassa vain tietylle valitulle ajankohdalle.

 

Tennessee Art House Project

Itselleni Naoshiman kiinnostavin paikka oli Tennessee Art House Project. Se oli rakennettu vanhan kalastajakylän taloihin. Lipun ostajalle lykättiin käteen kartta, jossa erilliset pienet taidetalot olivat. Ne löytyivät ympäri kauniiksi puunattua kylää, jonka kapeilla kaduilla kulki sekaisin paikallisia muoreja ja taiteen ystäviä. Kylästä löytyy myös pieni combini, jonka onigireillä sai työnnettyä nälän loitommaksi.

Työt itsessään ovat upeita. Jos et tahdo paljastuksia niiden sisällöstä, lopeta lukeminen tähän!

Pienen vuoren päältä puistosta löytyi Go’o Shrine – taideteokseksi muutettu vanha temppeli, jonka alta löytyi hautakammio. Kävijät päästettiin tutkimaan sitä yksitellen, taskulamppu kädessä. Pimeästä tunnelista valoon päin kulkiessa sai hieraista silmiään. Näky mallinsi täydellisesti kuoleman läheistä ”näin valon”-kokemusta. Olisin halunnut viipyä tunnelissa ikuisuuden vahvan hengellisen kokemuksen kourissa, mutta en kehdannut tehdä niin muiden jonottajien kustannuksella.

Toinen vaikuttavimmista kokemuksista oli Minamidera -talo, jonka sisällä oli James Turrelin teos. Täysin pimeään taloon kuljettiin oppaiden opastamana ja istuttiin pimeyteen odottamaan. Vähitellen silmät alkoivat nähdä ympärilleen, ihan kuin olisimme tuijottaneet valkokangasta. Mutta sen paikalla ei ollut mitään. Pelkkää tyhjyyttä ja kylmänä henkäyksenä leijuvaa savua. Se sai pohtimaan koko länsimaista elämäntapaamme, sitä miten mekin erinäisten ruutujen sijaan tuijotamme oikeasti tyhjyyteen.

> Kuuden talon multi-site ticket 1030¥, yhden talon sisältävä lippu 410¥. Lisää infoa täällä.

 

I love yu kylpylän ulkosivu

I love yu

I love yu on kaunis, taideteemainen sentoo yhteysaluslaiturin lähistöllä. Hyviä uutisia meille tatuoiduille – täällä ihon taideteokset nähdään taiteena nekin, joten sisälle pääsee! Sentoon nimi on sanaleikki, yu kun tarkoittaa japanilaista kylpylää.

Lippu ostetaan automaatista, pukuhuoneessa on repun mentävät lokerot tavaroiden säilyttämiseen. Ennen kylpyyn astumista on tärkeää peseytyä huolellisesti muovituoleilla istuen, talo tarjosi shampoot ja saippuat. Japanilaisesta kylpyläetiketistä voi lueskellä lisää esimerkiksi täällä.

Kuumassa kylvyssä rentoutuessaan voi tuijotella kattomaalauksia ja laattoja, joissa ui mustekaloja. Sentoon mielikuvituksellinen sisustus on Art House Projectiin Haisha-talon suunnitelleen Otake Shinron käsialaa.

> Sisäänpääsy 650¥, pyyhkeen voi vuokrata paikan päältä.

 

Yaoi Kusaman kurpitsa ja meri

Ulkotaideteokset

Ilman pääsylippuakin saarelta löytyy nähtävää. Niiden sijainnit löytyvät helpoiten saaren omasta esitteestä. Kuuluisin ja kuvatuin teos on uimarannan viereltä löytyvä Yaoi Kusaman pilkullinen kurpitsa.

Japanilaiseen tapaan kurpitsan edessä on jono. Sen ansiosta kaikki halukkaat saavat oman kurpitsa-selfiensä ilman tungettelijoita.

