Millaista on kokea burn out – Lauran tarina

Ai, saiko sekin bööniksen? No, se olikin vähän väsyneen näköinen maanantain palaverissa.

Nykypäivänä työuupumuksesta puhutaan kuin flunssasta. Molempia on liikkeellä niin paljon, että niihin sairastumista pidetään normaalina juttuna. Ja tottahan se on: yli 25 % suomalaisista kärsii jossain vaiheessa elämäänsä työuupumuksen oireista.

Silti epäilen, ettei monikaan tiedä, mitä burn out oikeasti tarkoittaa.

En tiedä minäkään. Olemme Mikon kanssa säästyneet pahimmalta, onneksi. Stressiin liittyviä oireita olen kyllä kokenut. Olin 28-vuotias, kun makasin ensimmäistä kertaa sydänfilmissä. Noihin aikoihin kävin niin kierroksilla, etten pystynyt rauhoittumaan edes nukkumaan mennessä. Jo silloin mietin, että jonkin on muututtava.

Jotta ymmärtäisimme vähän paremmin, kuinka isosta jutusta työuupumuksessa on kyse, halusin kysyä aiheesta burn outin kokeneelta itseltään.

Rakas ystäväni Laura Mikkonen, 31, romahti viime vuoden lopulla. Nyt hän kertoo tarinansa, jotta muut osaisivat pysähtyä ajoissa. Haluamme kiittää Lauraa rohkeudesta ja avoimuudesta vaikeiden ja henkilökohtaisten asioiden suhteen. Olet uskomaton nainen.

”Sinä päivänä en jaksanut enää.

Istuin työpaikkani lounasruokalassa ja itkin. Halusin lopettaa, mutta en pystynyt.

Kaikki alkoi tammikuussa 2012. Vanhempani olivat lähdössä siskoni synttäreille Helsinkiin. Pari minuuttia lähdön jälkeen iskä oli kysynyt äidiltä, olivatko he kenties menossa Prismaan. Iskä oli käyttäytynyt oudosti muutaman kuukauden ajan ja ollut välillä sekava. Olin miettinyt jouluna, että olikohan iskä alkanut ryypätä.

Prisma-episodi sai äidin huolestumaan toden teolla. Hän vei iskän terveyskeskukseen, josta hänet lähetettiin heti sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin olin tulossa bussilla Helsingistä Kotkaan ja soitin äitiä hakemaan minut bussilta. Äiti kuulosti vaisulta ja sanoi, että on viemässä iskää lääkäriin. Äiti ei olisi halunnut kertoa uutisia vielä, mutta minun oli pakko saada tietää. Sanat porautuivat sieluun: iskällä oli todettu pahanlaatuinen aivokasvain. Elinaikaa 2–5 vuotta, ei toivoa parantumisesta.

Olin nähnyt pienestä pitäen painajaisia siitä, että vanhemmilleni käy jotakin. Iskän sairastuminen tarkoitti sitä, että pahin pelkoni kävi toteen.

Iskä eli diagnoosin jälkeen hieman vajaat kaksi vuotta. Kaikista karmeinta oli se, että kasvain muutti hänen persoonallisuuttaan: jouduin jättämään jäähyväiset iskälle jo ennen hänen kuolemaansa.

Tuo kaksi vuotta oli täyttä helvettiä – eikä ainoastaan iskän sairauden takia. Olin tavannut kaksi viikkoa ennen diagnoosia miehen, johon olin rakastunut. Tapaamisesta alkoi tunteiden vuoristorata, joka meinasi ajaa minut hulluksi.

Aluksi kaikki oli ihanaa, mutta pian miestä alkoi ahdistaa. Riitelimme paljon ja olin todella ahdistunut. Lisää stressiä tuotti se, että mies lähti puoleksi vuodeksi vaihtoon pian tapaamisemme jälkeen. Hänen paluunsa jälkeen yritimme jatkaa seurustelua, mutta miehen epävarmuus vain paheni. Välillä hän vannoi rakkauttaan, välillä halusi erota. Pääsiäisenä 2013 sain tietää, että mies oli tavannut vaihdossa toisen naisen ja pyörittänyt sen jälkeen meitä molempia. Se rikkoi sydämeni.

Sama paska jatkui, vaikka yritin laittaa välit poikki. Mies viestitteli ja halusi nähdä, mutta mikään ei muuttunut. Hän tapaili edelleen toista naista, valehteli ja satutti minua uudelleen ja uudelleen. Tunsin olevani hänelle vain roskaa.

