Muistan tarkalleen sen tunteen, kun olin lapsi ja kesäloma alkoi. Jännitys väreili ilmassa, se tuntui kutinana kurkunpäässä. Välillä otti vatsanpohjasta aivan kuin olisi ollut huvipuistolaitteessa.
Rakastin tuota huumaavaa tunnetta jo silloin.
Sama tunne valtasi minut lukion viimeisenä vuonna. Silloin ymmärsin, mistä oli kyse. Tuntematon tulevaisuus sai minut sekaisin parhaalla mahdollisella tavalla. Se, etten tiennyt, mitä seuraavaksi tekisin, oli ihanaa. Muistan, että monet ystäväni ahdistuivat epävarmuudesta, mutta minä en tiennyt mitään parempaa.
Tunsin itseni vapaaksi.
”Ahdistaako?”
Se on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joka minulle on esitetty paluun jälkeen. Olen kohautellut olkiani ja todennut, että ei ainakaan vielä. ”Varmaan sitten, kun arki oikeasti alkaa…”
Näiden kahden Suomessa vietetyn viikon aikana olen tajunnut, että fiilikseni ovat päinvastaiset. Olen alkanut jälleen tuntea kurkunpäässäni tuttua kutinaa. Minulla on kesätyö, mutta en tiedä tarkalleen, mitä syksyllä tapahtuu. Suunnitelmat ovat täysin auki, kaikki ovet ovat avoinna.
Ja se tuntuu samalta kuin lapsuuden kesäloma.
Eikä arki ole lainkaan vastenmielistä, ainakaan näin ajatuksen tasolla. Tuntuu, että olemme molemmat odottaneet sitä. Haluamme nähdä, miten kulunut vuosi on oikeasti muuttanut meitä, ajattelumaailmaamme ja elämäntapojamme.
Uskon vakaasti, että palaset alkavat loksahdella kohdalleen – mutta vasta ajan kanssa. En malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tällaisen matkan jälkeen. Jotakin upeaa, siitä olen varma.
Yhden asian tiedän nyt yhä paremmin. Jos elämä ei välillä huimaa, se ei ole minua varten.