Vietin Naoshiman taidesaarella vain päivän verran, minkä vuoksi kierrokseni oli varsin nopea. Seuraavalla kerralla tahtoisin tutustua muihin sen taideteemaisiin naapurisaariin.

Ja ennen kaikkea – ehdottomasti jäädä yöksi.

Japanin kulttuurista

Tiesitkö tätä Japanin kielestä?

perjantai, helmikuu 15, 2019

  • Japanilla ei ole sukukieliä. Kanji-kirjoitusmerkkinsä se on lainannut Kiinasta. Jokaiselle merkille on oma(t) merkityksensä ja sanomalehteä sujuvasti lukeakseen olisi osattava noin 2 200 merkkiä. Harvinaisimpia kanjeja eivät tunne kaikki japanilaisetkaan ja lohduttavaa on, että japanilaislapsilta vie vuosia oppia kunnolla lukemaan.
  • Kanjien rinnalla kulkee kana-järjestelmä, eli hiraganat ja katakanat, jotka kuvaavat erilaisia tavuja/äänteitä. Se johtuu siitä, että lainatut kanjit taipuivat huonosti japanin kirjoittamiseen, jossa sanan päävartaloon lisätään erilaisia taivutuspäätteitä.
  • Hiraganaa käytetään japanilaisperäisiin kielioppirakenteisiin kuten verbien päätteisiin, katakanalla taas kirjoitetaan lainasanat.
  • Japanin kielelle ominaisia ovat paikoitellen hupaisat englannin väännökset eli waisei-eigot: aisu-kuriimu (ice cream), koohii (coffee), basu (bus), bataa (butter). Kaikki nämä kirjoitetaan katakanoilla.
  • Hiraganaa ja katakanaa käytetään myös eri asioiden korostamiseen, kuten mangan äänitehosteisiin ja mainosten yksittäisiin sanoihin. Heian-kaudella naislähtöiseen kirjeviestintään kehitetty pyöreämuotoinen hiragana mielletään feminiinisemmäksi kuin kanjeista yksinkertaistettu graafisempi katakana. (Allaolevassa kuvassa mustekalan alla oleva kyltti on katakanaa, mustekalan viereisen punaisen kyltin pyöreämuotoiset kirjaimet hiraganaa.)

  • Japania kirjoitetaan ilman sanavälejä. Lauseita jäsentää pilkut ja pallomainen piste, maru.
  • Suomalaiseen suuhun japani istuu hyvin, sillä sitä lausutaan suhteellisen samalla tavalla kuin sitä kirjoitetaan. Moni japanilainen ihmettelikin lausumistaitojani (erityisesti muun kielitaidon puuttuessa) – konsonanttien kanssa lienee esimerkiksi englannin puhujille enemmän kipuiltavaa.
  • Aikamuotoja japanissa on montaa muuta kieltä vähemmän, mutta helpotuksesta ei vielä kannata huokaista: japanille ominaista ovat erilaiset kohteliaisuustasot.
  • Ihmisiin viitataan pronominien sijaan nimillä ja nimien perään lisätään erilaisia kunnioittavia pääteliitteitä. Sinä-sana anata koetaan epäkohteliaana (tai intiiminä, niin että se toimii rakastettujen hellittelynimenä) ja ihmisiin viitataan yleensä sukunimellä. Yleinen ”entä sinä” taipuu japaniksi ”sukunimi-san wa?”. Läheisimpiä voi tosin kutsua etunimelläkin.
  • Nimien kunnioitusliitteitä on erilaisia riippuen siitä mikä on puhujan suhde puhuteltavaan. Sama-pääte on kunnioittavin ja esimerkiksi palvelualan työntekijä saattaa kohdistaa sen sinuun. San-pääte toimii yleisesti kaikkiin. Pojista voi puhua kun-päätteellä ja tytöistä chan-päätteellä, mikäli he ovat sinua nuorempia. Välillä erityisesti chan toimii myös hellittelynimenä – moni kutsuu isoäitiään obaachaniksi.
  • Kunnioitusliite voi liittyä myös ammattiin tai yhteiskunnalliseen asemaan. Esimerkiksi opettajat, tutkijat ja buddhalaismunkit ovat sensei, vanhemmat kollegat ja ylemmän luokka-asteen opiskelijat sempai.