Olin aloittanut vuonna 2012 uudessa, vaativassa työssä. Hukuttauduin töihin unohtaakseni iskän sairauden ja kolmiodraaman. Hoidin 200 työntekijän toimistoa yksin ja hommaa oli enemmän kuin yksi ihminen voi normaalin työajan puitteissa tehdä. Lopulta tein ympäripyöreää päivää ja otin enemmän vastuuta. Työpäivien jälkeen olin niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Makasin vain sängyssä ja tuijotin Netflixiä. Jos puhelin soi, teki mieli heittää se seinään. Viikonloppuisin halusin tuulettaa päätäni ja kävin siksi juhlimassa railakkaasti.

Stressioireet alkoivat samoihin aikoihin, kun iskä sairastui.

Heräilin paniikissa, hiestä märkänä ja sydän hakaten. Näin hirveitä painajaisia ja sain unihalvauksia. Usein luulin, että joku oli huoneessani ja heräsin omaan kiljuntaani. Heräämisen jälkeen ahdistus oli niin paha, että minusta tuntui, etten selviä siitä. Tiesin alitajuntaisesti jo silloin, että kaikki ei ollut kunnossa. Pistin unioireet kuitenkin normaalin stressin piikkiin, enkä hakenut apua.

Minusta tuntui, etten olisi osannut kertoa tunteistani ja olostani. Olin niin lukossa.

Iskän hoidot lopetettiin loppuvuodesta 2013 ja sen jälkeen hänen tilansa huononi nopeasti. Marraskuussa iskä siirrettiin saattohoitoon. Minun olisi pitänyt mennä silloin Kotkaan, mutta sanoin olevani liian kiireinen töissä. Joudun katumaan sitä päätöstä ikuisesti, sillä tuon viikonlopun jälkeen iskä ei tullut enää tajuihinsa. Kaksi viikkoa myöhemmin hän nukkui pois.

Jäin kolmeksi viikoksi sairaslomalle, mutta en pystynyt suremaan kunnolla iskää. Olin niin ahdistunut siitä, että minulla oli edelleen selvittämättömiä asioita miehen kanssa. Kävin iskän kuoleman jälkeen muutaman kerran psykologilla, mutta sielläkin puhuin lähinnä vain suhteesta.

Iskän kuolema jäi käsittelemättä. Kun palasin töihin, olin edelleen aivan rikki. Hautasin surun jälleen järjettömän työtaakan alle.

Iskän kuoleman jälkeen stressioireet pahenivat. Hiukset lähtivät tuppoina, sain ihottumaa, vatsan toiminta häiriintyi ja olin jatkuvasti kipeänä. En pystynyt keskittymään mihinkään, ärsyynnyin helposti ja itsetuntoni laski. Pelkäsin nukkumista jatkuvien painajaisten takia.

Välillä toivoin, etten heräisi ollenkaan.

Oireista huolimatta loistin töissä. Minulla oli järjetön draivi päällä ja esitin onnistuneesti onnellista. Joskus saatoin mennä työpaikan vessaan itkemään, mutta kokosin sitten itseni. Pomoni on sanonut jälkikäteen, että kyseessä oli viimeinen virtapiikkini ennen totaalista romahdusta. Se oli osuva vertaus.

Sitten tuli loppuvuosi 2016 ja se tiistai, kun en enää pystynyt lopettamaan itkemistä.

Kerroin asiasta läheiselle työkaverilleni, joka sai minut vakuutettua siitä, että tarvitsin apua. Tapasin iltapäivällä yleislääkärin, joka kirjoitti kolme päivää sairaslomaa. ”Tule uudestaan, jos olo ei parane”, hän sanoi. Olin aivan paskana ja ajattelin, etten pystyisi menemään lääkäriin uudelleen. Tilanne oli kuitenkin siinä vaiheessa jo niin paha, etten yksinkertaisesti pystynyt palaamaan töihin. Sain muutamia lyhyempiä sairaslomapätkiä ja lähetteen psykologille ennen kuin pääsin omalle työterveyslääkärilleni.