  • Itsestä ei koskaan käytetä kunnioitusliitettä. Yksi yleisimmistä aloittelijan virheistä onkin esitellä itsensä san-päätteen kanssa. (Koska kuulet koko ajan muiden käyttävän sitä sinusta.)
  • Japanin opiskelu aloitetaan yleensä peruskohteliaasta tyylistä, mutta sen rinnalla on erittäin kohtelias ja virallinen keigo, tuttujen keskinäinen epävirallisempi puhekieli sekä töykeä alatyyli. Kohteliaisuustasot vaikuttavat verbien taipumiseen ja jopa vaihtavat sanoja kokonaan toisiksi.
  • Japanilaislapset toki oppivat ensin kotona puhutun, epävirallisen puhekielen.
  • Sanat vaihtuvat myös kunnioittavasti sen mukaan kuka puhuu kenestä. Minulle oma äitini on haha, mutta muille äitini on okaasan.
  • Japanin kielen kohteliaistasojen käyttö ei usein ole symmetrista. Alempiarvoinen, esimerkiksi nuorempi, puhuu kohteliaampaa kieltä kuin häntä vanhempi keskustelukumppani. Samanikäiset tai läheiset ihmiset toki yleensä viestivät samantasoisesti.

  • Sanotaan, että japani jakautuu naisten ja miesten kieleen. Osittain se pitää paikkansa, mutta jaon voisi vetää myös suorasukaiseen kieleen ja pehmeään kieleen. Kielenkäyttövalinnat ovat myös tapa ilmentää omaa persoonaa – söpöstelevä tyttö käyttää eri tyyliä kuin poikatyttö. (Tämä tosin ehkä kannattaa jättää natiivien haltuun – väärinymmärryksien mahdollisuudet ovat korkealla.)
  • Ei:n epämääräisyys ja kiertely. ”No se on vähän…” on yleinen tapa sanoa ei. Hiroshiman arjessa moni tutuistani tuntui käyttävän kiertelyyn vaikea-adjektiivia monen negatiivisemman adjektiivin sijasta.
  • Numeroilla on ihan oma logiikkansa. On Kiinasta lainatut numerot ja japanilaisperäiset numerot. Asioiden laskemiselle on japanissa erilaisia tapoja, kun eri numeron perään laitettava laskusana vaihtuu laskettavan asian mukaan. Esimerkiksi nin laskee ihmisiä, dai mekaanisia esineitä, koneita ja kulkuvälineitä, satsu vihkojen tapaisia nidottuja esineitä, hiki pieniä eläimiä ja wa lintuja ja jäniksiä.
  • Japanissa on myös omat murteensa ja yleiskieli on ilmeisesti yleistetty Tokion alueen murteesta. Oma kielitaitoni ei vielä riittänyt murteiden tarkempaan ihmettelyyn mutta sanojen vaihtumisen huomasi – Hiroshimassa esimerkiksi chiisai (pieni) muuttui muotoon chikkai.

Postauksen kuvat ovat satunnaisräpsyjä Osakasta viime kesältä.

Japani Yleinen

Asioita joita rakastan Japanissa, osa 2

keskiviikko, helmikuu 13, 2019

Ravintolan pöytä täynnä likaisia astioita

Ruokaa.

Ostatpa mitä tahansa, on todennäköistä että se on parempaa ja tuoreempaa kuin Suomessa. Olipa kyseessä sitten vain keitetty riisi, pitkän kaavan illallinen lukuisine kippoineen tai juna-asemien persikanlehtiin käärityt uskomattoman mehukkaat sushit – nam!

 

Japanilaisten tapaa kuunnella.

Ei ole olemassa kohteliaampaa kuuntelutapaa, kuin ilmaista kymmenen sekunnin välein kuuntelevansa. Se voi olla innokas nyökkäys, ”hai” – kyllä tai sanallistettu reaktio: ”soo desu ka” – ai niinkö.

Välillä reaktiot olivat hassujakin. Monella kuuntelua ilmaisee sarja outoja ynähdyksiä, jotka kuulostavat länsimaisiin korviin siltä, että niiden luontevampi paikka olisi makuuhuoneessa.

 

Automaatti, jossa on animehahmojen figuureita

Automaatteja.

Ärsyttävät kymmenen jenin kolikot, joita ei kehtaa kassalla kaivella, voi vaihtaa rauhassa automaatin välityksellä kylmään vihreään teehen. Puhumattakaan pelihallien avaimenperä/figuuri/krääsä-maateista, joissa kone arpoo käyttäjälle yhden pallon muutamasta eri vaihtoehdoista.

Kuinka monta kertaa samaa automaattia kehtaa pelata uudelleen, jotta varmasti saisi toivomansa figuurin…?

 

Luotijunia.

Ne näyttävät sympaattisilta, futuristisilta ankeriailta. Maisemat vilisevät ohi, liike on niin tasaista että ikkunan muovitasolla voisi saada kolikon pysymään pystyssä. Jinglet soivat jokaisen aseman kohdalla ja konduktööreillä on hienot uniformut. Eväitä ei kannata unohtaa, koska täällä niiden nauttiminen on sallittua.

Puhumattakaan ihan käsittämättömästä jalkatilasta, jossa voi laittaa eteensä ylipakatun rinkan ja jalat mahtuvat silti kyytiin.

Jos ei olisi kukkarosta kiinni (ja se muuten on, koska yksi suunta Osakasta Hiroshimaan kustansi noin 10 000 jeniä), en muulla tavalla matkustaisikaan.

 

Temppelin seinämaalaus, jossa on lohikäärme

 

Yksityiskohtia.

Yhteensointuvista mutta erilaisista pikkukipoista tarjoiltavia ateriakokonaisuuksia, joissa jokainen ruokalaji on aseteltu esille tiettyyn kulmaan. Tuulessa heiluvia riisipaperilamppuja, joihin kirjoitettuja kanjeja en ymmärrä. Tarkasti aseteltuja koristeellisia hiussolkia pitkissä hiuksissa. Kimonoon kuuluvan obi-vyön kerroksia. Silkkisen haorin kaunista vuorikangasta. Lähiössä jalkakäytävän vieressä kukkia istutuksia ei-kenenkään maalla.

 

Itsestäänselvyyksien ei-itsestäänselvyyttä.

Vitsi kuuluu, että vanha shintolainen loitsu helteen karkoitukseen on hokea kymmenen sekunnin välein: ”atsui desu”, on kuuma. Kun lämpömittari kohosi kolmenkymmenen asteen puoleenväliin, vitsi heräsi eloon.

Ruokapöydässä itsestäänselvyyden hokeminen toistui joka ruokalajin kohdalla – ”oishii desu!”, herkullista. Mutta ruokapöydässä, lempipaikassani, koin myös oivalluksen – yhdessä kokemuksen jakaminen ja sen ääneen sanominen sai ruoan oikeastaan maistumaan vieläkin herkullisemmalta.

Ehkä helteen epämukavuuden tunnustaminen sai helteen oikeasti tuntumaan siedettävämmältä, kun kärsimys jaettiin yhdessä.

 

Kuulutuksia.

Asemien kohteliaan huolehtivat kuulutukset muistuttivat pitämään tavarat mukana. Ja jo lentokentällä kovaäänisistä kuului ”tadaima”, tervetuloa kotiin.

Sitä ei ehkä oltu kohdistettu minulle, mutta se puhutteli silti.

 

> Japanissa rakastamieni asioiden osa 1 täällä.