Onneksi työterveyslääkäri tajusi tilanteen vakavuuden ja antoi heti kuukauden sairaslomaa. Mikä tärkeintä, hän kirjoitti lähetteen psykiatrille. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen ja sain käyttööni lääkkeet. Ne olivat minulle lottovoitto. Unihäiriöt loppuivat heti ja pahin ahdistus katosi. Olo oli tasapainoinen ensimmäistä kertaa vuosiin. Tuntui myös hyvältä saada vihdoin varmistus sille, että ahdistukseni ei ollut vain kuviteltua.

Kaikki ovat suhtautuneet tilanteeseen mahtavasti, sekä töissä että lähipiirissäni. Olen saanut paljon tukea toipumiseeni. Jos joku on pitänyt minua heikkona ihmisenä, ainakaan en ole kuullut siitä päin naamaa.

Läheiset olivat osanneet aavistaa, että jokin on ollut pielessä. Äitikin oli ajatellut jossain vaiheessa, että nyt tytöllä menee vähän liian lujaa. Hän onneksi tiesi, ettei asiasta sanominen olisi auttanut mitään. Minun piti tajuta homma itse.

Olen onnekas työpaikkani suhteen, sillä siellä aidosti välitetään työntekijöistä. Sairauttani ei ole kertaakaan kyseenalaistettu, vaan pikemminkin kannustettu siihen, että otan kunnolla aikaa paranemiseen. Olen jutellut useaan otteeseen esimieheni kanssa siitä, miten haluaisin kehittää toimenkuvaani. Hän on aidosti kuunnellut minua ja tehnyt konkreettisia muutoksia työhöni liittyen.

Olin kolme kuukautta sairaslomalla ja nyt teen töitä kolme päivää viikossa. Parasta on se, että tuuraajani on nyt pysyvä tiimikaverini. En enää ole yksin vastuussa kaikesta, vaan voin keskittyä niihin hommiin, joista pidän ja joissa olen hyvä. On ollut vaikeaa päästää langat käsistä, mutta olen onnistunut siinä yllättävän hyvin. Olen opetellut myös tunnistamaan tilanteet, jossa kierrokset kohoavat liian korkealle.

Mietin kauhulla niitä ihmisiä, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri työpaikan kanssa. Olisi ihan hirveää palata töihin, jos siellä asiaan suhtauduttaisiin nihkeästi, eikä ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. En tajua, miten burn outin kokenut ihminen voi palata takaisin tismalleen samaan työnkuvaan ja stressimäärään. On niin helppo päätyä takaisin samaan tilanteeseen – ja silloin toipuminen on hitosti vaikeampaa.

Asian hyväksyminen on ollut haastavaa.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja on ollut vaikeaa myöntää, että näin on päässyt käymään. Prosessi on vieläkin monilta osin kesken. Työnteko tuntuu nyt hyvältä, mutta yksityiselämän setviminen vaatii paljon aikaa. Olen käynyt aika syvissä vesissä ja sieltä nouseminen on hidasta. Sitä varten käyn psykoterapiassa.

Välillä olen miettinyt itsekin, valitanko tyhjästä ja olenko vain laiska ja heikko ihminen. Vasta masennusdiagnoosin myötä olen tajunnut, ettei niin ole.

Nyt, kun mietin tuota aikaa, tuntuu hullulta, että jaksoin sinnitellä kolme vuotta. Kun romahdus viimein tuli, en pystynyt enää mihinkään. Väsymys oli sellaista, että vessassa käyminenkin tuntui mahdottomalta. Sellaista on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole itse kokenut täydellistä loppuunpalamista.

Olen välillä vihainen itselleni siitä, että olen päästänyt itseni näin huonoon kuntoon ja uhrannut terveyteni. Lähimuistini on mennyttä ja energiatasoni ovat edelleen kaukana normaalista. Kukaan ei voi tietää, kauanko toipuminen kestää – tai toivunko ylipäätään koskaan. Se tuntuu pelottavalta.

Toivon, että tarinani herättää muita hakemaan apua ennen kuin tilanne menee pahaksi. Tiedän, että näitä asioita on vaikeaa myöntää itselleen – saati kertoa niistä jollekin muulle – mutta se on ainoa tapa selvitä.

Oma toipumiseni on vasta alussa, mutta voin jo nyt paremmin. Uskon, että tulen vielä joskus olemaan entiseni. Olen oppinut paljon itsestäni, enkä halua enää koskaan kokea samaa.

Muille haluan sanoa: kuuntele itseäsi herkällä korvalla ja opettele olemaan terveellä tavalla itsekäs. Pysähdy ennen kuin on pakko.”